lauantai 14. helmikuuta 2015

Hajanaisia olohuoneajatuksia

Minun on pitänyt tänä iltana tiskata, pyykätä ja tehdä töitä. Vaan kun en ole.


Olen sen sijaan istunut tietokoneen ääressä ja plärännyt Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja, löytyvät tästä. Kun sieltä valitsee Pienpainatteet ja sitten välilehden Julkaisijat, ja klikkaa kohdasta A Asko Avoniuksen, on kuulkaa meikäläisen sisustussuunnittelun kulmakivien äärellä.

Askon huonekaluja ja esitteiden valokuvattuja huoneita katsellessa minun sieluni lepää. Tuollaisen kodin haluaisin, huokean keittiönkaluston ja nurkissa olevat "säiliöt", lienee hienompi nimi komerolle. Inspiroidun Askon70 vuotta vanhoista katalogeista enemmän kuin kaikista 2000-luvulla julkaistuista sisustuslehdistä yhteensä.

Samalla tulee väkisin muututtua Mielensäpahoittajaksi. Miksi ei enää valmisteta koivusta ruokailuhuoneenkalusto "Sopua", salinkalusto "Kestiä", makuuhuoneenkalusto "Leilaa" tai tupakkapöytiä "Eino" ja "Väinö"? Miksi en uskonut Askon Kodin sisustuksen aakkosia -kirjasta, jossa todetaan muun muassa näin: "Värien valinta huoneisiin on arka asia ja vaatii synnynnäistä väriaistia."

No, tästä aasinsilta olohuoneeseen.Tältä se suurin piirtein näytti, ennen kuin iso paha (ei kun hyvä) remontti hyökkäsi sen kimppuun.


Otetaan vielä yksi näkökulma toiseen ilmansuuntaan:


Tässä remontissahan käy niin, että juuri mitään siitä, mitä tuolla olohuoneessa näissä kuvissa näkyy, ei tule siellä jatkossa enää olemaan. Styrox-katto on purettu ja paikalla on nyt jo valkeaksi maalattu uustuotanto-Halltex, jonka ajatteleminen saa minussa aikaan mielenrauhaa. Poissa on suihkupömpeli, poissa tuo mäntykuvioinen kovalevy ja kummallinen huoneen pienentävä lippa tuossa oviaukon päällä.


Keinutuolinurkkaan on tänään rakentunut toisen vaatekaapin runko. Lattian huonokuntoinen, saumoista irronnut ja suihkupömpelin alta osin irti revitty linomattokin on poissa ja haristunut puulattia odottaa päälleen uutta linoleumia.


Monet rintamamiestaloremontoijat haluavat nimenomaan säilyttää alkuperäisen puulattian. Minä en koe sitä mitenkään tarpeelliseksi - linoleumit ovat olleet lattioissa täällä jo niin kauan, että ne saavat olla jatkossakin lattiapäällysteinä. Linoleumia puoltaa myös käytännöllisyys - se sama, minkä takia niitä ylipäänsä ruvettiin elintason noustessa lattioihin lätkimään. En siis oikein näe, miten tuon puolen sentin rakoja täynnänsä olevan puulattian kanssa arjessa toimittaisiin. Vissiin putsaamalla raot jouluna ja juhannuksena haarukalla, kuten meidän talon keittiössä on perimätiedon mukaan tehty.

Olohuoneeseen vaihtuu lattian lisäksi tapetti, kuten kuulittekin. Ja hammastahnanväriset listat hiotaan ja maalataan, en vielä tiedä minkä värisiksi, luultavasti samalla Uulan Pellava-sävyllä millä maalasin lastenhuoneen listatkin syksyllä tapetoinnin yhteydessä. Se näyttää auringonlaskun aikaan vaaleanpunaiselta, muulloin hyvin, hyvin vaaleanruskealta.

Mitä sitten jää jäljelle? No ainakin iso, ihana huone. 


Ja ainakin toistaiseksi myös tuo televisiokaappi, nähdäkseni tuohon samalle paikalle.


Pianokin jää, mutta se siirtyy kaiketi tuosta entisestä sijoituspaikastaan olohuoneen nykyistä ja alkuperäistä, keittiön vastaista seinää vasten.


Tuossa, missä yllä olevassa kuvassa on seinäkello, on jatkossa siis kahden oviaukon välinen tila. Siihen olemme ostaneet vaalean koivulipaston, johon kuuluu myös lipaston päälle tuleva kirjahyllyosa.

Kuten tässä vanhassa postauksessa kerron, olohuoneen sohvakalustoksi on tulossa Pormestari-kalusto, jonka toinen tuoli on myös tuossa ylhäällä olevassa kuvassa. Tuoleja on siis kaksi, ja lisäksi yksi kaksimetrinen sohva ja pyöreä tupakkapöytä. Niiden lisäksi meillä on vielä yksi loimukoivuinen lipasto, jonka ajattelin sijoittaa nurkkakamarin vastaiselle seinälle tuohon, missä alla olevassa kuvassa on tumma peilipiironki. Kattolamppu jää, koska se on sukukalleus, vaikka puoliso ei pidäkään siitä. En minäkään pidä pahkapöydistä.


Haluaisin olohuoneeseen ehdottomasti lukunurkkauksen, samaan aikaan sen ovien väliin tulevan lipaston kanssa ostetun ihanan jalkalampun ja nojatuolin. Siinä tapauksessa tuo nurkassa oleva kirjoituspöytä ei voi enää jatkossa olla tuossa, eikä se kyllä mahtuisi siihen oikein muutenkaan kun loimukoivupiironki on leveämpi kuin tuo nykyinen. Se, minkä haluan ehdottomasti kokonaan pois olohuoneesta, on tuollaisen sekalaista sälää sisältävän avohyllyn tuoma levottomuus.

Ja tuo talossa meidän muuttaessamme ollut, oranssiraitainen räsymatto muuttaa jatkossa joko yläkerran keittiöön tai kierrätyskeskukseen. Olohuoneeseen olemme jo sopineet hankkivamme jollain aikataululla (ja budjetilla) ison, aidon itämaisen maton, todennäköisesti Bukowskilta. Mattoja voi käydä kuikuilemassa tästä. Minä pidän eniten sellaisista, jotka ovat vähemmän punaisia, kuten vaikka tällaisesta:


Aika paljon on siis jo fundeerattu valmiiksi, mutta aika paljon vielä kysymysmerkkejäkin. Miten käy keinutuolin? Entä kirjoituspöydän ja tietokoneen, joille ei ole oikein mitään muutakaan järjellistä sijaintipaikkaa kuin olohuone? Entäs verhot? Minulla on säilössä ne fiikuksenlehtikuvioiset, ohuet sivuverhot, jotka olivat noiden pormestareiden kanssa samaan aikaan lapsuudenkotini olohuoneessa, mutta en ole niistä aivan vakuuttunut.

Oman haasteensa tähän mööpelien sijoitteluun tuo se, että olohuoneessa on hävyttömän vähän ehjää seinäpintaa, kuten tästä pohjakuvasta ehkä näkyy. Piirustuksesta poiketen keittiön ja olohuoneen välissä ei ole tuollaista komeroa muurin kupeessa vaan ovi, ja sen oven takana komerot. Olohuoneessa on iso ikkuna pihalle päin ja sen kanssa kulmaikkunan muodostama pienempi ikkuna naapurin Paulin suuntaan ja tosiaan kaksi ovea nurkkakamarista ja käytävästä vielä yhdellä seinällä. Ovia on rakastettu palavasti kun tätä taloa on suunniteltu.


Minä tuijottelin tänään olohuonetta sillä silmällä. Olohuoneessa oli sirkkeli sellaisten pukkien päällä, tai mikä liekään jalusta se on viralliselta nimeltään. Ja tämä laitos oli sijoitettu vinoon tuon kulmaikkunan eteen. Siitä sain idean, että jospa sen kaksimetrisen sohvan laittaisikin sillä tavalla vinoon, niin komeron viereen voisi jäädä tilaa tuolle pienelle kirjoituspöydälle. Toisaalta tämä iso all in one -tietokoneen ruutu tukkisi sitten puolet näkymästä pihamaalle. Ja Asko Avoniuskin toteaa: "Asetelkaa yleensäkin varovaisesti huonekaluja vinoon suuntaan. On nim. olemassa laki, jota aloittelijan olisi parasta suurin piirtein noudattaa; sen mukaan huonekalun asennon täytyy noudattaa huoneen ns. rakenteellisia viivoja - s.o. seinien suuntia, siis useinmiten suorakaiteen sivuja! - tai olla kohtisuorassa niitä vastaan."

Uskaltaako tässä nyt ruveta Askon teesejä rikkomaan, mene tiedä. Yksi vaihtoehto olisi laittaa sohva ikkunan eteen, missä se ennen olikin. Minä kaipaisin  kuitenkin olohuoneeseen enemmän sellaista pesämäistä kodikkuutta, joten tuo pormestari-porukka saisi olla melko läheisessä kontaktissa toisiinsa.

Puoliso totesi näihin pohdintoihin, että eikö sitä voi miettiä sitten kun remontti on valmis. Kuitenkaan ei osteta uusia huonekaluja vaan sijoitellaan näitä olemassa olevia paremmin uusiin tiloihin. Vaikea on noita mittasuhteitakaan hahmottaa, kun huone on näennäisesti avartunut hirmuisesti, mutta ei sinne ole lisää neliöitä kuitenkaan tullut muutamaa enempää.

Jos jollain sattuu olemaan sisustuksellista silmää, saa mieluusti vilkuilla sillä tähän suuntaan.

torstai 12. helmikuuta 2015

Erikoista remontointia

Meidän äiti oli tänään hoitamassa yhtä sairasta ja yhtä ei vielä sairastunutta lasta sillä aikaa kun uraohjusvanhemmat singahtelivat ympäri itäistä Suomea työasioidensa perässä. Uraohjukset ovat onnistuneet vuoronperään hoitelemaan sairastupaa nyt parisen viikkoa, joten yksi mummopäivä välissä lienee sallittu.

Kävimme näyttämässä mummolle illansuussa remonttityömaata. Keittiössä näyttää tältä, muurista on jo viime viikolla rapsittu täysin kopo, halkeillut ja jollain eksoottisella kipsimassalla paikkailtu rappaus irti ja ahkeroitu uusi tilalle:


Olohuoneessa taas on nyt tämännäköistä, välillä siellä kerkesi olla myös raakalautakatto kun styrox-levyt ja niiden turmelemat alkuperäiset Halltexit oli revitty irti. 


Tässä vielä lähikuvaa Halltex-katosta. Nämä ovat siis niitä perinnelaattoja. Joku joskus juksasi, että näissä olisi joku folio joka tekisi niistä sopimattomat perinnehippeilyyn tai hengittävään rakenteeseen, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa. Ehtaa puukuitulevyä ilman mitään nykyajan kotkotuksia.


Ainoa ero vanhoihin ja alkuperäisiin on se, että tuo laattojen viiste ei ole ihan niin jyrkkä. Mutta eipä se haittaa, kun näitä uusia on meillä koko olohuoneen katossa, muissa huoneissa on sitten ne alkuperäiset.

Niin joo, ehkä aiheellista julkaista myös kuva siitä, miksi emme toteuttaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja ihan vaan kevyesti paklaamalla ja maalaamalla entisöineet styrox-katon alla olevaa alkuperäistä Halltex-kattoa:



Olisi saattanut tuossa pikku paklausoperaatiossa mennä sekä ikä että terveys. Turkasen styroxit. Ne ovat jo kaatopaikalla energiajaekasassa, enkä totisesti jäänyt niitä kaipaamaan.

Tässä vielä vähän kuvamateriaalia tältä illalta. Tuossa olohuoneen nurkassa, kuten arvata saattoi, oli siis alkuperäinen komeron paikka. Nyt siihen tulee minun vaatekaappini, pari kuvaa ylempänä olohuoneen seinään nojaa sen alkuperäisovi ja Vanahoo ossoo -varaosakaupasta kympillä hankittu yläkaapin ovi.


Mutta se tarina, mistä tämä postaus alkoi, ja miksi tämä on nimenomaan erikoista remontointia. Minä puuskahdin äitihahmolleni alakertaa katselmoidessamme, että me emme olisi IKINÄ saaneet tätä remonttia kahdestaan puolison kanssa tehtyä. Emme ikinä. (Ja se on totuus.) Puoliso säesti osuvasti toteamalla, että sen verran turnausväsymystä näistä kaikista tähänastisista remonteista on kertynyt, että on kyllä aikalailla takki tyhjä tämän remontin kanssa.

Eikä me olla kyllä juuri mitään tehtykään. Panu on nyppinyt siitä raakalautakatosta ziljoona naulaa ja purkanut olohuoneesta sähköt. Olemme kantaneet purkujätettä peräkärryyn ja vieneet kaatopaikkakuorman. Mitään siivoukseen viittaavaa ei tarvitse tehdä, nuo kaikki yllä olevat kuvat ovat remontti-Antin jäljiltä eli hän huolehtii kiitettävästi siitä, että työmaa jää päivän jälkeen siistiin kuntoon. Minä purin äsken itseni korkuisen pinon noita Halltexien tyhjiä pahvilaatikoita peräkärryn kaatiskuorma numero kakkoseen vietäväksi. Siinäpä se.

Ja siksi tämä remontointi on erikoista. Suorastaan ihmeellistä. Aamulla lähdet töihin, illalla tulet takaisin ja hellan muuri on rapattu. Tai aamulla lähdet, olohuoneessa on raakalautakatto, illalla tulet takaisin niin sinne on päivän aikana ilmestynyt valmis Halltex-katto. Käsittämättömän hienoa.


Varsinkin siksi, että me ei ikinä oltaisi jaksettu, ehditty, viitsitty tai avioeroamatta kyetty tekemään tuota remonttia. Mikä onni, että naapurista on löytynyt hyvä, osaava, luotettava ja asiakkaiden epäkonventionaalisia toiveita kuunteleva ja noudattava ammattilainen sitä remonttia tekemään.

Onnea on myös tuo sekä kuvissa että tosielämässä ihan valtavalta näyttävä olohuone. Ihmeen paljon onnistui pieni parin neliön suihkukoppi sitä kutistamaan. Nyt meillä on suorastaan sali. Jatkamme sen remontista raportointia taas pikimmiten, koska kuten näette, se remontti etenee perin sukkelaan.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Hullun puutarhurin helmikuu

Meillä on meneillään massiivisin remontti sisätiloissa ikinä. Ja vaikka se ulkoistettu onkin, riittäisi siellä kyllä puuhaa itse kullekin: listojen hiontaa, siivousta ja raivausta, komeron rakentelua, seinien reikien paikkailua. Aktiivisen remonttitekemisen lisäksi voisi olla myös asiallista tehdä ajatus- ja suunnittelutyötä: sähkömies odottaa kuvia keittiöstä pistorasioiden paikoilla varustettuna, työmaan aikataulutukselle omien maalaus- ynnä muiden ambitioiden osalta olisi myös tarpeen uhrata pari ajatusta. Ja ylipäänsä olisi ihmisen sielulle ihan hyväksi keskittyä tähän hetkeen ja olemassa olevaan projektiin. 

 
Vaan mitä tekee hullu puutarhuri? On helmikuu, tienoita peittää metrinen hanki, remontti on valloillaan ykköskerroksessa - ja puutarhuri on jo kääntänyt katseen kokonaan kevääseen. Hän suunnittelee ei suinkaan remontti- vaan pihatyöjärjestyksiä, piirtää kuvia istutuslaatikoiden sijainnista, haaveilee munakoisojen kasvatuksesta, pohtii takapihan ruusujen siirtoa etupihalle ja etsii kuumeisesti netistä pihakalusteiden kuvia. 

Hullu puutarhuri on toivoton tapaus. Mutta sanokaa mitä sanotte, omakotitaloissa ei ole läheskään niin kiva asua talvella kuin kesällä. Talvella on kaikenlaista työläyttä ja harmia, loppumattomia lumitöitä ja polttopuiden raahaamista ja vetoisia nurkkia ja falskaavia parvekkeenovia. Kesäisin asuminen laajenee omalle pihalle, joka tarjoaa noin puolet vuodesta hullulle puutarhurille ehtymättömän, päättymättömän ja ennen muuta mieluisen puuhamaan. 


Meillä on ensi keväänä aikomus viimeistellä viime kesänä kesken jäänyt ikkunanpuiteprojekti. Osasta talon ikkunoita nimittäin puuttuu tällä hetkellä kokonaan vuorilaudat ja samaiset ikkunankarmit ovat myös maalausta vaille. Olemme myös suunnitelleet autotallin ovien ja oven lahojen karmien kunnostusta sekä koko autotallin siivousta ja uudelleenjärjestelyä - se on niin toivoton rytöläjä, etten juuri viitsi edes ajatella koko autotallia. Leikkimökistä puuttuu vielä kattopaneelit ja lattiamaali, samalla vaivalla ja maalilla voisi sutia myös verannan lattian. 

Mutta muun osan kesästä haluan omistaa pihahommille. Sokkeli pitäisi hiekkapuhaltaa, paikata ja maalata, verannan oven rappu paikata ja vuokralaisen oven rappu luultavasti purkaa ja valaa kokonaan uudestaan, vaan se projekti saa luvan odottaa kesää 2016. Kesällä 2015 haluan viettää hulluna puutarhurina, ja niitä suunnitelmia täynnänsä on pää tällä hetkellä. 


Mieluisen työleirin ja ilmaisen kuntosaliharrastuksen lisäksi toivoisin, että piha tarjoaisi ensi kesänä myös vähemmän työläitä hetkiä. Haluan ehtiä maalaamaan viime keväänä ostamani Westan-puusepänverstaan lepotuolit ja myös välillä ehtiä istumaan niissä. Haluan ehtiä leikkimään leikkimökissä lasten kanssa. Ja ennen muuta haluan uudet piharuokailukalusteet. Sille viime kesänä valmistuneelle liuskekivipatiolle, jonka päällä on tällä hetkellä puolentoista metrin korkuinen lumikasa.  

Olen googlannut raivokkaasti jo useampana vuotena isohkoa pihapöytää ja tuoleja, jotka eivät näyttäisi ihan niin paljon olevan mallia "kaasugrillimaa" kuin melkein kaikki tarjolla olevat, ulos tarkoitetut ruokailuryhmät. (Kaasugrillimaa on ystävän nimitys uudehkolle, saviselle pellolle perustetulle omakotitaloalueelle jossa Älvsby-arkkitehtuurin lisäksi vallitsee muutenkin yhteinäiskulttuuri ja jossa jokaisessa pihassa töröttää samanlainen kaasugrilli.) Enpä ole löytänyt. Huonekaluliikkeiden - jotka myyvät pelkästään sitä kaasugrillimaata - lisäksi paikalliseen tarjontaan kuuluu vankilan kauppa, jossa on jonkunlainen valikoima pihakalusteita. Vankilan kauppa olisi eettisesti ihan tolkullinen paikka tehdä ostoksia, mutta olemme ajautuneet puolison kanssa pattitilanteeseen siitä, kumman mielestä parhaat kalusteet meille hankittaisiin. Minä kannatan tätä klassista mallia, jonka pöytä on tosin Vankilatuotteen mallistossa sitä ihan perinteistä pöytää paljon rumempi:



Puoliso taas on jostain minulle käsittämättömästä syystä päättänyt, että vankilan kaupasta hankitaan nämä kiikkerät ja ennen muuta minun mielestäni susirumat hökötykset:


Pattitilanne meni viime kesänä jo sen verran pahaksi, että meille ei hankittu minkäänlaisia puutarhakalusteita vaan ulkona syömisen virkaa teki ruokailu verannalla, jonne virittelin pienen pöydän hitusen epäkätevästi puusohvan eteen. Kyllä sekin asiansa ajoi, varsinkin aamiaishuoneena. Ja on meillä edelleen äidiltä saadut, vanhat ja aika ravistuneet pihakalusteet hätävarana. 

Mutta nyt, oi nyt, olen löytänyt etsimäni. 
Ja kerettiläisesti vielä Ikean mallistosta! Kyseessä on Ikean Sunderö-mallisto. Täytyisi nähdä nuo vielä livenä, mutta ainakin valokuvissa ne näyttävät siltä että istuisivat ihan mainiosti meidän pihaan. Pöytäkin on ihan tolkullisen kokoinen, ja taittokalusteisiin mieltyneen puolison onneksi sen saa jopa kasaan. 
Keittiön ja eteisen seiniin ja puolen alakerran kattoihin pitäisi ostaa maalia, putkimiehen lasku vaanii postilaatikkoa päivänä minä hyvänsä ja remonttireiskakin on palkkansa ansainnut. Ja silti olen Ikean nettikaupassa sormi liipasimella tilaamaisillani tuon yllä olevan paketin meille ihan just nyt heti.

Ehkä se kesäkin tulisi nopeammin jos olisi pihakalusteet jo valmiina odottamassa? 

(Kolme ekaa kuvaa omia valokuvia Viherpiha-lehden sivuista, kaksi seuraavaa Vankilatuotteen nettisivuilta, kaksi viimeistä Ikean nettisivuilta.)

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Iltasatu

Kuten aiemmin kerroin, aika monet kyselivät pitkän bloggaustauon aikana, voisinko päivittää. Monet myös lisäsivät, että ymmärtävät kyllä elämäntilanteen ja sen, että blogin aktiivinen ylläpito ei aina ole päällimmäisenä prioriteettilistalla. 

Kirjoitin tänään Facebook-päivitykseksi tällaisen iltasadun ja ajattelin jakaa sen myös täällä blogissa. Tämä pieni kuvaus yhden päiväni illasta - joka on sähellyksen ja lähtöasetelman kannalta jopa aika tyypillinen nykyisessä elämässäni - ehkä kertonee, miksi sitä energiaa ei ole ihan kauheasti tänne asti riittänyt...

Mutta siis iltasatu, olkaa hyvä:

Minun piti eilen illalla viedä kirpputoritavarat tänään alkavalle myyntipöydälle. En voinut, koska tein puolison kanssa remonttirojukuormaa peräkärryyn. Minun piti hoitaa kirpputorikeikka tänään ruokatunnilla, mutta en voinut, koska olin sairaan tyttären kanssa kotona. Kun puoliso tuli illalla töistä, lähdin viemään aarteita kirpputorille ja samalla retkellä päätin käydä työpaikalla, koska oli Hyvin Kiireinen Työtehtävä, jota en voinut kotoa käsin loppuunsuorittaa. Suoritin työtehtävää, johon kuului kopiohuoneessa käynti kahteen eri otteeseen - printterini ei toimi ja lähin tulostusmahdollisuus on kopiohuoneessa, kuten myös skanneri. Ensimmäisellä käyntikerralla hoin itselleni "muista avaimet muista avaimet muista avaimet", ja muistin avaimet. Toisella käyntikerralla en hokenut ja no, arvannette erikseen kertomattakin miten kävi. 

Olin pimeässä koulurakennuksessa yksin. Työhuoneen ovi oli lukossa. Työhuoneessa sijaitsivat muun muassa puhelin, autonavaimet ja päällystakki. Ei ketään missään. Yritin miettiä kuumeisesti, kuinka tästä nyt lähtisin tilannetta purkamaan, kun kuulin käytävältä laahustusta. Käytävää pitkin kulki vanha setä, joka oli luvalla sanoen hieman kuuro. Hetken huutamisen jälkeen sain selville, että hänellä ei ole avaimia, mutta kansalaisopiston kuvanveistokurssi jatkuu kellarissa. Menin sinne. Yksi kuvanveistokurssilaisista johdatti minut läpi kellarin katakombien toiseen opetustilaan, jossa oli ennakkotietojen mukaan opettaja, jonka hallussa kurssilaisen mukaan saattoi olla avain. Epäilin jo katakombikierrokselle lähtiessäni, että avain olisi vääränlainen. Opettaja ja avain löytyivät, epäilykseni oli oikea. 

Mietin, että mikä tahansa alkutilannetta parempi asetelma on parempi, ja pyysin kuvanveisto-opettajan avaamaan lähimmän luokkahuoneen oven. Luokkahuone sattui olemaan lähihoitajien hoitoluokka. Siellä on tietokoneen lisäksi kuutisen kappaletta muovisia potilasnukkeja, jotka makaavat suut auki sairaalasängyissä ja ovat minusta päiväsaikaankin hieman pelottavia. Käynnistin tietokoneen ja lähetin potilasnukkejen toljottaessa vieressä tyhjin katsein Facebook-viestin työtoverilleni, joka edustaa minusta seuraavaa sukupolvea ja jonka ajattelin siksi olevan todennäköisemmin saavutettavissa ajantasaisesti kuin esimerkiksi edellistä sukupolvea edustavan puolison. Työtoverin etuna oli kiistatta myös se, että hänellä on avaimet työhuoneeseemme. Työtoveri ei, kumma kyllä, sattunut olemaan esimerkiksi toisella puolella Suomea sukujuhlissa vaan saavutin hänet välittömästi viestilläni. Hän oli kotona, ja lupasi lähteä tuomaan avaimia. Sovimme kulkevamme samaa katua pitkin, koska olin tässä välissä ehtinyt kartoittaa naulakoihin unohtuneita vaatekappaleita ja todennut niistä löytyvän sen verran pukinetta, että voin poistua rakennuksesta ulos talvi-ilmaan. Pukineet olivat koon 34 huppari ja kokoa S oleva tuulitakki. (Minä olen kokoa 40 ja M.)

Sain hysteerisen naurukohtauksen kun löysin naulakon päältä täydellisesti tuulitakin väriin sopivat lapaset. 

Kohtasin työtoverin ja terhakan pelastuskoiran kadulla, ja ystävällisesti he lähtivät avaamaan minulle työhuoneen ovea. Pyysin, että työtoveri kajauttaa minua seuraavan kerran jollakin käteen osuvalla astalolla kaaliin jos menen ottamaan jo lähtökohtaisesti ylitäyteen buukattuun kalenteriin vielä lisää työtehtäviä, joiden takia pitää hortoilla iltamyöhällä oppilaitoksen tiloissa. Työtoveri ja pelastuskoira poistuivat, minä ripustin avainnauhan kaulaan - jossa se aina roikkuu, ja johon se olisi pitänyt ripustaa myös tämän yötyön aikana - ja suoritin Hyvin Kiireellisen Työtehtävän loppuun.

Liian pienessä tuulitakissa ja sävy sävyyn olevissa lapasissa pitkin kaupunkia kävellessäni muistelin isääni, joka tapasi usein sanoa että viisaan ja älykkään ihmisen erottaa siitä, että älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu.


(Yllä olevassa kuvassa vietän päivää kotona sairaan lapsen ja terveen, yli-energisen lapsen kanssa. Olen kuninkaallinen keittiöpiika.)