Kas siinä kysymys, joka valvottaa taas meitä. Suorastaan kuplii mielessä, moinen operaatio.
Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.
Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.
Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.
Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.
Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.
Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...
... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.
En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.
Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?
Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.
1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.
3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.
3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!
Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.
Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.
Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.
Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.
Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.
(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)
Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.
Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.
Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista.
Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.
Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.
Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.
Sitten ovatkin alkaneet uudistusten tuulet puhaltaa ja talo on kahteen kertaan maalattu jollain muovimaalilla ja sen jälkeen vielä kertaalleen paikkamaalattu uutta keltaista hieman vaaleammalla sävyllä. Nyt talo on sellainen ysärikeltainen - sen todellista väriä on tosi vaikea saada valokuviin, koska kesäkuvissa se on liian vaalea ja talvikuvissa liian tumma - ja lisäksi muovimaali käyttäytyy juuri siten kun se pahimmillaan käyttäytyy, eli korkkaa rumasti irti ja irtoilee lämpäreinä jättäen alleen harmaantuneen paneelin.
Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.
Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.
Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...
... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.
En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.
Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?
Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.
1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.
3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.
3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!
Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.
Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.
Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.
Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.
Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.
(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)
Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.
Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.
Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista.