perjantai 25. helmikuuta 2011

Viikon pulma

Sanottakoon aluksi, että minulle niin kutsuttu perinneremontointi tai vanhaa kunnioittava korjaaminen tai, mikä nyt olisikaan, rakennusperinnön suojelu tarkoittaa ennen muuta rakennusteknisiä ratkaisuja. Seiniä, kattoja, ovia, ikkunoita, kellareita, vinttejä. Vasta sitten tulevat pintamateriaalit ja ihan viimeisinä huonekalut, siis kaikki se, minkä silmä varsinaisesti näkee. Voi uudenkin talon pinkopahvittaa ja köijätä sinne mummolan mööpelit, mutta ei siitä silti vanhaa taloa saa tekemälläkään.

Toki vanhasta talosta tekee vanhan myös ajan patina, se, että kaikki ei ole kiiltävää ja kolhutonta vaan ehkä vähän nuhjuista ja elämää nähnyttä. Minusta kun sellaiset materiaalit, joita vielä 50-luvulla käytettiin, patinoituvat ja nuhjuuntuvat kauniisti ja uudet materiaalit lähinnä irvokkaasti. Alumiini-ikkuna ja vinyyliverhous eivät varsinaisesti vanhene, ne tuhoutuvat, ja sitten ne on vaihdettava uusiin. Pellavaöljyllä maalattu keilaponttilauta tai tiiviistä puusta rakennettu ikkunanpoka käyttäytyvät vuosien ei-aina-niin-hellässä syleilyssä toisin. Ja ne voi aina korjata, paikata ja maalata uudelleen.

No, tätä taustaa vasten on käsillä nyt sitten ongelma nimeltä maapohjakellarin uusi tuleminen pyykkitupana. On melko ymmärrettävää, että pyykkituvassa oleva maapohja ei varsinaisesti ole varteenotettavien ratkaisujen listalla, joten lattia sinne on laitettava. Vaan minkälainen lattia? Pitäisikö ottaa mallia rakennustapaohjeesta vuodelta 1952 ja valaa betoni sepelikerroksen päälle? Vai uhrata hetki nykyisille rakennusfysikaalisille totuuksille ja lämpöeristää uusi lattia? Ja käyttäisikö eristykseen salaojittavaa eristettä vai jotain pidempään markkinoilla ollutta? Ja jos kerran ryhtyy lämpöeristämään, niin olisiko samalla asiallista asentaa myös lattialämmitys? Ja jos olisi lattialämmitys, niin jättäisikö pinnan betonille vai laittaisiko siihen sellaiset kuusikulmaiset lasittamattomat klinkkerit?

Ja tässä vaiheessa, kun pyykkituvassa olisikin salaojittavalla eristeellä lämpöeristetty, maalämmöllä lämmitetty ja laatoitettu lattia, ollaan aika tukevasti 2010-luvulla sen alkuperäisen 50-luvun sijasta. Enkä ole ihan varma, haluttiinko sinne päätyä.

Toisaalta 2010-lukukaan ei edusta absoluuttista pahuutta. Lattia tulee joka tapauksessa olemaan 2010-lukulainen, koska nykyinen myyrien kaivelema maapohja ei tule kyseeseen - pyykkiä on kuitenkin suotavaa pestä ja kuivata jossain muualla kuin olohuoneen nurkassa. Lattialämmityksen puolesta puhuu parikin seikkaa: Sauna on tällä haavaa jäämässä hyvin alkuperäiseen asuunsa niin, ettei sinne tule suihkua vaan suihkukaappi sijoitettaisiin tämän pyykkitupakellarin nurkkaan - siellä kun tulee joka tapauksessa olemaan nykyaikaisia vempeleitä kuten pakastimet ja pyykkikone sekä mitä ilmeisemmin ilmalämpöpumpulla toimiva kuivuri. Lattialämmitetyssä tilassa on kivempi käydä suihkussa kuin lämmittämättömässä. Lattialämmitys kuivaisi kellaria, ja jos lattiarakenne on oikein tehty, ei se aiheuta myöskään vaaraa kellarin elämälle ja terveydelle. Lattialämmityksen päälle voisi asetella kuivumaan tulevina vuosina jos jonkinlaista kurahaalaria, villatumppua ja hiihtokenkää.

Enpä tiedä. Jokin kertoo minulle, että valtaosa rintamamiestaloremontoijista ei uhraa moiselle pohdiskelulle edes aikaa. Jos pohditaan, pohditaan lähinnä sitä uuden lattian kosteusteknistä toimivuutta. (No, on sitäkin pohdittu useampi tunti.) Minä pohdin, mitä menetetään, kun nykyinen maapohjakellari hävitetään olemattomiin. Ainakin myyrät talon sisältä, todennäköisesti...

Samanlaista pohdintaa käydään myös keittiön liesituulettimen osalta. Minua eivät käryt haittaa, lettuja paistaessa syntyvä sininen savukin on helposti tuuletettavissa ulos. Ja kuten Pekka Huhta ansiokkaasti totesi,
"lätty ei ole myrkkyä".

Sen sijaan tunnustan henkisen pienuuteni siinä, että kaikkia keittiön pintoja peittävä rasvainen pöly on alkanut tässä talven mittaan nyppiä. Liesituuletetuissa keittiöissä sitä ei ole, eikä ollut aiemmissa liesituulettamattomissakaan keittiöissäni, mutta se johtui pelkästään siitä etten koskaan laittanut kotona ruokaa.

Mutta liesituuletin vaatisi ensinnäkin aikamoisen urakoinnin eli poistoputken vetämisen välipohjan läpi vintille ja siitä katolle (seinästä ulos -ratkaisu melkein poltti naapuritalon joulun alla ja hormi on sähköhellaan nähden ihan väärässä paikassa eli kumpikin on poissuljettu vaihtoehto) ja huippuimurin. Vaan minäpä suhtaudun perin tuntehikkaasti painovoimaiseen ilmanvaihtooni - sittenkin, vaikka insinööri selitti, että joka kerta hellaan tulet sytyttäessäni taloon syntyy samanlainen ilmavirta kuin huippuimurilla.

Perinnehippi ja sujuvaa postmodernia arkea haikaileva sivupersoona minussa käyvät tällä hetkellä epätahtia. Totuus lienee jossain näiden kahden ääripään välissä, tai sitten juurikin toisella laidalla. Se laita vaan pitäisi valita.

Mutta no. Nyt on kevät, ja päivä tänään yhtä kuulas kuin Sweet Moses -orkesterin biisi Astronaut. Emme siis stressaannu, lähdemme kävelylle aurinkoon.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Sano muikku, lämpövuoto!

Meillä kävi lämpökameramies.

Hänen saapumistaan oli odotettu viime syksystä, jolloin saatiin ajatus talon lämpöeristystilanteen selvittämiseksi. Syksyllä tehtiin myös alustavia tiedusteluja, saatiin yksi tähtitieteellisen eurosumman kokoinen tarjous lämpökamerafirmalta, avattiin suu naapurissa, saatiin sähköpostiosoite josta kysyttiin lämpökamerakuvauksen hintaa ja saatiin vastaukseksi 70 euroa/tunti plus arvonlisävero ja lisähuomautus, että talon kuvaa parissa tunnissa. Se ei kuulostanut tähtitieteelliseltä vaan hyvinkin tolkulliselta. Paikallisen ammattikorkeakoulun palvelujentuotteistamisyritys oli tämä lämpökuvausta tarjoava taho, jota voi täten suositella lämpimästi vastaaviin tarkoituksiin.

Syksyllä emme tienneet sitä, mitä nyt tiedämme, joten lämpökamerakuvaus oli enemmänkin uskonvahvistusta kuin uutta informaatiota tuottavaa. Talossa ei ole ollut kylmää eikä vetoisaa kovimmilla pakkasillakaan, öljyn kulutus ei ole pöyristyttävää, eikä katolta roiku sen isompia jääpuikkoja kuin naapurustossa muillakaan. Ei vara venettä kaada, tuumimme, ja talo tosiaan koluttiin läpi lämpökameralla sekä sisältä että ulkoa.

Niin. Vilkaisin vauvan kanssa ulos ikkunasta hetki sen jälkeen, kun lämpökamerakuvaaja oli saapunut tiluksille ja totesin, että kuvaajasta oli melko nopeassa tahdissa tullut assistentti. Perheemme insinööri oli valloittanut 40 000 euroa maksavan leikkikalun ja käytteli sitä kuin omaansa...

No, lopputulos oli ennalta-arvattava. Ei pahoja lämpövuotoja. Katolla kadun puoleisella lappeella pistemäinen vuotopaikka, jonka alkuperää emme ole pähkäilystä huolimatta selvittäneet. Varsinaisia lämpötilaeroja näkyi parissa kohtaa, ensimmäinen yläkerran ikkunan alla: (Kuvat on kopsattu tähän välittämättä kikkailla skaalauksilla tms. Kuvien mukana tuli ohjelma jolla niistä saa irti vastauksia suunnilleen "mikä on elämän tarkoitus" -tyyppisiin kysymyksiin asetuksia muuttamalla, mutta en ole vaivautunut opettelemaan ohjelman käyttöä...)






Aste-ero on tuossa muistaakseni kaksi astetta, ei siis mitenkään maata mullistava. Ikkunan alla on tuossa kohtaa lämpöpatteri. Muiden ikkunoiden alla ei ollut tämänkään vertaa lämpötilaeroja, ja naapurin vanha setä, joka kävi meillä lauantaina iltapäiväteellä, kertoi syynkin siihen: Ikkunoiden aluset oli tehty talossamme niin, että insuliittilevystä oli tehty ensin kotelot ikkunoiden alle, jotka sitten sullottiin tiukkaan kutterin- ja sahanpurun sekoitusta.

Ainoa huonosti eristetty kohta talossa oli vintin rappu, joka oli myös tiedossa tai ainakin arveluissa - kaupungissa sijaitsevan sisartalomme rappusista ei ollut löytynyt eristeitä ollenkaan:





Haaveilen siitä, että komeasta, leveästä vintin rapusta tehdään paraatimalli paneloimalla tällä hetkellä levytetyt seinät samanlaisella sisarpaneelilla kuin verantakin on paneeloitu. Mutta se on niitä "sitten kun kaikki muu kiireellisempi on tehty" -projekteja. Vintin rapun eristys saanee siis odottaa vielä tovin, ehkä ensi vuoteen tai sitä seuraavaan, jolloin iskemme verannan kimppuun. Eristyshommia haaveilemme tehtäväksi lähiaikoina vain yläpohjan selluvilloittamisen ja sivuvinttien seinien levyttämisen verran - se kun todistettavasti on ainoa todella kustannustehokas tapa lisäeristää vanhoja mökkejä.

Sillä välin toisaalla: Sauna- ja kellariremontti hahmottuvat jo suorastaan päivämäärien tarkkuudella, uusi vanha Porin Mainio on jo tontilla ja keittiöön tulevat kaapit on pian maalattu kokonaan. Paitsi ne kaapit, joita ei ole vielä olemassa. Pitkän haikailun ja suunnittelun jälkeen olikin jo aika siirtyä tositoimiin.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Uunin uusi tuleminen

Meillä on molemmissa keittiöissä identtiset, peltikuoriset puuhella-leivinuuniyhdistelmät. Yläkerran hellaa en ole saanut vetämään kunnolla, uunin puoli vetää lyhyestä piipusta huolimatta ihan hyvin. Alakerran hella ja uuni ovat jokapäiväisessä käytössä, varsinaisesti lisälämmitysmielessä mutta samalla niitä käytetään myös ruuanlaittoon ja vauvan kylpyveden lämmitykseen. Muun muassa joulukinkku paistui puu-uunissa.

Alakerran uunista oli aikojen saatossa poistettu lämminvesikylkiäinen, jonka virallista nimeä en tiedä. Yläkerran mitä ilmeisemmin vähemmällä käytöllä olleessa uunissa sellainen oli. Siis tällainen:



Harmittelimme aluksi tilannetta, etupäässä kun asustamme alakerrassa ja kylkiäinen näytti hienolta, sen sijaan alakerran uunissa oleva harmaa kylkiäisen paikkaa peittävä levy ankealta. Sitten unohdimme koko jutun. Uuni kelpasi hyvin tässäkin asussa:



Pari viikkoa sitten kylässä kävi puolison eno, joka totesi, että ei niitä kylkiäisiä yleensä millään tavalla kiinni pistetty joten sen yläkerrassa olevan voinee ihan hyvin siirtää alakertaan. Operaatio koeponnistus suoritettiin tänään ja katso - alakerran uunista tuli ainakin viisitoista kertaa hienompi kuin ennen! Mikäli bloginpitäjä osaisi ottaa muitakin kuin "tärisevä apina" -henkisiä valokuvia, uunin hienous saattaisi välittyä myös lukijoille. Koska bloggari on surkeiden valokuvaustaitojen lisäksi myös laiska eikä jaksa ruveta säätämään, saa tämä onneton otos kelvata:



En tiedä, tuleeko tuota käytettyä, mutta ainakin se näyttää coolilta.

Uuni on tarkoitus putsata ja luukut maalata keittiöremontin yhteydessä. Samalla tullee ajankohtaiseksi melko rumaksi kulahtaneen, kaakeloidun ja sittemmin päällemaalatun uuninreunuksen uudistus sekä hellan kannen käsittely liesimustalla.

Mutta se sitten joskus, nyt tapahtuu kellaririntamalla! Siitä ensi kerralla.

Pakkaspäivän iloja

Huomenna on tuomiopäivä.

Kello kahdeltatoista saapuu tiluksillemme mies kera lämpökameran, ja sitten selviää, mistä torppa fuskaa ja miten pahasti. Vai fuskaako mistään. Raportoimme tuloksista ensi tilassa, nyt keskitymme olemaan kutkuttavan jännityksen vallassa.

Sillä välin toisaalla harkitsemme uuden blogin perustamista. Sen nimeksi tulisi http://turjakejapirttihirmu.blogspot.com ja se olisi - tietysti - muotiblogi. Luulen, että näillä viime aikojen ulkonäkösatsauksilla menestys olisi taattu.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Romuhuoneen metamorfoosi

Meille kävi muutossa vanhanaikaisesti. Talossa oli tilaa enemmän kuin kaupungin vuokrakasarmissa, ja tavaraa rutkasti. Ylimääräiset, hankalat, muihin huoneisiin sijoittumattomat rojut ja mittava kirjasto oli helpointa kiikuttaa pikkukamariin, sulkea ovi ja unohtaa sinne. Vaaralliseksi tilanne muuttui siinä vaiheessa kun pikkukamaria ei enää kutsuttu pikkukamariksi vaan romuhuoneeksi. Lopulta sinne ei ollut enää menemistä, koska ovesta ei sopinut sisään. Tavararöykkiön yllä keikkuivat vauvan sininen amme ja auton turvakaukalo.

Valitettavasti ennen-kuvaa ei ole.

Vilja Lyyti Marian nimenantojuhlaa vietettiin eilen, ja huusholli oli siis soveliasta ja jopa suotavaa saada juhlan ainutkertaisuutta kunnioittavaan kuntoon. Siispä olen kaikki viime viikon vapaahetkeni operoinut romuhuoneen parissa ja ehkä itsellenikin yllätykseksi saanut sen palautettua takaisin entiseen pikkukamari-statukseensa. Juhlien aikana huone palveli ruokasalina ja sisustus on vielä sen mukainen, mutta saavutuksestani ylpeänä esittelen nyt teille entisen romuhuoneen, nykyisen pikkukamarin:



Pikkukamarista tulee kirjasto. Pöytä ja jakkarat siirtyvät muihin, tosin vielä määrittelemättömiin tiloihin, ja niiden sijasta huoneeseen tulee huutokaupasta ostettu englantilaisvitriini ja täydellinen lukunojatuoli, se ihana sininen:



Vitriini tosin pitää vielä etikoida (vastaa otsonointia) koska se tuoksahtaa tunkkaiselle, ja sinisestä nojatuolista on vaihdettava sisuskalut. No, äitiyslomallahan on aikaa...

Useampikin kävijä on tarjotellut pikkukamarin tulevaisuudeksi kirjaston sijasta lastenhuonetta. Minä en usko lastenhuoneisiin, ne kun tuntuvat valtaosin olevan paikkoja, joiden funktiona on toimia säilytyspaikkana noin kolmelle kuutiolle leikkikaluja. Pikkukamari voinee toimia lapsen huoneena sitten kun lapsi alkaa kaivata omaa tilaa - toistaiseksi hän viihtyy parhaiten siellä, missä kaikki muutkin ovat, ja uskoisin asiaintilan jatkuvan vielä useampia vuosia nykyisellään. Siispä pikkukamari saa majoittaa perheemme kirjaston - tai valtaosan siitä, ne, jotka hyllyyn mahtuivat:



Tässä vielä otos toisesta vinkkelistä. Kuvassa poseeraa uljas, äidin tädiltä peritty, kullitettu ja kiehkuroilla varustettu kattolamppu. Ja hyllyssä lankomieheltä peritty Xbox, jolle ei ollut sijaa muun audiovisuaalisen rojun majatalossa eli olohuoneen televisiokaapissa.



Pikkukamari on siitä kiitollinen tila, että isomman kamarin lailla sen remontointi ei tule olemaan iso operaatio, eikä varsinkaan kiireellinen. Sähköt on uusittava, kuten muuallakin, ja ikkunat kunnostettava, mutta pohjoisen puolella nekin ovat vielä varsin kelvollisessa käyttökunnossa. Lattiassa on hyväkuntoinen linoleum. Tapetoitu seinä jäi valitettavasti kirjahyllyn taakse, alkuperäisen tapetin päälle on maalattu rauhoittavalla keltaisella joka välttää meille toistaiseksi hyvin. Ainut harmitus on se, että oviseinällä on raita, jossa näkyy vanha tapetti - tästä poistettiin siis kirjahylly, joka toistaiseksi palvelee olohuoneessa nuotti-, printteri-, ja kirjastonkirjahyllynä.



Kokonaisuuden viimeistelevät äitin kirpputorilta löytämästä, komeron oven ja kirjahyllyn väreihin sointuvasta kankaasta Nasun vaatehtimossa ommellut verhot ja talon alkuperäisesineistöön kuuluva vihreä kannu tekokukkineen. Minä en kovinkaan suuresti rakasta noita kukkasia, Panun mielestä ne ovat ihanat. Ja jos joku on toisen mielestä ihanaa, siihen pitänee vaan sopeutua. Lastutyö seinällä on pelastettu samasta paikasta kuin kirjahyllykin, ja oviseinän taulu on itse asiassa sivu venäläisestä Afisha-viikkolehdestä. Ensimmäisessä kuvassa näkyvät kolme sinisävyistä taulua ovat myönnytykseni lastenhuoneelle - ne kun ovat satuaiheisina sopivat sellaisen seinälle. "Anna suukko" on ylioppilaslahja vanhemmilta, "Nalle ihmemaassa" on joku muu lahja äitiltä ja kolmas kuva pietarilaisesta galleriasta eräänä hyvin kuumana kesänä pikkusysterin kanssa tehty luminen löytö.

Melkein niinku jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä -litania. Paitsi että eihän meillä ole mitään uutta.

torstai 3. helmikuuta 2011

Vauva rintamamiestalossa

Mitenkäs se Panu Kailan viisaus menikään? Villaa on huomattavasti edullisempi laittaa ihmisen kuin talon päälle. Siispä jokainen kunnon rintamamiestaloasukki käyttää talvisin villasukkia.

Myös ne pienimmät asukit.