Olemme siirtyneet Omistavaan Luokkaan. Tai siis, meillä on asuntolaina. Olin joitakin vuosia sitten sitä mieltä, että pelkän pankkilainan ajatteleminenkin saa yöunet ja yleisen mielenrauhan kaikkoamaan ikuisiksi ajoiksi - olen siis selvinnyt varhaiskeski-ikään asti olematta koskaan yhtään mitään velkaa millekään rahalaitokselle.
No, nyt olen velkaa. Ja jostain syystä se ei tunnu miltään? Joko jotain on peruttamattomasti vialla, tai sitten numb-olo johtuu vain siitä, että en ole akuutin työtilanteen vuoksi ehtinyt ulos konttorista ennen iltahämärää. Siksi kokemus oman talon kynnyksen yli astumisesta on vielä edessäpäin. (Ehkä se on mukavampi tehdä yhdessä rakkaan elämäntoverin kanssa, sitä paitsi. Hän kantoi minut kynnyksen yli ensimmäiseen yhteiseen vuokrayksiöönkin, joten ehkä sama kohtelu on luvassa myös talon suhteen. Vink vink.)
Ajelimme eilen vähän kaukana sijaitsevaan, tunne- ja marginaalisyistä valittuun pankkiin ottamaan lainaa ja solmimaan kauppaa. Molemmat operaatiot vaativat noin 379 allekirjoitusta erinäisiin papereihin ja kestivät tunnin. Merkillistä presenssiä ja konkretiaa, kun nykyaikana kaiken voi hoitaa itternetitse. Pankin täti lausui poistuessamme hiukan hämmentävästi, että harvoin näkee noin onnellisia asunnon ostajia. Emme kokeneet käyttäytyneemme mitenkään silmiinpistävän onnellisesti, ja haukottelimme koko toimituksen ajan kuin teini-ikäiset ennen puoltapäivää. Ehkä asuntoa ostavat ovat keskimäärin kireitä ja huonolla tuulella?
Matkat sujuivat joka tapauksessa rattoisasti, koska meillä oli kyydissä myös myyjän edustaja, joka kertoi varsin värikkäitä tarinoita legendaarisesta Annasta sekä naapuruston vaiheista 50-luvulta tähän päivään. Uusilta kulmiltamme on kuulemma jokin aika sitten julkaistu hieno perinnekirja, joka täytynee käydä kirjastosta lainaamassa jahka sinne asti ehdimme.
Olemme myös hankkineet peräkärryn. Koira puuttuu, ja kaksi kokonaista ja yksi neljäsosaa lasta, ja farmariauto. Huomenna lähdemme hakemaan rapsutusta ja maalausta vailla olevaa Matti ja Maija -kaappia jostain 20 kilometrin päästä ja lauantai sujuu rattoisasti huristelemalla uuden peräkärryn kanssa pitkin eteläistä Suomea niiden lastulevyttömien ja liukuovettomien vaatekaappien perässä. Jossain välissä on ehdittävä Matkahuoltoonkin, noutamaan huuto.netistä parilla kympillä hankittua vanerista lääkekaappia. Se sentään tuli itse luoksemme, sitä ei tarvinnut Pohojammaalta asti lähteä hakemaan.
Totean, että nyt riittää tämä porvarillinen ostelu ja materian keruu. Ainakin, jos materia sijaitsee kauempana kuin pyörämatkan päässä ja on suurempi kuin tarakalle mahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti