tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulutervehdys

Laura, Panu, Vilja ja Vuokko keltaisesta talostaan toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulun aikaa!


 Ps. Kyllä, näit ihan oikein. Kuusi on kiinnitetty kattoon narulla. Suosittelemme kaikille vähänkin vilkkaammille lapsiperheille.

 

torstai 12. joulukuuta 2013

Valaistusremontti

Olen valittanut viime talvena suunnilleen tähän samaan aikaan asiaa, joka aiheuttaa tänäkin vuonna harmaantumista. Nimittäin taloutemme valaistusolosuhteita.

Tosiasia on, että meillä on talvella erinomaisen hämärää. Ei pimeää, mutta hämärää. Olen hiljattain nähnyt jossain lehdessä artikkelin vanhojen talojen valaisemisesta ja siinä joku alan asiantuntija heitti ilmoille kysymyksen, voisiko sitä vain hyväksyä sen että vanhoissa taloissa on vähemmän valoisaa pimeään vuodenaikaan.

No, voisi. Ihan ongelmitta. Jos Panulta kysytään. Ei purnaamatta, jos minulta.

Minulle on periaatteessa ihan okei, että jokaisessa huoneessa on yksi, kaunis ja kohtalaisesti valaiseva kattovalo. En osaisi kuvitella kotia ilman keskikerroksen kattovalaisimia, joista jokainen on minulle arvokas omalla tavallaan - olohuoneessa on mummon ja ukin peräkammarin sukukalleus, Taito Oy:n valmistama sellainen, makuuhuoneessa ihana löytö jossa on kieloa muistuttavat kuvut, ja lastenhuoneessa isotädin olohuoneesta peräisin oleva kolmikupuinen komistus. Eteisessä on alkuperäinen pallolamppu ja keittiössäkin oli alkuperäinen HKA-leimalla varustettu eli Helsingin Kaasuvalon valmistama lamppu, kunnes se kyrvähti.

Mutta näiden kattolamppujen lisäksi kaipaan täsmävaloa sinne, missä milloinkin yritän askaroida. Puoliso on ilmeisesti vielä niin kaukana keski-iän mukanaan tuomista riesoista, että näkee vaikeuksitta puolipimeässä. Minä tarvitsen työvaloa.

Ja minun ja työvalon välissä on ollut tähän asti kaksi pulmaa: se, että huoneissa on yleensä yksi sähköpistorasia, joka rajoittaa täsmävalaisimien lisäilyä sinne tänne. Ja se, että meillä olevat täsmävalaisimet on kaikki haalittu käytettyinä ties mistä ja niiden sähköturvallisuus on ollut luvalla sanoen vähän kyseenalainen.


Maapallo on makuuhuoneen yövalo. Siitä on hajonnut kytkin jo ajat sitten. Oikealla oleva lasikupu kuuluu siihen keittiön kyrvähtäneeseen HKA-lamppuun, johon on vaihdettava sähköt kokonaan. Sen vieressä on huuto.netistä löytämäni työvalo, joka on tulossa keittiöön hellan yläpuolelle kunhan sen sähköt vaihdetaan uusiin. Vasemmanpuoleinen tötterö on kaunis, metallinen 50-luvun pöytälamppu, jossa on vielä kankainen alkuperäisjohto joka herättää minussa epäilyksiä. Ihan alimmaisena on ihana 60-luvun tyylinen joulukynttelikkö, joka lakkasi viime jouluna toimimasta poltettuaan ensin liudan kynttilälamppuja.

Sitä sähköpistorasiaongelmaa en ole vielä kyennyt ratkaisemaan kovinkaan kestävällä tavalla. Jossain tarmonpuuskassa sain sentään pari viikkoa sitten kysyttyä paikallisesta Valosilmä-nimisestä valaisinliikkeestä, missä täällä voisi korjauttaa ja tarkistuttaa vanhojen valaisimien sähkötoimintoja. Vaikka en ollut maksava asiakas, sain oikein hyvää palvelua ja minut ohjattiin ihan tuossa meidän lähellä sijaitsevan TY-huolto M. Salosen tykö. Siellä kuulemma kunnostavat myös lamppuja. Hyvin ystävällistä, myös meidän vanha radio on kertaalleen korjattu siellä, tosin lapset ovat taas rikkoneet radiosta jonkun kytkimen joten se täytyisi kiikuttaa uudelleen huoltoon.


Siispä pakkasin sekalaisen lamppukokoelmani pyykkikoriin ja puoliso kiikutti korin huoltoon. "Mitä ne sanoivat", kysyin, kun pyykkikori oli kadonnut. "Voiko pyykkikori jäädä?", vastasi puoliso. Ilmeisesti lamppukavalkadi ei ollut siis aiheuttanut täystyrmäystä joten nyt vain odottelemme, mikä on korjauskeikan lopputulos ja -lasku.

On todettava, että vaikka se lasku olisi suurehkokin, olen aika pitkään nyt saamapuolella tässä lamppuasiassa. Olen nimittäin jo kauan etsinyt meille sopivaa jalkalamppua löytämättä sitä ihan täydellistä mistään. Sitten satuin törmäämään kirpputorilla tähän:


Tuo on ehkä 60-luvun lopulta, mutta kuitenkin sen verran jämerää tekoa ja vanhan oloinen, että istuu meille hyvin. Täydellisyydestä tinkimisessä auttoi se, että erittäin hyväkuntoisella, hyvin vähän käytetyn näköiasellä lampulla oli hintaa kokonaista puolitoista (1,5) euroa!

Olohuoneen lukulamppuongelmaa tuo jalkalampun löytyminen ei kuitenkaan ratkaissut - vanhempi tytär on sen verran voimakkaasti mieltynyt pitkäjalkaiseen lamppuun, että suostuu nukkumaan yönsä lastenhuoneessa vain sen valossa. Ei auta muu kuin jatkaa etsintöjä, ja odottaa innolla korjaamolla olevan lamppuviisikon kotiinpaluuta. 

tiistai 10. joulukuuta 2013

Oodi perunakellarille

En muista, olenko koskaan kertonut perunakellaristamme. Ilmeisesti en, ainakaan Bloggerin hakutoiminto ei sellaista kertomusta blogista löytänyt.

Perunakellari on tuo vasemmalla oleva ovi, käytävän päässä olevasta ovesta mennään saunaan ja oikealta pyykkitupaan. Kuva on otettu rappusten alapäästä.


Minua harmittaa, kun en ole ottanut kuvia perunakellarista siinä asussa, missä se oli kun muutimme taloon.

Aikaa olisi ollut - suoritin nimittäin perunakellarin muuttosiivouksen aikalailla tasan kolme vuotta ja kolme kuukautta sen jälkeen kun olimme muuttaneet perunakellarilla varustettuun taloomme. Se vaan, tuota noin, jotenkin jäi. Unohtui muiden, tärkeämpien asioiden alle.

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna iski sitten perunakellarin siivousinnostus ja sain muutamassa tunnissa paljon aikaan. Se päällimmäinen opetus oli taas se, että asioihin yleensä kannattaa tarttua, koska niiden tekeminen vie pääsääntöisesti huomattavasti paljon vähemmän aikaa ja energiaa kuin tekemisen jahkaileminen.

Toinenkin opetus on tuttu: kaikki se, mikä tässä talossa on alkuperäistä, on säilyttämisen arvoista, edelleen hyvässä kunnossa ja valtaosin vielä hyvin tehtyäkin. Se opetus päti myös perunakellariin: kun purin kummallisen kovalevystä tehdyn välihyllyn joka tihensi hyllyvälit epäkäytännöllisiksi, ja kiskoin irti peräseinän perunalaatikon yläpuolelle kiilatun ylimääräisen, kiikkerän hyllyn, tuli perunkellarista tolkullinen ja toimiva ruokatavaroiden säilytyspaikka. Juuri sellainen, kuin se oli alun perin ollutkin.


Tätä lukeville rosvoille ja ryöväreille tiedoksi, että nuo kumollaan olevat pullot sisältävät kallisarvoisten vuosikertaviinien sijasta etupäässä ylivuotista glögiä. Jos sellaista haluaa, voi tulla soittamaan ovikelloa. Annamme ilmaiseksi tarvitseville.

Kellarin siivoaminen oli aika helppoa. Kun olin nyhtänyt kovalevylisähyllyt ja alkuperäistä hyllyä peittävät lahjapaperi- ja muovikelmuviritykset irti, huiskin seiniltä ja nurkista hämähäkinseitit, kuurasin hyllyt puhtaiksi, imuroin aika paljon multaa lattialta, pesin irralliset puulaatikot pihalla juuriharjalla ja mäntysuovalla ja nidoin vanhan, käytöstä poistetun vahakankaan hyllyihin suojukseksi.

Sitten asettelin yhdelle hyllylle säilykkeet sekä puolison kallisarvoisen adzhika-kokoelman. (Ärsyttää niin että jätän melkein tuon linkin laittamatta - saan näppylöitä kun venäjää translitteroidaan suomeksi englantilaisten translitterointisääntöjen mukaan. Se on adzhika eikä mikään adjika.) Ladoin harvalukuiset perunat ja porkkanat laatikoihin, hain vintistä pari matonpätkää lattialle ja kas, perunakellari oli muuttosiivottu.


Vasemmassa ylänurkassa näkyvä räppänä johtaa nähdäksemme ulkorappusten alle, ja ulkorappusissa taas on kanaverkolla varustettu reikä. Ilma ei rappujen alla ole yhtä kylmää kuin ulkona, joten kellarin jäähtyminen kestää syksyllä aika kauan ja räppänää on pidettävä auki normivuotena tänne joulukuulle asti. Toisaalta kellari vastaavasti harvoin menee pakkasen puolelle, sitä varten meillä on kyllä myös pakkasvahti. Kesällä se tietysti on liian lämmin minkään pilaantuvan säilyttämiseen, mutta syksystä kevääseen kellari palvelee täydellisesti ylimääräisenä kylmäsäilytystilana.

Se on erittäin kätevää siksi, että me ostamme esimerkiksi kaikki käyttämämme juurekset ruokapiirin kautta, eli juureskauppareissu osuu kohdalle kerran kuukaudessa. Pelkän pienen jääkaapin kanssa moinen ei olisi mahdollista. Lisäksi olemme vuokranneet useampana talvena perunalaarin puolison enon potaateille melko käypään hintaan - perunapalkalla.

Perunalaari ansaitsee oman kuvan. Se on nimittäin tehty ylijäämäulkoverhouspaneeleista. Voin vakuuttaa, että tämä löydös sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että talomme ulkoverhousta ei todellakaan vaihdeta yhtään mihinkään - sen verran tanakkaa tavaraa ovat ulkoverhouspaneelit 50-luvun alussa olleet. Vähän niin kuin ei paneelia lainkaan, vaan paksua lautaa.


Innostuin ottamaan nämä kuvat kun kellari oli viikonlopun aikaan tositoimissa - meillä oli sunnuntaina esikoisen 3-vuotissyntymäpäivät ja 30 hengen kalaaseja varten varastoituna lauantaista asti kaksi isoa voileipäkakkua ja kymmenen kananmunan täytekakku.


Alan olla sitä mieltä, että kellari on talossamme se paras osa. Ainakin siihen asti, kun edelleen palavasti kaipaamani keittiö- ja olohuoneremontti joskus valmistuvat. 

maanantai 9. joulukuuta 2013

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Kirjoitin kesällä blogiin naulakosta, jonka hankin onnenkantamoisena huuto.netistä. Ystävällinen blogin lukija kertoi, että Loimaan keskuskoululta niitä oli huutokauppaan joskus päätynyt, kiva kun selvisi naulakon alkuperäkin.



Otaksuin kesäkuumalla, että naulakko osoittautuisi käteväksi syksyllä ja talvella, kun jälkikasvun ulkovaatetusta on ripusteltava kuivumaan kaikkien pihatuokioiden jälkeen. Vaan enpä osannut arvata, että naulakko on oikeasti niiin hyvä.


Meillä on hankala ja ahdas eteinen, joka ei ole oikeastaan eteinen lainkaan vaan jonkinlainen epä-eteinen, monta metriä pitkä käytävä, jonka varrella on seitsemän ovea tai oviaukkoa. Kahden lapsen märkien ulkovaatteiden kuivumaan ripustelu ko. tilassa olisi epäilemättä perin raivostuttavaa. Nyt on yksi raivostumisen aihe vähemmän, kun kamppeet voi nakata kellarissa naulakkoon ja ohjata jälkikasvun vasta sitten asuintiloihin.


Hirmu kätevää. Joka kerta tunnen suurta iloa ja tyytyväisyyttä, kun pipoja ja hanskoja ja villahousuja ja Kuomakenkiä naulakkoon ripustelen.


Sitten kun vielä autotallin ovi olisi siinä jamassa, että siitä pääsisi kätevästi sisään. No, se on siinä jamassa että oviaukkoon on taas ruuvattu paksut matot eristeiksi ja ovea ei saa ulkopuolelta auki. Ehkä vielä joku päivä. Kaikkea ei voi saada, hyvä kun on naulakko kuitenkin.

Tämä olkoon myös näpäytys sille porukalle, joka on sitä mieltä, että vanhassa talossa ei voi asua lapsiperheenä mukavasti ilman perustavanlaatuista peruskorjausta ja modernisointia. Kaikki arkea helpottava, kätevä ja näppärä ei vaadi kolossaalisia remontteja tai koko mökin muuttamista tunnistamattomaksi. Joskus vähempikin riittää, kuten huuto.netistä ostettu naulakko.

(Ja maapohjakellariin lattialämmityksen rakentaminen.

Öh. Tämä olkoon näpäytys itselleni.)

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulunalusaikaa

Nyt olisi tietenkin otollinen hetki kuvailla, kuinka vanhassa talossa valmistaudutaan jouluun. Fanny ja Alexander -meininkiä, aistikkaiden joulukoristeiden sijoittelua harkituille paikoille, lempeää tunnelmaa ja esteettistä silmää hiveleviä kuvakulmia.

Joopa joo. Erinäisiä jouluvalaisimia vintistä kaivellessa samaisesta osoitteesta löytyi vahingossa noin puolitoista vuotta kadoksissa ollut perheemme akustinen kitara. En tajua, miten kukaan ihminen voi kadottaa kitaran - se on kuitenkin sen kokoluokan esine, että luulisi osuvan silmään isommassakin lukaalissa. Mutta ei, häveyksissä oli, Landola-parka, kunnes totesimme tänään että se pötköttää vintissä laverin alle maastoutuneena. Kuka on vienyt kitaran vinttiin, en tiedä. Milloin se on tapahtunut, en tiedä sitäkään. Sen tiedän, että viimeinen näköhavainto kitarasta on meidän Vuokon nimenantojuhlissa toissa äitienpäivänä Elomaan talolla. Ja senkin, että puoliso kantoi kitaran asuintiloihin, viritti lämminneen instrumentin ja soitti koko illan Mokoman kappaletta Kuu saa valtansa auringolta.

Minä yritin soittaa pianolla joululauluja. Lapsille kelpasi Tuiki, tuiki tähtönen. Yritin jotain muuta, esikoinen tuli ottamaan nuottikirjan ja sanoi että elä äiti soita enää.

Mokomaa eivät vastustaneet.

Joulutunnelmaan kuitenkin lopulta päästiin, jopa ihan Bergman-hengessä, kun virittelin meidän mummon vanhan enkelikellon soimaan. Silloin loistivat lasten silmät ja pienempi katsoi kynttilöiden kirkkaita liekkejä ja niiden yläpuolella vilistäviä enkeleitä ja sanoi: "Ihmeellistä!"


Olen nyt omistautunut blogille melko antaumuksella viime ajat. Seuraavaksi omistaudun työmatkailulle ja Pietarin kaupungille, johon olen suhdettani kuvaillut joskus tällä tavoin. Blogissa on siis varmaan seuraavan viikon ajan hipihiljaista, mutta pyrin pääsemään sitten taas rivakkaan päivitystahtiin.