keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Loikkauksia ja harppauksia

Sekä remontti että kaikki muut asiat taloudessamme etenevät niin kiivasta vauhtia kaikilla mahdollisilla rintamilla, etten meinaa perässä pysyä. Vauva ei sentään vielä ole syntynyt...

Kellarissa alkaa olla putkimiehen viimeistä vierailua ja perinpohjaista siivousta vaille valmista. Tai no, valmista ja valmista mutta siis ainakin toimintakuntoista. Entinen pyykinpesukoneemme hyppäsi tänään pakettiautoon matkustaakseen Helsinkiin, Indonesiasta kotiin palaavien tovereiden likapyykkejä pesemään (nyt kun niiden parkojen pitää tulla taas toimeen ilman kotiapulaista, toim. huom.). Vaihto sujui näppärästi, kellarissa jyl... eikun surisevat vaimeasti jo uudet koneet.



Pyykkituvan taso isoine rosterialtaineen on jo paikoillaan, hyllyjen eteen tulee vielä verho.



Tason ikkunan puoleisen päädyn alle irtosi tänään rautakaupasta hämmentävän halvalla kaksi Elfan korihyllykköä, niidenkin eteen tulee verho. Lisäksi ostimme ison Oskarin oksan. Rättipatterioptio on sähköistyksen puolesta olemassa, mutta täytyy nyt tutkailla, onko sen toteuttaminen tarpeen. Oskarille on vielä paikka hakusessa.

Vanhan pesukoneen lisäksi suihkupömpelistä häipyi tänään suihkuallas verhoineen, ne löysivät uuden kodin puolison papan kylpyhuoneesta. Suihkupömpeli näytti tänään jo hetken verran tältä:



Tänään tapahtui myös sellainen ikävä asia, että minulta hajosi selkä. Varsinaisesti se hajosi oikeastaan jo viime syksynä, mutta on käyttäytynyt suurin piirtein asiallisesti tähän päivään asti. Tiskaamisesta se ei kuitenkaan ole erityisemmin pitänyt - meillä ei tosiaan ole tiskikonetta ja tiskipöytäkin edustaa alkuperäismallia, joka tarkoittaa honkkeliperheessämme aivan liian matalaa ja kaikenlaisia kramppeja ja nyrjähdyksiä aiheuttavaa allaskorkeutta. Kun selkäni sitten tänään sanoi lopullisesti naks ja poks, ryhtyi kellarin valmistumisesta hurmioitunut puoliso välittömään toimeen. Ensinnäkin meille ostettiin tänään se kauan kaivattu astianpesukone, joka välivarastoitiin tyhjään suihkupömpeliin:



Lisäksi paikallisesta levyliikkeestä (ei, Mikkelissä ei ole musiikkikauppaa) käytiin hakemassa pikaisesti suunnitellun ja palotarkastajan puhelinkonsultaatiossa asianmukaiseksi todetun uuden tiskipöydän tarpeet. Tiskipöytä nousee työtehoseuran suosittelemaan 90 senttimetrin korkeuteen, siihen tulee halkolaatikon näköiseksi integroitava astianpesukone ja koneen vierelle mahdutetaan roskiskaappi. Joka oli puoli tuntia sitten jo viittä vaille valmis:



Meidän oli tarkoitus tehdä koko keittiö kerralla ja kärvistellä siihen asti nykyisellä käsitiski-seläntappomenetelmällä. Oma invaliditeettini sekä veljen joulukuussa kolmilapsiseksi laajentuneen perheen aikaansaama realiteettiherätys kuitenkin saivat aikaan tämän: Tiskauskuviot pistetään jo nyt uusiksi, ja irrotellaan ja siirrellään noita nakaleita sitten soveltuvin osin sen varsinaisen joskus koittavan keittiöremontin alta. Selkävammaisena en voi muuta kuin kiittää tätä puolison pikaratkaisua, eikä tuleva yhden ison ja yhden pienen vauvan perhearki luultavasti lainkaan huonone siitä, että vanhempien sijasta kone hoitaa tiskit. Alkuperäiset keittiön kaapistot fiksataan ja maalataan ja siirretään sitten yläkerran keittiöön, eli niiden kanssa on vielä pärjättävä sen varsinaisen keittiöremontin ajan. Mutta jospa vauva-arki rullaa jo siinä vaiheessa sujuvasti ja selkävammatkin ovat enää muisto vain.

torstai 16. helmikuuta 2012

Voi itkeä myös onnesta

Puolison piti eilen saada kellarin komero kyljelleen, ja sitä varten kellarin lattiatilaa piti vapauttaa kylkiasentoa varten. Kun menimme tyttären kanssa katsomaan kellarissa ahertavaa aviomiestä ja isää, aloin miltei itkeä onnesta.

En minä aikaisemmin ikinä osannut ajatella, että minulla olisi hauska ja mukava perhe tai oma vanha talo. En varsinkaan osannut kuvitella, että kaikesta huolimatta (toissapäivänä viimeiksi kimitin puoli metriä liian matalan tiskipöydän ääressä astioita pestessäni että olen KYLLÄSTYNYT tähän mökkiin) hauskan ja mukavan perheen kanssa omassa vanhassa talossa asuminen ja talon pikkuhiljainen kunnostelu olisi näin kivaa.

Ja sitten vielä tämä. En ainakaan koskaan olisi kuvitellut, että ihmisellä voi olla näin kaunis ja hieno ja jotenkin omannäköinen pyykkitupa!



Okei, kuva on lavastettu. Taso ei ole paikoillaan, sen jatkopala ei ole vielä kiinni, halkolaatikkolikapyykkikopasta puuttuu 10 senttiä korkeutta sokkelista ja nurkassa pitäisi olla verho ja sen takana niitä semmoisia lankakorisysteemejä. Mutta tuolta se tulee sitten valmiina näyttämään, suurin piirtein. Verhoja ei laiteta pesukoneiden eteen, niistä tulisi liian sievistelevät ja sitä paitsi, kuten kommenttilootassa jo sanoinkin, niitä pidettäisiin aivan varmasti pyykkikoneiden edessä vain sen kerran kun joku sisustuslehti joskus kaukana tulevaisuudessa kävisi kuvaamassa materiaalia "rintamamiestalo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuun.

Minusta tuo kokonaisuus on ihan sen näköinen kuin halusinkin ja olen ihan julkisestikin äärettömän kiitollinen rakkaalle puolisolleni siitä, että hän osaa noita hataria visioitani noin taitavasti toteuttaa.

Ah ja voih sentään. Tunnen edelleen joka kerta kotisaunassa käydessäni "tämä on käsittämätöntä luksusta" -tunteita, koska oma sauna jo sinänsä tuntuu ylellisyydeltä ja hyvillä löylyillä kruunattu tunnelmallinen saunamme vielä hienommalta. Luultavasti tulen tuntemaan jatkossa joka kerta pyykkiä pestessäni samankaltaisia tunteita - mikä nyt on sinänsä ihan hyvä juttu, koska perheemme pyykkihuolto vaatii kohtuupaljon aikaa ja mieluustihan sitä leijailee arjen harmauden yläpuolella aina kun mahdollista.

Otsikko tuli siis tästä Samulin hienosta biisistä. On se noin, aika usein.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Suomen paras rempparyhmä

Radio Rock etsii Suomen parasta remonttiryhmää. Tavoitteena on ilmeisesti kohentaa käsitystä siitä, että kaikki maksulliset remonttimiehet ovat kelvottomia kutvaleita, jotka eivät saa aikaan muuta kuin sutta ja sekundaa ja senkin suolaiseen hintaan?

Ajattelin, että voisin ilmoittaa oman remonttiryhmäni tähän kilpailuun. Ryhmän remontit edistyvät ehkä joskus muiden kiireiden keskellä vähän verkkaisempaan tahtiin, mutta jälki on priimaa ja tilaajan toivomuksia noudatetaan yleensä kiitettävällä hartaudella.

Tässä rempparyhmä tositoimissa, asentamassa sellaisia säädettäviä jalkoja kaatojen päälle sijoitettavaan kellarin vaatekomeroon. Lienee mainittava, että ryhmän nuorempi jäsen käytteli tänään ensimmäistä kertaa elämässään akkuporakonetta kunnioitettavassa vuoden ja kahden kuukauden iässä.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Pakko saada!

Olen lähestulkoon lakannut käymästä kaupoissa, koska en kuitenkaan ikinä osta niistä mitään. Ruokakauppoja ei lasketa, eikä Henkkamaukkaa silloin kun tarvitaan riittävän pitkähihaisia ja -helmaisia trikoopaitoja. Mutta noin muuten. Pääasiallinen ostospaikkani ihan kaikille on huuto.net - minulle sopii tämä läppärin ääressä istuskelu ja täsmähankintojen metsästys paremmin kuin päämäärätön kirpputoreilla haahuilu. Silloin tällöin käymme kierrätyskeskuksessa, joka muutti harmittavan kauas keskustasta, toisinaan huutokaupoissa, joita täällä järjestetään mukavan usein. Molemmista on tarttunut viime aikoina mukaan aarteita, joita voisi esitellä täälläkin, pitäisi vain ryhdistäytyä kameran kanssa.

Minulla on myös muutamia lempiesineitä ja suursuosikkeja taloutemme kirjavan esineistön joukossa. Yksi on juurikin tuolta samaisesta huuto.netistä sikahalvalla löytynyt, kaunis kattolamppu, joka on jo esitelty blogissa ja sopii nurkkakamari-makuuhuoneeseemme kuin lamppu nyt ikinä voi nurkkakamariin sopia:



Toinen suosikkiesine on sisuksensa verhoilijan hoteissa vaihtanut, alkuperäiset päällyksensä säilyttänyt nojatuoli, jonka saimme äidin miesystävältä. Tuo sininen väri on sikäli hallitseva, että en oikein tiedä, mihin tuon sijoittaisi sitten kun kaikki on valmista. Johonkin paraatipaikalle, joka tapauksessa.



Lieväksi yllätyksekseni löysin jokin aika sitten Bukowski's Marketista samaisen tuolin vähän erilaisella päällisellä - tanskalaista designia, myyntihinta 1800 euroa. Glup. Piti kysyä siltä äidin miesystävältä, että haluaisiko se kenties tuolinsa takaisin... kuulemma ei. Tuo Bukowski's Market on siis Bukowskin huutokaupan nettiversio, ja siellä on ihan älyttömästi hienoja, kauniita ja tyylikkäitä 50-luvun kalusteita, valaisimia ynnä muita kapineita. Haaveiluun ja miksei myös haaveiden toteutukseen, hinnat eivät ole aina läheskään tähtitieteellisiä eikä kuljetuskaan ihan tolkuttoman kallista, vaikka ostaisikin jotain Ruotsin puolella sijaitsevaa.

Yllä esiteltyyn lempparikalustekaksikkoon tuli eilen kolmas jäsen, kun jälleen kerran huuto.netistä tekemäni löytö saapui luoksemme Matkahuollon suosiollisella avustuksella.



Satuin jollain "50-luvun*" -tyyppisellä hakusanalla löytämään lehtikaapin tai -telineen, jollaista en koskaan ennen ollut nähnyt, ja joka näytti täydellisen sopivalta kalustukseen. Siitä tuli heti sellainen "toi on pakko saada" -olo, ja aloitin raivokkaan taktikoinnin, koska halukkaita huutajia oli muitakin. Raivokkuus ja taktikointi palkittiin, ja sain kapineen omakseni suolaisehkoon 102 euron hintaan - mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että joistain asioista voi hyvällä omallatunnolla maksaa vähän enemmän, varsinkin sellaisista, joita ei ihan joka päivä tule vastaan.

Ulospäin kaappi näyttää pieneltä yöpöydältä tai vastaavalta, mutta siinäpä onkin hauska mekanismi, jonka avustuksella kaappi kätkee sisäänsä säilytystilaa lehdille. Mekanismi nostaa esiin lehtilokerikon, kun kaapin kannen avaa:



Minulla on tässä muodostunut sellainenkin harrastus, että olen hankkinut sieltä sun täältä vanhoja (siis ei vanhoja vanhoja vaan viimeisen 10-15 vuoden takaisia) talo-, remontointi- ja sisustuslehtiä, joissa on artikkeleja rintamamiestaloista. Yleensä ne ovat pettymyksiä, mutta jatkan silti harrastusta. Lehtiä on kertynyt sen verran paljon, että ne pursuilivat yli olemassa olevista lehtitelineistä ja keräsivät pölyä ja tyttären jakamatonta huomiota, joten lehtikaappiostos oli suorastaan tarpeellinen. Ja on se hieno!



Olen sulkenut ja aukonut lehtitelinettä vuorokauden aikana lukemattomia kertoja ja ihaillut myös sen viehkoa ulkomuotoa. Myyjä arveli, että kyseessä saattaisi olla saksalainen kapistus, minulle ei tosiaan ollut koskaan aiemmin tullut vastaan tällainen kaluste. Bonuksena mainittakoon se, että lehtikaappi sopii täydellisesti yksiin vanhan pienen kirjoituspöytämme kanssa. Nyt tarvittaisiin vielä olohuoneremontti, että kaikki kalusteet pääsisivät täällä oikeuksiinsa.

Niin joo, vielä yksi bonus: Lehtilokerikon kuljetuspakkauksesta riitti riemua perheen pienemmille siinä vaiheessa, kun perheen isommat ihastelivat pakkauksen sisältöä:

tiistai 7. helmikuuta 2012

Pönttöpulmia

Minullahan on tämä säilyttämisen vimma. Ja tarve pitää ympäristöni mahdollisimman autenttisena. Uusien esineiden muotokieli ei yleensä puhuttele, kaupoista ei huvita ostaa mitään ja kaikki moderni näyttää halvalta ja huonolta.

Tämä asenne yhdistettynä vessanpyttyymme on viime aikoina aiheuttanut runsaasti harmaita hiuksia. Pytty ei suinkaan ole alkuperäinen - vessan seinän muodostavassa muurissa on selvät jäljet siitä, että joskus huussia on koristanut vanha kunnon Teho-pönttö, se sellainen seinälle nostetulla vesisäiliöllä varustettu. Vanha se kuitenkin on, Gustavsberg merkiltään, ja varsin sievän mallinen:



Veikkaisin 60-lukua. Joka tapauksessa aikaa, jolloin ihmiset olivat keskimäärin noin puoli metriä nykyistä lyhyempiä.

Pönttö on siis ärsyttävän pieni ja matala. Äiti laittoi taannoin vessaremontin yhteydessä itselleen sellaisen vanhusmallin pöntön, mikä on siis jopa nykyajan normipönttöjä korkeampi, ja minusta se on hyvin käyttäjäystävällinen. Vanha pyttymme on myös kauniisti ilmaistuna kerännyt pintaansa hieman ajan patinaa, jota ei saa hartainkaan hinkkaaja siitä irti. En siis voi sanoa pitävänä pöntöstä, mutta toisaalta uudet vessanpytyt taas vaikuttavat minusta poikkeuksetta jotenkin kepuleilta ja huonoilta ja halvalla tehdyiltä rempuloilta.

Kun putkiremontti kolkuttelee ovella, on vessanpyttypohdinta käynyt ikävän ajankohtaiseksi. Toisaalta halajan korkeaa pönttöä, toisaalta esteetikko ja perinnehippi minussa puhuu vanhan säilyttämisen puolesta. Välimallin vaihtoehto voisi olla se, että yrittäisi hommata vessaan samanlaisen Ido 59:n, joka meillä on tulossa kellarinkin vessaan. Sen muoto miellyttää, mutta toisaalta se on kuitenkin kookkaampi kuin tuo alkuperäinen.

Elämässä käy usein niin, että visaiset pulmat ratkeavat ajan oloon itsestään. Eilen huomasin, että Gustavsberg-vanhus oli ryhtynyt valuttamaan vettä. Ei sentään lattialle, vaan pytyn sisälaitaa pitkin. Otan tämän merkkinä siitä, että putkiremontin myötä meille tulee uusi vessanpönttö - mutta kokonaan uusi vai uusi vanha, kas siinä pulma.

Pulmia piisaa. Lavuaarin osalta on sentään selvät sävelet, sitä ei vaihdeta mihinkään. Pesukone on sitä vastoin edelleen valitsematta eikä kellarin lattia lämpene tänään asennetusta kiertovesipumpusta huolimatta.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Parillisia ovia

Pakkanen paukkui, vaan ei pauku enää. Pakkasilla tuli kuitenkin mieleen, että olisi ehkä ihan hyvä saada kylmän autotallin ja toistaiseksi kylmän mutta pian lämpiävän pyykkituvan väliin muutakin kuin pahainen peiliovi.

Siis toinen, samanmoinen:



Ovi on samaisesta paikasta kuin parinsakin, kiitos vaan naapuriin sinne mäen päälle. Se keltainen versio oli ihan iskussaan, tästä toisesta oli alareuna hieman pehminnyt vaan ei hätää, kotipuuseppä restauroi sen käden käänteessä. Itse asiassa restaurointi tapahtui jo syksyllä mutta asennus jotenkin viivästyi. Kevään tullen, sitten kun maalia voi taas poistaa pihalla, täytyy molemmat ovet maalata samalla ruskealla kuin jo olemassa olevatkin kellarin ovet.



Muitakin parillisia ovia kellariin on valmistunut, nimittäin komeron ovet. Vähän ovat naftit, pitää höylätä. Mutta kyllä maar se ruma suihkukaappi tuon komeron taakse naamioituu. Pakasta vedetty kuusipaneeli nyt ei varsinaisesti ole sen 50-lukulaisempi näky kuin itse suihkukaan, mutta maali tehnee ihmeitä.



Viimeisempänä, mutta ei suinkaan vähäisempänä, esittelemme pesukomootin. Joka itse asiassa on aika iso ja enemmän niin kuin pesupöytä. Vielä tanko ja verho ja vähän putkitöitä niin valmista tuli. Ja hieno se on, tässä edustavasti keskellä yläkerran maalaushuoneen kaaosta:



Kankaan valinta verhoksi on tosin melko monimutkainen operaatio. Kiersin tänään kaupungin kangaskauppoja ja kirpputoreja, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan. Minullahan on se yksi ruudullinen kangas, joka sopisi tuonne kuin valettu, mutta sitä on niin vähän ettei se riitä kuin pitkälle seinälle tulevan tason alle. Pesukomootin verhoksi pitää keksiä jotain muuta.

Pesukomootin rakennusprojekti on muuten toiminut oikeinkin hyvänä harjoituksena tulevaa keittiöremonttia varten. On todettu, että määrämittaan kaupassa sahatuista liimapuulevyn kappaleista saa perin näppärästi valmistettua huonekaluja, joten keittiöstä vielä puuttuva patakaappi, keittokirjahyllyt ja tiskipöytä valmistunevat kotipuusepältä tuossa tuokiossa. (Keittiöremonttihan, toim. huom., kestää rakkaan aikaoptimistimme mukaan "semmoset kaks viikkoa" että sikäli ihan lohduttava tieto tuokin.)

Tuollainen samanlainen lavuaari upotettuna puutasoon -ratkaisu tulee käyttöön myös keittiössä, vaikka minä olen edelleen sitä mieltä että taloudessa, jossa todistettavasti jätetään päättömiä rasvasillejä tiskipöydälle pötköttelemään, olisi ehdottoman paljon turvallisempaa käyttää tiskipöytämateriaalia rosteria. Vaan puuseppä on kantansa valinnut, puutaso sen olla pitää. Pyykkituvassa nuo tasot ovat halvempaa mäntyä, keittiöön on tulossa koivua. Lavuaari on tosiaan tuon kellarin lavuaarin kaksoiskappale, purettu samasta savottakämpän pesuhuoneesta. Ja vaikka ensin vähän karsastin sitä, täytyy kyllä myöntää että tuollainen paksusti emaloitu valurauta-allas on kyllä nätti ja sopinee ihan hyvin siihen jossain tulevaisuudessa siintävään kyökkiimme.

Mutta nyt pitää tilata se pitkä taso kellariin ja valita tason alle pyykkikone. Sepä ei olekaan ihan helppo homma.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Naamiohuveja

Suihkukaappi on ruma, kuten jo mainitsin. Mutta kiitos rakkaan harrastelijapuuseppämme, sen rumuus taitaa piiloutua melkolailla näkymättömiin pyykkituvan nurkkaan. Kaapin edustalle on nimittäin vaivihkaa valmistumassa vaatekomero:



Komeroon on tarkoitus majoittaa harrastelijapuusepän muut harrastusvälineet eli kaikenlaiset metsästysvehkeet, kalastuskamppeet ynnä muut rojut ja pukineet, jotka tällä hetkellä vellovat vintissä. Ja komero on tarkoitus maalata samalla vihreällä kuin seinällä olevat kaapitkin.

Lisäksi kellariin on valmistumassa pesukomootti. Alkuperäinen idea oli kiinnittää vanha, valurautainen, emaloitu lavuaari vessatilan seinään, mutta sitten joku onneksi tajusi, että se kiinnityskohta on muuten piippu. Eikä siihen saa mitään kiinnittää. Piti rakentaa komootti, johon upotetaan allas. Kas tällainen on itse kapine:



Tällainen Osmottu kansi siihen tulee:



Ja tässä on lavuaari, putsattuna ja puunattuna:



Totesin tänään, että meillä on kohta niin hieno kellari että varsinaiset asuinhuoneet alkavat näyttää surkean nukkavieruilta. Pidän kodistamme, mutta kiistatta olisi ihan kiva jo päästä tekemään myös tästä jokapäiväisestä asuintilasta omemman näköistä - kaikki kunnia Anni-vainaan tapeteille ja muovimatoille, mutta kaipaan jotain hieman hillitympää. Toistaiseksi aherretaan kuitenkin vielä maan alla.

Sähkömies tulee ensi viikon alussa ja sitten saadaan lattialämmitys kellarissa toimimaan - meiltä pääsi unohtumaan, että sitäkin varten pitää olla kiertovesipumppu ja sekin toimii sähköllä. Kalustusta on mietitty uuteen uskoon sen verran, että alkuperäisen suunnitelman mukaisen L:n mallisen tason ja lattialla vapaasti seisovien pesukoneen ja kuivurin ynnä erillisen, isolle altaalle nikkaroitavan tiskipöydän tilalle tulee yhtenäinen, koko autotallin seinän mittainen taso. Tämä tarkoittaa sitä, että myydään halvalla päältä täytettävä, täysin toimiva, 1200 kierrosta minuutissa linkoava pesukone (ja ostetaan kalliilla edestä täytettävä, jossa on 1600 kierroksen linko). Puolison esteettinen silmä sanoo, että yhtenäinen taso on kauniimpi kuin monessa eri osassa oleva ja pätkitty. Olen samaa mieltä.

Ostelen säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisia sisustuslehtiä iltojeni iloksi, mutta yleensä ne ovat pettymyksiä sikäli etten koskaan saa niistä mitään kodinsisustuksellisia ideoita. Oma visio on vahva, tai 50-luku ei ole muodissa, ihan kummin vaan. Talo&Koti -lehdessä oli kuitenkin kerran idea, johon tartuin:



Vähemmän ruutuja ja maalaisromantiikkaa, mutta ajatus siis kuitenkin tuo yllä oleva - tason alle ei tule ovia, vaan tuollainen tanko johon ommellaan verho. Verhon taakse voi piilottaa pyykinpesukoneiston ja sinne mahtuu myös aimo liuta käteviä metalliverkkokorisysteemejä, joista pidän. Sama verhoidea on muuten myös siinä yllä olevassa pesukomootissa, siinä tosin käytännön pakosta koska minkäänlainen ovi ei mahtuisi pienessä vessanurkkauksessa avautumaan törmäämättä pyttyyn.

En tiedä, onko tuollainen verho 50-lukua. Kellarissa oleva pyykkitupa-kodinhoitohuone ei ainakaan ole, joten verho saa luvan kelvata. Alkaa tuntua siltä, että pyykkitupa on lattiasta kattoon yhtä kompromissia, mutta sitä voi varmasti arvioida vasta kun kokonaisuus on valmis. Ei siis ihan vielä - mutta ilahduttavasti siihen suuntaan ollaan koko ajan menossa.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Hyytävää

Pukuhuoneen räppänä näytti tänään saunan jälkeen tältä:



Vissiin vähän kylmä.

Totta puhuen viime yö oli 30 pakkasasteeseen laskeneine lämpötiloineen talven kylmin. Kylmää on ollut jo useamman viikon. Olen kuunnellut kellarissa säännöllisesti vierailevan puolison kilowattituntiseurantalukemia masentuneena - ajattelin ilmeisesti jotenkin toivorikkaasti, että maalämpö olisi ihan ilmaista. Ilmaista se ei ole, mutta lohduttavaa on se, että kun viime talvena tähän mennessä oli ostettu jo yli 2000 litraa öljyä, on sähköä mennyt tähän asti vain sen verran, että sillä olisi saanut 600 litraa tuota fossiilista niukkuushyödykettä. Ei siis ehkä syytä varsinaiseen murheeseen, vaikka toki viime talvi ja tämä talvi ovat olleet lämpötiloiltaan aika erilaisia.

Toisaalta, viime talvena lämmitettiin koko ajan puilla, tänä talvena on lämmitetty yläkertaa vasta keskiviikosta ja alakertaa ensimmäisen kerran tänään. Lämpötila nousi leivinuunin lämmityksen myötä aamulla 18 asteesta 22:een, mikä tuntui suorastaan ahdistavan kuumalta. Leivinuunin edusta piti blokata pikku tutkimusmatkailijalta tuolien avulla palovammojen ehkäisemiseksi:



Noin yleisesti ottaen maalämpöön voi siis olla erittäin tyytyväinen. Ainoa tekninen pulma on tällä hetkellä se, että kerran viikossa, torstain ja perjantain välisenä yönä tapahtuva legionellantappokuumennus (toim. huom. tämä tarkoittaa siis sitä, että vesi on kerran viikossa kuumennettava yli 60 asteen, jotta vedessä mahdollisesti muhiva legionellabakteeri kuolee kun järjestelmässä ei normaalioloissa ole noin kuumaa vettä) aiheuttaa sellaisen ikävän sivuvaikutuksen, että pumppu ei kuumennusoperaation aikana anna lämmintä vettä patterikiertoon. Hatarassa purumökissä tuntikin aiheuttaa melko ikävän sivuvaikutuksen - torppa kylmenee. No, asiasta on reklamoitu ja korjaaja ilmeisesti tulossa jossain vaiheessa.

Onhan tässä kuitenkin kaikkea, mitä voisi vielä tehdä. Ikkunat jäivät syksyllä teippaamatta. Olohuoneen nurkasta tuulee. Yläkerran rappukäytävästä voisi nykiä levyt irti ja eristää rapun kunnolla. Yläpohjan lisäeristystä voisi harkita. Yläkerta pitäisi lisäeristää vinttien puolelta. Ulko-ovet pitäisi kunnostaa ja tiivistää. Ja niin edelleen.

Toistaiseksi ollaan menty siitä, mistä aita on matalin. Vedetty villasukat jalkaan ja puettu lapselle fleecehuppari.