torstai 27. syyskuuta 2012

Avunhuuto

Minä en meinaa mitenkään tottua tähän nykyiseen arkeen, jossa olohuoneen lattialla on melko kookas kakka, vauva meinaa tukehtua syötyään puoli arkillista leivinpaperia ja esikoinen viskoo ympäri keittiötä ohrasuurimoita, jotka on kaivanut komerosta jonka ovi ei pysy kiinni...

Olemme kaikki kolme kunnon syysflunssassa, vaikka tämä yksi aikuinen ja kaksi alle kaksivuotiasta -elämä olisi kyllä terveenäkin ihan riittävän haasteellista. Nukuin tänään jopa tavoistani poiketen päiväunet, ja siksi täällä on nyt aivan infernaalinen sekasotku. Elämänhallinnan totaalista menettämistä alleviivaavat joka paikasta pölähtelevät banaanikärpäsparvet.

Auttakaa, hyvät lukijat: Nyt tarvitaan se luottovinkki ja täsmäansa, jolla nuo viheliäiset lentelijät saa nopeasti kuriin. Miten banaanikärpäsistä pääsee eroon?


keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Yhdentoista kysymyksen haaste

Sain Susannalta työhuoneeltaan jo aikapäiviä sitten tällaisen haasteen, johon aloitin vastaamaan mutta jota en koskaan saanut vietyä loppuun. Nyt naputtelin vastaukset niihin puuttuviinkin kysymyksiin. En laita tätä haastetta enää eteenpäin kun tämä on jo vähän menneen talven lumia, mutta tässä kuitenkin omat yksitoista vastaustani: 

1. Mistä tulit tänään iloiseksi?
Siitä, että puolison hyvä mielipidekirjoitus pikavippifirmojen mainosten kieltämisestä kaupungin mainospaikoilla julkaistiin tänään lehdessä. Ja siitä, että sain keittiön yläkaapin melkein kokonaan rapsuteltua puhtaaksi vanhoista maaleista.

2. Inhoatko jotain julkkista? Ketä ja miksi?
En kai? Julkkikset tuntuvat olevan niin kaukana omasta elämästäni ettei heihin kannata tuhlata edes inhoamisenergiaa...

3. Elämäsi tähtihetki?
Tuntuu, että tähän pitäisi kirjoittaa jotain lasten syntymistä tai avioliittoon astumisesta tai sen kaltaisista asioista. En kuitenkaan osaa laittaa niitä tähtihetki-otsakkeen alle - syntyminen oli ennen muuta hämmentävää ja avioliittoon astuminen jotenkin livahti ohi melkein huomaamatta. Ehkä tällä hetkellä elämäni tähtihetkiä ovat ne, kun ollaan kaikki yhdessä ja on hyvä ja leppoisa meininki ja sellainen tunne, että jotenkuten handlaa tämän homman. Kenelläkään ei ole kakat housussa, kukaan ei huuda eikä mistään kaadu niskaan tekemättömien töiden pinoa.

4. Romanttisinta, mitä sinulle on koskaan tehty?
Jaa-a. En ole kovinkaan romanttishenkinen sielu. Ehkä näin jälkikäteen voisi ajatella, että nykyisen puolison äitinsä kukkapenkistä varastama ja minulle, silloiselle Ilosaarirokkikaverille tuoma ruusu oli aika romanttinen teko...

5. Onko elämässäsi jotain, mitä kadut? Haluatko kertoa, mitä se on?
Kadun enemmän tekemättä jättämisiä kuin tekemisiä. Ehkä sitä, että joskus olen jäänyt junnaamaan johonkin elämänvaiheeseen vaikka on ollut ihan selvää, että tästä ei miksikään loppuelämäratkaisuksi ole. Mutta eivät nuokaan asiat ole sellaisia, joita katuen päiviäni viettäisin. Ollutta ja mennyttä, sen hetkisen parhaan ymmärryksen varassa tehtyjä päätöksiä. Mitä niitä katumaan.

6. Mukavin lapsuusmuistosi?
Ensimmäiseksi tulivat mieleen minulle hyvin rakkaat, nyt jo edesmenneet ukki ja mummo ja heidän kesäpaikkansa Päivänurmi Tuupovaarassa. Kaikki sinne liittyvät lapsuusmuistot ovat mukavia.

7. Jos saisit säätää yhden lain, mikä se olisi?
Tanskan mallin mukainen suoramarkkinointilaki. Eli jos et erikseen anna lupaa siihen, puhelinmyyjät ynnä muut häiriköt eivät saa kiusata sinua. Sen jälkeen kun postilaatikkooni kolahteli esikoisen syntymän jälkeen noin viidentoista eri lasten kirjakerhon mainoskirjeitä ja kalikaksi jäätyneitä pyllypyyhepaketteja, olen pyrkinyt luikertelemaan suoramarkkinoijien ulottumattomiin. Vaikeaa se on ollut, eikä täydellistä onnistumista liene edes mahdollista saavuttaa. 

8. Turhin tavarasi?
Minulla on liikaa turhia tavaroita. Ensimmäisenä tulee nyt mieleen vintillä olevassa pahvilaatikossa majaileva, mummon ja papan joskus 80-luvun alkuhämärissä Bulgariasta tuliaiseksi tuoma matkamuistonukke, jolla on äkeä ilme ja rumat vaatteet. Miksi olen sen säilyttänyt? Mitä sillä aion tehdä? Ilahduttaako se minua - no ei. Siellä se kuitenkin pötköttää. Käsittämätöntä. 

9. Mitä et uskalla tehdä, vaikka haluaisit?
Ajaa rohkein ja reippain mielin autolla talvisaikaan. Olen armoton nynny autoilemaan, talvella vielä enemmän kuin kesällä. Panu joutuu aina ajamaan, ja se ei ole reilua. Koska Panukaan ei tykkää autolla ajamisesta. Nyt tilanne on vähän eri, kun Volvo-vanhus käy etanolilla, joka valmistetaan kotimaisesta biojätteestä. 

10. Minkä kirjan luit viimeksi?
Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisauksen, jonka lainasin naapurista. Pidän Virpi Hämeen-Anttilan romaaneista, niistä tulee mieleen ystäväni Nasu. Ne ovat samalla tavalla fiksuja ja kulturelleja olematta silti elämälle vieraita.

11. Pahin pelkosi?
Se, että lapsille tapahtuisi jotain pahaa. Olen valitettavan tietoinen siitä, että erittäin todennäköisesti heille tulee elämänsä varrella tapahtumaan myös ei-pelkästään-hyviä asioita, mutta pahin pelko se on silti. Kunpa ne huonot asiat olisivat edes verrattain vähän huonoja. 

tiistai 25. syyskuuta 2012

Romuhuoneen metamorfoosi, osa kaksi

Romuhuoneen metamorfoosi pikkukamariksi on esitelty tässä blogijutussa. Lapsettomien ihmisten ei kannattaisi esitelmöidä aiheesta lapset, eikä vauvojen vanhempien kannattaisi lausua mitään kovinkaan kiveen hakattua aiheesta muut lapset kuin vauvat. Olen nimittäin tuossa postauksessa sanonut näin:

"Minä en usko lastenhuoneisiin, ne kun tuntuvat valtaosin olevan paikkoja, joiden funktiona on toimia säilytyspaikkana noin kolmelle kuutiolle leikkikaluja."

No, en minä usko lastenhuoneisiin edelleenkään. Sen sijaan totesin joku aika sitten, että haluan sille kolmelle kuutiolle leikkikaluja jonkun muun säilytystilan kuin olohuoneen nurkka. 

Emme ole ostaneet kummallekaan lapselle lainkaan leluja. Eipäs kun olemme. Ennen esikoisen syntymää hankimme Imatran kierrätyskeskuksen myymälästä Tarmo-nimisen, kierrätysmateriaaleista valmistetun liskopehmolelun kahdeksalla eurolla. Kaikki muut lasten lelut on saatu lahjaksi, naapurikierrätyksen tuloksena tai sitten ne ovat omasta lapsuudestani säilyneitä. Ja niitä on paljon. Esikoinen tykkää erityisesti kirjoista, ja varsinkin kirjasäilytyksen hankaluus oli lopulta se kynnyskysymys, joka sai pohdiskelemaan romuhuone-kirjaston muuttamista lastenhuoneeksi.

Tässä välillä pikkukamari toimi minun ja vauvan nukkumapaikkana. Meillä oli vauvan neljän ensimmäisen kuukauden ajan lainassa Vaavi-vauvansänky, jota voin suositella lämpimästi. Perintökehdossa vauvaa ei uskaltanut nukuttaa, koska vauvan sisar osoitti melko pontevaa kiinnostusta kehdossa kiipeilyyn, oli vauva sisällä eli ei. Vauva-parka sai kyllä pari kertaa melko kylmää kyytiä myös tuossa pyörillä varustetussa sängyssä, mutta ratkaisu oli silti ehdottomasti turvallisempi kuin se kehtovaihtoehto. Tässä vielä nostalgiakuva Vaavi-sängystä pikkukamarissa. Ihana villapeitto on naapurin Kirsin Vuokolle syntymälahjaksi tekemä.


Sitten siirryimme kaikki samaan makuuhuoneeseen, ylimääräiset sängyt palautettiin lainaajilleen ja pikkukamari oli vapaa muuttumaan lastenhuoneeksi.

Oma urakkansa oli kirjahyllyn ja sen sisällön roudaamisessa yläkertaan. Olimme joskus aikaa sitten hankkineet huuto.netistä pienen sievän kirjahyllyn, joka sopi lastenhuoneeseen kuin nakutettu. Tuo yllä olevassa kuvassa näkyvä söpö matto on Imatran kierrätyskumppaneilta, nojatuoli äidin miesystävän äidin perintöä, pulpetin Panu pelasti kerran kaatopaikkareissulla kun joku mies oli työntämässä sitä jätelavalle, pieni pöytä ja tuoli ovat myös huuto.netistä ja taisivat vielä toisen tuollaisen tuolin kera maksaa yhteensä kolme ja puoli euroa. Pöytä odottaa saavansa kaverikseen nyt vintissä majailevan nukkekodin, joka on Viljan syntymäpäivälahja. Älkää kertoko siitä hänelle koska se on yllätys. Ja no, mitäpä minä tässä luettelemaan, katsokaa itse millainen siitä tuli. Ja antakaa anteeksi kuvien keltainen himmeys, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia valokuvata silloin kun olisi päivänvaloa eikä varsinkaan tätä huonetta näin siistinä...



Tuossa patterin edessä on kaksi vanhaa päärynälaatikkoa, jotka löysimme talosta. Toinen oli kellarissa, toisesta oli tehty olohuoneen komeroon kenkähylly ja siitä puuttui yksi kylki. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, en heittänyt pois pikkukamarin komeron hyllylautoja ja niistä kaksi sai mainiosti hyötykäytettyä kun naulasin ne puuttuvaa laatikon sivua markkeeraamaan. Honkkarista vielä huonekalupyörät alle. Kerrassaan mainiot kirjalaatikot, joista lapsi saa itse otettua haluamansa opuksen ja toisinaan jopa laitettua lukemansa kirjan takaisin paikoilleen.


Tässä on se kirjahylly koko komeudessaan. Minusta se sopii tuohon paikalleen mainiosti. Oven vierustalla on kammarissa alun perin ollutkin pieni neljän hyllyn seinähylly, joka oli hetken aikaa meillä olohuoneessa mutta palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. Sienijakkaran on Vilja saanut tämän talon edellisiltä lapsilta toissa kesänä ja vauvaduplo-kilpikonna on huuto.netistä ja tätä nykyä Vuokon suosikkilelu.


Pehmolelulaatikko on kellarista löytynyt Mallasjuoman laudoista tehty vanha puulaatikko, jonka maalasin Miranolilla ja tälläsin siihenkin pyörät alle. Siinä majailee lasten leluista ehdoton suosikkiviisikkoni, puolison siskon itse tekemät ihanat eläinhahmot. Jotka näyttävät tässä valossa kamalan haaleilta. Nalle-Kalle on ehdottomasti rakkain leluni, jonka olen saanut pienenä isältäni joululahjaksi.


Tässä vielä näkymä kirjahyllyseinälle ovelta. Hyllyssä on se hyvä puoli, että alle kaksivuotiaskin pääsee kätevästi käsiksi noille alahyllyille sekä kaappeihin ja laatikoihin.


Jostain kumman syystä meillä on aika paljon venäläisiä leluja... Maatuskan olen ostanut Moskovassa asuessani pienestä maatuskatehtaasta, ja tuo sikamagee Kremlin torni on ameriikantädin varastostaan löytämä 80-luvun opiskeluaikojensa matkamuisto, jonka hän ystävällisesti lahjoitti lapsille viimeisen Jenkkilän vierailunsa tuliaisena.


Olen sitä mieltä, että mikä tahansa huone olisi ihana jos siellä olisi tämä tuoli. Tuoliin on vaihdettu verhoomo SuVillassa täytteet mutta kangas on alkuperäinen. Punahilkka-ristipistotaulun sain synttärilahjaksi joku vuosi sitten, se on täältä Mikkelistä Fidan kirpputorilta. Pikkutaulun maalaajaa en muista mutta kuvan nimi on Anna suukko, ja olen saanut sen ylioppilaslahjaksi.


Sitten on vielä tämä yksi kuvakulma pulpetteineen ja pikkupöytineen. Seinällä on lapsuuskuvat minusta ja veljestäni sekä Panusta ja Panun siskosta. Minä en tykkää noista verhoista, olen ostanut ne joskus muistaakseni Fidan kirppikseltä eurolla, mutta en ole keksinyt mitään muutakaan verhosysteemiä tuonne joten saavat kelvata toistaiseksi.


Lopuksi vielä kurkistus käytävältä. Aku Ankan auto on kaikenikäisten lasten ehdoton hittilelu, se on peritty naapurista. Siinä oli ratti rikki ja kaikenlaisten epäonnistuneiden muovihitsaus- ja jeesusteippikorjausten jälkeen perheemme perinnerakentaja korjasi auton lopulta vaihtamalla siihen puisen ohjausakselin. Toimii.


Kas tällainen lastenkamari. Seinät on maalattu keltaiseksi, paitsi tuolla kirjahyllyn takana olevalla seinällä on makuuhuoneen tapettia. Jos en usko lastenhuoneisiin niin en usko ainakaan siihen, että huoneita kannattaisi tapetoida lapsellisilla tapeteilla koska ne pitää sitten taas parin vuoden päästä tapetoida uudelleen kun lapset kasvavat eivätkä halua enää lapsellisia tapetteja. Seinien pahveissa on patterin sivustalla pari repeämää, mitkä pitäisi ehtiä liisteröidä kiinni, ikkunan karmi on maalattava ja linoleum-lattia vahattava. Ehkä sähköt vaihdettava jossain vaiheessa. Muuta remonttia tässä huoneessa ei ole tarkoitus tehdä. Ovi on otettu pois, koska se kolisee yhteen makuuhuoneen oven kanssa.

Tämä saa nyt palvella lastenhuoneena siihen asti kunnes lapset ovat kyllin isoja muuttamaan majansa yläkertaan. Kerrossännky mahtuu tuohon viimeisessä kuvassa näkyvälle seinustalle, jos on tarvista ennen sitä tehdä uusia nukkumajärjestelyjä. Luulen, että me muutamme ensin myös nukkumaan yläkerran keittiöön ja tytöt saavat ison huoneen yhteiseksi huoneekseen. Teini-ikäisinä he ehkä haluavat koko yläkerran kokonaan itselleen jolloin me muutamme takaisin alas. Pikkuhuone voisi olla vaikka työhuone tai sen sellainen, kunhan tämä lastenhuonevaihe menee ohi.

Joku on joskus kehunut rintamamiestaloja niiden muunneltavuuden ansiosta ja sen kehun ne tottavie ovat ansainneet. Tämäkin huone on jo ehtinyt kahdessa vuodessa olla vaikka mitä, ja kuka tietää mitä siitä seuraavaksi tulee. 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Säilytystä

Kun päätimme taannoin olla remontoimaton perhe, kuului päässä 'klik', ja ryhdyin tarkastelemaan asuinympäristöämme uusin silmin. Kaikki ne asiat, jotka olivat rempallaan mutta eivät liittyneet remontointiin, alkoivat pistää silmään. Edellä kuvattu nukkumajärjestely, olohuoneen vallanneet lasten lelut, keittiön kaappien sekamelska ynnä muut pienet ja suuret epäkohdat.

No, sen verran tarkennusta kuitenkin, että emme ole vielä se remontoimaton perhe. Meillä on tosiaan se ikkunaremontti meneillään, ja vaikka pääosa remontista tapahtuu ulkoistetusti puuseppä-Jarin verstaalla Rantasalmella, on tässä remontissa kestämistä ihan riittämiin. Yhden vuorokauden olimme kokonaan ilman ikkunoita kun sisäpokat olivat vielä kunnostettavina ja ulkopokat irrotettuina kuljetusta varten. Nyt meillä on sisäpokat - kauniit, siistit, puhtaanvalkoiset - paikoillaan ja talon esteettistä vaikutelmaa lisäävät edelleen ikkunoissa lepattavat muovit. Hiiohoi. Lisäksi keli alkaa viiletä sen verran, että tiivistämättömät, yksikerroksiset ikkunat alkavat saada aikaan melko brittiläistä tunnelmaa. Viimeisten ikkunanpokien pitäisi valmistua tällä viikolla ja sitten ne on vielä roudattava kotiin ja saatava jotenkin hiissattua paikoilleen. Odotan melko paljon sitä, että sisältä näkee taas ulos menemättä verannalle...

Kattoremontin peruja meillä oli myös yksi vintillinen tavaraa levällään pitkin yläkertaa, ja minä olen viime päivät urakoinut tavaravuoria takaisin paikoilleen jotenkin tolkulliseen järjestykseen. Vinttipostaus luvassa pikimmiten, noista ikkunahommistakin pitäisi saada jotain kuvamateriaalia tänne tallennettua.

Vintin lisäksi kaikki lasten tavarat, lelut ja vaatteet ja muut tykötarpeet, kaipasivat uudelleenjärjestelyä. Esikoisen vaatteita oli hänen syntymästään asti säilytetty makuuhuoneessa meidän mummon vanhan piirongin laatikoissa. Kuopuksen vaatteet eivät sinne mahtuneet, niitä varten makuuhuoneeseen roudattiin tätini ensimmäisillä palkkarahoillaan ostama pieni lipasto, joka on sinänsä varsin sympaattinen kapistus ja kulkenut minunkin mukanani kaikissa kodeissa ensimmäisestä opiskelijasolusta lähtien. Se ei kuitenkaan sovi makuuhuoneeseen tyylinsä eikä värinsä puolesta ja oli muutenkin selvästi väliaikaisratkaisu.

Ajatuksena oli, että pikkukamarista (joka ensin oli romuhuone, sitten ruokailuhuone ja sen jälkeen kirjasto) tulisi lastenhuone. Siitä lisää seuraavassa blogijutussa. Pikkukamarin komero oli palvellut siivouskomerona, koska tulevaisuudessa siivouskomero on tarkoitus sijoittaa keittiön komeroon, mutta sitä tarvitaan vielä tällä hetkellä keittiösäilytykseen kunhan remontti tuo mukanaan lisää kaappitilaa kyökkiin. Komero on siis tällainen perusmalli, siinä on ylhäällä vielä pikkukaappi jossa on perheemme vessapaperivarasto.


Tuo hauska pöllösoittorasia soittelee Somewhere over the rainbow -biisiä ja on Viljan kummitädin ostama miniMaatti-verkkokaupasta

Ostimme kaksi Elfa-korihyllystöä. Toinen kasattiin entisen suihkupömpelin nurkkaan ja sinne ladottiin kaikki siivouskomerokama taaperoturvalliselle korkeudelle. Sitten purin pikkukmarin komeron alkuperäiset sisusteet pois. Komerossa oli vaatetanko ja tuollaiset sivuhyllyt, jotka oli tehty kaikesta mahdollisesta jämälaudasta. En heittänyt niitä pois. 



Toinen Elfa-hyllystö kasattiin sitten komeroon. Nuo hyllyt koreineen ovat sitä mini-mallia, koska ainakin meidän talon standardikomeroihin ne normaalin syvyiset ovat liian isoja, tuo pienempi korimalli taas juuri passeli. Ja katso, kahden lapsen vaatteet majoittuivat komeroon täysin ongelmitta.


Noita kiinteitä vanhoja komeroita haukutaan aina epäkäytännöllisiksi mutta en minä paljon tuon käytännöllisempää JA kauniimpaa sekä alkuperäiskuntoisen talon henkeen sopivampaa vaatesäilytystilaa keksi. Tuonne komeroon jää sellainen  15 sentin hyödyntämätön kaistale, joka ei ainakaan minua haittaa, mutta voisihan sinne viritellä vaikka koukkuja harvemmin käytössä oleville juhlavaatteille tai sen semmoisille, ja laittaa tuohon hyllystöön pyörät niin sen voisi nykäistä kätevästi ulos kaapista jos on tarvis. Toistaiseksi ei ole ollut.

Komerosta paljastuu muuten yksi talomme alkuperäinen yksityiskohta. Täällä on ollut ensin lakattu lattia ja myös lattia- ja ilmeisesti ovilistatkin ovat olleet lakatut. Komeroiden lattioista sen näkee:


Nythän meillä on korkeakiiltoiset Miranol-listat. Ajallinen kerrostuma sekin. Komeroihin saa kyllä jäädä tuo alkuperäistilanne näytille, ties vaikka joskus innostutaan palauttamaan tuota pintakäsittelyä johonkin. 

lauantai 22. syyskuuta 2012

Sitten joskus

Tunnen aika ajoin syyllisyyttä siitä, että ajattelen niin kutsuttuina huonompina päivinä noin kymmenen minuutin välein "sitkunuolapsetonvähänisompia" -alkuisia ajatuksia. Tästähän pitäisi nauttia, ihanasta vauva- ja taaperoajasta kun pikku palleroiset ovat vielä tiiviisti äidin helmoissa (tai farkunlahkeessa, tässä tapauksessa) ja kavala maailma on jossain hyvin, hyvin kaukana...

Syyllisyys tosin lieveni huomattavasti kun naapurissamme asuva esikoisemme ikätoverin äiti piipahti tässä päivänä muutamana kahvilla ja onnistui ensimmäisen vierailuvartin aikana aloittamaan joka toisen lauseen sanoilla "sitku nuo lapset on vähän isompia". Että tapahtuu sitä muissakin huusholleissa näköjään. Ja niillä on sentään melkein kokonaan remontoitu talo...

Elämme tällä hetkellä vaihetta, jonka ansiosta elämä tulee muutaman kuukauden päästä olemaan taas helpompaa. Tällä hetkellä se ei ole sitä.



Nuorimmainen on ylittänyt maagisen puolen vuoden rajapyykin ja ryhtynyt ruokailemaan muun perheen mukana. Minä kannatan monien muiden hippi- ja hörhövanhemmuusasioiden lisäksi sormiruokailua - pienen ihmisen into ja kokonaisvaltainen kiinnostus tarjottuja eväitä kohtaan on fasinoivaa.


Mutta kauhea sotku siitä tulee. Tiedän kokemuksesta, että tilanne helpottuu muutaman kuukauden päästä kun ruoka alkaa päätyä enimmäkseen lapsen suuhun, mutta siihen asti...hohhoijaa.


Meillä on keittiössä 50-luvun pinnatuolit, joiden istuinosat on päällystetty kankaalla. Ne ovat jo edelliseltä kierrokselta niin rötvääntyneen näköiset, että asialle täytyy tehdä jotain. Meillä on vintissä neljä keittiöön tulevaa tuolia, jotka anoppi on avuliaasti jo hionut. Ne pitäisi enää lakata. Minä en ehdi enkä kykene mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi keskeyttää sekunnissa ja palata ehkä seuraavana päivänä, tai sitä seuraavana, taas tekemisen pariin. Ja lakkaaminen ei ole sen sortin askare.


Olen pyrkinyt kiivaasti ulkoistamaan tuolien lakkausprojektia, pitäkää peukkuja että onnistun. Nuo rötväytyneiden kangaspäällystetuolien tilalle tulossa olevat istuimet ovat nekin hankittu puoli-ilmaiseksi Imatran Kierrätyskumppaneilta. Kuva on todella surkea, mutta ne ovat tuollaista nuorisoseurantalo tai seurakuntakeskus -mallia, pienellä Alvar Aalto -meiningillä. Tuskin maltan odottaa niiden pääsyä keittiöön.


perjantai 21. syyskuuta 2012

Päivän sää

Minulle tulee vieläkin sanasta "kattoremontti" mieleen ensimmäiseksi Maikkarin nettisivujen sadetutka. Sadetta on tottavie riittänyt kaikkien remontoijien ja rakentajien iloksi, ja viimeisin kuuroepisodi tapahtui tänään.

Alkupuheenvuoroksi vielä se, että minähän en pysty tekemään tällä hetkellä normioloissa kotona yhtään mitään remonttiin liittyvää. Puoliso on viikot töissä sadan kilometrin päässä ja minä huseeraan täällä ympärivuorokautisena yksinhuoltajana kahden alle kaksivuotiaan kanssa minkä ehdin. En ehdi yleensä edes niitä perushuushollaushommia, mistään remonttitöistä puhumattakaan. Iltaisin olen niin väsynyt että jaksan korkeintaan roikkua tylsämielisesti netissä.

Tästä syystä kaikenlainen remontin edistystoiminta on harvinaista luksusta. Siksi takaiskut remontin edistystoiminnassa tuntuvat likipitäen musertavilta.

Esikoinen oli tällä viikolla yhden yönseudun mummolassa ja minä vauvan kanssa kotona. Olin budjetoinut itselleni vaikka mitä hommaa maalinpoistosta pihan siistimiseen. Ensimmäisen päivän satoi kaatamalla. Hylkäsin kaikki muut remontinedistämistoimet paitsi yhden: koska toisena mummolavierailupäivänä oli luvattu pelkkää päivänpaistetta, päätin maalata portin.



Porttihan tuli meille viime syksyn etupiharemontin myötä. Se tehtiin paikallisessa ammattioppilaitoksessa, designista vastaa puoliso. Portti on olla möllöttänyt paikallaan sinkittynä ja ankeana siitä asti, ja tämän kesän vaatimaton pihatyölistani sisälsi myös kohdan "maalaa portti". 

Meillä jäi kattoremontista yli katon väristä peltikattomaalia, jolla maalattiin väärän väriset huippuimuri ja viemärin tuuletusputken pää paremmin katolle maastoutuviksi. Ajattelin, että katon värinen portti olisi kiva. Peltikattomaali sopi sitä paitsi hyvin myös portin maalaukseen. Joten vauva päiväunille, maalauskamppeet niskaan ja töihin.

Pesin portista ensin linnunkakat ja muut liat jollain Skinnarilan vapaavaltiossa toimivan Willimiehen autokerhon kautta hankitulla litkulla, jota entinen Willimies suositteli peltipesun asemasta. Sitten ryhdyin maalaamaan. 

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen totesin, että jossain on vikaa. Olin saanut aikaiseksi portin, jossa oli edelleen enemmän harmaata kuin punaruskeaa. Totesin, että pellavaöljymaalaukseen kehitetty tiukka käsiala ja niukka maali pensselissä eivät toimi peltikattomaalin kanssa ja rupesin lotraamaan maalia porttiin maailmanlopun meiningillä. Ja katso, lopputulos oli halutun kaltainen. Eri maalit vaativat siis todellakin erilaisen otteen. 

Portti näyttää maalattuna enemmän rintamamiestalon portilta ja vähemmän teollisuusalueelta. Tästä kuvasta näkyy myös vaatimattoman pihatyölistani toinen aikaansaannos - olen istuttanut etupihan aidan aukkopaikkoihin uudet orapihlajan taimet. Niistäkin pitäisi kirjoittaa oma tarinansa. Mutta nyt se portti, ta-daa:


Portista tuli minusta ihan kivan värinen. Se ei ole kovinkaan punainen vaan enemmänkin ruskea, ja maalauksen myötä se ei näytä enää uustuotannolta vaan vanhalta viiskytluvun portilta. Ainakin minun silmääni. (Ignoroikaa vinossa könöttävä roskis. Sen alle on tulossa laatat ja tuohon vasemmalle puolelle sireenipuska, jonka tarkoitus on yhdessä roskiksen toisella puolella olevan sireeniaidan kanssa maisemoida roskapytty huomaamattomammaksi.)


Tuon pienemmän porttipuoliskon maalasin ensin, ja pinnasta tuli minusta ihan kelvollinen. Isomman porttipuoliskon kanssa käytin ehkä vielä vähän reilummin maalia, ja siitäkin tuli oikein hyvä. Tuuletimme Vuokko Nuppusen kanssa onnistunutta maalausoperaatiotamme... ja samassa alkoi sataa.


Pienempi puolisko oli ehtinyt kuivua sen verran, että mitään mittavampaa vauriota ei tullut. Isompi puolisko ei ehtinyt kuivua ollenkaan, ja maalipinta näyttää nyt sitten tältä:


Harmitti niin että meinasin alkaa itkeä. Sinänsä mitään korvaamatonta tuossa ei ole tapahtunut - alin, ohut maalikerros ehti kyllä kuivua ja nuo valumat ja kokkareet saa hiottua pois ja sen jälkeen vain uutta maalia pintaan. 

Ongelma on vain se, milloin sen uudelleenmaalauksen suorittaa. Viikonloppuna on luvattu sadetta ja maalaaminen illalla ei enää onnistu kasteen takia. Maalaaminen kahden alle kaksivuotiaan kanssa on mission impossible -luokkaa. 

Olisipa se sade alkanut vaikka vain tuntia myöhemmin. 

torstai 20. syyskuuta 2012

Täti Vihreä

Otsikko saattaisi liittyä puolison kunnallisvaalipyrkimyksiin ja osakseni langenneeseen vaalipäällikkyyteen, mutta ei liity. Mainostan vaasta sitten kun ehdokkaille on jaettu numerot...

Sen sijaan tämä on avunhuuto teille, rakkaat lukijat. Teistä lähes kaikilla kun tutuu olevan sisustussilmää ja remontti- ja värinvalintakokemusta roppakaupalla.

Pulma liittyy marraskuulle aikataulutettuun putkiremonttiin, jonka yhtenä tavoitteena on saada yläkerran keittiöön kylmä ja lämmin vesi. Remonttisuunnitelmissa kun on huushollin siirtäminen yläkertaan tämän nykyisen asuinkerroksemme remontoinnin ajaksi.

Meillä oli, kuten muistatte, alakerran keittiössä alkuperäiset kaapit. Pieni puinen astiankuivauskaappi ja tiskipöydän alla alakaappi ja kippaava halkolaatikko. Ne on alunperin maalattu vihreällä öljymaalilla, sitten vaaleammanvihreällä jollain, en saanut selvää millä, ja ylin kerros oli tuollaista ryssänsiniseksikin kutsuttua alkydimaalia.


Ja kuten todettua, vaikka kaapit eivät ehkä edusta puusepäntyötä parhaimmillaan, ovat ne kuitenkin talon alkuperäisosia. Haluan siksi säilyttää ne, ja ne saavat maalauksen jälkeen uuden elämän yläkerran keittiössä.

Nyt se dilemma: minkä ihmeen värisiksi minä nuo kaapit maalaisin?

Yläkerran keittiön maalasimme anopin kanssa heti ensimmäisenä syksynä. Siellä on valkoinen Halltex-katto ja kakkutaikinan väriset seinät. Huoneen listat ovat samanlaista viileää minttuun vivahtavaa sävyä kun muuallakin, ne saatan vielä maalata jollain muulla värillä sitten joskus. Mutta ehdottomasti hallitsevin asia yläkerran keittiössä on vihreä lattia. Eikä mikä tahansa vihreä vaan tömäkkä ja räväkkä sellainen. Joku lukija muistaakseni kertoi joskus, että tuo sävy oli nimeltään raparperi, ja se on kyllä harvinaisen kuvaava nimi tuolle vihreälle. En missään tapauksessa halua maalata tuota lattiaa, se on juuri sellainen ajallinen kerrostuma joita kunnon rintamamiestalossa pitää ollakin.


Kuvassa näkyy siis yläkerran keittiö nykyisessä olomuodossaan. Se toimii arkemme tukipilareiden, mummojen ja ukin majoitustilana. 

Ajattelin, että kaapeista voisi tulla vihreät. Kävin eilen hovihankkijallamme Mikkelin Värisilmässä ja valikoin sieltä mielestäni edes sinne päin olevia vihreitä mahdollisuuksia. Kuva kertoo, että oma värisilmäni on aivan onneton - ei minusta noista mitään voi edes ajatella. 


Vihreitä kaappeja puoltaa kuitenkin se, että ne ovat alun perin olleet vihreät. Pohjatöitä helpottaisi jos ne maalaisi nytkin vihreiksi. 



Seuraava ajatus oli säästömeiningillä käyttää kermanvalkoista Miranolia, jolla maalasin Viljan uuden sängyn. Sinänsä tuollainen kiiltävä alkydimaali sopisi noin ajallisen kerrostuman tasolla tuon vihreälattiaisen keittiön henkeen. 


Mutta en ole nyt ihan varma siitä, onko tuo sänkymaali samaa tai edes lähes samaa - tai sitten riittävän eri - sävyä kuin kyökin seinät. Pitäisi maalata joku testipalikka ja kokeilla. 


Lisäksi pelkään, että kaapeista tulee pliisut jos ne ovat seinien väriset. Tähän ajattelin ratkaisuksi sellaista noissa 50-luvun kaapeissa usein nähtyä ratkaisua, että kaappien runkojen reunat on maalattu jollakin tehostevärillä. Tässä tapauksessa sen tehostevärin kannattaisi olla ehkä vihreä. Ja sitten päästään siihen edelliseen kysymykseen - mikä vihreä. 

Keittiön lattialistat ovat muuten vielä yhtä vihreää - siis eri vihreää kuin lattia. Tuollaista myrkynvihreähköä. Tuo voisi tietysti olla se kaappien tehostevärin vihreä? 


Sitten ovat tietysti Jotain Aivan Muuta -vaihtoehdot. Kuten kaappien täräyttäminen vaikka vastavärillä eli punaiseksi. Sellainen räväkkyys olisi kuitenkin ehkä ennemmin Susannan heiniä... :) Yläkerran keittiöstä tulee luultavasti tulevina vuosina ensin meidän ja sitten toisen tyttären makuuhuone, ja vaikka värikäs huvikumputyyli toisaalta viehättää, on jatkokäyttöäkin ajatellen joku vihreä ratkaisu ehkä lähempänä sydäntä.

Minä en tiedä. Ideat ovat siksi enemmän kuin tervetulleita - myös ne ideat, miten tällainen puusilmä onnistuu noissa hankalissa sävyvalinnoissa. 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

I'm only happy when it rains

Taas sataa. Sataa jopa riittävän kovin, että sen kuulee - meiltähän ei edelleenkään näe ulos. Muistin virkistämiseksi:




Sateen ropinasta tuli mieleen yksi juttu, joka on pitänyt kirjoitella blogiin. Kesällä suoritin nimittäin yhden kulttuuriteoksi luokiteltavan pelastusoperaation joka liittyy verantaan ja tuleviin sadepäiviin. 

Meillähän on siis ihana veranta. Nykyisestä elämäntilanteesta johtuen se toimii valitettavasti tällä hetkellä lähinnä vaunuvarikkona. Meillä on käytössä auton takakontissa yleensä säilytettävien matkarattaiden lisäksi kahdet muutkin kärryt - vauva nukkuu kotioloissa päiväunia (jos nukkuu, yleensä ei) noissa etualan vaunuissa ja pidemmän matkan liikennöintiä varten on sitten tuplarattaat. Nämä menopelit täyttävät verannan melko tehokkaasti. Hyvä sinänsä, että on tuo veranta, missäpä muuallakaan kärryjä säilyttelisi. Kuten kuvasta näkyy, verannalla majailee myös aina satunnainen otos kaikenlaista sälää kuten esikoisen mahtava potkupyörä (suosittelen lämpimästi taaperotalouksiin), naapurin Villen ja meidän Panun yhteinen isänpäivälahja eli sähkösavustin (naapurissa on laajennusremontti ja rajallisesti säilytystilaa), grillin kaasupullo ja näköjään kuvaushetkellä myös Speedheater. 


Sitten joskus, kun lastenvaunut ja -rattaat ovat osaltamme taaksejäänyttä elämää, palautuu veranta takaisin varsinaiseen käyttöönsä, kesäiseksi oleskelutilaksi. Sitä varten sain viime vuonna äitienpäivälahjaksi puusohvan, jolla aion makoilla ja lueskella lehtiä. Uskon vakaasti siihen, että sellainenkin aika vielä joskus koittaa. Puusohva on kaunis ja sopii verannalle kuin nakutettu, se on hankittu Imatralta Kierrätyskumppanit -nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä.



Ja sitten se kulttuuriteko ja tulevaisuuden sadepäivät. Meidän äiti muutti alkukesästä pois omakotitalostaan ja veljeni perhe remontoi taloa parhaillaan. Siitäkin voisi tehdä postauksen blogiin - 80-luvun omakotitaloremontin vertailua rintamamiestaloremonttiin. Meille tuli lapsena Aku Ankka, ja jostain syystä nämä 80-luvun sarjikset oli säästetty näihin päiviin asti äidin nurkkiin. Äiti meinasi muuttovimman vallassa paiskata lehdet roskiin, mutta minä kirmasin paikalle ja roudasin ne meille. Sijoitin ne tuohon verannan puusohvaan ja ajattelin, että joskus saattaa olla aika, jolloin joku perheenjäsen kaivaa muun tekemisen puutteessa 40 vuotta vanhan sarjakuvalehden esiin ja ryhtyy lukemaan sitä sateen ropistessa verannan kattoon. (Joka pitäisi ensi kesänä kunnostaa...)



Se on mukava ajatus. Idea ei ole kyllä ihan omani. Minulla oli lapsuudenystävä Aino jonka kodin verannalla oli laatikollinen vanhoja Akkareita. Menin yleensä Ainon kanssa samaa matkaa kouluun ja tähtäsin Ainolle aina sen verran etuajassa, että ehdin istumaan Ainon kodin verannalla ja lukemaan ainakin yhden Aku Ankan ennen kouluun lähtöä.

En vaihtais sekuntiakaan

"Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin".

Näin aloitti vihkijä tasan kolme vuotta sitten. Panu sanoi tahdon, minä sanoin tahdon. Kolme vuotta, yksi talo, kaksi lasta. Onnellinen koti, ainakin useinmiten. Eipä paljoa enempää voisi elämältä toivoakaan.



Ja nämäkin tunnelmat ovat onneksi laantuneet. Tästäkään ei tarvitse enää ärtyä. Ja lisäksi voi olla tyytyväinen siitä, ettei enää asu täällä

lauantai 15. syyskuuta 2012

Kattoremontin kustannukset

Olemme olleet jo tovin siinä pisteessä, että kattoremontin kustannukset ovat pääpiirteissään selvillä. Laitan ne nyt muistiin tähän postaukseen jälkipolvia ja omaakin budjettiseurantaa varten. On mahdollista, että joku kuitti on tuhoutunut tai lymyilee jossain tuntemattomassa paikassa, pääosin ostoshommat kattoremontin osalta hoitaneen rakkaan puolisoni lahjakkuus kun ei varsinaisesti suuntaudu arkistointiasioihin. Aika tarkkaan pitäisi kuitenkin kaikkien aineellisten kulujen olla tässä:


  • Telineet olivat käytännössä ilmaiset. Niihin piti ostaa puutavaraa vain noin 40 eurolla ja ruuveja joillakin kympeillä. Halvan hinnan selittää se, että noin puolet puutavarasta saatiin kiitokseksi edelliskesän kattotalkooavusta ja toinen puoli oli lainassa Panun enolta. 
  • Vanerilevyt, joilla katto levytettiin vanhan laudoituksen päälle maksoivat noin 300 euroa. Ruuvit levytykseen noin 80 euroa. 
  • Kolmiorimat maksoivat 163,40 eur. 
  • Kattohuovat maksoivat kaikkinensa 1435 euroa. Huopaa jäi yli noin puolitoista rullaa, jolla saa ehkä  juuri ja juuri tehtyä ensi kesänä verannan katon. 
  • Piki, bitumi eli tiivistysliima oli perin näkyisää ainetta, sitä hölvättiin katolle noin 250 eurolla. 
  • Huopakattonaulat kustansivat yhteensä noin 240 euroa. Kattoon paukutettiin noin 11 400 naulaa. 
  • Huopakattonaulaimen ja kompuran vuokrat olivat yhteensä aikalailla tasan 200 euroa. Vehkeet olivat vuokralla kahteen otteeseen yhteensä 11 päivän ajan. 
  • Räystäslaudat, jotka uusittiin lahonneiden tilalle, ja niiden maalit (pellavaöljy, sinkkivalkoinen ja Uulan valkoinen pö-maali) maksoivat yhteensä noin 170 eur. 
  • Mikkelin kaupungin rakennusvalvonnan tiedoissa luki, että talossamme on punainen kolmiorimahuopakate. Koska minä olen kunniallinen kansalainen aka ääliö, menin kysymään rakennusvalvonnalta, pitääkö minun ilmoittaa heille jos ja kun joskus kenellekään kertomatta huopakaton tilalle vaihdettu harmaa aaltopeltikatto vaihdetaan takaisin alkuperäiseen. Tämä hölmöys maksoi 80 euroa. 
  • Talkoolaisten tapaturmavakuutus maksoi 30 euroa. Katolla hilluvan perheenpään henki- ja tapaturmavakuutuksia ei ole erikseen jyvitetty tälle projektille.  
  • Talkoolaisten matkakulujen korvaamiseen meni noin 400 eur. 
  • Talkoolaisten muonituskulut ovat vielä laskematta lukuunottamatta Shellillä ja kotiinkuljetuspitsoilla tapahtuvaa ruokintaa, jonka kustannukset olivat noin 110 eur. Ruokakustannusten laskeminen on vaikeaa, koska osa ruokatavarasta on hankittu ruokapiirin kautta, osa kaupasta ja osa on ns. omaa tuotantoa. Odotamme ELY-keskukselta ohjeistusta siitä, voiko ruokakustannukset ilmoittaa jotenkin karkeasti eurosumma per talkoolainen per päivä -tyyliin. Meillä on myös epämääräinen kasa S-marketin kuitteja, joista voi ryhtyä laskemaan rivi riviltä talkoolaisten ahmimaa osuutta, mutta siihen ei hotsittaisi kyllä ryhtyä. 
  • Vanhan huopakaton palasten roudaaminen kaatopaikalle ja jätesäkkirulla maksoivat noin 20 eur. Isot huovanpalaset ovat tällä hetkellä tainnuttamassa nokkospöheikköä joten ensi keväänä on luvassa vielä toinen parinkympin kaatopaikkakeikka. 
  • Uusi viemärin tuuletusputken pää ja sekä katto- että tulevaan keittiöremonttiin kuuluva huippuimuri maksoivat läpivientikappaleineen noin 410 eur. 
  • Edellä mainittujen kappaleiden maastoutumista yritettiin edesauttaa maalaamalla ne katon värisiksi. Maali, sävytys ja pensseli maksoivat 32,40 eur.  
  • Ränni-, kattotikas-, kattosilta- ja palotikaslasku Vesivekille noin 1300 eur on vielä maksamatta. 
  • Näiden lisäksi hankittiin epälukuinen joukko kaikenlaista kilkettä kuten mattoveitsiä, puukkoja, ilmastointiteippiä ja pari isoa pressua katon peittämiseen, rullamittoja (jotka sivumennen sanoen ovat todella lyhytikäistä tavaraa huopakattotalkoissa - voitte kuvitella mitä tekee piki rullamitan pinnassa kun mitta kelautuu takaisin koteloon), lakkabensiiniä pikitahrojen puhdistukseen ynnä muuta sellaista. Näihinkin upposi kaikkinensa pyöreät 150 euroa.  
  • Lisättäköön tähän vielä se Rörstrandin Grön Anna -malliston lautanen, jollaisia ei enää valmisteta ja jonka paiskasin säpäleiksi puuhellan kulmaan kattoremontin lieveilmiöineen saatua yliotteen erään remonttipäivän iltana. Arvo mittaamaton. 
  • Ai niin ja huopakattomiesten turvavaljaat, sponsored by naapurin Ville, eivät maksaneet mitään. Niissä oli sekä fyysinen että hengellinen suojaus. 
Yhteensä tuo pelkkä katto maksoi noin 3800 euroa ja siihen päälle nuo huippuimurit ja rännit. Minusta se on melko vähän, ja ainakin tarpeeksi vähän että pystyimme toteuttamaan kattoremontin niin kutsutusti ihan omilla rahoilla remonttilainaa sen kummemmin asialla vaivaamatta. Omaa kukkaroa rasittamaan katto jää lopulta rännien ja niiden huippuimurisysteemien lisäksi 1900 euron verran, koska tuosta 3800 eurosta saamme 50% takaisin ELY-keskukselta rakennusperinnön hoitoavustuksen muodossa. Kiitos veronmaksajat!

Kiitos kuuluu lisäksi meille kaikille tavalla tai toisella työpanoksensa urakan eteen antaneille. Pelkkään katontekoon meni noin 60 henkilötyöpäivää, suunnilleen saman verran työpäiviä tukitoimiin kuten talkoolaisten muonitukseen kaupassakäynteineen ja kotikaljantekoineen, pihan siivoukseen, tavaroiden siirtelyyn vintissä urakan alta turvaan ynnä muuhun sellaiseen. Mummo viimeisteli kattoremontin purkamalla maahan kaadetut telineet tämän viikon alussa. 

Ja tältä se nyt sitten näyttää. Joka euron väärti, sanon minä!


Kuten kuvasta näkyy, kuulumme tällä hetkellä "rakennusmuovit lepattavat ikkunoissa" -kerhoon. Murtovarkaille tiedoksi, että noiden muovien takana on kuitenkin ikkunat - ulkopokat ovat puusepällä ja muovit suojaavat karmien sisäosia syyssateilta. Toivokaamme lämmintä syyskuuta, viileämmillä keleillä yksinkertaisten, tiivistämättömien ikkunoiden kanssa elellessä on melko brittiläinen tunnelma... Kuulumme myös "syöksytorvet puuttuvat rännien päistä" -kerhoon kunnes ränniasentaja saa raivattua kalenteriinsa sen verran tilaa että saa hoidettua hommansa loppuun kun rakennustelineet häipyivät vihdoin edestä.

(Huomatkaa myös vuokralaisen ovi. Se on kunnostettu ja maalattu talvea varten. Siitä erillinen blogijuttu tuonnempana.)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Vanhaa vaalien

Tilasin tuossa joutessani Meidän Talo -lehden. Ihan pelkästään siksi, että A-lehtien oma myyjä, joka minulle soitti, oli niin asiallinen ja mukava. Tämähän ei ole mikään yleinen ominaisuus lehtimyyjissä. Meidän Talo on minulle edustanut lähinnä Suomela-tyyppistä rautakauppojen piilomainosjulkaisua, mutta toki lehden aihepiirit aika yksiin käyvät tämän oman remontti- ja talonhoidollisen elämänsisällön kanssa.



Olin oikeastaan aika iloisesti yllättynyt, kun lehteen pääsin käsiksi. Siinä olikin yllättävän paljon kiinnostavan oloista korjausrakentamis- ja puutarhajuttua ja yllättävän vähän Älvärikamaa. Pihajutut olivat kivoja ja lehti muutenkin ennakko-odotuksiani monipuolisempi.

Mutta sitten se mutta.


Lehti mainostaa kannessa tuota Vanhat unelmatalot -teemaa ja toki vanhassa päivästä riippuen unelma- tai painajaistalossa asuvana nuo jutut kiinnostivat eniten. Lehdessä esiteltiin viisi aika erityyppistä hirsitaloa ja niiden asukkaita. Minä kiinnitin tietysti huomioni erityisesti niihin juttuihin, joissa otsikoissa luvattiin vanhan kumartamista ja vinoja seiniä.

Ja taas kerran se tuli, sama iankaikkinen pettymys ja ärtymys joka valtaa mielen joka kerta kun luen jostain suomalaisesta lehdestä noita "talo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuja. Vanhaa oli kumarrettu niin, että talo oli purettu hirsikehikolle ja rakennettu sen viereen kaksi kertaa alkuperäisen talon kokoinen laajennusosa. Tai lämmintä mummolahenkeä luotu repimällä seinistä kymmeniä tapettikerroksia ja sen jälkeen tapetoimalla seinät uudelleen uusilla mutta "ihanilla vanhanaikaisilla" paperitapeteilla.

Haluan nyt tässä kohtaa alleviivata sitä, että tarkoituksenani ei ole arvostella muiden ihmisten koteja tai remonttiratkaisuja. Hirsikehikkoon asti purkaminen tai tapettikerrosten seinistä repiminen ovat varmasti olleet tietoisia päätöksiä ja niillä on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Kritiikki kohdistuu ennen muuta juttujen kirjoittajiin - minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi noita "vanhaa kunnioittaen" -fraaseja pitää työntää jokaiseen iäkkään talon remonttijuttuun vaikka jutun ensi riveiltä kävisi ilmi, että uusiksi on mennyt omat ja varastetut ja vanha on kannettu roskalavalle ja korkeintaan tuotu tilalle jotain sopivampaa vanhaa jostain muualta. Eihän se mikään häpeä ole, jos vanhasta talosta haluaa modernin, siistin, omaa silmää viehättävän ja mukavan. Häpeä on se, jos syöttää julkaistavissa teksteissä pajunköyttä jonka mukaan kaiken uusiksi laittaminen ja jonkun mummolan piirongin olkkarin nurkkaan työntäminen on "vanhan kunnioittamista".  Samalla tulee luoneeksi sellaista illuusiota, että se vanhan kunnioittaminen ja perinneremontointi ovat jotain saneerauksen ja peruskorjauksen kaltaista toimintaa, vaikka kyseessä on sekä perusideologialtaan että menetelmiltään täysin erilainen lähestymistapa niin itse rakennukseen kuin sen remontoimiseenkin.

Minusta sitä vanhaa kunnioitetaan ja varsinkin vaalitaan niin, että se jätetään paikoilleen. Sen annetaan olla, sen kanssa opitaan elämään, sen pinnalle ehkä korkeintaan tuodaan yksi uusi kerrostuma, jonka alle ne edelliset kerrostumat jätetään tulevien remontoijien löydettäväksi. Ei revitä, ei pureta, ei tuhota. Ja jos päädytään purkamaan ja repimään, muuttamaan ja uusimaan, tehdään sitten rehellisesti niin eikä yritetä uskotella itselle tai toisille että tässä nyt jotain vanhaa mukamas kunnioitan ja kauheasti vaalin vaikka oikeasti se vanha, nuhjuinen ja kulahtanut lensi juuri tuohon pihalla olevalle siirtolavalle ja toivottavasti poistuu tontilta alta aikayksikön.

Käytän omaa esimerkkiä: Meidän vessan seinät on tehty niin kuin vessan eli toisarvoisen pikku kopperon seinät nyt viiskytluvulla ilmeisesti tehtiin. Ne on päällystetty Enso-pahvilla, mutta mitä ilmeisemmin joistain arvokkaimmista tiloista yli jääneellä Enso-pahvilla, koska seinien pinnoite on selvästi koostettu useasta eri palasta ja paloissa on vielä useaa eri kuviointia.




Olen käynyt itseni kanssa jaakobinpainia noista seinistä - ajattelin ensin, että voisihan ne pahvittaa siistimmiksi. Sitten lievensin kantaani ja ajattelin pahvitusta niin, että jättäisi vanhat pahvit paikoilleen uuden pahvin alle. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että pahviseinät vain maalataan - se, että ne koostuvat noista epämääräisistä jämäpaloista, on yksi konkreettinen tapa kertoa vaikkapa nyt meidän lapsille että joskus oli aika, jolloin Enso-pahvia ei ollut hukkaan heitettäväksi ja siksi tämä meidän hyyskäkin on palasista koottu. Ihmetelkööt sitten kavereittensa kotien moderneissa kaakelitoileteissa että jopa on kehittynyt maassamme hyvinvointi ja huussien seinämät.


Minusta tämä on vanhan kunnioittamista. Talo voittaa, minä ja alkuperäinen ajatukseni yhteneväisistä vessan seinäpinnoista häviämme. Tai ei kai sitä häviämiseksi voi kutsua, sitä vain oppii elämään tuonkin vinon Enso-pahvisauman kanssa. Lopulta jopa oikeastaan tykkäämäänkin siitä.

(Niin vähän aikaa, niin paljon blogattavaa. Ylimmässä vessakuvassa näkyy kajastus kotiäidin iltapuhteesta - rakensin meille vessaan naulakon sinä aikana kun Panu rakensi taloomme katon. Kattoremontti on nyt virallisesti päättynyt - rakennustelineet talon ympäriltä on purettu. Palaan finaalikuvamateriaalin kanssa asiaan jahka rännien syöksytorvet on asennettu viimein paikoilleen.)

torstai 6. syyskuuta 2012

Sananen anonyymeille

Minusta on mukavaa pitää blogia. Tai siis se olisi mukavaa, jos siihen olisi aikaa. Tällä haavaa ei ole, mutta olen varma siitä, että sellainenkin aika vielä joskus tulee. Olen iloinen siitä, että blogillani on myös kommentoivia lukijoita - kommenteistanne tulee sellainen olo, ettei täällä nyt ihan tuuleen sentään huudeta.

Remonttiblogit ovat siitä kiitollinen blogimaailman saareke, että niissä harvoin riehuu anonyymejä kommenttiautomaatteja purkamassa pahaa mieltään. Muissa blogeissa tätä ilmaisen internetterapian soveltajia tuntuu olevan riesaksi saakka. Minun blogini on säästynyt melko pitkälle anonyymien huutelijoiden kommenteilta, jos ei oteta lukuun taannoista Shellin jullien keskustelua itsensä kanssa liittyen siihen, onko asiallista ja kohteliasta huudattaa auton moottoria lapsiperheen ikkunan alla nukkumaanmenoaikaan vai ei. Senkin keskustelun olisi voinut käydä varsin hyvin aidan yli kasvokkain, jos herrat anonyymit olisivat tähän keskusteluun uskaltaneet antautua.

Tänään olin saanut anonyymikommentin, jonka haluan nyt jakaa teille kaikille esimerkkinä siitä, millaista tämä "minulla on huono päivä joten yritänpä pilata jonkun toisenkin päivän" -blogikommentointi voi olla. Kommentti oli jätetty muinaiseen kellarin lattian rakentelua kuvaavaan tekstiin ja se kuuluu näin:

"Koska meinaat uusia kellarin laatan alla olevan vanhan viemäriputken.Tyypillistä pintaremppaa."

Kommentaattori on siis esittänyt kysymyksen - koska meinaan uusia viemäriputken - mutta lisännyt loppuun vielä toteamuksen, josta välittyy mielestäni jonkinmoinen ylenkatse ellei suorastaan halveeraus kellariponnistelujamme kohtaan. Saattaa toki olla, että tässä kohtaa kyseessä on vain väärä tulkinta, mutta tulkinta se on sekin. 

Kommentti on toki ihan ansiokas sinänsä, kyllähän kysyä aina saa. Vastaamisen kannalta kysymys on kuitenkin ongelmallinen, koska kysyjällä on kommenttinsa perusteella hallussaan sellaista tietoa, jota meillä talon asujilla ja remontoijilla ei ole. Kysyjä siis tietää, että kellarin laatan alla on vanha viemäriputki. Minä ja puolisoni emme kuitenkaan ole ennen anonyymin kommentaattorin ystävällistä väliintuloa olleet lainkaan tietoisia tällaisen laatan alla sijaitsevan viemäriputken olemassaolosta, emmekä täten ole osanneet ajatella myöskään mystisen haamuputken uusimista. 


Meidän talossahan siis oli, kuten tuosta kellariremonttitekstistäkin käy ilmi, ennen maapohjainen puuliiteri, jonka lattiassa talon viemärit kulkivat. Viemäriputket olivat muoviset, mutta ne vaihdettiin varmuuden vuoksi uusiin, kuten tässä tekstissä kerrotaan. Anonyymi ei siis voi tarkoittaa kysymyksensä laatta-sanalla tuota kellarin uutta lattialaattaa, koska sen alla olevat viemärit on vaihdettu uusiin AD 2011. Toinen tiedossamme oleva viemäri noiden pyykkituvan alla kulkevien putkien lisäksi on saunan viemäri, ja jokainen tarkkaavainen lukijahan muistaa vielä kuin eilisen, mikä oli taannoin Päivän paras uutinen. Kommentissa ei voida siis puhua myöskään saunan viemäristä, koska se ei teknisesti ottaen sijaitse laatan alla vaan laattaan tehdyn roilotuksen päälle valetun uuden betonin alla, eikä sitä myöskään voi ainakaan lisäselvityksittä kutsua vanhaksi viemäriputkeksi, koska se on vaihdettu uuteen. 


Jäljelle jää siis kiehtova kellarin haamuviemäri -vaihtoehto, ja jännittävä epätietoisuus siitä, missä tämä viemäri kulkee. Kekseliäisyyteni ei riitä arvaamaan, miksi tuntemattomalla anonyymillä on hallussaan salaista tietoa talomme viemäröintijärjestelmästä, mutta vanhoihin taloihin toki liittyy aina kaikenlaista mystiikkaa. Ehkäpä ystävällinen anonyymi palaa kommentoimaan vaikkapa tähän tekstiin ja paljastaa meillekin haltuunsa uskotun salaisuuden.