tiistai 30. heinäkuuta 2013

Älä osta mitään (ainakaan kaupasta)

Olemme vähän vahingossa onnistuneet luomaan kellariin lapsiperhe-elämän kannalta varsin onnistuneet olosuhteet. Kellarin pyykkitupaan on nimittäin käynti myös autotallin kautta, ja autotallista taas on ovi pihalle.



Kun sataa vettä tai on muuten vaan kuraista, voi päälakea myöten rapaiset tenavat siis ohjata tätä vaihtoehtoista reittiä pyykkitupaan. Varsinainen pääsisäänkäynti säästyy pahemmilta hiekoilta ja mudilta, ja kuravaatteilla ja kumppareilla on pyykkituvassa tilaa kuivua kenenkään niistä häiriintymättä.


(Matto puuttuu koska oli pesulassa. Tulikin sieltä, muttei ole vielä ennättänyt takaisin paikoilleen. Kuivumassa lasten kuravaatteiden sijasta allekirjoittaneen kurahousut, kaksi pyyhettä, kirpputorilta ostetut pitsiverhot tulevaan kellarinikkunakäyttöön ja esikoisen kelluttava uimapuku. Kaaapin ovi ei pysy kiinni, jonkun pitäisi säätää saranoita. Kukaan ei muista tai ennätä tai jaksa. Oi voi.)

Tässä vahingossa luodussa kellarin kuraeteinen -toiminnossa on ollut yksi ikävä puoli. Tämä on se ovi, josta mennään autotalliin, ja sen edessä on tuollainen älyttömän hyvä, tiheänukkainen kuramatto jonka merkkiä en nyt muista mutta jollaisia myydään ainakin täällä K-raudassa, eri kokoja ja värejä:


(Ovi on edelleen shabby chic -kuosissaan. Se tuossa vanhassa postauksessa esitelty ovi on tuolla tummanruskean oven takana autotallin puolella koska lämmitetyn pyykkituvan ja melkein lämmittämättömän autotallin välissä on tuplaovet. Tummanruskeakin pitäisi skrabata puhtaaksi ja maalata uudestaan. Karmilistatkin puuttuvat. Oi voi.)

Ja tuo ylempi "valikoituja tekstiilejä roikkuu Oskarin oksassa" -kuva on siis otettu kuvajaan seisoessa tuon oven edustalla. Vaikka kuramatto olisi miten tehokas, on huoneen toisessa ääripäässä oleva kuravaatteiden kuivatusnaulakko väkisin johtanut tilanteisiin, joissa puolet vaatteissa olevasta kurasta on riisuuntumisoperaation jälkeen levittynyt pitkin pyykkitupaa.

Jossa käydään suihkussa, ja jossa ei ole siksi kivaa lompsia jos lattialla on tuuman kerros soraa ja singeliä.

No, olimme tässä eräänä iltana koko perheen voimin paikallisessa automarketissa suorittamassa tieteellistä koetta eli testaamassa ihmishermojen äärimmäiseen kiristymiseen johtavia parametreja. Nappasin sieltä mukaan hyväksi havaitun Oskarin oksan ja totesin puolisolle, että tämän voi ripustaa siihen pyykkituvan nurkkaan, mihin piti tehdä jakotukin päälle jonkinmoinen komero mutta mihin tuskin ainakaan lasten kurahousuvuosina minkäänlaista komeroa tullaan rakentamaan. Nurkka on siis tuon autotalliin menevän oven vastapäätä, joten kuramatolta käsin voisi nostella vermeet oksalle kuivumaan.

Vähän häviäjän ratkaisu esteettisesti, mutta Oskarin oksat ovat kaikin puolin ihan toimivia kapineita. Ja kotimaisia.


Vaan kuinkas sitten kävikään.

Notkuin taas eräänä iltana huuto.netissä selaamassa kaikenlaista "vanha" -alkuista, kun törmäsin kohteeseen nimeltä "hauska vanha naulakko". Se olikin tottavie niin hauska, että huusin sen oitis itselleni ja se saapui viime viikolla supernopean Matkahuoltokyydin toimesta ja on nyt jo paikallaan. Ta-daa:


(Näkymään jäänyt jakotukkikin on kyllä kiistatta esteettinen häviäjän ratkaisu. Lisäksi seinässä oleva reikä pitäisi paikata ja pyykkituvan lattia maalata uudestaan. Ja pestä pannuhuoneen palo-ovesta muinaiset kalkkimaaliroiskeet. Oi voi.)

Mutta naulakko! Se on kirjaimellisesti hauska ja sopii meidän pyykkitupaan kuin nenä päähän.


Naulakon olisi voinut kiinnittää joko kattoon tai lattiaan. Lattiaan kiinnitettynä se on lapsille sopivalla korkeudella


Ja nyt siihen voi syksyn tullen ripustella vaikka miten ison määrän haalareita, tumppuja, pipoja ja kumppareita kuivumaan. Hirmu kätevää ja käytännöllistä. Ja myös siivoustiimi kiittää, kun kurat pysyvät paremmin uloskäynnin ympäristössä.

Mitä tästä opimme. Ei kannata ostaa ikinä mitään uutta kaupasta, kun jostain muualta löytyy kuitenkin paljon sopivampi, vanha kapine. Yritämme muistaa tämän jatkossakin, tarpeeton Oskarin oksa on jo välitetty eteenpäin pikkuveljen modernimpaa kodinhoitohuonetta kalustamaan. 

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Melkein valmis aita

Pitkäkestoinen aitaprojektimme on viime viikolla ruvennut valmistumaan niin, ettei kiireisempi kuvaaja ole kestänyt perässä.

Nyt näyttää nimittäin jo tältä:


Aita näyttää meidän pihalta katsottuna ihan hullun korkealta, mutta naapurin kerrostalon pihalta ei niinkään, koska kerrostalon piha viettää meidän pihalle ja aita on rinteen alaosassa.

Jämerä on. Ja kivan värinen. Ja helposti keittomaalilla päällesudittavissa sitten kun uudelleenmaalauksen aika koittaa.


Jonkinlainen hassu optinen ilmiö tapahtui, kun aita ilmestyi paikoilleen. Meidän ennen kapea, suorastaan rännimäinen alapiha alkoi minusta näyttää lyhyemmälle ja leveämmälle. En kyllä tiedä, tavoittaako sen mielleyhtymän tästä kuvasta?


Niin, kuten näkyy, ei aita ole vielä ihan valmis. Nuo naapureiden aitoihin liittyvät pätkät puuttuvat molemmista laidoista, mutta uskoisin niidenkin valmistuvan ennen lumien tuloa. Kyllä minä pidän tuosta aidasta, siitä tuli aikalailla sen näköinen kuin ajattelinkin. Ja sen eteen istutettavat puskat varmasti vielä vähän pehmentävät vaikutelmaa, jahka ne puskat nyt saisi joskus istutettua.

Nyt on todettava, että pihan reunat alkavat olla hallussa. Orapihlaja-aita on kadun ja Paulin puoleisilla sivuilla hyvässä kasvussa. Syreeniaita voi hyvin ja sitä voi pikkuhiljaa vielä jatkaa kohti alapihaa, koska juurivesoista ei ole pulaa. Pihan takalaidalla on melkein valmis aita. Ainoa aitaamaton pätkä on tämä:


Eli tuo pihan oikea nurkka. Siihen täytynee rakentaa jonkunmoinen aita myös, jahka sen hypoteettisen ajokoiran päivät joskus koittavat. Ehkä tuollainen samanlainen lauta-aita, niin ei tule liikaa sillisalaattia. Nyt tuossa kohtaa kukoistavat kaksi pihamaamme elinvoimaisinta kasvia, vuohenputki ja nokkonen...

Tuota yllä olevaa kuvaa ottaessani tajusin, että en ole koskaan esitellyt blogissa pihaamme tuosta kuvakulmasta, ja siitä intoutuneena näppäsin vielä toisenkin kuvan. Näissä otoksissa naapurin Paulin autotalli ja sen ikkunan alla kasvavat karhunvatukat näyttävät minusta hauskoilta.


Ja esikoinen uhmaa nokkosia syömällä raakoja mustaviinimarjoja vihulaisen valtaamasta pensaasta.

Etupihalla on viime viikonloppuna tapahtunut merkittävää edistystä liuskekivipatiotyömaalla. Vähän hätkähtäen totesin, että jahka patio ja sen ympärille jo tänä syksynä tulevat istutukset ovat valmiit, jää etupihan osalta ensi kesän tehtävälistalle vain pienimuotoinen kukkapenkin jatkaminen angervopensaan toisellekin puolelle. Sitten etupiha on oikeastaan valmis, tai niin valmis kun sen nyt tässä kohtaa ajattelen valmiiksi tulevan. Kukkapenkkinikin on innostunut suorastaan valtaisaan kasvuun:


Oho, piti sanoa ääneen kun tämän etupihan valmistumishavainnon tein. Onneksi takapihan viidakossa riittää työmaata vielä vuosikausiksi.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Se kaikkein olennnaisin

Olen tänä kesänä pohtinut paljon rintamamiestaloasumisen syvintä olemusta. Kun blogini on saanut hiljattain uusia lukijoitakin, on ehkä paikallaan avata tätä pohdiskelua sanalliseen muotoon.


Ehkä samat olennaisuudet pätevät missä tahansa vanhassa talossa asumiseen. Tai ehkä universaalisti elämäntilanteeseen, jossa lapset ovat pieniä ja niitä on useita. Tai kun on muita sellaisia sidonnaisuuksia, velvoitteita tai välttämättömyyksiä, jotka joko estävät tai hidastavat sen taloprojektin saattamisen sille tasolle, jolla se omissa ja/tai elämänkumppanin haaveissa, toiveissa, visioissa, suunnitelmissa ja kuvitelmissa on.

Ehkä tämä siis pätee meihin kaikkiin. Ja koko elämään yleensä.



Olen tullut siihen tulokseen, että se kaikkein olennaisin asia on keskeneräisyyden... meinasin kirjoittaa sietäminen, mutta en kirjoita. Sietämisestä tulee jotenkin haamusärkyinen olo, sellainen, että pitää hampaat irvessä vaan yrittää sietää vaikka ei oikeasti yhtään siedätyttäisi. Se johtaa siihen, että sitä keskeneräisyyttä ei lopulta enää siedä ollenkaan vaan sitä alkaa inhoamaan, se ärsyttää ja hermostuttaa ja tulee uniin kummittelemaan ja vaikka minne katseensa kääntäisi, näkee vain pelkkää raivostuttavaa keskeneräisyyttä.



Siksipä se kaikkein olennaisin asia vanhassa talossa, remonttihaaveiden ja erityisesti remontin päättymishaaveiden keskellä eläessä ei olekaan keskeneräisyyden sietäminen, vaan keskeneräisyyden katseleminen lempein silmin.

Niin kuin vaikka että tässä ei ole tarttis tehdä jotain -tyyppinen alkuperäiskuntoisen lasiverannan kostunut räystäänalus vaan suunnattoman kiehtova lateksimaalin käyttäytymisilmiö, jota vain harva ja valittu saa tarkastella näin lähietäisyydeltä. (Tätä nimeltä mainittua ilmiötä voi muuten tarkastella myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjan sivulla 215, jossa on valokuvaajan minusta kaunis näkemys samasta kohdasta meidän taloa.)


Nojoo, ehkä hieman karrikoitu esimerkki. Mutta noin periaatteessa tuolla tavalla kuitenkin.

Että on ihan hyvät portaat, vaikka on vähän rumat, ja aika paljon halki, mutta niitä pitkin pääsee kiipeämään sisälle omaan kotiin vaaralle alttiiksi asettumatta ja silloin ne täyttänevät toistaiseksi ihan hyvin ulkoportaiden tärkeimmän funktion. Joskus koittanee aika, jolloin portaat voi kaunistaa tai jopa korjata tai ehkä rakentaa tyystin uusiksi, mutta koska toimivien portaiden kunnostusta ei kannata sijoittaa to do -listalla kärkisijoille kun se lista on jo kaikista tärkeistäkin remonttikohteista johtuen pitkä kuin nälkävuosi, on parempi vain katsella portaita lempein silmin. Ostaa ehkä uusi kukka ränsistyneen orvokin tilalle. (Sen jo tein.)


Tätä zen-tunnelmaa ei ole ehkä inhimillistä kuvitella saavuttavansa täydellisesti, saati kovinkaan pitkäksi aikaa kerrallaan. Esteettinen silmä saattaa puhjeta monta kertaa päivässä kotitanhuvilla, mikä on kiistatta raskasta. Voi myös toistamiseen päätyä aamuyön tunteina kirjoittamaan maanisesti punakynällä tehtävälistoja, joita sitten löytää kahden kuukauden päästä vaipuen depressioon, koska listalta voi viivata yli kaksi asiaa: ne ylimmäiset jotka ovat aina "vie roskat" ja "viikkaa pyykit".

(Sitten ne voi kirjoittaa uudestaan sinne listan kärkeen, koska roskat ovat taas viemistä vaille ja huoneisto täynnä Ikean sinisiä kasseja, joista pursuaa viikkaamatonta pyykkiä.)

Mutta aina välillä voi yrittää kriittisen katseen sijasta luoda lempeän katseen. Jos se tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa vain sulkea silmät ja paeta paikalta. Mökille, tivoliin, mummolan hyvinhoidetulle pihamaalle, naapuriin puutarhajuhliin, vekaroiden rokkifestareille, uimarannalle.

Sitten voi taas tulla kotiin ja luoda lempeän katseen. Koti on kumminkin aina koti. Kaikkine tyylirikkoine ja keskeneräisyyksineenkin.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Laurakaisa kertoo kymmenen asiaa itsestään

Olen joskus napannut nämä kysymykset jostain blogeissa kiertävistä haasteista ja ajatellut, että laitan tämän jutun joksikin välitäytteeksi kun en ole ehtinyt muutakaan kirjoittaa. Olkoon se aika nyt. Kymmenen asiaa Laurakaisasta, olkaa hyvät. 


1. Kuka olet?

Olen Laura Kaisa. Yritän aina välillä uskotella vessassa peilikuvalleni, että olen akateemisesti koulutettu, oppilaitoshallinnossa työskentelevä ylempi toimihenkilö, mutta vaikea sitä on uskoa edes itse. Tällä hetkellä olen ennen muuta 2- ja 1-vuotiaiden tyttöjen kotiäiti, joka elää keskellä päättymättömältä tuntuvaa remontti- ja pikkulapsivaihekaaosta. Ja on sitä mieltä, että sekä remontti että pienet lapset ovat sitä elämänsisältöosastoa parhaimmillaan ja muutenkin ihan jees, mutta onneksi kumpikaan ei kohtalotovereiden lupauksien mukaan kestä ikuisesti. 




2. Kuinka voit?


Väsyneesti, ennen muuta. 





3. Kuvaile asuinpaikkasi.

Asun lähellä pienen kaupungin keskustaa keskiluokkaisella, maakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriperintökohteeksi inventoidulla omakotitaloalueella, jossa on paljon jälleenrakennuskauden taloja ja joukossa myös joitakin uudempia.



4. Minne haluaisit matkustaa?

Tällä hetkellä eniten sinne, minne olen myöhemmin tänä vuonna matkustamassakin - Washingtoniin tapaamaan pientä Amaliaa ja hänen vanhempiaan. Nyt ihan viime aikoina olen halunnut matkustaa myös entiseen kotikaupunkiini Moskovaan, mikä kertoo ehkä eniten siitä että matkustushalut kohdistuvat lähinnä ihmisiin, eivät niihin matkakohteisiin. Ja ensi kesänä voitaisiin perheen kanssa lähteä vaikka Volgan risteilylle. 




5. Mitä elämä sinulle merkitsee?


Olen vanhapiika-aikoinani harrastanut runsaastikin kaikenlaista eksistentiaalikriiseilyä ja elämän tarkoituksen kyökkipsykologista pohdintaa. Nykyinen elämäntilanne on johtanut eräänlaiseen olemisen sietämätön keveys -tilanteeseen, jossa millekään epäolennaisille elämäntarkoituksille ei ole aikaa, kiinnostusta eikä energiaa. Elämä on tällä hetkellä tässä hetkessä, tasaisesti joka päivä melkein samanlaisina koostuvissa "aamupala-ulkoleikit-lounas-päiväunet-taas ulos-päivällinen-kotitöitä-iltapala-iltatoimet-nukkumaan-hetki omaa aikaa-itsekin nukkumaan" -rutiineissa. 

Mutta noin ylipäänsä elämä merkitsee ehkä eniten sellaista hyvää kirjaa, jonka uusi sivu on joka aamu mielenkiintoista kääntää esiin. 




6. Mitä pelkäät?


Talviautoilua. Tuli mieleen myös se kai jokaisen vanhemman epämääräinen peruspelko, "että lapsille tapahtuisi jotain", mutta en minä sitä kovinkaan aktiivisesti pelkää, ainakaan samalla tavalla kuin autolla ajamista talvella. 




7. Millainen on parisuhteesi?


Monen vuoden ystävyydestä perheen perustamiseksi kypsynyt suhde, joka tällä hetkellä on kaiketi siinä samassa vaiheessa kuin kaikkien pienten lasten vanhempien parisuhde. Eli yrittää jotenkin roikkua mukana menossa.




8. Jos elämäsi olisi elokuva, mikä sen nimi olisi?


En keksi tähän mitään muita kuin katastrofi- tai Woody Allen -elokuvien kökköjä kopioita joten jääköön mainitsematta.




9. Mottosi?


"Vaikka siivet pettäisivät, ja syvyydet aukeaisivat, kuitenkin on kaunista lentää." - Mika Waltari




10. Haaveesi?

Haaveilen siitä, että koti vastaisi vähän nykyistä enemmän sitä visiota, mikä minulla siitä on. Haaveilen siitä, että lapsista tulisi kaiken tämän vajavaisen ja puutteellisen kasvatustoiminnan seurauksena kuitenkin tolkullisia, hyviä ihmisiä ja että voisin kuopuksen ylioppilas- tai ammattiinvalmistumisjuhlassa katsoa heidän isäänsä silmiin, puristaa kädestä yhteisymmärryksen merkiksi ja todeta, että tähän asti ainakin selvittiin. Ja seuraavana päivänä lähteä kahdestaan ansaitulle lomamatkalle kunnostetulla Pyhimys-Volvolla


Kuva: Wikipedia
11. Käsityksesi kuolemasta?

Uskon jotakuinkin niin, että yksilön elämä sinänsä päättyy kuolemaan. Mutta tiedän, että sen samaisen yksilön elämä jatkuu läheisten ihmisten sydämissä ja muistoissa. Myös seuraaville sukupolville, tarinoiden ja valokuvien ja vaikkapa nyt jonkun mummon vanhan piirongin muodossa. 



Maalimurheita

Alakerran vessa on valmis. Tai ainakin hyvin paljon valmiimpi kuin vielä tässä kuvassa.


Käytännössä vessan keskeneräisyys on hyvin minimalistista. Kaikki kalusteet ovat paikallaan, mattokin saapui naapurin mattoneulomosta tällä viikolla. Keskeneräisyys näkyy maalausosastolla: Listoja pitäisi vielä vähän maalata punaisella, lähinnä nauloja piiloon ja muutamia sahausjälkiä. Ja paikkailla seinästä parit kohdat. Ja siitäpä vasta murheenkryyni kehkeytyikin:


Kuva esittää nurkkaa, jossa on Ensopahvi vähän mutkat suoriksi -tyyliin asennettuna ja tähän samaiseen nurkkaan asennettu Enso- eli manilevy. Jälkimmäinen suorassa kulmassa, joten pahvi vähän repesi tuosta kohtaa.

No, ei hätää, tuumailin. Pikku paikkamaalaus ja sillä selvä. Kun ryhdyin sitten rapsimaan irtonaista maalia nurkasta, paljastui karuhko totuus: Maali ei ole yhtään kiinni seinässä. Tai siis pahvissa. Tai siis pahvissa olevassa edellisessä, keltaisessa maalikerroksessa. Se irtoaisi tuosta ties miten isolta alalta, jos vaan jatkaisi rapsuttelua.

Kääk. Kokeilin maalin pysyvyyttä myös toisesta kohdasta, ovilistan vierestä. Sama juttu, maalikerros irtoaa kun vähän reunasta rapsuttelee.

Kääk toisen kerran.

Soitin Uulalle, koska seinät on tosiaan maalattu heidän Into-maalillaan. Jolla on maalattu myös yläkerran täysin vastaavat seinäpahvit ilman mitään tällaisia murheita.

Uulalta eivät oikein osanneet sanoa juuta eikä jaata. Kuulemma liimamaalin päällä Into ei tahdo pysyä, mutta ei tuo meidän vessan, keittiön ja eteisen seinäpahvin kiiltävähkö maali kyllä mitään liimamaalia ole. Tämän totesin livenä viikonloppuna, kun kävin katsomassa yhden tuttavan kunnianhimoista talo- ja viljelysmaaprojektia ja hypistelemässä liimamaalilla sudittua testilautaa.

Että enpä tiedä. Ei vissiin auta muu kuin yrittää maalata tuo nurkka piiloon, samoin pari muuta kolhupaikkaa, ja katsoa miten kauan maalit pysyvät vessan seinässä.


Tuossa yllä näkyy muuten meidän vessan uusia sähkövetojakin. Ihan hyvät tuli, vaikka asentajatyössäoppija teki elämänsä ensimmäisiä pintavetoja ko. kohteessa. 

Tämä maaliongelma on sikäli mittava, että minun oli tarkoitus sutia Into-maalilla myös keittiön seinät tulevan (as if...) kyökkiremontin aikana. En minä nyt uskalla sillä maalata, kun keittiössä ne seinäpoloiset ovat vielä alttiimpia kaiken maailman kolhimisille kuin vessassa! Uulalta suosittelivat sisäöljymaalia tähän tarkoitukseen mutta enpä tiedä, pitää nyt vielä funtsia ja tehdä ehkä joitakin maalauskokeita myös. Keittiötä ei nykytilassaan rumentaisi yhtään vaikka seinille sutisi muutamia testiruutuja eri maaleilla ja eri keltaisen sävyillä... 

Nyt pitäisi vaan saada nuo paikkamaalaukset joku yö tehdyksi niin voisin raportoida siitä valmiista vessasta. Toisen kerran: As if...