torstai 22. elokuuta 2013

Työtä ja työelämää

Blogi on vaientunut entisestään, ja siihen on pätevä syy: Minä palasin elokuussa takaisin töihin, ja lapset ovat aloittaneet kahden mummo- ja sukulaistyttöavusteisen kotihoitoviikon jälkeen uransa kunnallisen päivähoidon parissa.



Äkkiä se kai hujahti, puolentoista vuoden äitiysloma- ja hoitovapaajakso. Niitä kaikkein mökkihöperöimpiä päiviä muistellessa tuntuu, että se kesti ikuisuuden. Viime vuoden keväästä ja kesästä ei ole juurikaan muistikuvia - meillä oli vilkas puolitoistavuotias, hyvinä päivinä kokonaisia 20 minuutin päiväunia nukkuva muutaman kuukauden ikäinen vauva ja kattoremontti. Noin joka päivä satoi vettä noin viisi kertaa, sen sentään muistan. En suosittele kokemusta kenellekään.

Minä tykkään hirmu paljon työstäni, enkä ole sielultani mikään pullantuoksuinen äitihahmo. Kovin pieniähän nuo rakkaat pirpanat vielä ovat, ja pelkästään lasten kannalta olisi varmasti ollut ihanteellisempi vaihtoehto olla vielä jonkun aikaa kotosalla. Olen kuitenkin häpeämättömästi iloinen, tyytyväinen ja innostunut töihin paluustani ja jollain tasolla myös sitä mieltä, että iloinen, tyytyväinen ja innostunut joskin tällä hetkellä aika väsynyt äiti on parempi lastenkin kannalta kuin leipääntynyt, mökkihöperö ja koko ajan tosi väsynyt äiti.



Ja onneksi on lieventäviä asianhaaroja, kuten työnantajan kanssa sopimani osittainen hoitovapaa neljän viikottaisen työpäivän muodossa ainakin siihen asti kunnes kuopus täyttää kolme. Työ, jossa voi aika paljon itsekin määritellä sitä, minkälaisia päiviä tekee - vaikka joskus onkin pakko matkustaa ulkomaille ja melko usein Helsinkiin. Unelmahoitopaikka, ihana perhepäivähoitaja ihan lähellä kotia ja ruokakaupan naapurissa. Se, ettei remonttia odotellessa -tilassa olevaa kotia ole enää ihan pakko katsella ympäri vuorokauden vaan välillä voi käydä töissä laajentamassa horisontteja ja todeta, että koti on kuitenkin tosi kiva paikka.

Paitsi silloin, kun sinne tulvii sisään vettä. Siitä kuulette ensi kerralla.