Vaihtoehtoista kalustehankintaa

Varoitus: postaus sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä luonnonystäviä.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että meillä on keittiökalustefirmaa vähän vaihtoehtoisempi tapa hommata kaappeja kyökkiin. Suunnitelma toteutettiin lauantaina ja se osoittautui varsin tulokselliseksi, tosin retki Kainuuseen sisälsi myös annoksen elämän traagisempaa puolta ja erittäin runsaasti suomalaiskansallista kesäsadetta.

Pakkasimme aamulla autoon itsemme ynnä anopin ja ajokoiran nimeltä Juulia. Juuliankin voisi joskus esitellä ihan kunnolla, onhan hän luultavasti meidänkin torpassamme joskus tulevaisuudessa tallustelevan ajokoiran henkinen kantaäiti, mutta ajan puutteen vuoksi tyydyn viittaamaan toiseen blogiini: Juulian rakastettava perusluonne tulee enemmän kuin hyvin ilmi tästä tekstistä.

Ja sitten hurautimme korpeen. Vettä tuli kuin aisaa ja kaikkien maailman teknisten turhakkeiden turhakkein keksintö eli navigaattori alkoi riitelemään kanssamme oitis, kun käännyimme pois päällystetyltä tieltä. Moinen uhkarohkeus ja off the beaten track -tyyppinen omatoimisuus ei soveltunut vempaimen pirtaan ja siinä vaiheessa kun se oli yrittänyt 30 kilometrin ajan vaatia meitä tekemään U-käännöksen, totesimme että vehje on parempi vaientaa ja totella anopin tolkullisempaa opastusta takapenkiltä. Alas navigaattorit, eläköön anopit ja niiden puutteessa, tadaa, kartat.

Lienee tarpeetonta sanoakaan, että löysimme perille. Vesisade veti henkeä mutta vuosia käyttämättömänä ollut ajotie pihaan oli sen verran lillinkinä, että peräkärry jätettiin ensin suosiolla tarkkailuasemiin. Emme siis tässä vaiheessa tienneet lainkaan, tuliko reissusta vesiperä vai kaikkien aikojen löytöretki.



Perillä odotti iso, komea metsätyökämppä, rakennuksena suorastaan tyylikäs. Kämppä on valmistunut perimätiedon mukaan vuonna 1951 ja ollut käytöstä poistumisensa jälkeen vielä vuosia metsästysseuran tukikohtana, kunnes maanvuokrasopimuksen umpeuduttua jäänyt tyhjilleen. Eipä voi juuri muuta kuin hattua nostaa heille, jotka tämän rakensivat - sitä lillinkinä ollutta ajotietä ei nimittäin tuohon aikaan ollut vaan kaikki rakennustavara piti hinata käsi- ja hevospelissä kinttupolkua pitkin rakennuspaikalle.



Ja sitten sisään. Meillä oli avaimet, mutta niitä ei valitettavasti tarvittu - toisen oven lukko oli rikki ja ovi siis auki. Pelkäsin tosissani, että kaiken maailman vandaalit ja muut kanaljat olisivat käyneet paikalla tuhoamassa sen, mitä ajan hammas ei vielä ollut ehtinyt nakertaa, mutta kämpän objektiivisestikin arvioiden syrjäinen sijainti keskellä korpea kaiketi oli suojellut sitä tältä vitsaukselta.

Sen sijaan mikään ei suojele hirsitaloa vuotavalta huopakatolta ja vuosikausien unohdukselta. Kämppä oli sisältä surullinen, suorastaan riipaiseva näky. En voi olla saarnaamatta, mutta tämän nykyisen hyvinvoinniksi kutsutun maanpäällisen onnelamme perustukset on aika pitkälti rakennettu noilla itäisen ja pohjoisen Suomen metsäkämpillä ja savotoissa ja siksi soisin, että tätä historiaa pidettäisiin arvossa ja edes jollakin tavalla vaalittaisiin - vaikka ymmärrän toisaalta senkin, että kun näitä yksilöitä Suomen saloilla riittää, ei ole olemassa instanssia, jonka varallisuus riittäisi joka ikisen savottakämpän ylläpitoon.

Mutta silti. Kämpän rappiota katsellessa tuli yksiselitteisen paha mieli.

Muistaakseni Hesarin Kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten oivallinen kuvareportaasi autiotaloista, jotka eivät itse asiassa olleet autioita lainkaan. Mieleen on jäänyt erityisesti kuva mäyristä vilistämässä vanhassa tuvassa, mutta en nyt mistään löytänyt linkkiä juttuun saati kuvaan. Vaan ei hätää, saman lajityypin kuvamateriaalia on omastakin takaa:

Yläkertaan kiivettyämme huomasimme, että talo on sittenkin asuttu:



Ja vähän myöhemmin löytyivät asukkaatkin, joista toinen oli lentää allekirjoittaneen silmille kun menin irrottamaan verhotankoa ns. parempia käyttötarkoituksia silmälläpitäen:



Haarapääskyjä olivat he, ja jätösten määrästä päätellen myös alakerta on otettu asumiskäyttöön.

Osoitus siitä, että ilmiö nimeltä luonto ottaa ihmiseltä vapautuneen tilan haltuun ei ole pelkästään hauska ja positiivinen, löytyi eräästä alakerran makuutuvasta. Tämäkin vähän säikäytti kun avasin pahaa-aavistamattomana oven ja olin astua vainaja-paran päälle:



Orava-raukan ympäriltä löytyi mittava määrä tupaan hylätyistä tyynyistä irti revittyä superlonia. Puolison valistunut arvaus oli, että kurre oli syönyt sitä, saanut suolitukoksen ja heittänyt sen vuoksi henkensä. Niin kutsuttu turha kuolema.

Vietämme vielä hiljaisen hetken oravan maallisen tomumajan äärellä ja siirrymme sitten iloisempiin asioihin. Nimittäin, kaikesta rappiosta, surumielisyydestä ja ihmisen ja eläimen elämän rajallisuudesta huolimatta saimme sen, mitä halusimmekin, ja vielä vähän enemmän!

Aloitamme pääartikkelista: keittiön kaapit olivat missiomme, ja sellaiset löysimme. Purimme kahdet tällaiset yläkaapit ja alakaappien ovet, koska alakaappien irrottaminen olisi vaatinut väkivaltaa ja kokonaisille kaapeille ei kuitenkaan olisi ollut sellaisenaan käyttöä keittiöissämme.



Halusin kaikkein eniten löytää vetolaatikoston, jossa olisi ylimmäisenä leikkuulauta, ja sellainen löytyikin ja otettiin ilman muuta talteen. Joku oli huomaavaisesti säilönyt kuvassa näkyvän, rikki menneen vetimen yhteen laatikoista, mikä helpottaa kunnostajan työmaata. Puoliso tutkii tässä laatikoston hellävaraista irroittamistaktiikkaa, sorkkarautaa ei lopulta juuri tarvittu:




Pelastimme myös yhden halkolaatikon, josta tosin tullee käytännön syistä patakaappi. Tästä löydöksestä ei ole yksityiskohtaista kuvaa, joten korvaamme sen kuvalla äreän värisellä purkutyömaalla haahuilevasta avuliaasta ajokoirasta:



Huomatkaa yläkerran asukkaiden terveiset lattialla lampun alla.

Löysimme erään makuutuvan nurkasta myös tällaisen kaapin, joka ei ole tuota samaa Enson sarjaa. Aikakausi osuu yhteen kuitenkin, ja tällaiselle oli tilausta keittiön seinällä, joten kaappi siirrettiin kyytiin.



Tässä vaiheessa Esteri oli alkanut ravistella helmojaan aamun malliin ja sadetta tulikin sitten loppupäivän kaatamalla. Mikä teki auton pakkaamisesta enemmän kuin mielenkiintoisen operaation. Tässä läpimärkä mies tutkailee Volvon (ei oman vaan parempien ajokoirankuljetusfasiliteettien vuoksi lainatun farkkumallin) vetoisuutta:



Tilaa ei ollut loputtomiin ja priorisoimme tässä vaiheessa keittiötä, mutta kämpästä löytyi muitakin kivoja kapineita niin, että päätimme tehdä vielä toisen hakumatkan kesemmällä. Tässä suuri ihastukseni, tukkijätkien käytössä makuutuvissa olleet vaatekaapit jotka olivat noin puolentoista metrin korkuisia ja ilmiselvästi kuumaa kamaa missä tahansa lastenhuoneessa:



Meillä on kerrassaan hauska, entisen ullanlinnalaistalon vintiltä löytynyt puinen, vanha kirjoituspöydän tuoli, mutta tämä työnjohtajan huoneesta löytynyt yksilö oli niin hieno että pääsee myös uuteen kotiin:



Lisäksi purimme kämpän seiniltä mittavan määrän vanhanmallisia alumiinisia vaatekoukkuja sekä muutamia tällaisia hauskoilla pampuloilla varustettuja koukkuja, joista voi tehdä naulakoita saunan pukuhuoneeseen ja muihin naulakkoa vaativiin paikkoihin:



Kämppä oli tyhjennetty kaikesta irtaimesta melko totaalisesti, mutta löysin kuitenkin vanhan savupiippu-Arabian lautasen ja mukin, joitain vanhoja hauskoja kylttejä ja huoneentauluja, kolme kappaletta niitä keltapunaisia isoja kattiloita pihalle kukka-astioiksi ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, Jeesuksen vuodelta 1939:



Kyseessä on iso, melkein A4-arkin kokoinen kiiltokuva, ja sen reunassa oli tosiaan saksalaisen painopaikan nimi ja päivämäärä 1. maaliskuuta 1939. Millään tavalla ottamatta kantaa kristinuskon opinkappaleisiin, minusta tuo ison kirveen kanssa viatonta pilttiä tarkasteleva hahmo on kiistatta melko pelottava.

Lopulta olimme jo tässä tilanteessa. Läpimärkinä, kuraisina, silmät kirvelevinä, kurkku käheänä, mutta silti onnellisina:



Koska kunnianarvoisan metsäkämpän karu kohtalo suretti kovin, tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ainakin pieni osa kämpän esineistöstä jatkaa elämää meidän kodissamme. Moraaliton ryöstöretkeilijä -fiilikset kaappeja irroitellessa pystyi aika nopeasti vaientamaan kun kuunteli kahden kerroksen läpi lattialle lorisevaa sadetta ja ajatteli sitä kiistatonta tosiasiaa, että tätä taloa ei enää mikään mahti maailmassa pysty pelastamaan. Sen kohtalona on ennemmin tai myöhemmin purkutuomio, ja jotenkin minusta tuntuu, että purkajilla ei ole intressiä irrotella koukkuja varovasti seiniltä talteen tai ruuvata kaapin ovia irti hellävaroen ja tarpeetonta rikkomista vältellen.

Kun auto ja peräkärry oli saatu pehmeältä pihatieltä kuivalle pohjalle ja olimme taitelleet itsemme tavaroiden sekaan, en voinut muuta kuin todeta miehelle ja anopille seuraavan sydämen pohjasta tulleen ajatuksen: Epäilen, että aika moni ihminen olisi aika monessa vaiheessa projektiamme kyseenalaistanut koko toiminnan mielekkyyden. Sen arvokkaampaa on, että on onnistunut vahingossa saamaan ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat samat arvot, ajatukset ja samanlaisen - no, kutsutaan sitä vaikka hulluudeksi.

Ai niin. Mitä tämä kaikki maksoi? Bensat Sotkamoon ja takaisin, yhden pyykkikoneellisen kun likaiset, mutaiset, homeiset, märät vaatteet pyöräytettiin puhtaaksi, tulevaisuudessa noiden kapineiden puhdistamiseen, vanhojen maalien pois rapsuttamiseen ja uudelleen maalaamiseen käytettäviä iltapuhteita. Sekä 30 euroa plus arvonlisävero Tornator Oy:lle. Pieni hinta, iso kokemus, pitkä tarina blogiin.