tiistai 28. tammikuuta 2014

Kuinka kuoria rintamamiestalo vaivattomasti?

Kas siinä kysymys, joka valvottaa taas meitä. Suorastaan kuplii mielessä, moinen operaatio.


Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.

Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.

Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.


Sitten ovatkin alkaneet uudistusten tuulet puhaltaa ja talo on kahteen kertaan maalattu jollain muovimaalilla ja sen jälkeen vielä kertaalleen paikkamaalattu uutta keltaista hieman vaaleammalla sävyllä. Nyt talo on sellainen ysärikeltainen - sen todellista väriä on tosi vaikea saada valokuviin, koska kesäkuvissa se on liian vaalea ja talvikuvissa liian tumma - ja lisäksi muovimaali käyttäytyy juuri siten kun se pahimmillaan käyttäytyy, eli korkkaa rumasti irti ja irtoilee lämpäreinä jättäen alleen harmaantuneen paneelin. 


Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.

Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.


Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...


... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.


En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.

Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?


Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.

1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.

3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.

3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!


Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.

Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.



Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.

Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.

Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.


(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)

Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.

Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.

Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista. 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kesän kaipuu

Naapuribarometrilla mitattuna talven selkä on taittumassa.

Tiedättehän te. Talvi on sellaista aikaa, jolloin kyhjötetään omassa kotona oman perheen parissa verhot kiinni neljän seinän sisällä. Kesällä ollaan sosiaalisia. Omakotitaloalueilla varsinkin naapureiden kanssa.


(Tässä kenties hieman vaikeasti avautuvassa kuvassa naapurusto kuljettaa pihajuhlissa lainassa ollutta putarhakatosta takasin varsinaiselle olinpaikalleen. Perusmeininki Strömsössä.)

Mutta nyt on kesä selvästi tulossa. Olemme nimittäin eilen harjoitelleet tulevaa kesää varten yhteisruokailua naapuriperheen kanssa, meillä oli amerikkalainen hampurilaislounas sämpylöitä myöten omatekemästi. Tänään samaiset naapurit saapuivat tuhoamaan eiliseltä vietnamilaisen ystäväperheopiskelijamme syntymäpäiväillallisilta jäänyttä banoffee-ylijäämäkakkua huutaen "Me ollaan taas täällä!". Että kyllä tässä kevättä kohti ollaan selvästi menossa.

Oi kesä, tule sinäkin taas pian.



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Lämpötila-asioita

Pakkaset ovat ainakin näillä leveysasteilla nyt vähän hellittäneet, mutta viime viikkojen aikana on blogissa jos toisessakin ollut kuumana (heh heh) teemana vallitsevien sääolojen vaikutus sisäilmastoon.


Minä nostan hattua korkealle kaikille vanhojen talojen puulämmittäjille - meillähän on tilanne se, että talossa on ollut rakentamisajankohdasta alkaen vesikiertoinen keskuslämmitys joka toimi ensin puilla, sitten 60-luvulta 2000-luvulle öljyllä ja keväästä 2011 alkaen kellarin pannuhuoneessa on hurissut maalämpöpumppu. Meillä puulämmitys ei siis ole mikään pakko - tai sen ei ainakaan pitäisi olla pakko.

Koska olemme joissain asioissa välillä hitusen irrationaalisia, kuten ihmiset yleensä, meillä on kuitenkin jostain itselleni hämärän peittoon jääneestä, periaatteellis-ideologisesta syystä kytketty maalämpöpumpusta sähkövastus pois päältä. Pumppu ei siis kykene tuottamaan kuin noin 42-asteista vettä, kireimmillä pakkasilla kyseinen lämpötila ei enää ihan riitä pitämään pääasiallisia asuintiloja mukavan eli meidän standardeillamme noin 21 asteen lämpöisenä. Sähkövastus hoitelisi veden kuumennuksen kovilla pakkasilla ja meillä siirryttäisiin silloin käytännössä suoraan sähkölämmitykseen. Mutta nyt ei siirrytä, vaan apuun tulee keittiön puuhella, tarkennettuna hellan leivinuuni.


(Ostin Mikkelin torilta tuollaisen älyttömän hyvän, jostain muovista tehdyn pärekorintapaisen. Se ei hajoa, kuten oikeat pärekorit puunkantotarkoituksissa, eikä sen tiiviin pohjan läpi tipahtele puuroskaa keittiön lattialle. Lisäksi kuvassa näkyy uusi keittiön hana. Hanagatesta voisin kirjoittaa erillisen jutun.)

Itse asiassa nyt keskeytän itseni ja totean, että se sähkövastuksen kytkemättömyys aiheutui ensin siitä, että pelkäsimme, ettei vanha sähköpääkeskus kestä maalämpöpumppurasitetta kun sen kanssa oli vähän ongelmia aiemmin. No, nyt meillä on ollut jo pidemmän aikaa uusi sähköpääkeskus, joten se ei ole enää syynä moiseen. Olkoon joku muu pakkomielle sitten nykyisin. Tai pikemminkin sellainen päätös, että ei kytketä kun ilmankin pärjää.


(En ole vissiin ehtinyt esittelemään meidän viime kesänä rakennettua puukatostamme. Kas tässä, viime kesänä rakennettu puukatos. Mieluummin tuolta puita hakee kuin kaivelee niitä kinoksesta lepattavan pressuviritelmän alta. Ne puukuurihaaveet ovat siirtyneet jonnekin tuonnemmaksi.)

Meillä on menyt kahtena aikaisempana maalämpötalvena sähköä lämmitykseen ja lämpimään käyttöveteen kahdeksisen tuhatta kilowattituntia vuodessa. Pumpulla on erillinen kilowattituntimittari, mutta en jaksa mennä kaivelemaan pannuhuoneesta tilastoja tarkkojen lukemien saamiseksi. Meillä sähkö maksaa aika tasan kymmenen senttiä kilowattitunnilta siirtomaksuineen ja alveineen, lisäksi siihen päälle toki kuukausimaksut. Kuluja pitäisi laskea myös polttopuille, mutta viime vuonna niitäkään ei ole ollut - olemme polttaneet saunan uunissa kaikenmoista joutopuuta, lähinnä ilmaisia kattoremonttitelineitä, ja saaneet satunnaisista peräkärrylainasta palkkioksi yleensä kärryn täyteen klapeja. Lämmitykseen menee siis vuodessa noin 900 euroa, mikä tuntuu varsin maltilliselta siihen nähden, että meillä meni sinä ensimmäisenä öljytalvena öljyä reilu 2500 litraa - ja silloin lämmitettiin lisäksi myös puilla. Polttoöljyn hinta on tällä hetkellä näköjään karvan päälle euron, eli tuolla kulutuksella meillä menisi tällä hetkellä reilu 2500 euroa vuodessa lämmitykseen, jos öljyllä edelleen porskuttaisimme. On huomioitavaa, että maalämmön ilmestymisen jälkeen taloon on siunaantunut myös parikymmentä neliötä lämmitettävää alaa lisää, kun aiemmin lämmittämättömään maapohjakellariin rakennettiin pyykkitupa.

Kaikenlaiset takaisinmaksuajat ja kannattavuudet ja muut ovat niin monimutkaisia, että en nyt ala niistä sen enempää. Jos pelkkää pankkitililiikennettä katsoo, olemme kahtena maalämpövuotena maksaneet noin 1600 euroa vähemmän lämmityksestä ja lämpimästä vedestä kuin ensimmäisenä asuinvuotenamme, joka ei ollut itse asiassa edes kokonainen vuosi vaan kesäkuusta huhtikuuhun kestänyt tynkä. Minusta tuo on ihan hyvä säästö.

Mutta kyllä tuo alhaisehko kilowattituntilukema tietysti vaatii sen, että meillä ei ole ihan jokaisessa asuinneliössä pakkassäällä varsinaiset teepaitakelit. Niin kuin ei vanhassa, peruskorjaussaneerattomassa talossa ikinä. (Eikä minusta tartte ollakaan.)


Asumattomassa remonttikohteessamme eli yläkerrassa on ollut pakkasjaksolla noin 13 astetta lämmintä, samoin pyykkituvassa, jossa termostaatti ei ole täysillä. Suihkuun ei ole ihan kauhean miellyttävä mennä, mutta suihkussa on miellyttävä olla, koska suihkukaappi lämpenee hetkessä kun vesihanan avaa.

Ja sittenhän meillä on paljon niitä ihan lämmittämättömiäkin neliöitä, joita ei nykyisellään edes lämpimäksi saisi - kellarin rappu ja veranta ainakin. Autotallin minipatterillakaan ei kovin suuria lämmitellä. Ja vintin rapun eristystilanne on sen verran arveluttava, että sielläkään ei patteria ole tolkullista pitää kovinkaan suurella...


Minä ymmärrän varsin hyvin, että läheskään kaikki ihmiset eivät halua asua niin, että niiden yläkerroissa on ulkovaatelämpötila. Ja toki meilläkin, viimeistään sitten kun yläkertaan muutetaan lasten kasvettua nukkumaan, täytyy suorittaa jonkinmoinen kevyt lisäeristysoperaatio - yläpohjaan selluvillaa, jota on vähän laskeskeltu tehtäväksi jo tänä talvena kun puoliso on nyt yläpohjassa tiheästi vieraillut eristämässä viemärin tuuletusputkea, joka rupesi eristämättömänä valuttamaan vettä yläkerran vessaan. Suunnitteilla on myös vintin sisäpuolen seiniin joko eriste ja huokolevy tai sitten pelkkä huokolevy. En tiedä, riittääkö yläkerrassakin keittiön puuhellan lämmitys tarvittavaksi lisälämmönlähteeksi pakkasilla (tai siis taas sen hellan leivinuuniosion - nuohoojan toimesta on viime kesänä varmistettu, että yläkerran keittiön hellan hormi on tosiaan jostain syystä tukossa, eikä siinä voi polttaa yhtään mitään ilman välitöntä savupirttivaikutelmaa) mutta ainakin tässä nykyisessä asuinkerroksessa keittiön peltikuorinen perinneihme on kyllä vertaansa vailla.

Kas näin: Lämpötila noin 19 astetta olohuoneen pöydällä ennen uunin lämmitystä 25 asteen pakkasella:


Ja lämpötila peltien kiinni laittamisen jälkeen samassa pisteessä uunin lämmittämisen jälkeen. (Joku korjasi legot pois olohuoneesta kuvien ottamisen välillä.)


Hyvä on olla tulisija talossa. Vähänhän tuo muuten kohmeiselta näyttää ulospäin. Ja tuo ulkovuorauksen maalin surkea tila on alkanut rasittaa siinä määrin, että täällä yritetään parhaillaan ratkaista tosissaan dilemmaa, miten irrottaa topakka lateksikerros rintamamiestalon seinästä tilanteessa, jossa aika ja raha ovat rajallisia suureita. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.






torstai 23. tammikuuta 2014

Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.


Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.


Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 


Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.


Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.


Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.


Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.


Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:


Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.


Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.


Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.


Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.


Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Saunafinaali

Meillä on tapahtunut vaikka mitä blogijutun arvoista, mutta puolison opinnot ovat siinä vaiheessa, että taloutemme ainoa bloggausväline on ainoaan mahdolliseen bloggausaikaan eli iltaöisin varattu päivä ja viikko toisensa perään. Ei ole siis blogattu, ei.

Mutta sen sijaan on tehty vaikka mitä muuta! En rupea työntämään kaikkea yhteen kertomukseen, joten nostan esiin nyt tärkeimmän: Meidän sauna on ihan lopullisesti valmis. Val-mis.


No, aika iso osahan siitä on ollut valmista jo 60 vuotta. Niin kuin vaikka koko pukuhuone ja pukuhuoneen ja saunan välinen ovi. Eihän tuolle olisi raaskinut mitään ehostusta tehdä.

Minusta on jotenkin hienoa, että 60 vuotta vanha, peilioven peiliksi ihmiskäden muotoilema puu elää edelleen vuodenaikojen mukaan - kuten tuosta maalaamattoman suikaleen paljastumisesta talviaikaan huomaa. Hassua.

Ja sekin, mikä on meidän remontoimaamme, on ollut pääosin valmiina jo kesäkuusta 2011 asti. Niin kauan, että sauna ei ole enää vitivalkoinen ja uutuuttaan hohtava, vaan paneelit ovat jo kellastuneet muualta paitsi ikkunan alta, jossa auringonvalo ei pääse tekemään temppujaan.


Saunassa oli siis valmista ihan kaikki muu, paitsi ne aina ja joka paikassa laittamatta jääneet listat. Kattolistoista puuttui osa - ne ovat uusiotuotantoa mutta menevät kyllä täydestä jos vertaa alkuperäisiin. Ja lisäksi puuttuivat ikkunoiden listat ja oven listat. Ensin niitä ei ollut, sitten kun ne vihdoin ilmestyivät, niistä puuttui aika kauan maali. Nyt on molemmat.



Pukuhuoneen ja saunan välisen ikkunan listat ovat alkuperäisiä, saunasta kesällä 2010 purettuja. Emme silloin vielä ymmärtäneet ottaa ihan jokaista listanpätkää talteen, joten listoja ei ollut tallella tarpeeksi ja tuo ovenkarmin vasemman puolen lista on joku mikälie autotallista löytynyt uusi rimanpätkä. Ihan hyvin ajaa asiansa kyllä.

Ja ulkoikkunaankin tuli listat, jotka maalasin samalla kuin muutkin ikkunaa ympäröivät systeemit. Pystylista on ohennettu niin, että se ikään kuin sulautuu kaarevaan kattolistaan ja näytti pöljältä, jos maalasi tuon pelkän ikkunalistan. Siksi sutaisin maalin ylös kattoon asti. En tiedä, onko sekin pöljää.


Kun ensin oli aika pitkään katsellut listatonta saunaa ja sitten useamman kuukauden saunaa maalaamattomien listojen kera, ja sitten näki ensimmäistä kertaa tämän kätöstensä jälkeen, tuli kyllä jonkinlainen ymmärrys sitä kohtaan, miksi ihmiset ovat joskus ammoisina aikoina ylipäänsä ruvenneet maalaamaan noita listoja. Ja edelleen jatkavat sitä tapaa.


Saunasta tuli nimittäin maalattujen listojen myötä jotenkin viimeistelty. Sellainen, että se ei näytä enää yhtään remontoidulta saunalta, vaan saunalta, joka on ollut aina tuollainen. Ero entiseen on ihan selvä, ja se kummastuttaa minua. Ja sauna näyttää nimenomaan alkuperäiseltä, kun se ennen oli minusta ihan itsestäänselvästi remontoidun näköinen. Ehkä, öhöm, keskeneräinen remontti sitten pistää silmään vaikka miten olisi tottunut parin vuoden aikana oman saunansa ulkoiseen olemukseen.

Yksi syy siihen, miksi sauna näyttää niin autenttiselta, on varmasti ihan nappiin mennyt maalivalinta. Tässä pukuhuoneen ja saunan väli-ikkunassa on nimittäin sekä uutta että alkuperäistä maalia. Ero on melko marginaalinen ja johtuu luultavasti ennen muuta siitä, että 60 vuotta vanha öljymaali on jo liituuntunut ja nokeentunut. Uusi maali on Uulan ovi- ja ikkunamaalia. Purkki on jo ainakin vuoden vanha, ja sävyn nimi on Oliivi. Jostain syystä en löytänyt sitä tämän hetken värikartoista. Kääk. Meillä on vielä kellarin ikkunan karmit sekä sokkeli maalaamatta, ja niihin pitäisi saada tuo sävy. Ehkä se jotenkin tilaamalla onnistuu, pitää kysyä Uulalta kunhan edellä mainitut joskus päätyvät to do -listan kärkeen.


 Tässä vielä toinen esimerkki aika hyvin yksi yhteen olevasta sävyvalinnasta. Maalasin listat ja karmin toisen puolen vain kahteen kertaan, ettei pinnasta tullut liian uusi ja kiiltävä. Kauhean paksua maalikerrosta kun ei silloin alunperinkään ole saunaan sudittu...
 

Niin että nyt se on ihan valmis. Meidän sauna. Paras sauna maailmassa. Siellä on hyvät löylyt ja riittävästi ilmatilaa hengittää. Se lämpenee nopeasti ja sopii täydellisesti pikkulapsiperheeseen, kun mukulat voivat puljata ammeissaan lattialla ja aikuiset lämmitellä lauteilla samalla kuitenkin lyhyen vasteajan pelastusetäisyyden päässä. Se miellyttää myös esteettistä silmää ja sopii meidän talon kellariin kaikkine remontteineen ihan täydellisesti. Ja pukuhuone on edelleen lempipaikkojani talossa. Siellä on joku semmoinen... rauha. Aika on pysähtynyt. Ja muutenkin on meininki kuin Viri Teppo-Pärnän Tuuman uusimman vuosijulkaisun artikkelissa "Mennyttä pukuhuonetta etsimässä".

Koko Löylyn sylissä -julkaisu on muuten ihana. Yhtä ihana kuin meidän sauna. Julkaisua voi tilata Tuuman sivuilta tästä.


Ps. Saunan valmistumisen venähtäminen parilla vuodella on toki aiheuttanut sen, että lattian puurallit ovat raapineet vähän maalia irti betonista ja täten sauna pitäisi ottaa remonttilistalle jo toistamiseen. Vaan antaapa olla vähän aikaa, ainakin siihen asti että saadaan vähän useampi kohta talosta tälle Ihan Kokonaan Jo Valmista -kategoriaan.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Uuden vuoden tervehdys

Laura, Panu, Vilja ja Vuokko keltaisesta talostaan toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta!

Nimettäköön se vaikka seuraavasti: Unelmien puutarhavuosi 2014.