keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Vauva rintamamiestalossa, osa kolme

Tarkennetaan: Vauva rintamamiestalossa, jossa ei ole saunaa, pesuhuonetta eikä ammeenmentävää vessaa.

Minä olen kylvettänyt vauvamme tasan yhden kerran. Lopuista pari kertaa viikossa suoritetuista kylvetyksistä vastaa hänen isänsä. Molemmilla tuntuu olevan kylpytoimituksen ajan hauskaa, ja viime aikoina keittiön muovimatto on ollut suorastaan hyvä olemassa kun ammeen pituiseksi venähtänyt vesipeto on harjoitellut polskintaa.



"Vauvahan on parasta kylvettää keittiössä", sanoi Ilmarin äiti viime kesänä kun tuskailin talomme vauvanpesufasiliteetteja. Näin todistettavasti on. Puuhella on pidemmällekin kylvettäjälle ergonomisella korkeudella ja vesipiste lähellä. Keittiössä on kovallakin pakkasella myös ihan pienelle sopiva kylpylälämpötila, jos polttaa ensin pesällisen puita - silloin tosin amme on parasta siirtää ruokapöydälle.

Tyttäremme käyttämä sininen amme on sama, jossa kylvettäjää reilut 30 vuotta sitten kylveteltiin. Se otettiin uudelleen alkuperäiseen tarkoitukseensa anopin pyykkikorin virkaa tekemästä. Olkoon tämä rintamamiestalovauvanhoidon lisäksi esimerkki siitä, että mitään ei kannata koskaan heittää pois...

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Maalämpöä odotellessa

Ceterum censeo: Karthagon olis voinut jättää pystyyn, mutta maalämmön onni ja autuus saisi jo saapua keskuuteemme. Lämmin vesi, tuo vauvaperheessä tuiki tarpeellinen kulutushyödyke, on nimittäin tässä huushollissa nykyään valitettavan epävarmoissa kantimissa. Öljy ottaa ja lopahtelee harva se päivä, ja sitten pöngätään säiliötä optimaalisempaan asentoon ja vilautetaan punaista jerrykannua.

No, maalämpöä odotellessa voin tallentaa sen saapumiseen liittyviä manöövereitä intternetin ikuiselle muistitikulle. Kas näin:

Ennen henkilökohtaista rintamamiestalobuumiani en tiennyt, mitä on säästöbetoni. Terminä se on toki sellainen, että siitä humanistimpikin arvaa, mistä saattaa olla kyse.

Nyt olen pidellyt säästöbetoninpalaa jo omassa kätösessäni, ja tältä se näyttää:



Kiviähän ne, selvästi.

Tuo soma lieriö on palanen talomme sokkelia, josta puoliso porasi palan pois. Ei sentään huvin vuoksi tai vahingossa vaan hyötymistarkoituksessa - reijästä otetaan maalämpöputket sisään taloon. Kas näin:



Tässä siis pannuhuone, tuleva tekninen tila, ja reikä sen seinässä. Rakenne oli totta kai sama kuin saunassakin, samaa seinää nuo ovat. Siis rivinteeraus-ilmarako-sokkeli. Tässä rivinteeraus- ja sokkelikiekot rinta rinnan sulassa sovussa, jälkimmäinen siis bitumoitu:



Ulkoa päin tilanne on tällä hetkellä armeliaan lumihangen peittämä (niin että koska tämä talvi oikein loppuu?), mutta tältä se näyttää ilman lumikerrosta:



Ja tässä on kauniiksi lopuksi vielä se erittäin miehekäs pora, jolla reikä tehtiin:



(Poran vuorokausivuokra oli jotain 163 euroa, joten toivottavasti sokkelia ei ole tarpeen enää tämän jälkeen reijittää.)

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Päivän paras uutinen

On tässä, vaikka se ehkä avautuukin ulkopuoliselle hitusen hankalasti:



Tämä on viemäri meidän maapohjakellarissa. Ylhäältä tuleva putki on talon asuinkerrosten ainoa, muurin vieressä kulkeva pääviemäri, joka sukeltaa kellarissa muovisena maan alle ja liittyy tontin rajalla kunnan viemäriin. Tämä oli tiedossa, pihalla kasvanut vaahtera oli vuosien saatossa ujuttanut juurensa vanhan viemärin läpi ja särkenyt sen, joten putki oli vaihdettu uuteen.

Se päivän paras uutinen on kuitenkin tuo muovinen putkenhaara, joka lähtee kuvassa kohti kellarin seinää. Sekin on viemäri, ja muovinen sellainen. Sen toinen pää on tässä:



Tuo ylläoleva on siis saunan lattiakaivo. Se ei, kuten valistunut lukija helposti huomaa, ole alkuperäinen viiskytlukulainen. Kukaan ei tiennyt eikä edes perimätieto kertonut, mihin loppuu muoviviemäri ja alkuperäinen alkaa. Betonilattian paikkausjälkikin loppui saunan kynnykseen kuin, no, seinään.

Oli kaksi vaihtoehtoa: Joko uskottiin itseämme ja putkimies-Markoa, kollektiivisesti siis tulkitsimme että jos viemäriä kerran on ruvettu vaihtamaan, se on vaihdettu saman tien koko matkalta koska vanhan valurautaviemärin liittäminen uuteen muoviseen on kinkkinen operaatio. Tai rakennettiin hieno sauna ja huomattiin kuukausi sen valmistumisen jälkeen että perhanan viemäri poksahti, ei kun piikkaushommiin, hyvästi kaunis uusi panelointi.

Otettiin siis käyttöön se kolmas vaihtoehto:



Kuvassa on tuikitärkeän punaisen jerrykannun lisäksi kottikärryllinen kellarin lattiaa. Puoliso kömpi tänään maan alle ja ryhtyi kaivamaan, siitä vesimyyrän valloittaman seinän vastapäätä. Urakka oli lyhyt ja ytimekäs, muoviviemäri tuli vastaan ilahduttavan pian.

Saunaan ei siis tarvitse vaihtaa viemäriä, se on jo tehty. Ei kun rappaushommiin.

Kaikki kotona -meemi

Pidän meemeistä. Kodin kuvalehdessä on Kaikki kotona -sarja, jossa ihmiset kertovat asumisensa tosiasioista ja haaveistä. Päätin lumisateisen maanantaini ratoksi lainata lehden ideaa ja tehdä siitä meemin. Kopioitavissa vapaasti omissakin blogeissanne, rakkaat lukijat!

Näin minä asun: 1953 rakennetussa keltaisessa, alkuperäiskuntoisessa rintamamiestalossa jossa on kellariremontti kesken.

Kanssani asuvat: Aviomies, kolmen ja puolen kuukauden ikäinen tytär sekä vesimyyrä kellarissa.

Missä? 20 minuutin kävelymatkan päässä Mikkelin torilta, huoltoaseman ja älyttömän mukavien ihmisten naapurissa.

Parasta kodissani: "Rikkumaton 50-luvun henki", kuntotarkastusraporttia lainatakseni. Vakavasti puhuen ehkä kuitenkin se, että kotini on rakennettu kunnolla ja oikeaoppisesti ja siitä on pidetty hyvää huolta. Se on kestänyt siksi hämmästyttävän hyvässä kunnossa liki 60 vuotta. Yksityiskohdista varmaankin paras on olohuoneen iso kulmaikkuna ja siitä näkyvä vanha omenapuu, joka on kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Kauheinta kodissani: Keittiön muovimatto! Maltillinen puoliso ei suostu ryntäämään sen kimppuun, minä haluaisin edes pikkuisen kurkistaa sen alle ja katsoa, missä kunnossa auringonpaisteessa todistettavasti maton läpi kuultava lautalattia mahtaa olla.

Asumisen ekotekoni: Isoista asioista varmaankin maalämpöinvestointi ja se, ettemme pyrikään täysremontoimaan taloa katosta kellariin vaan kunnostamaan olemassa olevaa. Pienistä jutuista ehkä se, että kaikki huonekalumme ovat kierrätyskamaa, joko ostettuja tai saatuja tai perittyjä.

Sisustushaaveeni: Aika monet niistä ovat toteutumaisillaan, kuten puusohva verannalle ja alkuperäisessä asussaan oleva saunakamari kellariin. Haaveilen myös siitä, että löytäisin kauniin ja järkevän tavan säilyttää mittavaa kirjastoani. Ja siitä, että tavaroita ylipäänsä olisi niin vähän, että kotona näyttäisi 50-luvun huonekalutehtaan mainokselta - minimalistista, kevyttä ja törkyvapaata.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Hu-huu!

Ihan vaan siltä varalta, että joku lukija joskus sadattelee blogin hidasta päivitystahtia ja kaikenlaisia puutteita rempparaportoinnissa muutenkin.

Syy siihen olen valtaosassa tapauksista minä, ja minussa onkin syytä kerrakseen!



Hyvää viikonloppua kaikille! Muistakaa Earth Hour tänään klo 20.30-21.30 - vaikka meidän Viljan ja kaikkien hänen jälkeensäkin tulevien sukupolvien vuoksi.

PS. Tunti ei riitä.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Puhtaus on puoli ruokaa

Olen maailman ensteks surkein kirjoittamaan retrospektiivisiä blogijuttuja. Siksi "Saunaremontti, osa kaksi" on edelleen julkaisematta, vaikka sen pitäisi käsitellä saunan purkamista, ja sen jälkeenkin on tapahtunut vaikka mitä.

Sauna tosin ei ole vielä valmis. Ylimmäinen saunanrakennusmestari aka appiukko tempaisi oman saunaprojektinsa tulille ja on siten varattu toisaalla, siellä missä tähtitaivaat kimmeltävät ja vuolukivi luo tunnelmaa. Ja me emme uskalla aloittaa rappaustyötä ilman appiukon auttavaa kättä. Projekti seisoo, mutta hätäkö tässä.

Sillä välin voinkin esitellä arvon lukijakunnalle syyn siihen, miksi aloitimme remontoinnin juuri saunasta ja kellarista yleensäkin.

Kellarissa siis oli sauna, mutta se oli aika surullisessa kunnossa eikä houkutellut peseytymään. Olohuoneen nurkkaan on Annille aikoinaan rakennettu korvaava suihkutila, jota olemme ryhtyneet suihkupömpeliksi kutsumaan. Kun muutimme, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: Joko saimme pesukoneen huusholliin, tai oven suihkupömpeliin. Pesukoneeton elämä ei houkutellut (ja nykyisessä vauva rintamamiestalossa -tilanteessa voi vain todeta että ONNEKSI ei) ja päädyimme hippityyliin ovettomaan suihkuun. Naapurit voinevat silloin tällöin ihastella viuhahteluamme, vaikka pyrimme säädyllisyyteen sälekaihtimien suosiollisella avustuksella...

Verhot suihkun ympärillä sentään on, ja kiitos vaan pikkuveljelle joka joskus noin 10 vuotta sitten lahjoitti minulle tuon kalasuihkuverhon.



Meidän olohuoneessa on siis kolme ovea: yksi keittiöstä, yksi nurkkakamarista ja yksi käytävästä. Käytävän ovi on uhrattu suihkupömpelin oveksi ja samalla lohkaistu osa olohuoneesta pömpelin alle. Pömpelissä on muovitapetti ja -matto, suihkuallas ja sen ympärillä tuplavarmistuksena kauttaaltaan kaksi suihkuverhoa, pesukoneliitäntä ja siten myös pesukone, pyykkikori ja kaksi naulakkoa. Lisäksi siellä on fasiliteetti, joka vessasta puuttuu - siis pistorasia, ja siten hiustenkuivaaja. Kuka sitä peiliä föönatessa tarvitsee... Uusimpana tulokkaana pömpelin sisustuksessa on kuvan alareunassa näkyvä sininen vaippaämpäri, joka vie loputkin pömpelin minimalistisesta lattiapinta-alasta.

Lievä shokki oli se, kun tajusimme että omituinen jälkikäteen vedetty putki, joka kulkee kellarissa puuliiterin kautta pannuhuoneeseen ja päätyy pannuhuoneen lattiakaivon äärelle, onkin itse asiassa suihkupömpelin viemäri. Tähän ei-ehkä-ihan-kaikkien-taiteen-sääntöjen-ja-rakennusmääräysten-mukaiseen laitokseen on sittemmin turtunut, mutta joka kerta putkenpätkän nähdessään tulee mieleen, että ehkä se saunaremppa olisi hyvä saada pikimmiten valmiiksi, ja kellarin pyykkitupakin, sinne kun siirtyvät sitten sekä suihku että pesukone.

Päivittän silmille hyppivä syy suihkupömpelin poistamiseksi keskuudestamme on sitten tässä:



Tuo on siis pömpeli olohuoneesta käsin nähtynä. Kuten huomaamme, se varastaa leijonanosan valoisasta ja lähtökohtaisesti kehityskelpoisesta olohuoneesta, jonka soisi olevan alkuperäisessä olohuonekäytössään. Lisäksi tuo sanoinkuvaamattoman ihanasti mäntykuvioitu kovalevy seinämateriaalina on sitä luokkaa, että se särkisi silmiä jo yksinään, saati sitten yhdistettynä olohuoneen 70-lukulaiseen karvatapettiin ja styrox-kattoon. Olen vakuuttunut siitä, että 70-luvulla vesijohtoveteen lisättiin jotain, mikä hämärsi kollektiivisesti ihmisten tyylitajun.

Mutta näillä mennään, toivottavasti ei enää ihan hirveän kauan. Pömpeli tosin ei varmaankaan purkaudu ennen olohuoneremonttia, ja sitä ennen on hoidettava noin viisitoista kiireellisempää kohdetta. Ehkä tuosta mäntykuviosta oppii joskus jopa pitämään...

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Öljy loppuu

Lienee tosiasia, että joku kaunis päivä se loppuu, noin maailmanlaajuisesti. Henkilökohtaisella tasolla sen loppuminen ajateltiin ajoittaa tästä vielä parin viikon päähän, putkimies-Markon aikatauluja myötäillen. Öljysäiliöiden mittari kertoi, että sinne asti pärjättäisiin kyllä.

Ja sitten se onneton meni kuitenkin loppumaan kesken kaiken.

Palasimme parin päivän mummolareissulta kotiin ja ihmettelimme, miksi kotilieden lämpöön saapuminen aiheutti lähinnä vilunväristyksiä. Patterit olivat kylmät, torpassa 18 astetta lämmintä. Puoliso kipitti kellariin, tuli sieltä takaisin ja totesi, että loppui se pannahinen nyt sitten kuitenkin just tähän.

Eipä mitä, pökköä keittiön puuhellan pesään, vauvalle ylimääräinen nuttu niskaan ja itselle villasukat reinoihin. Yö nukuttiin hyvin sopivan viileässä makuuhuoneessa, aamun tullen mies täräytti rautakauppaan, haki sieltä jerrykannun ja viereiseltä huoltamolta jerrykannullisen polttoöljyä. Kannu tyhjennettiin säiliöön ja jo vain alkoi taas öljypoltin pöhistä.

Pienenä miinuksena mainittakoon, että puoliso tuoksahti koko lauantaipäivän kevyesti kevyelle polttoöljylle ja perheen pienimmän eleganssi oli rimpsumekko ja tuhdit pöksyt -luokkaa. Näillä parametreilla suoritimme akateemisen päiväreissun Jyväskylään, jossa ystävä intti itsensä filosofian tohtoriksi - muuten harvinaisen kauniissa rakennuksessa.



Punainen jerrykannu on sittemmin vieraillut huoltamolla ja tyhjentänyt sisältönsä öljysäiliöön parisen kertaa. Toimiihan se näinkin, eikä tarvitse pohdiskella sitä, mihin ylijäämäöljyn sijoittaisi.

Odottelemme kaikesta huolimatta jo kovasti ensi viikkoa ja maalämmön virtaamista tupaan.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Siihen aikaan kun isä maalämpöpumpun osti

Ihan vaan lyhyesti pieni anekdootti arjestamme:

Maalämpöpumppu saapui tänään, samoin tämän aamupäivän kuluessa suoritettiin lämpökaivon putkitus ja litkutus. (Kaivon ympäristössä haisee samalle kuin kolmosen ratikan takapenkillä.) Siispä oli aika myös taloutemme remonttihahmon käydä työhön, eli porata pannuhuoneesta rivinteerauksen ja sokkelin läpi reikä, josta otetaan maalämpöputket sisään.

Hän matkusti Volvolla konevuokraamoon, lainasi sieltä sellaisen melko miehekkään kokoisen timanttiporakoneen, jonka pitelemisestä pitenee luultavasti pienempikin...nojoo, jääköön tämä aihepiiri. Ja meni sen jälkeen ostamaan sellaista ankkuripulttia pulttikauppaan. Ja tuli sieltä kotiin, astui sisään ja sanoi keittiössä ahertavalle vaimokullalleen:

"Kävin ostamassa pulttikauppiaalta pultin. Se möi mulle myös rälläkän."

Tällä menolla meillä ei ole enää pian tarvetta konevuokraamoille.

Mutta kyllähän sitä rälläkkää aina tarvitsee, harva se päivä suorastaan. Ainakin jos on remontti.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Simply asbest

Asbestialtistuneiden liiton sivuilla kerrotaan, että vuosina 1918-1988 asbestia kului yli 300 miljoonaa tonnia muun muassa eristeisiin ja rakennusmateriaaleihin. Ei liene ihme, että osa tuosta määrästä on päätynyt meidänkin talon kellariin.

Vaan huomenna kaikki on toisin. Kellaristamme tulee tänään likipitäen asbestivapaa vyöhyke, kun Otavan Maalaustyön reippaat miekkoset kuorivat kaikki näkyvissä olevat, patteriverkoston runkoputkia eristäneet asbestit huus hemmettiin. Rakenteisiin asbestieristeitä vielä jää, mutta eivät ne siellä kenellekään mitään pahaa tee - ja niiden totaalinen poistaminen edellyttäisi sellaista sulaa hulluutta kuin koko talon purkamista.

Ensin ajatuksena oli poistaa kaikki asbestiputket eristeineen ja vetää uutta putkea tilalle, asbestipurku kun on joutuisampaa ja siten halvempaa niin. Järjen ääni saapui kuitenkin paikalle putkimies-Markon muodossa ja totesi, että vanhojen ja uusien putkien liittämisessä on niin iso homma, että sillä rahalla purkaa jo aika ison läjän asbestia ja tekee vähän muutakin remppaa. Patteriverkoston putkien pitäisi perimätiedon mukaan olla varsin hyvässä kunnossa, joten annamme niiden jäädä paikoilleen ja toivomme, että puheet sadan vuoden teknisestä käyttöiästä pitävät paikkansa.

Putkien päälle laitetaan nykyaikaiset lämpöeristeet muualla paitsi saunassa. Saunassa putket jätetään näkyviin sellaisinaan ja maalataan, sillä tavalla niistä on vähiten esteettistä haittaa. Ne sopivat paikalleen saunan kattoon ongelmitta nyt, kun saunaan ei ole änkeytymässä mitään suihkukaappeja tai muita korkeuksiin kurottelevia objekteja.



Tämän päivän teemalaulu on siis tietenkin alla oleva taideteos. Huumorintajuni huonoudesta kertoo se, että minusta tuo oli oikeasti hauska oivallus kun sen ensimmäistä kertaa kuulin...

Raportoimme asbestittoman elämän autuudesta pikimmiten.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Juho Kusti

Talomme on rakennettu vuosina 1952 ja 1953. Tuona aikana J.K. Paasikivi oli tasavaltamme päämiehenä. Tämä on faktaa.

Joensuussa on mainio vanhan tavaran liike, jonka nimi on Romuritari. Romuritarilla on hauskat nettisivut, joiden lukemisella voi viihdyttää itseään yksinäisinä ja vähemmän yksinäisinäkin iltoina. Tämäkin on ehkä kenties hieman subjektiivisilla mielipiteillä höystettyä faktaa.

Viihdytin itseäni eräänä iltana Romuritarin sivuilla ja sain kuningasidean, jonka toteutuksessa Romuritari-Marko ystävällisesti auttoi kotiinkuljetuksen verran.

Tällä haavaa taloutemme esineistöön kuuluu siis Juho Kusti Paasikiven originelli potretti, joka jostain käsittämättömästä syystä kuuluu minusta olohuoneen pönttöuunin viereen. Olohuoneessahan ei ole vielä pönttöuunia, mutta jahka se sinne ilmiintyy, saa Paasikivi tehdä sille seuraa.

Sillä välin tyydymme ihailemaan Juho Kustia "tuokin tuossa, mihinköhän sen laittais pois kuleksimasta" -tyyppisissä sijoituspaikoissa.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Porin Mainio

Kotimme rakennustapaohjeessa vuodelta 1952 sanotaan seuraavasti:

"Saunan kiuas tulee teräspeltivaipan sisään ja muuripadaksi asennetaan "Porin Mainio".

Ja kun se kerran noin selvästi sanotaan, niin onhan ohjetta noudatettava.

Alkuperäinen muuripata oli siis rikki, uusi hankittiin laittamalla paikallislehteen "Halutaan ostaa Porin Mainio" -ilmoitus. Löytyi Mainio, joka oli asennettu paikalleen ja käytetty muutaman kerran 50- ja 60-lukujen taitteessa. Käytännössä siis melkein käyttämätön, suorastaan vintage. Hinta kaksikymmentä euroa ja myyjälle tuotettu poisviemisen riemu.

Kas tässä se on, uusi aarteemme. Tästä ei enää muuripata parane!



(Okei, padan emaloinnissa on reikä, mutta sen voi kyllä paikata. Ihan ei ole vielä selvää, millä se paikataan, mutta eiköhän siihenkin konsti löydy.)

Ja ettei kierrätysaate unohtuisi: Vanhan muuripadan ylempi, ehjempi rengas jatkaa elämäänsä maalämpökaivon renkaana.

Nelinkertainen juhlapäivä

Maaliskuun kahdeksas vuonna 2011 on osoittautunut erittäin merkitykselliseksi ja suorastaan juhlalliseksi ilon päiväksi.

Aihe yksi: Kansainvälinen naistenpäivä, tietty. "Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan", on Wisława Szymborska kirjoittanut runossaan Naisen kuva. "Te naiset olette tärkeitä, koska ilman teitä ei olisi ketään", sanoi Munamieskin tänään osuvasti. Siis hyvää naistenpäivää meille kaikille ihanille ja vähemmän ihanille naisille. Let's rule the world, kuten kaverini Lena Feisbuukissa kehotti.

Aihe kaksi: Rakas Nasu täyttää aina 8.3. vuosia. Hyvää syntymäpäivää, Nasu! Juhlistimme tapahtumaa tänään Vilee-lounaalla, jossa sankari piteli kummilastaan sylissä ruuan jäähtyessä lautasella sillä aikaa kun lapsen vanhemmat mättivät kitusiinsa Kyyveden kuhaa ja erinomaista risottoa. Se ei ehkä ollut reilua eikä kovinkaan syntymäpäivähenkistä. Yritämme korvata tämän tarjoamalla sankarittarelle ensi lauantaina sushi-illallisen.

Aiheet kolme ja neljä saapuivat samassa kirjekuoressa, joten ne voi siten yhteismainita: Tuuman vuosijulkaisu, joka tällä kertaa käsittelee maalaamista lukemattomin eri näkövinkkelistä aihetta lähestyvin artikkelein, ja vuoden ensimmäinen Tuuma-lehti, jossa on taas vaikka mitä mielenkiintoista.



Sananen vielä Tuumasta: Olen tässä talven aikana keräillyt huuto.netistä, anopin lehtihyllystä ja muista esiin osuneista paikoista erinäisiä huusholliteemaisia aikakauslehtiä, jotka käsittelevät vanhoja taloja. Usein niissä on ollut joku "Rintamamiestalo kunnosteettiin vanhaa kunnioittaen" -tyyppinen otsikko kannessa. Joka ikinen lehdykkä on ollut pettymys, joko tuohtumusta aiheuttava tai laimeampi, mutta pettymys kumminkin. Olen innoissani syöksynyt lehden ja etenkin itseäni lähellä olevaa aihepiiriä käsittelevän artikkelin kimppuun ja todennut, että jutussa on esitelty joku kliseinen rintamamiestalon laminaatti&lasikuitutapetti -remppa, jossa vanhaa on kunnioitettu niin että olohuoneessa on Ikean huonekalujen keskellä yksi mummon vanha senkki. Noista jutuista tulee aina ennen muuta mieleen se, että niillä yritetään myydä jotain, keittiötä tai retrojääkaappia tai saunankiukaita tai vanhan mallisia sähköpistokkeita. Niin varmaan onkin, markkinataloudessahan tässä elellään. Jahka tämä tölli tästä pääpiirteissään valmistuu, aion yrittää änkeytyä jokaikisen Suomessa myytävän koti-, talo- ja rakennusaiheisen aikakauslehden sivuille mesoamaan, että NÄIN sitä vanhaa oikeasti kunnioitetaan. Vaviskaa siis jo nyt ja odottakaa tulevaisuutta kauhulla, lehtitalot.

Vaan onneksi on Tuuma. Se ei petä koskaan. Siinä on asiantuntevia artikkeleja, jotka on kirjoitettu niin kiinnostavasti että ne jaksaa lukea, vaikka ne käsittelisivät multapenkkejä. (Jotenkin en koe multapenkkejä kauhean kiinnostaviksi.) Kukaan ei yritä myydä väkisin mitään, pääasiassa jutut keskittyvät siihen miten ei tarvitse oikeastaan ostaa mitään, ainakaan uutta. Mainokset on kätevästi sijoitettu lehden loppuun, ne ovat maltillisen kokoisia ja suurin osa niistä on jollain tavalla myös hyödyllisiä, kuten se, että meidän maakunnassa on pönttöuunimuurari tai Porvoossa on Wanha rautakauppa. (Meidän ulko-oven nimikyltti on sieltä.)

Tuuma on ihana, ja siksi riennänkin tästä seuraavaksi nettipankkiin maksamaan Rakennusperinteen ystävien jäsenmaksun. Tee sinä samoin, niin Tuuma tulee kotiisi kolme kertaa vuodessa ja neljännenkin kerran, jolloin postiluukusta kolahtaa hieno vuosijulkaisu. Länsi-Suomessa asuvat voivat hyödyntää myös yhdistyksen tarjoamia mainioita vierailu- ja luentotilaisuuksia, miksei sinne pääsisi täältä idästäkin. Meillä on toisaalta omakin yhdistys, Etelä-Savon rakennusperintösellainen, mutta siitä lisää joskus toiste, koska se ansaitsee aivan oman blogitekstinsä.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää

Talvi, sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan, vetelee pikkuhiljaa viimeisiään. On siis aika luoda retrospektiivinen katsaus menneisiin pakkaspäiviin.

Kahtena päivänä oli niin kylmä, että lasta ei voinut tyrkätä verannalle. Onneksi rintamamiestalo tarjoaa runsaasti erilaisia kylmiä tai puolilämpimiä tiloja - tässä vauva vetelee sikeitä vintin rapussa, joka yrittää huijausmielessä esittää ulkoilmaolosuhdetta:



Kun pakkaset jatkuivat pitkään, alkoi makuuhuoneen ikkuna protestoida aamuisin. Ilmeisesti tuuletusikkuna tuli syksyllä tiivistettyä vähän onnettomasti, se jää verhon taakse ja meistä kolmesta huokuu yön aikana aimo määrä vesihöyryä. Ikkuna meni jäähän, ja suostui sulamaan vasta iltapäivän tunteina jäätyäkseen taas yöllä uudestaan. Ja joo, ei olla edelleenkään vaihtamassa noita ikkunoita mihinkään. Tiivistetään vaan paremmin ensi syksynä.



Ovien osalta tiivistettiin vain ulkoeteisen sisempi ovi. Note to self: Olisi ehkä kannattanut tiivistää myös verannan ja ulkoeteisen välinen ovi, sen verran kohmeiselta tuo kahva-poloinen näytti kylmimpinä aamuina.



Luntakin tuli. Lintumökin katolla oli oma tonttikohtainen lumensyvyysmittarimme:



Etupihalla puolestaan katolta tullut ja pihalta kolattu lumikasa kasvoi niin korkeaksi, että sen päälle kiivettyä sai tarkastella makuuhuoneen ikkunaa jos ei nyt aivan lintuperspektiivistä niin normaalia huomattavasti korkeammalta kuitenkin.



Ja tietysti meiltä hajosi lumikola kesken kaiken. Annin vanha kola ei kestänyt katolta tulleiden lumimassojen reipasta käsittelyä ja kun yritimme hankkia tilalle uuden, kaupoissa myytiin eioota. Naapurin kiltti vanha setä lainasi meille omaa, varsin retrohenkistä peltikolaansa, ja tilaamalla ja pari viikkoa odottelemalla saapui sitten myös kaikkien lumikolien esilumikola ja kilpavarustelun huippu: Masi Iso-Talkkari. Kyllä nimittäin saa kinokset nyt kyytiä.



Vielä joitakin viikkoja tai kuukausia niin Masi pakataan kellarin rappujen alle komeroon odottamaan seuraavaa talvea ja esille kiikutetaan puutarhapöytä ja -tuolit. Epäilen tosin, että nuo lumikasat pihalta sulavat vasta joskus juhannuksen tuolla puolen.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Festivaalikausi alkaa

Mitä auliimmin aurinko on alkanut paistaa, sen pontevammin olen harvoina vapaahetkinäni hiissautunut pihasuunnitteluopuksieni pariin. Kun oli se ensimmäinen varsinainen lämmin ja aurinkoinen päivä viime viikolla, se samainen, jolloin meille tuli maalämpökaivo, marssin vauvan nukahdettua pihalle ja muistin, miksi omakotitalossa asutaan.

Siksi, että siinä on piha, ja oma piha on silkkaa onnea ja autuutta. Myös työläimpinä hetkinään.

Olen toistaiseksi saanut aikaan aanelosen, jossa on pihamme asemapiirros ja piirroksen laidassa to do -lista. Harmi kun meillä ei ole skanneria. Listalla on ensi kesää varten hyvin paljon ikäviä ja mälsiä ja rahaa vieviä operaatioita, kuten "tonttiliittymän siirto", "liikenneväylän ja parkkipaikan rakennus", "autotallin edustan kunnostus" ja "etupihan sadevesikallistukset". Kaikki, mihin liittyy kaivinkone, on lähtökohtaisesti ikävää.

Listalla on myös joitakin semi-ikäviä toimenpiteitä, jotka ovat enemmän puutarhanhoitoa kuin edellä mainitut, mutta silti vähemmän iloa tuottavia ja jopa hieman pakkopullahkoja. Näitä ovat "orapihlaja-aidan leikkaus" ja "happomarjan, vuorimännyn ja kuolleiden omenapuiden hävitys". Kaikkiin liittyy reijittymisen vaara piikkipuskien kanssa teutaroidessa.

Sitten on jonkin verran rakenteita ja rakentamista. "Portti, pyykinkuivausteline, mattoteline ja keinun runko" ovat asioita, joita varten täytyy joko päästä väleihin ammattikoulun metalliosaston kanssa tai löytää hyvä ja halpa hitsari. "Pihan takalaidan aita" vaatinee askartelua tolppien ja metalliverkon kanssa ja "kohopenkit" taas puusepäntöitä. "Liuskekivilattia ulkoruokintapaikalle" on optimistisesti myös tulevan kesän listalla, tosin suhtaudumme siihen vielä toistaiseksi varauksella. Mikäli se toteutuu, tulee kuvioon myös "pikkusydämien ja kuunliljojen istutus ulkoruokintapaikan ympärille".

Aina vaan lähemmäs peruspuutarhailua päästään kohdissa "orapihlaja-aidan istutus nykyisen tonttiliittymän paikalle", "sireeniaidan levitys Shellin aidan myötäisesti", "marjapuskien tukeminen" ja "ruusujen siirto toisellekin penkereelle". Tähän voitaisiin lisätä vielä "hanki juhannusruusu Kossun äidiltä", terveisiä vaan Moskovaan!

Listaan ei ole vielä kirjattu sitä, että kohopenkeissä tullaan viljelemään ainakin yrttejä sekä sipulia ja punajuurta. Haaveissa siintää myös pieni, koeluonteinen pottumaa. Aion myös ilahduttaa itseäni punakeltaisiin kattiloihin istutetulla punakeltaisella kukkaviljelmällä ja kasvattaa epäesteettisiä säkkitomaatteja eteläseinustalla odotellen parempia aikoja ja kasvihuoneen valmistumista.

Pihasuunnitelmaa 2011 on jo toteutettu listan ihan ensimmäisen pykälän osalta. Siinä luki "leikkaa omenapuuta", ja se kohta on jo suoritettu. Toki maltillisesti, vanhaa puuta säälien, mutta silti nelisen kappaletta pystysuoraan sojottavia oksia harventaen. Puu näyttää kauniimmalta kun se harottaa vähemmän.

Totuuden nimissä on sanottava, että minä en hoitanut hommaa ihan itsekseni. Etsi kuvasta puutarhurin pikku apulainen, joka kiipesi katkaisemaan sen korkeimmalla kasvavan, katkaistavan oksan:



Samulin sanoin - Kevät työntää lohduttavaa versoa.

Ihan kohta.

Vauva rintamamiestalossa, osa kaksi

Rintamamiestaloa ei voi hyvällä tahdollakaan pitää kovinkaan esteettömänä asumuksena. Pienellä mielikuvituksella talo venyy ja paukkuu kuitenkin erilaisiin elämäntilanteisiin, myös vauvaperheen tarpeisiin.

Vauvamme tykkää nukkua ulkosalla. Ulkona nukkumista hän harrastaa normaaleina päivinä niin, että ensin hän ottaa tirsoja kylmällä verannalla, sen jälkeen häntä kärrätään ympäri kaupunkia, koska vaunuissa nukkuva vauva on mitä parhain syy kävelyttää itseä ja puolisoa raittiissa ulkoilmassa, ja lenkin jälkeen hän palaa takaisin verannalle.

Tämä kaikki on mahdollista siksi, että saimme viime kesänä Joensuussa oivallisen vinkin rintamamiestalon esteettömyyden parantamiseksi. Kas näin:

Yyy...



Kaa...



Koo!



Jämälaudoista valmistettu vaunuluiska on kerrassaan mainio keksintö. Kiitän ennen muuta täysimetystä, mutta myös pitkiä vaunulenkkejä siitä, että olen voinut jo pitkään hengailla omissa rakkaissa farkuissani.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Mustan lumen talvi

Olimme keskiviikkona nautiskelemassa puolison valmistamaa herkullista kala-ateriaa thaimaalaisittain, kun ovikello soi.

Siipan kala-annos jäi pöydälle haalenemaan...



...sillä pihalle oli mönkimässä maalämpökaivopora! (Epäilemättä sille vehkeelle on olemassa joku virallinenkin nimi.)

Minä jäin vauvan kanssa sisätiloihin ihmettelemään vaikuttavaa näkyä keittiön ikkunasta.



Porakaivon paikka valittiin niin, että se olisi mahdollisimman lähellä nykyistä pannuhuonetta, tulevaa teknistä tilaa. (Kuinka modernia.) Näin jälkikäteen sanoisin, että paikka oli optimaalinen myös siksi, että se oli jo valmiiksi mulloksella, koska siitä poistettiin viime syksynä vanha öljysäiliö.



Porakone siis mönki paikoilleen ja asettui taloksi kahden päivän ajaksi. Ihan siihen käytöstä poistetun joulukuusen välittömään läheisyyteen...



Ja sitten alkoi täryytys. Astiat helisivät kaapeissa ja hyvin säilyneet purueristeemme putosivat luultavasti parikymmentä senttiä alaspäin ensimmäisten porausmetrien aikana, sen jälkeen sekä meteli että tärinä vaimenivat niin, että niitä ei juurikaan edes huomannut. Täristys sai kuitenkin aikaan sen, että kevätauringon lämmittämältä katolta holahti heti kättelyssä aimo annos lunta porakoneen ja viattomien poraajien niskaan. Sori pojat.



Jännäsimme ikkunassa porauksen alkumetrejä lähinnä finanssipoliittisista syistä - porakaivon tekeminen kun on noin tuplasti kalliimpaa pehmeään maahan kuin kallioon. Tämä siksi, että kaivon suojaksi on ennen kallion alkamista asetettava teräsputki, ettei maa-aines valu kaivoon ja tuki sitä. Iloitsimme, kun neljän ja puolen metrin kohdalla pora tavoitti kallion - mutta iloitsimme liian varhain. Kallio oli poraajan mukaan "pehmeää höttöä", ja vaati vielä kaksi kolmen metrin teräsputkea lisää ennen kuin vastaan tuli se oikea, luja ja tömäkkä peruskallio. Yhteensä putkitettiin siis 12 metriä 201 metrin kaivosta.

Kallioon asti päästyään poraajat lopettivat työnsä keskiviikon osalta, mutta palasivat jo varhain torstaiaamuna takaisin jatkamaan hommia. Torstai oli varsin monotoninen päivä - pora huusi pihalla, miehet lisäsivät poraan jatkopaloja yhden toisensa jälkeen, pora jatkoi huutamistaan. Ainoa draaman aihe saatiin siitä, että verannalla neljän-viiden tunnin päiväunia normaalisti vetelevälle lapsosellemme piti keksiä päiväuniaikaan korvaavaa toimintaa: verannan vieressä mölysi porakone, etupihalla ulvoi ja haisi dieselillä toimiva kompressori, ja kompressorin paikalle kuljettanut kuorma-auto tukki koko sisääntuloväylän. Ongelma ratkaistiin niin, että lapsen isä nosti vaunut päänsä päällä orapihlaja-aidan yli, minä kiikutin perässä perillisen ja vietin aurinkoisen iltapäivän lykkien vaunuja ympäri Mikkelin kaupunkia.



Missasin sen hetken, kun poran terä ulottui pohjaveteen. Se tapahtui noin 140 metrin kohdalla, ja sai aikaan vedenpaisumuksen alapihalla.



Illansuussa reijän uumeniin katosi viimeinenkin putkenjatke, ja kaivo oli valmis. Se huuhdottiin vielä vedellä, ja sitten porauskärry mönki takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Pihalle jäi varsin vaatimaton reijän suu hattuineen. Ihmettelimme näkyä keittiön ikkunasta. Minä epäilin puoliääneen, että hattu laitettiin reijän päälle hillitsemään kiinalaisten invaasiota tontillemme. Puolisoa nauratti.



Se, mikä ei ollut lainkaan vaatimatonta, oli pihamaan tila porausoperaation jälkeen. Vielä keskiviikkoaamuna alapihan valkoista hankea halkoi vain jänöpupun polku:



Perjantaina pihaa olisi voinut hyödyntää Kalle Päätalon Mustan lumen talvi -romaanin filmatisoinnissa.



No, tuohon näkyyn on jo tottunut. En silti panisi pahitteeksi kevään varhaista saapumista, sulamisvedet kun kuljettanevat tuon pölyn takaisin sinne mistä se tulikin. Tai ainakin samaan suuntaan.

Shellin asiakkaat tosin saattavat ihmetellä, mitä meidän pihamaalla oikein on tapahtunut. Mutta ihmetelkööt, onpahan niilläkin jotain järjellistä tekemistä.

*********

Homma jatkuu tästä siten, että ensi viikolla saapuu henkilö asentamaan reikään lämmönkeruuputkiston. Sitten puoliso kaivaa ojan reijältä talon sokkeliin asti, lainaa konevuokraamosta reijittimen ja tekee sokkeliin reijän. Putket kuljetetaan ojaa pitkin talolle ja otetaan sokkelin reijästä sisään pannuhuoneeseen eli tekniseen tilaan. (Edelleen kovin modernia.) Ensi viikolla saapuvat myös kunnioitusta herättävät asbestimiehet, ja purkavat kaikki kellarissa näkyvillä olevat asbestieristeet pois kuleksimasta. Sitten tilataan tuosta Pohjois-Savon puolelta Leppävirralta maalämpöpumppu, joka on nimeltään Gebwellin Qi9, ja tilataan myös tähänastisen perusteella maailman paras putkimies joka tulee paikalle ja purkaa öljysysteemit pois ynnä ystävänsä sähkömiehen kanssa asentaa maalämpövehkeet toimintaan.

Ja näin voimme olla hiukan vähemmän henkilökohtaisella tasolla kiinnostuneita siitä, milloin jenkit syöksyvät vapauttamaan Libyan kansaa ja lyömään niitä demokratialla päähän.