keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Kummallisia yhteensattumia

Olen nyt asunut talossa hieman yli kuukauden, viikot yksinhuoltajana, viikonloput avioliitossa. Lienee tästä ajallisesta epäsuhdasta johtuvaa, että talo on nielaissut vihkisormukseni - sitä ei löydy mistään. Kesäleskityyliin kuljen siis päivä päivältä enemmän ruskettuva rinkula vasemmassa nimettömässä ja olen vuorotellen murheellinen ja vuorotellen sitä mieltä, että ehkä sormus vielä jostain löytyy. Kaaoksen määrän vähentäminen voisi nostaa löytymisprosenttia huomattavasti, mutta kuka sitä nyt näillä helteillä...

Vielä kummallisempi sattumus osui kohdalle eilen. Äidin ystävä soitti, ja kyseli entisen pienen venäläisen kotikaupungin ravintolavinkkejä. Annan tässä saman tien yhden teille kaikille. Tuli sitten puhetta elämästä yleensä, taloista ja muista tulevaisuudennäkymistä. Kun selitin tarkemmin, missä nykyinen asumuksemme sijaitsee, hän totesi miehensä asuneen opiskeluaikana "jossain siinä Lappeenrannantien varressa" vuokralaisena rintamamiestalon yläkerrassa. Lienee lähettyvillä, totesimme.

Tänään tuli sitten sähköpostiviesti:

Se teidän talonne on tosiaan mieheni entinen vuokrakoti! Tosi huvittava yhteensattuma.Hän muistaa rouva omistajan oikein hyvin ja kertoi että mukava siellä oli asua. Rouva piti jöötä, tyttöjä ei saanut tuoda asunnolle.

Kutsuin pariskunnan oitis kylään, osa talon tarinaa taas tämäkin.

Ja pakko todeta, taas kerran: tämän vuoksi vanhoja taloja ostetaan.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Ei kotini ovi ees narahtanut

Rintamamiestalo.fi:ssä käydään keskustelua siitä, mitä meidän oville pitäisi loppujen lopuksi tehdä. Odotan keskustelun jatkoa innolla - olen aivan todella sitä mieltä, että jos ovet vain ovat kunnostettavissa, ne kyllä kunnostetaan, ja myönnän mieluusti erheeni kuunneltuani vain kolmea ensimmäistä mielipidettä siitä että ovista ei ole enää muuhun kuin malliksi puusepälle. Ei se uusi ole koskaan sama kuin vanha, ja huonokuntoinenkin vanha on uutta arvokkaampi. Toivotaan, että neljäs, viides ja kuudes näkemys asiaan ovat valaisevia ja tehdään sitten päätöksiä.

Kuvasin ovia eilen Picasaan, ja minusta ne ovat alaosasta aika lahot edelleen. Ja kierot, koska ne eivät mene kiinni yläreunasta jos alareunan vetää karmiin asti ja päinvastoin. Mutta toisaalta, olen hyväkuntoisen alkuperäisratkaisutaloni kanssa ehkä jäävi sanomaan, mitä kannattaa korjata ja mitä ei. Omassa torpassa miltei kaikki on sillä mallilla että maalia pintaan vaan niin seuraavat 20 vuotta voidaan taas porskuttaa, ja kuitenkin ihmiset todistettavasti korjaavat vaikka miten hurjista lähtökohdista vaikka miten hienoja lopputuloksia.

Ovisaaga siis jatkuu. Eikä sinne puusepälle edes ehtisi missään välissä...

Referenssejä

Kävimme viikonloppuna Joensuussa ilosaarirokkaamassa. Tämä on traditio, josta ei tingitä. Paitsi ehkä ensi vuonna, mutta luultavasti heinäkuun puolivälissä on silloinkin pakko päästä edes rokkikaupunkiin, traditionaaliseen rokkimajoitukseen. Voidaan vaikka vertailla varpaita jos ei muuta.

Ystävien koti on aina ollut sellainen, mistä on helsinkiläisyksiövuosinakin ajatellut että tällaisessa minäkin haluaisin asua. Ei siis ekonomin keittiössä -fiboja tai muita pelkotiloja. Kyseessä on keltainen rintamamiestalo vuosimallia 1952, ja ainakin tämä yksityiskohta on pakko näyttää kaikille vaikka muuten en kehdannut kameran kanssa kauheasti heiluakaan:



Tämä ei ole mikään prinsessakammari, tai voisi se sellainenkin olla. Kyseessä on vaatekomeroon rakennettu yläkerran vessan seinä. Voiko ihanammin rokkiaamun enää alkaa kuin hampaanpesulla tällaisessa onnelassa? (Isäntäväki siirtyy nimittäin kesällä makuuhuoneestaan alakerran viileämpiin oloihin ja rokkituristit saavat aina yläkerran makkarin haltuunsa.) Tästä mallia, kaikki sisustajat! Kotiseutumuseoon kun on tulossa vain proosallinen alkuperäispeili ja -kaappi.

Joensuun saalista oli hyvän mielen, parisuhdelaatuajan, ystävien ja mainion musiikin lisäksi myös 60-luvulta peräisin oleva keittiön radio Romuritarilta ja haaveellinen kuva lapsuuteni Neuvostoliitosta. Esittelen hankinnat, jahka ne saapuvat luokseni loppuviikosta kera aviomiehen.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

The Doors

Ideanahan oli se, että korjataan niin paljon kuin mahdollista ja tehdään uusiksi niin vähän kuin suinkin kyetään.

Jossain kohtaa on kuitenkin parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että joskus ajan hammas on päässyt nakertelemaan sen verran hanakasti että korjaus ei enää tule kyseeseen. Ensimmäiset vastaan tulleet toivottomat tapaukset talossamme ovat autotallin ovi sekä vuokralaisen sisäänkäynnin ovi vasikoineen - jos nyt otsikosta lähtee kehittelemään sanaleikkejä niin voisi sanoa, että kaikenlainen Break on Through (To the Other Side) -toiminta on nykyisillä uksilla vähän turhan helppoa, oli sitten kyseessä taloon tunkeutuva murtovaras tahi hyytävä pakkasilma. (Joka tuntuu tällä hetkellä sekä hyvin kaukaiselta että hyvin, hyvin tervetulleelta ilmiöltä.)

Murheenkryyni numero yksi on siis autotallin ovi. Se on sekä itse oven että karmien osalta lahonnut, ravistunut, umpikiero ja hutera. Toinen puolikas on ruuvattu kokonaan karmiin, toinen pysyy ulkopuolelta kiinni munalukolla:



Sisäpuolella lukitusjärjestelmä onkin sitten näin pitkälle kehittynyt:



Toimenpiteet: Puusepältä uusi ovi ja karmit vanhan mallin mukaisesti. Makso mitä makso. Autotallissa on lämpöpatteri ja se tulee olemaan ensi talven ajan keittiöremppaverstas numero yksi, joten lämpimän pitävä ovi on sijoitus tulevaan. Surettaa alkuperäisestä ovesta luopuminen, mutta autotallin osalta se on kyllä ainut tolkullinen vaihtoehto.

Murheenkryyni numero kakkosen eli kakkossisäänkäynnin eli vuokralaisen oven suhteen tilanne näyttää paremmalta mutta on lähempää tarkasteltuna osapuilleen yhtä huono - tässä kuvassa esittäytyy myös ruukkupuutarhani:



Sisäkuva ei ole kovinkaan edustava, koska oven eteen on parkkeerattu mm. pino pahvilaatikoita ja muuttofirman pakkauksessa edelleen oleva Moskovan kartta. Kuvasta puuttuu varsinkin se viehättävä yksityiskohta, että auringonvalo siivilöityy tuon oven ja erityisesti vasikan läpi eli ovi on ravistunut ja kieroutunut melkolailla piloille - pyrimme tässäkin hieman tiiviimpään ratkaisuun kera Väänälän puuseppien. Anni-vainaalla oli oven lämpöeristeenä kaksi kappaletta superlonpatjoja, mutta tämän nerokkaan eristysjärjestelmän purkaminen ja kokoaminen joka kerta ovesta kulkiessa voi aiheuttaa lievää ahistusta pidemmän päälle.



Pääsisäänkäynnin ulko-oven olemme päättäneet jättää rauhaan, koska se on vielä varsin kelvollisessa kunnossa ja sen tiiviydellä ei liene suurtakaan lämpötaloudellista merkitystä - ovi johtaa lasiverannalle, joka on tarkoitus jättää kylmäksi tilaksi jatkossakin. Haaste on siinä, että uuden vuokralaisen oven pitää näyttää samalta kuin vanhankin oven, koska se tulee seisomaan rinnan vanhan verannan oven kanssa. Joka tässä tärisevän apinan ottamassa vinohorisonttisessa kuvassa on varmuuden vuoksi auki, joten minkäänlaista kunnon käsitystä oviparivaljakosta on mahdotonta saada:



Kolmas ovi on mietintämyssyssä. Se on verannalta tuulikaappiin johtava toiselta puolelta paneloitu peiliovi, jossa on iso ikkuna. Oven voisi vaihtaa uuteen, eristettyyn ja umpiolasielementillä varustettuun, mutta maksaneeko tuo vaivan? Ovea ennen on siis hatara veranta ja hatara ulko-ovi, oven jälkeen tulee tuulikaappi ja hatara sisäovi, jonka jälkeen tulee käytävä, josta saa ovet kiinni asuinhuoneisiin.



Tässä ovi vielä verannan puolelta:



Mjaa-a. Pohdimme asiaa, emmekä ehkä tee sille siksi vielä mitään, korjaamme tänä syksynä vain risat ja lahot ovet.

Ovien osalta blogisaaga ei tule saamaan kovinkaan montaa jatko-osaa muiden kuin näiden yksilöiden osalta - kaikki muut talon ovet kun ovat alkuperäisiä ja priimakunnossa kellarin kauniita peiliovia myöten. Visiitti Väänälään on aikataulutettu ensi viikon maanantaiksi, palaamme oviasiaan murheenkryynien osalta sen jälkeen.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Uhkaus

Jos tämä helle ei pian lakkaa, aion antaa palttua kaikille periaatteilleni alkuperäisistä ratkaisuista ja ostaa viisi ilmalämpöpumppua viilennystä varten. Liitän ne talooni komeaan rivistöön ja vetelen niistä esteettisestä vaikutelmasta viis veisaavat putket joka ikiseen huoneeseen, jossa minun oletetaan asuvan ja elävän näillä helteillä.

Niin että säiden jumalat, toimikaa! Ja osoittakaa arvostuksenne alkuperäistä rakennuskantaa kohtaan.



Kuva: Wikipedia

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Lukuvinkki

Suomen Turussa toimii sellainenkin maanmainio rekisteröity yhdistys kuin Rakennusperinteen Ystävät ry – Byggnadstraditionens Vänner rf. Sivut löytyvät osoitteesta www.tuuma.net.

Yhdistys julkaisee kolme kertaa vuodessa Tuuma-lehteä sekä lisäksi vuosijulkaisun, jota vuoden 2008 osalta suosittelen jokaisen rintamamiestalollisen kirjahyllyyn. Julkaisun nimi on Toiveikkuuden aika - sodanjälkeistä rakentamista. Julkaisu kannattaa lukea jo pelkästään muutaman mahtavan kuvan takia: Johanna Viitaharju on kirjoittanut siihen artikkelin joka kantaa nimeä Standardisoitu ja rationalisoitu unelma –1950-luvun keittiö, ja artikkelin kuvituksena on ainakin allekirjoittaneesta vilpittömiä ihastuksen huokauksia kirvoittavia kuvia Enson huonekalutehtaan keittiökalustemainoksista 50-luvulta.



Lienee tarpeetonta mainita, että se toinen Panu, nimittäin Kaila, kuuluu yhdistyksen julkaisujen kirjoittajiin. Meidän talon alkuperäisväritys on ihan sama kuin ulkomaalausartikkelissa esitelty mallipiirustus, ja siihen sen aiomme palauttaakin.

No, itse asiassa koko julkaisu on ihan yhtä suositeltava kuin yksittäiset artikkelitkin. Ainakin minulle siitä tuli mukavalla tavalla sellainen olo, että oikealla tiellä ollaan. Eikä sillä tiellä olla yksin. Minustakin on surullista, että rintamamiestaloja ei mielletä sillä tavalla "vanhoiksi", että niitä arvostettaisiin sellaisenaan, vaan ne nähdään pelkkinä epäkäytännöllisinä, epäterveellisinä purulaatikoina joille kuuluu tehdä megalomaaninen eikä ainakaan mitään entistä säilyttävä remontti ennen kuin niissä voi postmodernin ajan ihminen elää. Toisaalta, on täällä nykyisessä kotikaupungissa tullut vastaan myös 20-luvun hirsimökki eli ihan oikeasti vanha talo, joka oli kunnostettu "vanhaa kunnioittaen" sillä tavalla, että itku meinasi päästä tuhottua taloparkaa katsellessa.

Rintamamiestalot ovat vielä tänään vapaata riistaa kaiken maailman tee-se-itse -miehille ja sisustusta harrastaville rouville. Yhteisvoimin tämä tyhmä ja ahkera tehokaksikko sitten tuhoaa järjestelmällisesti sellaista rakennusperintöä, joka vielä tänään on liian lähellä ansaitakseen kunnioituksen an sich, mutta joka muutaman kymmenen vuoden kuluttua näyttää luultavasti samalta kuin talonpoikaisantiikki tänään. Ongelma piilee siinä, että silloin ei ole enää mitään alkuperäistä jäljellä ja sitten pientaloalueiden tuhoajia kirotaan samalla tavalla kuin 70-luvulla suomalaisten pikkukaupunkien puutalokeskustat alleen jyränneitä gryndereitä tänään.

Mutta vasta sitten.

En itse oikein tiedä, kumpi tyylisuunta minua enemmän ärsyttää - se, missä pula-ajan rintsikasta yritetään väkisin tehdä joku 1800-luvun hirsikartano koristeellisine ikkunanpielineen ja muine kuorrutuksineen, vai se, missä taloraukoista pyritään saamaan 2000-luvun pakettiratkaisujen näköisiä ja tekniikaltaan moderneja. Kummatkin puistattavat - minun silmääni on aina miellyttänyt kaikista maailman tyylisuunista niin sisustuksessa kuin arkkitehtuurissakin eniten 50-luvun keveys, vaatimattomuus ja tarkoituksenmukaisuus, enkä siten pysty tajuamaan sitä, miksi kukaan muunlaista arvostava sitten hankkii juuri rintamamiestalon - säästäisi ne suosiolla heille, jotka kyseistä rakennuskantaa arvostavat ja haluavat vaalia. Esimerkkejä kummastakin tyylisuunnasta löytyy vaikkapa kirjoittamalla Google Mapsiin Mikkeli, Kiiskinmäenkatu.

Ja ei, se ei muuten minusta ole pelkästään jokaisen oma asia mitä talolleen tekee. Suomalainen rakennusperintö on kaikkien yhteistä omaisuutta samalla tavalla kuin vaikka Suomen luonto. Ei sitäkään saa minun mielestäni kukaan pilata vain sen takia että sattuu hotsittamaan.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Mielenrauhaa ostopalveluna

Siteerasin eräässä varhaisemmassa blogikirjoituksessa rakennusarkkitehtia, joka teki kuntotarkastuksen talossamme toukokuussa. Arkkitehti löytyi samanlaisena onnenkantamoisena kuin itse talokin, perikunnan edustaja oli tiedustellut kaupungin rakennusvalvonnasta hyvää kuntotarkastajaa kun tarkastusta heille ehdotimme ja tämä yksilö oli saanut varauksettomat suositukset.

Eikä syyttä. Olen nähnyt kuntotarkastusraportteja, jollaisia kykenisin itsekin näin humanistipohjalta laatimaan, ja joiden anti on ollut tyylilajia "räystäät on puhdistettava lehdistä ja roskista ja talosta puuttuvat palovaroittimet", ja kaikki olennaiset kohdat talosta on kuitattu "kohdetta ei päästy tarkistamaan" -lausumalla. Meidän talomme kuntotarkastettiin perusteellisesti ja perinpohjaisesti, raporttia varten arkkitehti kävi penkomassa Mikkelin rakennusvalvonnan arkistot ympäri ja itse raportti sisälsi täsmällisten tietojen lisäksi myös filosofisia kannanottoja tyyliin "Uudenveroista talosta ei saa, eikä pidä tehdä. Jos haluaa uuden talon, on ostettava tai rakennettava tai teetettävä uusi talo."

Sielujen sympatia oli sillä saavutettu.

Oli siis melko luonnollista, että pyysimme tätä helmeä rakennusarkkitehtien joukossa laatimaan kuntotarkastuksen pohjalta taloomme korjaussuunnitelmaa. Päädyimme siihen, että jos sijoitamme prosentin verran asunto- ja remppalainasummasta ammattilaiseen, jolla on näkemystä ja kokemusta, kontakteja saman kunnostusfilosofian jakaviin urakoitsijoihin, putkareihin, sähkäreihin ja puuseppiin sekä palava kiinnostus projektiamme kohtaan, tulemme melkolailla pikkurahalla ostaneeksi itsellemme aimo annoksen mielenrauhaa ja saamme lisäksi loistavaa keskusteluseuraa ja tahon, jota vastaan peilata omia ajatuksia ja ideoita talon suhteen.

Jo ensimmäisen neuvonpidon perusteella sijoitus kannatti. Vietimme kuuman illansuun viileässä kellarissa visioiden saunatilojen remontoimista, joka on siis ensimmäinen talossa tänä vuonna toteutettava remppa-askel. Tällä viikolla sähköpostiimme on luvattu kolauttaa tuon brainstormauksen tuloksia piirrosmuodossa, ja tuskin maltamme odottaa. Saunan puolelta ideat nimittäin levisivät saunan ja autotallin välissä olevaan maapohjaliiteriin, jossa nykyisellään on yksi toimiva ja yksi toistaiseksi mystinen pakastin, öljysäiliöt sekä pihan puolella erillinen tila öljykattilalle. Tarkoituksenamme on joka tapauksessa siirtyä lähitulevaisuudessa öljystä vähän enemmän tulevaisuuteen katsovaan lämmitysmuotoon, ja ainakin toistaiseksi maalämpö johtaa skabaa. Öljysäiliöistä ollaan siis pääsemässä eroon, ja arkkitehdin ykkösvisiossa sauna pidettäisiin kokonaan saunana (mikä sopii himosaunojaperheelle mainiosti) ja kodinhoitotila värkättäisiinkin muualle kellariin. Jännittävää.

Saunasta luvassa ennen remppaa -kuvia ja tarkempia suunnitelmia pikimmiten. Kellarissa on nyt täydellinen kuvausilmasto kun ulkona riehuu kolmenkymmenen asteen helle.

Ajokoira sairastaa, häntä hellikäämme

Vietimme viikonlopun ystävien ja Rami-koiran kanssa mökillä. Tarkoituksena oli edistää helatorstaista asti jumissa ollutta kesäkeittiöprojektia, johon naulakoira antoikin mittavan panoksensa:



Ja sitten oli tarkoitus levätä ja rentoutua, syödä hyvin, saunoa ja nauttia helteestä ja virvoittavien vetten läheisyydestä.

No, vähän toisin kävi. Kyykäärme pisti ajokoira Juuliaa kuonoon lauantaina ja vanhuksen kuono alkoi turvota tähän malliin:



Luulimme ensin, että kyseessä on ampparinpistos - mökillä ei ole koskaan näkynyt käärmeitä. Kun turvotus jatkoi leviämistään kuonosta kohti kaulaa, tuli hätä. Lähin päivystävä eläinlääkäri löytyi Parikkalasta 80 kilometrin päästä, ja lääketieteen tohtori sairaankuljettajanaan Juulia lähti kuono turvoksissa kohti klinikkaa. (Meillä käytetään vain ammattitaitoista työvoimaa.)

Kyy-parka, joka tietysti vain puolustautui yllättäen eteensä singahtanutta ajokoiran kuonoa vastaan, sai kyllä tappotuomion. Se löytyi päivää paistattamasta parin metrin päästä veljenpoika-Aksun hiekkalaatikosta ja yhtälö näiden kahden yksilön rauhanomaisen rinnakkaiselon välillä nähtiin mahdottomaksi, semminkin kun mökillä tepastelee vakkariaikuisten lisäksi useita muitakin kyläileviä lapsia ja koiria. Tampereen Vlad Ţepeş surmasi illan hämärtyessä inhan matelijan seipäällä testosteronia uhkuen ja omasta turvallisuudestaan piittaamatta. (Meillä siis todellakin käytetään vain ammattitaitoista työvoimaa.)

Tässä päätön kyy, tasan 50 cm. Vertailukohteena allekirjoittaneen kokoa 41 oleva kumppari.



Loppu hyvin, kaikki hyvin. Juulia sai Parikkalassa nestettä suoraan suoneen, näytti sunnuntaiaamuna tuplamittoihin turvonneen kuononsa kanssa enemmän bernhardinkoiralta kuin ajokoiralta, mutta lievästi valjusta olemuksestaan huolimatta söi aamunappulansa hyvällä ruokahalulla. Kuono palautui entiselleen sunnuntai-iltaan mennessä ja huonekalujen hakuretken kyläpaikoissa nautitut lauantaimakkarasiivut ja grillimakkarat kohensivat oloa entisestään...

Rauha palasi rantaan. Ja kesäkeittiöprojektia jatketaan joskus tulevaisuudessa vähän paremmalla ja vähemmän dramaattisella ajalla.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Njet net

Sellainen nettiyhteisö oli muuten ennen vanhaan olemassa. Siis njet.net.

Meillä ei ole edelleenkään kotona nettiä, ja töistäkin se päsähti, kiitos uutiskynnyksen ylittäneen sähkökatkon. Olin jo hetken vakuuttunut siitä, että No Niin, sähköremppa tulossa hiukan suunniteltua kireämmällä aikataululla, mutta onneksi toisessa kaupunginosassa asuva Nasu ja tien toisella puolella asuva naapurin setä todistivat, että katkos ei koskenut vain meidän taloamme.

Siis bloggaaminen on haasteellista. Ja vaikka se netti olisikin, ei sille luultavasti tulisi uhrattua juurikaan aikaa - pihamaalla näyttää tällä hetkellä tältä:



Siis hus pois kaikki sieltä koneen äärestä nauttimaan kesästä, auringosta ja monien onnellisten tapauksessa myös lomasta.

Täällä vietetään päivät töissä ja illat sitkeästi näissä merkeissä:



Pesin siis ensimmäisen ikkunan, joka oli lievästi haasteellista, koska en ehkä teknisesti ottaen saisi nostella mitään hirveän painavaa ja pula-ajan talossamme ei ole ikkunoissa saranoita. Niissä on alareunoissa tällaiset kahvat:



(Kuvassa ikkuna on siis kyljellään.)

Ja yläreunoissa tällaiset tapit:



Ja sekä ikkunanpokissa että karmeissa tällaiset hilpeät merkit, jollaiset ehkä löytynevät muistakin ikkunoista:



Tänään aion siivota keittiön loppuun (vihdoin) ja paistaa raparperipiirakan (ehkä). Tai sitten ottaa tirsat ja unohtaa koko jutun.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Logiikan kaunein kukkanen

Mitä tekee ihminen, kun hänen pitäisi siivota vessaa, että saisi vessansisälmyslaatikot tyhjennettyä, pyyhkiä etikalla ummehtuneita kaappeja, että saisi vaatelaatikot ja -säkit tyhjennettyä, hyllypaperoida keittiön hyllyjä, että saisi astialaatikot tyhjennettyä, ja ylipäänsä raataa kuin mielenköyhä saadakseen infernaalisen kaaoksen keskeltä kaiveltua edes lievästi inhimillisen asumuksen?

Ihminen istuu iltakaudet ihanien uusien naapureiden luona syömässä mokkapaloja ja keskustelemassa siitä, että ikkunaremontti on ehkä maailman turhin asia ja siitä miltä näyttää ja tuntuu putkirikon kastelema paikallisvaurio purueristeessä. Ja siitä, että loppujen lopuksi ei niin haittaa jos keskellä taloa on entinen ja tuleva vessa, nykyinen tyhjänä ammottava musta aukko. Vaikka se olisi siinä vähän pidempään. Koska nyt on kesä, ja muutakin tekemistä.

Uusilla omakotitaloalueilla varmaankin keskustellaan jostain ihan muista asioista. Varmaan niilläkin leivotaan mokkapaloja ja saadaan verratonta vertaistukea.

Ja illalla ihminen silittää vanhoihin nurkkakamarin tapetteihin täydellisesti sopivia alkuperäisverhoja, vaikka ikkuna on pesemättä, spiraalinauha asentamatta verholaudan taakse ja ikkunan eteen kasattu kaikki talouden kattovalaisimet. Yöksi hän virittää ikkunaan psykedeelisin sini-turkoosein kuvioin varustetun pussilakanan, kiipeää pahvilaatikkovuoren yli sänkyynsä ja nukahtaa väsyneen raskaaseen uneen.

Ja juuri ennen uneen vaipumistaan ajattelee, että huomenna ihan varmasti teen kaiken sen, mikä piti tehdä jo tänään.

"After all... tomorrow is another day."