torstai 25. huhtikuuta 2013

Puukuuri

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta, meillä oli reilun kahden viikon ajan ilonamme sveitsiläis-pietarilainen ystäväperhe kaksine lapsineen, ja tämän Kiljusen herrasväkeen verrattavissa olevan konklaavin kanssa ei juuri bloggaamaan ehtinyt. Alakerran vessaremontti on sentään melkein valmistunut viimeisiä paikkamaalauksia ja paria koukkua ja yhtä naulakkoa lukuunottamatta, siitä pitäisi täräyttää kuvia eetteriin. Mutta jos nyt vielä vähän piha-asiaa sitä ennen.

Yritin tässä iltani iloksi etsiä seuraavaksi inspiroivaa kuvaa puuvajasta. Eli puuliiteristä. Minä olen Imatralta kotoisin, ja jostain syystä meillä päin tuota polttopuiden säilyttämiseen tarkoitettua ulkorakennusta on tavattu kutsua nimellä puukuuri. Googlauksen perusteella taitaa olla laina eestin kielestä tuo. Kuuri pitäisi pikimmiten puille saada, koska saunapuiden kaivelu lumikinoksesta pressun alta on melko ankeaa puuhaa ja sitä on nyt tullut ihan riittävän monta talvea harrastettua.

Kävi ilmi, että puuvajoja on aika paljon tarjolla valmiina. Niistä löytyi muutama oikeinkin nätti, kuten vaikka tämä Verkkomikon Suvi-malli:

Mutta joku noissa harjakattoisissa minua häiritsee. Liian moderni, tai sitten liian kesämökkimäinen kaupunkitalon pihaan. Haluaisin sellaisen, joka näyttäisi nimenomaan puukuurilta, ei puuvajalta. Semanttista hienosäätöä siis kehiin. 

Kokeilin seuraavaksi puuliiteriä. Sillä sattui jo osuma melko lähelle, esimerkkinä vaikkapa tämä Karkkilan pienen puupajan Pieni puuliiteri


Mutta ei aivan. Tuossakin on vähän kesämökkitunnelma, ja se näyttää lisäksi siltä, että se on rakennettu 2000-luvulla. Minä haluaisin sellaisen, joka näyttäisi siltä, että se on nököttänyt pihalla naapurin Paulin aidan edustalla niin kauan kuin talokin. Sitä paitsi puuvaraston seinärakenne saisi olla umpinaisen sijaan harvempi polttopuiden kuivumisen takia. 

Jatkoin hienosäätöä ja etsin seuraavaksi puukuurilla. Haku vei ensin eteläisen naapurin puolelle, josta löytyi AiaEhitised-niminen yritys ja sen iloisenvärinen puukuur:


On ilmava, on toivotunlainen katto, mutta jotain silti puuttuu siitä oikeasta puukuuritunnelmasta. Jatkoin vielä hakua, ja kas: Imatran Työkeskuksen sivuilta löytyi vihdoin kuva täydellisen oikeasta puukuurista, ja otan nyt vapauden sen teille esitellä: 


(Samalla voi toki mieluusti käydä tutustumassa myös työkeskuksen toimintaan. Hyvä että on olemassa tuollaisia työkeskuksia. Minäkin olen joskus ollut seuraamassa kertakäyttölusikoiden pakkaajia töissään ja siinä hommassa oli kyllä työn iloa enemmän kuin monella akateemisella toimistonyhrääjällä ikinä!)

Mutta siis the puukuuri. Juuri tuollainen se minun mielessäni on ollut. Meidän kuuristamme voisi tehdä vähän leveämmän ja laittaa oven molemmille puolille kapeat, kaksiosaiset ikkunat, jotka löysin verannan alapohjasta. (Veranta on meidän talon ainoa osa, jossa on rossipohja.) Katto tulisi huovasta, tottakai, ja laudoitus olisi juuri noin pystyssä niin se näyttäisi vanhalta eikä 2000-lukulaiselta. Saranoiden kuuluisi olla juuri tuollaiset eikä oveen tulisi mitään kahvoja tai muita vaan tuollainen munalukkosysteemi. Ja kuuri pitäisi kyllä oikeaoppisesti minusta rakentaa niin, että sen nurkkien alle laitettaisiin luonnonkivet joiden päälle se rakennettaisiin. Voi olla, että insinööri ei ihan näin perinnehengessä suostu perustuksia tekemään. 

No niin, nyt on täydellinen puukuuri löydetty, ei kun rakentamaan! 

Ehe ehe. 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Unelmien puutarhakalusteet

Kaikki piha-aiheiset avaukseni sisältävät sanan "unelma". Eikä syyttä.

Olen nyt tämän viikon verran kestäneen melko lumettoman ajanjakson aikana tullut siihen tulokseen, että puutarhanhoidollisesti arvioituna tämä kesä tulee olemaan parempi kuin viime kesä. Olen nimittäin jo useana päivänä ehtinyt tekemään lasten aamupäiväulkoilun ajan väljästi laskettuna tunnin verran pihahommia. Ja lapsia on tällä hetkellä talossa neljä, 5-, 2,5- ja 1-vuotiaat sekä neljän kuukauden ikäinen vauva.

Fanfaareja!

Todellisuus nyt ei ole tällä kertaa tarua ihmeellisempi, vaan pihamaalla on muun muassa kahdesta eri ilmansuunnasta aloitettu ja yhä pahasti keskeneräinen orapihlaja-aidan leikkausoperaatio, yksi puoleen väliin kuolleesta aineksesta harvennettu kukkapenkki ja yksi noin yhden kolmasosan osalta leikattu ruusuaidanne. Pihahommat sijoittuvat nimittäin sille kulmalle, missä lapset kulloinkin suvaitsevat leikkimään. Onneksi joka kulmalla piisaa tehtävää.

Lienee tarpeetonta sanoa, että en ole ehtinyt kameran kanssa juuri pihamaalla heilumaan, joten kuvamateriaalia ei ole. Pitänee yrittää ensi viikolla ryhdistäytyä.

Mutta naputtelenpa nyt aiheesta pihakalusteet, kun kerran on sellainen meininki että jotain voisi naputella.

Meillä on pihakalusteet, yksi pöytä ja neljä tuolia. Saimme ne äidiltäni, joka luetteloi ne tarpeettomien tavaroittensa joukkoon. Me emme ole nyt kolmeen kesään niitä juuri ehtineet huoltaa, ja ne ovat päässeet perin heikkoon kuntoon. Ne eivät ole mitenkään erityisen tunteita herättävät, tässä jonkinmoinen kuva ensimmäiseltä kesältä. Valkoiset pinnatuolit eivät kuulu kalustoon, ja ne on muutenkin kiikutettu jo takaisin kierrätyskeskukseen mistä ne alun perin meille tulivatkin:


Olen nyt sillä silmällä tutkaillut pihakalusteita jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin sillä välillä. Lienee niin, että meillä olisi hyvä olla peräti kahdet pihakalusteet - toiset alapihalle ja toiset talon edustalle - siksi, että aurinko paistaa päivisin alapihan puolelle ja iltaisin etupihalle. Jos ajatellaan vaikkapa työsskäyvää arkea, tai kesäiltojen ruokailuja ylipäänsä, on ateriointi ilta-auringossa paljon miellyttävämpää kuin varjon puolella alapihalla. Kunhan se orapihlaja-aita vielä kasvaa, on etupiha tarpeeksi suojainenkin tuollaiseen ulkoruokailuun, nyt siinä on vähän niin kuin tarjottimella.

No, toisaalta nyt voi kätevästi huudella kadun yli naapurin uudelle terassille.

Lienee tarpeetonta sanoa sekin, että olen jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin ollut pääosin tyytymätön ja ärsyyntynyt tarjolla olevaan pihakalustevalikoimaan. Meidän pihaan eivät mitkään modernit polyrottinkisysteemit istu, vaikka sopivalla paikalla ne varmasti ovat ihan paikallaankin. Kaupoissa myytävät puiset puutarhakalusteet ovat sietämättömiä, joko liian ökyjä tai liian rempuloita. Halpojen pihakalusteiden laatu on sitä luokkaa että puoliso ei uskalla edes koeistua niitä, kalliitkin ovat muotoilultaan ja olemukseltaan rumia ja jollain selittämättömällä tavalla hyvin huonosti meidän pihaan kuviteltavissa olevia.

Oikeastaan vankilan myymälä on ainoa, jossa on ollut edes vähän sinne päin olevia pihakapineita. Minä olen ollut jo ostamassa meidän pihaan sieltä keinua, mutta ostos on tyssännyt puolison vastusteluun. Keinu ei vastaa tiukkoja laatukriteerejä eikä ilmeisesti ole muutenkaan erityisesti vakuuttanut.

Totuudenmukaisesti on kyllä sanottava, kaikella kunnioituksella rikosseuraamuslaitosta kohtaan, että vankilan kaupan pihakalusteet ovat ulkomuodoltaan monesti hitusen kökähtäviä ja niissä on vähän sellainen "torx-ruuvi törröttää" -tyyppinen viimeistelyn tai lähinnä viimeistelemättömyyden leima. Kun nyt ajattelee kalusteiden tuotantotapaa, niin ehkä nämä pienet puutteet ovat ihan sallittuja ja suorastaan ymmärrettäviä. Eivätkä vankilan myymälän pihakalusteet maksa kovinkaan paljoa. Niitä ilmeisesti saa myös tavallisesta puusta, minä kun en ole erityisen ihastunut kestopuuhun materiaalina. Kaikkein mieluiten hankkisin puuvalmiit, käsittelemättömät kalusteet ja maalaisin ne itse pellavaöljymaalilla.

Tänään posti toi Glorian Antiikki -lehden. Siinä oli kuva kauniista, vihreästä puutarhatuolista ja osoite www.westan.fi . Kävin nettisivuilla katsomassa kuvia ja niistä innostuneina soitin ja pyysin myös hinnaston.

Eiväthän nuo tuolit ja pöydät ilmaisia ole. Toisaalta ne ovat Suomessa valmistettuja ja ainakin kuvissa hyvin laadukkaan oloisia. Olisin taipuvainen ajattelemaan jopa niin, että noista saattaisi olla meille pihakalusteiksi vähän niin kuin loppuiäksi. Ihastuin erityisesti 50-lukulaisiin lepotuoleihin, joiden kuvan uskaltaudun varastamaan Westanin sivuilta:


Sellaista unelmien ruokailuryhmää ei tainnut löytyä vieläkään, muutamia aika kivoja kuitenkin. Sen sijaan ryhdyin pontevasti haaveilemaan siitä, että kaksi tuollaista lepotuolia ja yksi pieni pöytä koristaisivat jo ensi kesänä pihamaatamme. Ne voisi sijoittaa tuohon keittiön ikkunan alle, penkereelle, mihin on tulossa myös lasten leikkipaikka.

En kyllä tiedä ihan varmasti, kuinka paljon tavaraa siihen leikkipaikalle oikein mahtuu. Mutta ainakin aion vakavasti harkita noita tuoleja ja pikkuista pöytää. Vankilan kaupassakin pitää käydä tutustumassa vielä kerran tarkasti valikoimiin.

Jos jollakulla on vinkkejä kauniista, ajattomista puutarhakalusteista niin sellaisia otan mielelläni vastaan. Tiedän, että ainakin Antiikkiliike Fasaani tuo Suomeen vanhoja, ranskalaisia metallikalusteita puutarhatarkoituksiin, mutta ne ovat minusta vähän liian maalaisromanttisia meidän pihalle. Puiset pihakalusteet olisivat enemmän minun makuuni. 

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kasvihuone- ja leikkimökkihaaveita

Kävin viikonloppuna frouva Naapurin kanssa pääkaupungissa Kevätpuutarha-messuilla. Päivän parasta antia oli ylivoimaisesti ajanvietto hyvässä aikuisseurassa ja huutavien lapsien ignorointi, koska ne eivät olleet omia lapsia. Messuilla ei ollut kauheasti tarjontaa hippien mummolapihoille, puoliso sai kuitenkin tuliaisiksi korianterin siemeniä Isoäidin kasvien valikoimista. Ja minä tilasin puolueettoman aikakauslehtivertailuni perusteella tällä hetkellä perinnerakentamisen näkökulmasta kiinnostavimman sisustus- ja kotihommailuaviisin, nimittäin Maalla-lehden. Pitäisi joskus naputella tänne se vertailu.

On vielä mainittava, että kivoin messuosasto oli puolueettoman aikakauslehtivertailuni puutarhalehtisarjan ylivoimaisella voittajalla, Puutarhaliiton julkaisemalla Kotipuutarha-lehdellä. Puoliso tykkäisi noista Piet Hein Eek -henkisistä pihapoluista.


Sen sijaan lasinsirpaleet pihaelementtinä aiheuttivat kulmakarvojen kohottelua. Ja niitä oli paljon. Lasinsiruja, ei kulmakarvoja.


Messukeskuksen pinta-alasta varsin suuri osa oli kaikenlaisten piharakennusten valtaama. Toinen toistaan ökympiä huvi- ja vierasmajoja, poreammekatoksia ja muita pytinkejä pilvin pimein. Hipit mummolapihoineen pyörittelivät päitään.

Tutkailin erityisen suurella mielenkiinnolla kasvihuoneita, koska tämänhetkisten pihasuunnitelmieni ydin on se, että alapihalle muotoillaan keskikäytävä, jonka päähän, juuri sopivasti keskipäivän paahteelta naapurin kerrostalon pihatuomen suojassa olevalle mutta muuten koko päivän auringonpaisteiselle paikalle, rakennetaan kasvihuone. Vanhoista, Imatran Intiaanikylän puretun yleisen saunan ikkunoista. Jostain tuntemattomasta paikasta vielä hamassa tulevaisuudessa löytyvistä purkutiilistä rakennetulle punatiiliselle kivijalalle.

Ja mielellään muutenkin sellainen kuin Karjalan kunnailla -TV-sarjan Anton ja Helinän kasvihuone. Siis tämä, jos ette ole sarjaa katsoneet:

Kuva: Yle 

(Toim. huom. Minä, joka en ikinä katso telkkaria, tykkäsin sarjan ekoista kausista niin paljon, että meidän Vuokon nimiäisten alkumusiikkina oli sarjan tunnusmusiikki, joka löytyy myös Spotifystä Pentti Hietasen esittämänä. Sen nimi on Yö väistyy. Ah, kaunista. Nasu soitti kappaleen haitarilla Vuokon juhlissa.)

No, ei siellä messuilla ollut oikein mitään kiinnostavaa kasvihuoneinspiraatiota ajatellen. Ehkä sellainen asia, mitä olin noin ajatuksen tasollakin jo mietiskellyt - kasvihuoneesta pitää tehdä tarpeeksi iso ja ennen muuta korkea, että se on käytännöllinen ja sinne voi laittaa vaikka pienen pöydän ja tuolit. Ja juoda frouva Naapurin kanssa sitten siellä kahvia keväisin. Ja ruukutuspöytä siellä pitäisi olla, jonka ääressä voisi ruukuttaa kasveja pukeutuneena aistikkaasti ruusukuvioisiin Garden Girl -housuihin. (Eikä esimerkiksi Pietarista Apraksinin torilta 2000-luvun alkupuolella hankittuihin maastokuvioituihin kammotuksiin, joissa yleensä pihahommissa heilun.)


Ja sellainenkin yksityiskohta, että välttämättä kasvihuoneen ei kyllä tarvitsisi olla valkea. Tuo tiili yhdistettynä vaikka ihan puunväriseen eli meidän tapauksessa maalattavien ikkunanpokien takia ruskeaan voisi olla ihan hyvä. Valkoruutuinen kasvihuoine voisi toimia rintamamiestalon pihassa, jos se olisi sellainen hyvin pieni tomaatinkasvatusmökki, mutta tuollainen isompi rakennelma saattaisi olla höhlän näköinen valkoisena. Sitä paitsi sille voisi käydä kuin Ekholmin savustamon kasvihuoneelle.

No, kasvihuonesuunnitelmat jäävät hautumaan. Tämän kesän projektina on rakentaa naapurin Martan yläkerran ikkunoiden alle lavat, sijoittaa ne talon eteläseinustalle ja laittaa lavoihin kasvamaan salaattia ja muuta naposteltavaa.

Leikkimökki lienee kuitenkin se piharakennelma, joka ihan ensimmäisenä pitäisi pihaan realisoitua. (Tai oikeastaan vielä ennen sitä pitäisi realisoitua halkovajan, jonka suhteen haaveilen jo tulevasta kesästä, ehkä ylioptimistisesti jälleen kerran.)

Meillähän oli jossain vaiheessa ajatuksena rakentaa autotalli alapihalle. Nyt olemme luopuneet suunnitelmasta, koska autotallin rakentaminen alapihalle edellyttäisi mittavia maansiirtotöitä, aiheuttaisi talvella tolkuttoman laajan alueen lumityöt, olisi investointina suhteettoman kallis kun tarkoituksena olisi kuitenkin vain säilyttää siellä autoa - meillähän on kaikenlaiseen autotallipuuhasteluun sopiva, iso autotalli tuolla kellarissa - ja rakennelman sovittaminen pihalle olisi perin haasteellista. Ei autotallia, Volvo on tottunut pohjolan olosuhteisiin.

Imaginäärisen autotallin paikalle on kasattu taannoisen etupiharemontin alta pois kaivetut jättömaat. Niiden vuoksi alapihalla on omituinen koroke, joka ärsyttää minua ja tekee mahdottomaksi tuon hienon, symmetrisen keskikäytäväsuunnitelmani toteuttamisen, koska alapiha itsessään ei ole täyttömaakasan vuoksi enää symmetrinen. Minulla ei ole vissiin kunnon kuvaa siitä maakasasta, mutta jotakuinkin tällainen se on, kuvan oikeassa laidassa siis.


Paitsi että suostuin noiden ylijäämämaiden läjittämiseen pihalle ainoastaan siinä tapauksessa, että ne naamioitaisiin jotenkin kauniimmaksi kuin iso jättömaakasa, josta törrötti orapihlajan juurakoita. Puoliso ratkaisi asian kylvämällä maakasan päälle kukkaketo-siemensekoitusta. Kasa kosti ulkonäkösolvauksen ideologisin asein, ryhtymällä kasvamaan pontevasti pelkkää ruiskaunokkia.

No niin, takaisin siihen leikkimökkiasiaan. Miten niin muka rönsyilevä tämä puutarhakirjoitusteni sarja...

Puutarhamessujen debriefing-tilaisuudessa kuitenkin päätimme, että meille tarpeeton maakasa roudataan naapuriin, joka on siis tuo vaaleansininen talo kuvassa oikealla. Siitä vaan mäkeä kottikärrillä ylös ja kippis, naapurin lievästi haastavaa rinnepihaa loiventamaan. Yksi puoliso, se täällä asuva, oli yllättävän suopea tälle suunnitelmalle. Naapurissa asuva oli mutissut jotain negatiivissävytteistä, mutta ehkä hänenkin päänsä vielä käännetään. Kunhan kasa häviää, istutan sen paikalle omenapuun. Toinen omenapuu kasvaa jo kasan päädyssä, alapihan varsinaisella tasolla. Niiden väliin tulee leikkimökki.

Leikkimökkiasiassakin olen yrittänyt olla kaukaa viisas. Sellainen pikkuruinen leikkimökki olisi nykyisten lasten mittakaavaan sopiva. Mutta lapset kasvavat, ja haluavat ehkä väljemmän tilan. Luultavasti me lasten vanhemmat tulemme myös kököttämään yhteenlasketusti tuntikausia mökissä nauttimassa kaikenlaisia ravintola-, kahvila- ja kotiruokaherkkuja sekä loputtomia määriä kahvikupposellisia. Siksi mökki, jossa on tilaa ja ennen muuta korkeutta, lienee viisas hankinta. Muumitaloa en halua, joten korkeuden saavuttamiseksi täytyy olla myös pinta-alaa.

Nyt tämä postaus alkaa olla pitkä kuin nälkävuosi. Laitan väliin kevennykseksi kuvan ihanasti luonnontilaisesta pihastamme, ettei kenellekään vaan tule sellaista kuvaa että löpinäni villiintymisestä olisivat jotenkin liioittelua. Säälittävänä yksityiskohtana maalämpökaivon porausjätekasaa hiekkalaatikona paremman puutteessa pitävä lapsi. Jos tänä kesänä vaikka edes sen hiekkalaatikon...



Ja leikkimökkiin: Pinta-alaa puoltaa sekin, että tulevaisuusskenaario on tosiaan muuttaa nukkumaan yläkertaan. Empiirinen todistusaineisto kertoo, että yläkerrassa on kesähelteillä kuuma. Tässä blogijutussa jo kymmeneen kertaan mainitut ikuisuusnaapurit ovat ratkaisseet ongelman nukkumalla kesäisin pihalla teltassa. Jos nyt kerran pihalle joku rakennelma pusataan, voisi se samalla palvella myös hikisten kesäöiden nukkumapaikkana, tuumin minä.

Ihanaa tietysti olisi, jos lapsilla olisi omien vanhempien omin pikku kätösin alusta asti rakentelema leikkimökki. Tällä aikataulutuksella leikkimökki olisi valmis luultavasti silloin, kun ainakin vanhempi tytär pakkailisi kamojaan kotoa pois muuttamisen merkeissä. Noin pessimistisesti ajateltuna. Olen miettinyt, että valmis tai ainakin puolivalmis mökki voisi olla järkiratkaisu - jäisi enemmän aikaa niiden loputtomien kahvikupposten nauttimiseen siellä itse mökissä.

Olen käynyt kuikuilemassa täällä Mikkelissä olevan, vierailukohteeksi erityisen suositeltavan vankilan myymälän leikkimökkiä. Siinä on kuitenkin kenttälaudoitus, jota inhoan, eikä sitä saa tilaajan mieltymysten mukaan modattuna, joten se on täytynyt unohtaa. (Kenttälaudoitus tarkoittaa sellaista ulkoverhousta, jossa laudat on laitettu ikään kuin kolmeen kenttään, yleensä vaaka-pysty-vaaka, ja välissä on rimat. Sellainen laudoitus sopii 2000-luvun omakotitaloon, mutta ei rintamamiestaloon. Eikä rintamamiestalon leikkimökkiin.)

Messuilla näin Puuidea Oy:n Pihakartano 7 -leikkimökin, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Ehkä eniten siksi, että se oli kuitenkin aika laadukkaan oloinen kapine, mutta myös ulkoasultaan enemmän harkitun oloinen kuin monet valmisleikkimökit. En kyllä ole ihan varma siitä, sopiiko tuokaan nyt niin täydellisesti rintamamiestalon pihaan, mutta ehkä maalattuna voisi sopiakin?

Minä näppäsin messuilla vain hyvin huonon kuvan mökistä, mutta tässä se nyt kuitenkin.


Niin. Jos ikkunoista ottaisi nuo liiat koristeellisuudet pois - ei ristikoita, ei noita viisteitä pystyvuorilaudoissa ja yläreunan vuorilauta yhtä kapea kuin muut - ja katoksi laittaisi pikkuruisen kolmiorimahuopakaton, niin mikä ettei. Tuolla mökissä mahtui seisomaan hyvin ja siellä oli sisällä parvi, jonka alle mahtuisi vielä sänky.

Kyy-yllä. Hintaa tuolla pytingillä elementtitoimituksena on yli kaksi tuhatta euroa. Puoliso päätti laskea, mitä maksaisivat tuollaisen vastaavan leikkimökin tarvikkeet. Minä kuikuilin netistä, että arkkitehtonisesti tälle mökkeröiselle hyvin huomattavissa määrin kalpenevat, isomman kokoluokan leikkimökit maksavat keskimäärin tonnin.

Laskemme killinkejä, ja jatkamme haaveilua. Sekä virittelemme kottikärryjä ajokuntoon, ajoittaisesta räntäsateesta huolimatta. 

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Ei-kiinalainen kassi

Tällä viikolla vietetään Taidon ja käsityön viikkoa, josta voi lukea lisää muun muassa Suomen käsityöyrittäjien tai Taito ry:n sivuilta. Sen kunniaksi esittelen teille tämän viikon parhaan ostokseni, joka on kyllä taatusti useammankin viikon paras ostos.

Minähän olen siis niin kutsuttu tumpelo. Tumpelouteni on käynyt ilmi jo varhaisessa alakouluvaiheessa, jossa opettaja on piirtänyt ruksin "Käden työ on varmaa ja hallittua" -kohdan sijasta "sujuu aika mukavasti" -kohtaan. "Vaatii vielä harjoitusta" olisi ollut se kolmas kohta mutta siihen asti ei sentään tarvinnut mennä.

Minulla on myös sellainen vaiva, että en ole yhtään kiinnostunut mistään kankaisiin, lankoihin tai muihin tekstiilituotteisiin liittyvistä käsitöistä. Olen ollut peruskoulussa puukäsitöissä, en nyt mitenkään erikoisesti silläkään puolella loistaen. En osaa neuloa sukkaa, vaikka älyttömänä uudenvuodenlupauksena vuonna 2000 päätinkin opetella sen operaation uudella vuosituhannella. Osaan rakentaa periskoopin. Pidän maalaamisesta ja huonekalujen laittelusta, mutta jätän mielelläni kaikki pikkutarkat ja näkyviin jäävät työvaiheet puolisolle, koska omien kätösteni jälki on aina vähän sinne päin roiskimista. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun en kerran osaa itse eikä kiinnosta opetella, on ihan mahtavaa kun ihmiskuntaan on siunaantunut heitä, jotka voivat maksusta toteuttaa käsityötaitoja vaativia ideoitani.

Tämän esipuheen jälkeen, kas tässä teille se viikon paras ostos. Maailman paras matkailevan pikkulapsen vaatekassi:


(Nyt jos koskaan toivoisin, että osaisin ottaa tai edes viitsisin opetella ottamaan säädyllisiä valokuvia, koska tuo kassipoloinen ei näissä kuvissa pääse ollenkaan oikeuksiinsa. Idean näistä ehkä kuitenkin tavoittaa, jos lukee eteenpäin.)

Kirpputoreja harrastava äitini toi meille kerran kassillisen lastenvaatteita, jotka sitä kassia myöten oli hankittu kirpputoreilta. Meidän lapsilla on, toim. huom., hyvin vähän uutena ostettuja kuteita, koska minun mielestäni on älytöntä hankkia kaiken pitkin poikin maailmaa vellovan lastentekstiilihyökyaallon jatkeeksi yhtään uutta trikooretkua. Semminkin kun ainakin tämän talon tyttärillä ne harvat uusina saadut vaatteet ovat kestäneet uusien näköisinä noin puolitoista viikkoa. Luultavasti tätä kantaa pitää muuttaa kun lapset vähän kasvavat, koska olen ollut huomaavinani että kolmevuotiaan kokoiselle esikoiselle ei ole enää lainkaan niin yksinkertaista löytää ehjiä ja siistejä kirpparivaatteita. Kuluttanevat ne puhki tuossa iässä, kun eivät enää tuplaa pituutta ja painoa vuoden aikana, luulen ma.

No mutta asiaan. Tuli siis vaatteita, ja ennen muuta tuli kassi. Kassi oli joku kirjakerholahjus, ja melko kulahtanut sellainen, mutta paremman mallista kantovälinettä en ole koskaan vielä tavannut. Kassi palveli meillä lasten vaatteiden kuljetus- ja säilytyspaikkana mummola- ja muiden vierailujen aikana. Kassissa oli laaja suuaukko ja läppä, joka piti kuitenkin tavarat sisällä kassissa. Siinä oli taskuja, jonne  saattoi lähtöhetkellä survoa kaiken ainiintämäkinvielä-tyyppisen sälän. Sieltä oli helppo penkoa puhdas paita tai kuivat housut ruokailu- ja vessavahinkojen sattuessa, ja sinne mahtui osapuilleen kaikki se, minkä nyt tuollainen taaperoikäinen viikonlopun tai vajaan viikon matkalla tarvitsee.

Täydellinen kassi, siis. Mutta jo valmiiksi hyvin käytetyssä kunnossa. Ja lopulta kassi-parka hajosi niin atomeiksi, että siitä alkoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä kun muovisesta sisävuorista irtoili palasia ja vuorin ja päällyskankaan välinen ohut superloni tartutti inhaa keltaista nöyhtää kaikkeen, mikä kulkeutui lähellekin kassia.

Siivosimme kerran erään kiivaahkon sananvaihdon jälkeen puolison pursuilevasta kaapista kaikkea sellaista, jonka säilyttämien siellä esti tehokkaasti käytössä olevien vaatteiden säilyttämisen siellä. Ei-säilytettävien joukossa olivat Panun entiset lempifarkut, persuksista puhki kuluneet. Haikeiden jäähyväisten jälkeen puoliso oli valmis sijoittamaan farkut energiajakeeseen, mutta minä nappasin ne roskiskasasta pois kun keksin, että olimme huomaamattamme päätyneet laukkudilemman ratkaisun äärelle.


Ratkoin vanhan kirjakerhokassin kaavoiksi, siihen sentään itsekin kykenin, ja mittailin niiden avulla farkkuja. Totesin ilokseni, että farkuissa oli riittävästi kangasta samanlaisen kassin ompelemista varten. Tässä vaiheessa joku muu olisi varmasti ottanut askeleen kohti ompelukonetta, minä otin askelen kohti puhelinta ja soitin Nykäsen Riitalle.

Löysin Riitan jokunen vuosi sitten, kun hän mainosti ompelupalveluitaan paikallislehdessä ja minun piti saada päiväpeitto lyhennettyä sänkyyn sopivaksi. Riitta tuli nytkin hätiin ja lupasi ommella puolison vanhoista farkuista kassin ultrahyvän kirppiskassin kaavoilla. Vein farkut ja kassinjämät Riitalle ja parin viikon päästä sain tekstarikutsun hakemaan valmiin tuotteen kotiin.

Kassi on ihana, se on käyttöominaisuuksiltaan aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsäkin ja lisäksi se näyttää hauskalta. Ekstrakivaa on toki se, että puoliso voi katsella edelleen lempifarkkujaan uusiokäytössä. Muovipinnoitetun rempulan sijasta meillä on nyt kestävä ja konepestävä matkailukassi, joka maksoi tarvikkeineen muutaman kympin. Luultavasti joku kiinalaisessa hikipajassa valmistettu kassintekele olisi kustantanut saman verran, ellei enemmän. Nyt kierrätin vanhat farkut, työllistin hieman kotikaupungin naisyrittäjää ja sain juuri sellaisen tuotteen kun halusinkin.


Lisäksi sain iloisen mielen, koska kaikki nuo kolme edellä mainittua tuntuivat jotenkin oikeansorttiselle ja hyvälle. Olisin toki voinut lainata jostain ompelukoneen ja ruveta nyhertämään itse kassia, joka ei olisi koskaan valmistunut ja vaikka olisikin, niin aivan varmasti tuluskukkaromuodossa.

Tarinan opetus: Tumpelo pysyköön lestissään. Ja jos sattuu olemaan tumpelo, kannattaa olla ainakin idearikas sellainen. Ja hankkia ympärilleen kattava verkosto heitä, joita tumpelous ei vaivaa. Eläköön taito ja käsityö!

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Maalisuoralla

"Maalisuora" sopii kyllä tähän vessaremonttiin paremmin kuin hyvin, koska minusta tuntuu että yhtä maalaamista ja erityisesti maalin kuivumisen odottelua tämä koko savotta on ennen muuta ollut.

Mutta jos ei ihan ihmeitä tapahdu - vai pitäisikö sanoa toisinpäin, jos ihme tapahtuu - niin meillä on huomenna alakerrassa taas toimiva vessa.


Oodi jälleenrakennuskauden korvausilmaräppänälle:


Katselin äsken tätä kuvaa ja totesin, että viemäriputkea ja muovimattoa lukuunottamatta tässä ei ole näkyvillä yhtään uutena kaupasta ostettua rakennusosaa. Näin käy kun köyhä ja itara remontoivat vessan.



Vessan, jossa on listat paikoillaan. Kannattaa remontoida vain sellaisia huoneita, joissa ei mahdu asentamaan listoja mikäli tilaan tuodaan mitään akkuporakonetta isompaa. Tulee kerralla valmista.


Tässä listahässäkässä näemme nyt nerokkaan keksintöni, joka toisaalta jatkaa talossa muuallakin nähtyä lasituslistojen ennakkoluulotonta käyttöä. Kuten olen maininnut, tuo vessan lattia tipahti remontin myötä reilun sentin verran alaspäin kun lattiasta tuli ohuempi ja samalla saatiin kynnystä vasten nostettua muovimatto kaukaloksi pieniä vesivahinkoja vastaanottamaan.

Listat olivat siis ennen sen reilun sentin verran ylempänä, ja lukuisista maalauskerroista johtuen seinien pahvitapeteissa oli selvät rannut siinä kohtaa, missä listan yläreuna ennen kulki. Pahvia oli myös käytetty sen verran naftisti, että pahvin reuna jäi juuri listan yläreunan taakse ja naularivi kulki siinä reunan kohdalla ja olisi jäänyt pelkällä vanhalla lattialistalla näkyviin. Kun ne vanhat vessan listat oli lisäksi tehty erittäin vajaasärmäisestä tavarasta, jossa oli taustapuolella kaarnaa enemmän kuin puuta, ja kaarna rapisi iloisesti irti listoja käsitellessä, tuli joistakin listoista melko kummallisen muotoisia. Kerron tästä lisää kun kirjoitan sen vessan listoille omistetun oman postauksensa.

No mutta, dilemma oli käsillä ja ratkaisumalleja pohdittiin.

Ja lopulta se ratkaisu löytyi siitä ihan lähituntumasta. Meidän talon kaikki sisäkynnykset on toteutettu tällä tavalla:


Sen varsinaisen kynnyksen eteen on siis lyöty aina pätkä lasituslistaa, eli tuo kuvassa näkyvä kapea, irrallinen soiro. Luultavasti peittämään linomaton leikattua reunaa. Ja kuten tuosta vessan listakuvasta näkyy, samalla tavalla ratkaistiin tämä käsillä ollut dilemmakin - malasin sopivat pätkät aikoinaan Sotkamosta pelastettua aitoa ja alkuperäistä 50-luvun lasituslistaa punaiseksi ja lasituslistat kiinnitettiin varsinaisten lattialistojen päälle. Muuttuihan se listan profiili siitä jonkun verran, mutta lopputulos on silti mielestäni ihan onnistunut, semminkin kun tuota lasituslistakikkailua on tosiaan talossa muuallakin.

Ihan maalisuoralla perinneremontoija kyllästyi Uulan ovi- ja ikkunamaalin kuivumisen odotteluun ja oikaisi sen verran, että lavuaarin rautaiset kannakkeet ja pieni metallinen naulakko, joka kannattelee lankakoria, saivat lopulta punaisen maalin pintaansa Honkkarista vitosella ostetusta spray-automaalipullosta.



Jokseenkin hämmentävä yhdennäköisyys noissa värisävyissä ja kiiltoasteessa, myös livenä.

Lopputulos miellyttää ainakin omaa silmää. Vessasta tuli kyllä ehkä hitusen syntisen näköinen punaisen ja mustan yhdistelmineen...? Mallailin äsken seinälle sitä Ebba Masalinin Ruis-koulutaulua, joka oli myös ennen vessan seinällä, ja kyllä se ihan kauniisti tuohon uuteenkin värimaailmaan istui.


Näyttääpä jotenkin tunkkaiselta tuo vanha vessa nyt kun sitä kuvasta katselee. Uusi on jotenkin raikkaampi ja särmikkäämmän oloinen. Mielenkiinnolla odotan, miltä ihan valmis lopputulos pönttöineen ja lavuaareineen näyttää. 

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Piha, piha, piha

Kun taannoinen arvonta oli vielä käynnissä, tuli naapuri kylään.

Ja sanoi ensi töikseen: "Mää olen lukenut sun blogia. Mitä ihmettä oikein aiot sanoa kaikille niille ihmisille, jotka haluaa lukea pihajuttuja ja nähdä pihakuvia?"



Piha ja puutarha olivat isompien ja runsaampien kuvien lisäksi ylivoimaisesti suosituin aihepiiri arvon lukijaraadin toivomuskaivossa. Ja naapuri taas, no. Hän on nähnyt pihani. Olemme myös perustaneet yhdessä puutarhayhdistyksen, johon kuulumme erinäisistä syistä vain me kaksi. Yhdistyksen nimessä ovat sanat "ihanat (luonnontilaiset) pihat". Ja naapurin piha ei edes olisi mitenkään luonnontilainen, jos se ei olisi jäänyt viime kesänä laajennusremontin alle ja siinä paikoin hieman vaurioitunut.

Meidän piha taas on erittäin luonnontilainen. Se on vielä jollakin tavoin hoidettu siihen asti, missä yläpiha virallisesti loppuu ja alapiha alkaa, mutta siitä eteenpäin on vajaat puoli tonttia hoitamatonta ryteikköä. Alapiha ei suinkaan ole aina ollut hoitamaton ryteikkö, vaan kerrassaan upea puutarha.


Olen melko hyvin saanut raportoitua blogiin kaikki suuremmat pihalla tähän mennessä tekemämme mullistukset, ja ne löytyvät tuon Kuokka ja talikko -tunnisteen alta. Näistä postauksista käy luultavasti ilmi myös se, miksi naapuri oli melko huolissaan bloginlukijoiden puutarhavillityksestä - meidän pihaa kun voisi käyttää nykyasussaan lähinnä jonkinlaisen epäpuutarhan mallikappaleena.

Olemme me silti jotain saaneet aikaan. Minulla on, kuten rouva Vatulle edellisessä postauksessa kommentoin, ollut pihan suhteen reunoilta keskelle etenevä suunnitelma. Toistaiseksi olemme edelleen reunoilla, mutta ihan hyvällä mallilla: Orapihlaja-aita on kaadettu toissa syksynä ja lähtenyt jo reippaaseen uuteen kasvuun, jota on kahdesti leikattukin. Tästä operaatiosta on otettu hienot kuvat selvästi bloggaustarkoituksessa, mutta bloggaamatta on viime keväänä jäänyt:


Tietokoneen muistista löytyy myös paljon muita viime kevään pihatouhukuvia. En kyllä muista, missä välissä tuonne pihalle oikein olen ehtinyt - kuopus kun ei vauvana juuri päiväunista perustanut. Tässä kuitenkin yksi reunaprojekti, syreeniaidan jatkaminen alapihan puolelle. Tätä kaiva-kanna-kastele -hanketta on tarkoitus jatkaa myös tänä keväänä, koska syreeniä kasvaa myös väärällä laidalla pihaa orapihlaja-aidan seassa.


Tänä keväänä keittiön ikkunan alle penkereelle on tarkoitus rakentaa jonkinmoinen leikkipaikka. Hiekkalaatikko ja keinu nyt ainakin. Yritän vielä yhden kesän vältellä trampoliinia.

Maalämpörempan yhteydessä pannuhuoneesta vedettiin tuo selkäni takana pilkottava vesipiste myös ulos kastelupuuhia helpottamaan. Meidän pihalla on joskus ollut kaivo, mutta se on aikaa sitten kuivunut ja se täytettiin toissa kesänä kellarin pyykkituvan lattiasta kaivetulla ylimääräisellä maa-aineksella, ettei kukaan satunnainen oma tai lainattu lapsi tipahda kaivoon.


Tähän asti keittiötarhaa ovat markkeeranneet nuo kaksi naapurin kattoremontin ylijäämätarvikkeista rakennettua lavaa. Ajattelin, että jos suinkin kerkiän niin nikkaroin täksi kesäksi pari lavaa lisää. Lavojen lähistölle, erittäin ränsistyneen vattupusikon paikalle on tarkoitus kaivaa perunaosuuskunta PoskUjen viljelypalsta. Ja tuohon naapurin Paulin autotallin seinustalle ei naapureiden sitkeästä lobbauksesta huolimatta ole tulossa Jeesus pelastaa -tyylisiä iskulauseita Shellin terassilla notkuvien sielujen hengenravinnoksi, vaan imukärhivilliviiniä.


Reuna-alueiden kunnostusprojektiin on liittynyt myös blogissa jo moneen otteeseen esitelty portti sekä sosiaalisin perustein tilattu aita, jonka ilmestymistä tänä vuonna jaksamme yhä odottaa. Pitäisikin aktivoitua ja soittaa sinne työpajalle nyt, kun lumet sulavat hurjaa vauhtia.

Koska viime kesänä suurin osa pihasta oli tämän kaltaisen, vähemmän puutarhanhoidollisen toiminnan kurimuksessa...


...emme viitsineet ajaa nurmikkoa kuin ehkä kerran koko kesänä. Piha puski niin paljon päivänkakkaraa, ettei kukkaloistoa olisi lopulta edes raaskinut leikkurilla silputa. 


Vaikka olihan se vähän ehkä ruokkoamattoman näköinen, kun nyt jälkikäteen muistelen.

Meidän talo pitäisi ehdottomasti kuoria lateksista ja maalata pikimmiten. Olemme kuitenkin luopuneet siitä hankkeesta tulevan kesän osalta - vielä kiireellisempien listalla on ainakin ovien kunnostamisen loppuunsaattaminen ja ehkä kuistin katto, puolison työtilanteesta riippuen. Olen myös haaveillut karmi kesässä -tyyppisestä ikkunaremontin jatkosta, mikä pitäisi saada alulle varmasti nyt huhtikuun puolella että ehtisi maalaushommiin toukokuussa kun ainakin teoriassa pitäisi olla optimaalinen maalauskeli. Talo saa siis vielä pärjäillä hilseilevine latekseineen ainakin ensi vuoteen asti.

Tämän kevään istutussuunnitelmista voisin tehdä ihan oman postauksen. Tällä hetkellä piha-asioissa askarruttaa eniten tässä kuvassa selvästi näkyvä dilemma (eikä enää onneksi tuo susiruma katto ja roikkuva ränni, näin ne asiat kuitenkin lutviutuvat ja muuttuvat näköjään paremmiksi):


Meillä on tuo onneton peräkärry, joka ei todellisuudessa ole lainkaan onneton, koska sitä tarvitaan ainakin kesäaikaan melkein kerran viikossa ja talvellakin satunnaisesti. Eikä meidän pihalla ole kerrassaan mitään järjellistä paikkaa tuolle hökötykselle. Koko talven se on majaillut suunnilleen tuossa kohdassa, missä se on kuvassakin - siinä on entinen tonttiliittymän paikka. En nyt varsinaisesti ihan tuollaista sisääntulokaunistusta ja tervetulleeksi toivottajaa tuohon etupihalle halajaisi, mutta en toisaalta tiedä mihin muuallekaan tuon kotteron lykkäisi. Jos sen vie alapihalle, se pitäisi sieltä aina käsin työntää ylös ainakin sadekelillä, koska göteborgilaisen autoteollisuuden takavetoinen helmemme ei nouse tuolta jontkasta liukkaalla nurmikolla edes ilman kuormaa saati peräkärryn kanssa. Kuistin takana on nurkka, mutta se on peräkärrylle liian pieni. Tuonne talon toiselle sivullekaan se ei mahdu, koska siellä on pyykkiteline ja se olisi muutenkin vähän kaukana käytön kannalta. Pöljä kärry, pakko kai sitä on tyytyä katselemaan niin meidän kuin ohikulkijoidenkin tuossa paraatipaikalla.

Aloitetaan siis pihakausi 2013 näillä hajanaisilla ajatelmilla., pyrin jatkamaan vähän jäsennellyimmin postauksin tästä eteenpäin. Pihasta lisää asiaa toivoneet lukijat ovat enemmän kuin tervetulleita myös esittämään täsmentäviä toiveita, mistä piha-asioista erityisesti voisin kirjoittaa. Suunnitelmia on jos jonkinlaisia ja kyllä meidän pihalla aika paljon kaikkea kasvaakin, tosin vielä toistaiseksi varsin epäjärjestyksessä ja ah niin ihanan luonnontilaisesti. 

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Tikasmoka

Minulle kävi viime kesänä moka. 

Meidän talossa ei ole alunperin ollut rännejä. Kattoremontin yhteydessä nykäistiin irti jo valmiiksi hyvää vauhtia kohti maan kamaraa matkalla olleet rumat, neliskanttiset kattokourut ja muut tykötarpeet ja vaihdettiin niiden tilalle Vesivekin pyöreät rännit. Eivät ne nyt varsinaisesti mitkään peltisepän käsin nyhertämät perinnerakentajan unelmat ole, mutta kun alkuperäisiä ei ollut olemassa ja sadevedet nykyjärjellä piti saada pois sokkelia kastelemasta, oli tuossa kohtaa kompromissi ihan paikallaan. Sitä paitsi ne Vesivekit eivät ole edes kauhean rumat. Ainakaan kaukaa katsottuna. 


Tuo hienosti sanottuna kattoturvatuote, joka pilkottaa piipun takaa ja on siis sellainen silta, jota pitkin pääsee piipulle, sen sijaan on ruma. Mutta joku kulkureitti sille nuohoojallekin piti järjestää.

Meiltä puuttui myös tikkaat vintin ison huoneen ikkunan alta. Vintin keittiön päädyssä tikarappunen pelastautumista varten on, se on alkuperäinen, ja näyttää tältä: 


Ja minä en edelleenkään tiedä, millä uupumushuuruisella aivosolulla päädyin siihen ratkaisuun, että Vesivekiltä olisi hyvä tilata samalla noiden rännien ja kattotikkaiden kanssa se talon toisen päädynkin tikassysteemi ison huoneen ikkunan alle. Se Vesivekin näkemys tuosta yllä olevasta on nimittäin tämän näköinen: 


Ai kamala sentään. Joka kerta kun näen tuon tikkaan, alkaa v-käyrä oirehtimaan. Ja se ei edes tuossa kuvassa jotenkin onnistu näyttämään niin epäsopivalta ja paikalleen kuulumattomalta hökötykseltä kuin luonnossa. 

Piippu pitäisi pellittää, ja pellityksen tarjouspyyntöön lisäsin tuon alkuperäisen tikkaan mallin mukaan tehdyn tikarappusen, jolla tuo Vesivek-epäonnistuminen paikataan. Kun tässä nyt on tullut myyskenneltyä kaikenlaista niin seuraavaksi sitten myydään erittäin hieno ja aivan täysin käyttämätön tikapuu eniten tarjoavalle. Tuokin varmasti sopii ihan kauniisti johonkin paikkaan, mutta se paikka ei ole paraatipaikka meidän talon seinässä. 

Paraatipaikka siksi, että nyt on jo jonkin aikaa ollut taas käsillä se aika vuodesta, jolloin minä voin harrastaa ehdotonta lempikotitalousaskarettani. Ja tämän askareen harrastusareena sijaitsee juuri tuon pelastautumistikkaan alapuolella sivupihalla. 

Se askare on pyykkien ripustaminen ulos kuivumaan ja auringossa ja tuulessa kuivuneiden pyykkien kerääminen kuivumasta pois. Mikään maailmassa ei tuoksu niin hyvälle kuin ulkona kuivatettu pyykki, ja vaikka kuivausrumpu onkin ollut kuluneen talven ajan tosiystävä ja laulanut ahkerasti kellarissa, on sen nyt aika vetäytyä kesälomalle. Hyvästit ei-millekään tuoksuvalle pyykille ja ikuisuuskurttuun vetäytyville lakanoille ja muille tekstiileille, tervetuloa ulkokuivatuksen ilot ja mankelissa taas kurtuttomiksi siliävät petivaatteet.  


Muutaman päivän on jo tuntunut siltä, että saattaisi tulla kevät. Merkillisen pitkäpiimäinen tämä talvi olikin. 

Pää täynnä pihasuunnitelmia, joista toivottavasti tännekin ennätän jotain pikimmiten naputtelemaan.