maanantai 31. joulukuuta 2012

Pielisen hovissa

Täytynee ensin mainita, että olen opiskellut ja asunut siten kuutisen vuotta elämästäni Joensuussa. Lukkarinrakkautta ilmassa siis.

Sinne ensimmäiseen omaan kotiin, Noljakassa sijainneeseen opiskelijasoluun, kiikutin meillä edelleen käytössä olevat lautaset. Olin saanut ne äidiltä ja tädiltä joksikin lahjaksi, en muista enää mikä oli merkkipäivä. Niissä oli takana kaiketi sen sortin ajatus, että maailmalle lähtevälle lapselle tulisi lämmin ja kotoisa olo aina aterian äärelle asettuessaan - ne olivat melkein identtiset meidän mummon lautasten kanssa, ja niiltä lautasilta söin osapuilleen jokaisena arkipäivänä seitsemän kuukauden ikäisestä 18-vuotiaaksi. Hyvät lautaset, Rörstrandin Grön Annat, jotka ovat päässeet myös Wikipediaan.


Niitä on vain tässä parin viime vuoden aikana ruvennut särkymään. Noloa tunnustaa, mutta yhden ison matalan lautasen paiskasin hellankulmaan kun kattoremontti ja tunteet olivat kesällä kuumimmillaan. Yhden tiputin kohmeisista käsistä lasten kanssa ulkoilemasta tullessani ja äkkiä särvintä pöytään kaivellessani. Yksi pieni matala lautanen on kadonnut mystisesti. Ja koska meillä on nelihenkinen perhe jonka kaksi jäsentä ruokailevat viitisen kertaa päivässä, ja lisäksi hyvin suuri tiskikone jota ei tarvitse pyörittää kuin kerran päivässä, aiheutti Grön Annojen keskuudessa käynyt kato pientä lautasdilemmaa varsinkin iltahetkien ateriointiin. Kun niitä oli alun perinkin vain kuusi kutakin kokoa.

(Olen yrittänyt etsiä noita lautasia netistä, mutta en ole löytänyt. Saa vinkata. Ruotsista olen bongannut muutamia osto- ja myyntiliikkeiden nettisivuilta men det skulle vara jättedyrt at skicka de till Finland. Tyvärr.)

Ratkaisuksi kaivoin ensin vintistä puolison mukana huusholliin muuttaneet kiistatta ekologiset ja järkevät porsliinit. Kävi nimittäin takavuosina niin, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunta lakkasi pyörittämästä opiskelijaruokalaa ja tilalle tuli joku markkinataloustoimija. Kuppilatoiminnan loppuessa astiat myytiin sopuhintaan teekkareille, joista ainakin yksi hamstrasi niitä ihan isompikin perhe tulevaisuusvisiona kajastellen. Ehkä niillä lautasilla on puolisolle jonkinlainen Oi nuoruus -tyyppinen merkitys, mutta minä jouduin muutaman viikon koekäytön jälkeen viemään ne takaisin vinttiin. Harmaiksi naarmuuntuneet, säröilleet ja kolhiintuneet ties kuinka monen teekkarisukupolven ruokkineet matalat lautaset mallia Käytännöllistä Arabiaa Suurtalouskeittiöille olivat kertakaikkisesti liian ankeat ja masentavat muutenkin tasaisen tappavana toistuviin arkipäiviin.

Ja mikä sitten neuvoksi. Hetken aikaa pidin käytössä juhlavampia lautasiamme, jotka ovat ne Aino Aallon lasiset, värittömät perusmallit. Jotenkin nekin tuntuivat vääriltä kaurapuurohetkiin.

Vaan ongelmapa ratkesi kuin itsestään, kun löysin netin välityksellä vanhojen tavaroiden liikkeestä vähän huonokuntoiset Arabian lautaset, joissa oli juttu.


(No tuossa pitäisi kyllä vieressä olla Sorsakosken haarukka ihan ehdottomasti. Meillä on Sorsakosket mökillä ja kotona tuollaiset modernit Hackmannin Swingit. Jos nyt saisin valita, ostaisin Hackmanin uusiotuotantoon ottamat Bertel Gardbergin Lionit. Katsoin niitä ensin että onpa kauniit. Sitten luin esittelyn - suunniteltu 1958. Olipa yllätys.)

Asiaan. Siis, muinaisen hotelli Pielishovin jälkeenjäänyt serviisi! Lautaset ovat tosiaan valmiiksi jo vähän ottaneet ihteensä tai sitten ne eivät koskaan ole priimaa olleetkaan, joten niitä ei ole surku käyttää arkena ja pestä koneessa. Ainakin toistaiseksi ne ovat sitä paitsi kestäneet kyydissä varsin hyvin.

Minua ilahduttaa jostain syystä joka kerta aivan valtavasti kun katan pöytään hotelli Pielishovit. En tiedä miksi, mutta noissa on joku hyvän tuulen juttu.

Ja syöminen nyt ylipäänsä on kivaa ja melkein kaikki ruoka on hyvää. Ainakin thaimaalais-kainuulainen hirvi-kookoswokki jasmiiniriisin kera. Ja joo, molemmat pitävät paikkansa - nuo lautaset ovat nykyastioihin verrattuna vähän pienempää kokoa, kuten kaikki Arabian vanhat ruokalautaset. Ja kyllä, minä todellakin syön vaivatta noin isoja annoksia...



Ps. Tämän postauksen myötä lähetämme lämpimiä terveisiä Pielishovin kotinurkille, Joensuuhun erääseen rintamamiestaloon, jossa on vastikään ryhdytty olemaan nelihenkinen perhe. Onnea ja iloa, ja "Kuinka suoriutua kahden lapsen kanssa" -kysymyksiä voi aina esittää auttavalle puhelimellemme. Yritetään päästä pikimmiten pikkuveljeä tervehtimään. Paketti ainakin on lähdössä postiin, ja se sisältää ainakin meidän tytöillä käytössä olleet ja jo pieniksi jääneet isonveljen housut :) 

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kummitusjuttu

Tässä postauksessa ei ole kuvia, koska kummituksia ei voi tallentaa pikseleiksi.

Tapahtui marraskuun lopussa tänä vuonna: Oli synkkä ja myrskyinen yö. Minä olin yksin lasten kanssa kotona, puoliso oli työperäisessä majoituksessa anoppilassa 85 kilometrin päässä. Lapset tuhisivat nurkkakamarissa viatonta untaan, olin jutellut siipan kanssa puhelimessa, tämä oli sanonut puhelua lopetellessamme menevänsä nukkumaan.

Minä en mennyt nukkumaan, vaan menin pikkukamariin ja rupesin korjaamaan leluja ja kirjoja hyllyyn ja laatikoihin. Olin polvillani lattialla, kun kuulin jostain yläpuoleltani jonkinlaista koputusta tai nakutusta, pientä narinaakin. "Shellin pihaan varmaan ajoi joku ajoneuvo", mietin hajamielisesti, koska Shellin pihaan ajavien kovaäänisempien ajoneuvojen mökä, puhumattakaan niiden kuurojen kuljettajien harrastama musiikkiterrorismi, kuuluu toisinaan meille sisään. Jatkoin loputonta järjestelypuuhaani.

Sitten nakutus tai narina kuului uudestaan. Ihan selvästi, ja yläpuolelta, ei suinkaan pihalta. Oikeastaan se kuulosti vähän siltä kuin joskus kun joku kävelee vintissä kun itse on alakerrassa. Kuuntelin hetken. Hiljaisuus. Nostin legopalikkaämpärin hyllyyn. Ja taas! Ihan selvästi askeleita, ihan selvästi vintistä yläpuoleltani.

Ensimmäinen rationaalinen ajatukseni oli se, että no niin, minä solvasin ihan vastikään Annin tekemää keittiön muovimattovalintaa, nyt se on tullut kostamaan minulle ja kummittelee vintissä. Aaaapuaa. Seuraava rationaalinen ajatukseni oli se, että jos menen lasten väliin sänkyyn ja vedän peiton pään yli ja pysyn siellä aamun valkenemiseen asti, saatan jotenkin vielä selvitä tästä. Selkäpiitä karmi. Koko talo, oma rakas koti, alkoi yks kaks tuntumaan kolkolta, isolta, vihamieliseltä ja pelottavalta.

Könötin edelleen pikkukamarin lattialla ja mietin kuumeisesti, mikä mahtaisi olla 20 minuuttia aiemmin nukkumaan menneen ja siten sikiuneen ehtineen puolison reaktio, jos soittaisin nyt ja sanoisin että täällä kummittelee, olehyväjatulehetikotiin. Päädyin siihen, että reaktio ei olisi luultavasti kovinkaan lämmin tahi rakastava. Päätin olla urhea, ja jatkaa puuhiani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kokosin lattialta palikkatornin ja nostin sitä hyllyyn - ja askelet vintistä kuuluivat taas.

Oli hyvin, hyvin lähellä etten syöksynyt kirkuen naapuriin hakemaan apua. Nousin ylös - ja niin teki myös kummitus vintissä. Jäin paikalleni seisomaan - ei ääntä. Vaihdoin painoa jalalta toiselle - kummitus askelsi yläpuolellani. Seisoin hiljaa - ei mitään. Vaihdoin taas painoa - ja taas kuului ääni.

Kävin takaisin kyykkyyn ja paikansin lattiasta kohdan, jota painamalla yläpuoleltani kuului tuo askeleiksi luulemani nakuttava ja nariseva ääni. Pikkuhuoneen lattiassa on linomatto, jonka alla on lautalattia. Ainoa rationaalinen selitys äänelle oli se, että kyseisessä kohdassa lattialauta oli jotenkin yhteydessä seinän ja katon laudoitukseen, ja lattian lautaa painamalla sai seinän yläosassa tai katossa olevan laudan liikkumaan ja aiheuttamaan tuon narinan.

Lienee tarpeetonta sanoa, että olin melko huojentunut mennessäni nukkumaan.

Esittelin löydöstäni kotiin palanneelle puolisolle, joka oli ensin sitä mieltä että olen aikuisseuran puuttessa ja kahden kiljuvan kakaran kurimuksessa menettänyt joko suuntavaistoni, kuuloni tai järkeni. Laboratorio-olosuhteissa suoritetun tarkistuspainelun jälkeen hänkin kuitenkin joutui myöntämään, että napsuva ääni kuuluu kiistatta jostain muualta kuin lattiasta siitä painelukohdasta. Ehkä seinän yläosasta.

Kaikesta kokemastani viisastuneena päätin olla enempiä solvaamatta Annin sisustusmateriaalivalintoja täällä blogissa. Mistä sitä koskaan tietää, mihin talomme edellinen valtiatar, kiistatta varsin poikkeuksellinen henkilö, vielä tuonilmaisistakin käsin kykenee...

lauantai 29. joulukuuta 2012

Lankaa ja muovia

Minä olen vanhanaikainen jäärä siinäkin, että kaipaan aikaa jolloin posti oli posti, puhelinyhtiö oli puhelinyhtiö ja pankki oli pankki. Ja jos pankissa oli etuliitteitä, ne olivat suomea ja kirjoitettiin yhteen pankin kanssa suomen kielen kielioppisääntöjen mukaan.

Mur.

Siksi olen iloinen siitä, että joitakin vanhoja kunnon firman nimiä on vielä olemassa. Yksi sellainen on Lanka ja muovi. Ei jääne kenellekään epäselväksi, että kyseinen yritys valmistaa tuotteita langasta ja muovista, ja lisäksi nuo tuotteet ovat vielä selkeitä, simppeleitä ja täyttävät muutenkin kaikki funktionalismin tunnusmerkit.

Sympaattista on myös se, että yritys on perustettu 50-luvulla ja sen ensimmäinen toimiala oli mikäpä muukaan kuin vispilänkauppa.

Minä törmäsin Lankaan ja muoviin kun etsin netistä taannoin jätevaunua meidän uuteen keittiön roskiskaappiin. Ja hyvän jätevaunun löysinkin. Tulee kiltisti ulos kaapista kun oven avaa, mekanismi on  yksinkertainen ja kahden tasakokoisen ämpärin - energiajae ja komposti - systeemi sopii meille hyvin. Jätevaunujen valikoima oli verkkokaupassa lisäksi niin laaja, että jopa tuollaisen itsetehdyn, ei-mitään-standardeja-noudattavan allaskaapin roskakärriksi oli useampia mahdollisia tarjokkaita.


Vierailin taannoin taas tuolla Lanka ja muovi -firman verkkokaupassa kun meidän äiti muutti uuteen kotiin. Äidin uuden kodin siivouskomeron täytti tolkuttoman iso keskuspölynimuripömpeli, eikä niille varsinaisille siivousvälineille ollut mitään paikkaa. Uuden kodin eteisessä oli joutava kaappi, josta sai tuon kaivatun siivouskomeron. Koska itsekin aion keittiöremontin yhteydessä muuttaa yhden keittiökomeron - entisille asukkaille tiedoksi että sen komeron, missä oli hyllyllä se ranskanleipä - siivouskomeroksi, ja tarvitsin sitä varten tykötarpeita, oli järkevää suorittaa yhteistilaus. Kliks vaan, ja jonkun ajan päästä posti (tai siis joku latinalaisella nimellä varustettu logistiikkayhtiö...) toi paketin kotiovelle.


Siinäpä ovat, siivouskomeron sisus ja lisäksi tuo valkoinen rättikori oveen kiinnitettäväksi. Sitä samaista keittiöremonttia silmälläpitäen tilasin myös noita kattilankansitelineitä. Kuvan ulkopuolelle jäi erittäin kätevä ja näppärä patterikuivauskori, joka roikkuu meillä eteisen patterin päällä ja johon on joutuisaa viskata pihahommissa kostuneet käsineet ja pipot kuivumaan.

Nuo kattilankansitelineet ja ovesta itsekseen ulos tuleva jätevaunu ovat, kuten aiemminkin olen mainostanut, mainioita apuvälineitä vanhojen keittiön kaappien ja komeroiden modaamiseen nykypäivän tarpeita vastaaviksi. Nykypäivän tarpeet ovat usein keinotekoisia markkinamiehen juonitteluja - jos jonkun henkinen tasapaino oikeasti vaatii äänettömästi sulkeutuvia kaapinovia niin suosittelen visiittiä johonkin missä voi tarpeen tullen paiskoa niitä ovia oikein kunnolla ja äänen kanssa. Erittäin terapeuttista. Erittäin.

Nykypäivän tarpeet ovat kuitenkin ainakin meidän huushollissamme sikäli entisajan tarpeista erottuvia, että meillä on Enso-kaappien valmistusajankohtaan nähden noin viisitoistakertainen määrä astioita sun muita keittiön hilavitkuttimia, joita sinne kaappeihin pitäisi hyvässä järjestyksessä sulloa. Silloin asiat kuten kattilakorit ja kattilankansitelineet ovat kullanarvoisia.

Ihanaa, että joku vielä valmistaa tällaisia kapineita. Ihanaa, että ne kapineet tehdään kotimaisin voimin, ja jos vaikka haluaa ostaa 2010-luvun Suomessa ämpärin, sen voi tehdä murehtimatta kiinalaisten hikipajojen surkeita työoloja.

Ja on erityisen ihanaa, että firman nimestä tietää, että näitä tämmöisiä patterikuivaustelineitä ja ämpäreitä siellä valmistetaan. 

perjantai 28. joulukuuta 2012

Rauhallisesti ja jatkaa

No niin, nyt nähdään sekin päivä että esittelen sisustustrendin keittiössämme.

Mitenkään taaskaan haluamatta arvostella ketään erityisesti, olen ollut kohtuullisen hämmästynyt siitä suosiosta, jonka muinainen brittihallituksen natsimiehityksen uhan alla suunnittelema propagandajuliste on meidän päivinämme saavuttanut. Katsoipa minkä tahansa sisustuslehden mitä tahansa numeroa, jostain löytyy taatusti ainakin yksi keittiö, jonka seinällä lukee "Keep calm and carry on". Yritin suomentaa sen Googlen kääntäjällä. Tulos on tämän postauksen otsikkona.

Eihän siinä ohjeessa sinänsä mitään pahaa ole. Varsinkaan lapsiperheissä.

En nyt vaan ylipäänsä kauheasti fanita sitä tyylisuuntaa, jossa huusholli sirotellaan täyteen pseudofilosofisia, englanninkielisiä latteuksia niin että heikkopäisemmällä kirjaimet alkavat vilistä silmissä jo ensivilkaisulta. Enkä ole ehkä nyt niin kauhean historiaorientoitunutkaan, että haluaisin oman kyökkini seinän muistuttavan ensimmäisestä maailmansodasta, saati nurkan takana uhkaavasta natsimiehityksestä. Ja sillai vähän elitistisesti olen närkästynyt usein, kun asioita irrotetaan surutta alkuperäisistä konteksteistaan ja niitä valjastetaan markkinatalouden vetojuhdiksi.

No, meillä on kellariin tulossa jonkun neuvostoliittolaisen tehtaan alumiinikyltti, jossa lukee venäjäksi "Tilasta poistuessanne sammuttakaa valot ja sulkekaa sähkölaitteet". Kyltti on vielä kiistatta ostettu markkinataloustoimijalta, että mikä minä olen muiden konteksteista irrottamisia arvostelemaan.

Puolustaudun sillä, että en usko noiden kylttien olevan kenellekään mikään hirveän hyvä bisnes. En ainakaan ole nähnyt moista kovinkaan monen kodinhoitohuoneen seinällä.

Vaan taitavia ovat olleet vuonna 1939 heput brittien informaatioministeriössä. Tuossa "Keep calm and carry on" -lauseessa on jotain, mikä vetoaa.

Ameriikantätimme oli meillä yhtenä vähän heikomman suorituksen iltana ja huokaisi kotiin lähtiessään, että hänellä on jotain minkä hän haluaa lahjoittaa minulle, koska tarvitsen sitä kiistatta enemmän kuin hän itse. Kun seuraavan kerran kohtasimme tyttöjen joululounaalla Vileessä, sain eteeni lahjapakkauksen joka sisälsi tämän kipeästi tarvitsemani esineen.

Ja kyllä, se toimii. Olen löytänyt itseni kurkistelemasta kaappiin ja tavaamasta noita maagisia sanoja kun huusholli ja elämä ovat kaatumaisillaan niskaan. Ja aika usein kaivan lahjan sieltä kaapista käyttöön, valikoin sellaisen teepussin jonka kyljessä lukee "Stronger Tea" ja istun hetkisen tekstiä tuijottaen.

Enkä enää oikeastaan ihan kauheasti ihmettele, miksi niin monet haluavat sen saman julisteen oman keittiönsä seinälle.


tiistai 25. joulukuuta 2012

Arkihuolesi kaikki heitä

Joulupukki toi keltaiseen taloon sen sortin uutisia puolison työrintamalta, että ensi keväänä meillä hyvin todennäköisesti taas reippaasti remontoidaan. Asioilla on puolensa, ja huonoissakin uutisissa aina ne hyvätkin aspektit kun vaan jaksaa käännellä katsantokantaa oikeaan vinkkeliin.

Joulustressiä ei päässyt tänä vuonna tulemaan, koska jouluksi karattiin ukin ja mummon luo. Mutta pitihän kotiinkin jotain joulua laittaa:


Tässä koristuu kuusi pyykkivuoren katveeseen...


Ja tässä joulukukka mallia suomalainen sisu - tuo on joulutähti, joka ryhtyi viime joulun jälkeen kasvamaan. En ole sitä raaskinut heittää poiskaan kun se näyttää voivan mainiosti. Kai siihen olisi saanut jotenkin punertumaan nuo ylimmät lehdetkin, mutta jäivät nyt vihreiksi tänä vuonna. 


Rauhallista ja hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille, lähellä ja kaukana! 

torstai 20. joulukuuta 2012

Perästä kuuluu, sanoi Perinnemestari

Moni tämän blogin aihepiiriin suuntautunut tietää varmasti vanhoja taloja ja niiden kunnostusta käsittelevän Perinnemestari-televisiosarjan vuodelta 2009 sekä sarjan teemoihin uppoutuvan, WSOY:ltä vuonna 2010 ilmestyneen Perinnemestarin remonttikirjan. Molemmista sekä aihepiiristä yleensäkin löytyy lisätietoa osoitteesta www.perinnemestari.fi. Olen kursorisesti vilkuillut tv-sarjan uusintoja, kun en telkkaria juuri katso, ja puhkilukenut kirjan. Se on mukavalla tavalla kirjoitettu makasiinityyppinen lukemisto vanhojen talojen sielunelämään sekä asujien että itse rakennusten näkövinkkelistä. Suosittelen lainaamaan kirjastosta tai ostamaan omaksi, jos teema on lähellä sydäntä.

Ja kansalaiset, nyt seuraa tiedonanto jota olen pantannut jo pidemmän aikaa: Perinnemestari-sarjan ja kirjan tekijältä Hannu Rinteeltä on ilmestymässä ensi keväänä, tarkemmin sanottuna 20.3.2013 uusi kirja. Sen nimi on Perinnemestarin rintamamiestalo ja se näyttää sitten ilmestyttyään näin kutsuvalta:



Minusta on ihan yyyyyyyyyberhienoa ja mahtavaa ja upeaa, että tämä rakas asumismuotomme saa kokonaisen oman, tuoreen teoksen. Vielä hienompaa on se, että kirja käsittelee rintamamiestaloja nimenomaan perinnerakentamisen ja -remontoinnin näkökulmasta, ei kaikki uusiks -tyyppisestä rautakauppavetoisen saneeraus- ja peruskorjausvinkkelistä.

Olisin kirjasta innostunut jo ihan pelkästään kirjan itsensä vuoksi, mutta toki oman lisänsä tähän jännittävään odotukseen tuo se, että me olemme taloinemme mukana tässä kunniakkaassa hankkeessa. Hannu kävi valokuvaajansa kanssa meillä visiitillä viime kesänä keskellä katto- ja oviremonttia ja päivän aikana tuli esiteltyä omien ajatusten ja asumuksen lisäksi myös muun muassa naapurin Pauli. Meistä tulee kirjaan samantyyppinen taloesittelyjuttu kuin Perinnemestarin remonttikirjankin taloesittelyt, ja lisäksi Hannu on työstänyt meidän kellarirempasta tarinaa kirjan maanalaiseen osioon.

Täällä siis odotellaan maaliskuuta innolla muutenkin kuin Vuokon 1-vuotissyntymäpäivien vuoksi. Toivottavasti kirja löytää paljon lukijoita ja on omalta osaltaan edistämässä rintamamiestalojen niiden arvolle sopivaa kunnostusta ja ylläpitoa. 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kaupallisia tiedotteita

Kun olin vielä helsinkiläinen vanhapiika, luin aika paljon muotiblogeja. En oikeastaan ole ollut muodista ikinä kiinnostunut, mutta nousevan muotiblogiskenen seurantaan jäin koukkuun, osin taitavien ja mielenkiintoisten kirjoittajien ansiosta. Sittemmin aika monet heistä ovat siirtyneet maksullisiksi naisiksi, tienaamaan elantoaan tai ainakin lisäsärvintä leivän päälle bloggaamalla jonkun kaupallisen toimijan tarjoamalla alustalla.

Tämä siirtymävaihe oli jännää seurattavaa, koska se herätti ihmisissä niin voimakkaita tunteita. Lukijoiden mielestä bloggaaja oli myynyt sielunsa suurin piirtein saatanalle, kirjoittaja taas oli ymmärrettävästi mielissään siitä, että aikaavievästä harrastuksesta alkoi saada sekä meriittiä että palkkaa. Sittemmin olen lopettanut muotiblogien lukemisen ajan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi, mutta aika kaupallista kai tuo toiminta sillä skenellä tällä hetkellä on. Blogimaailmassa on minusta aina tolkullista muistaa, että blogi on jokaisen bloggaajan oma pieni diktatuuri, eikä kenenkään ole pakko klikata ärsyttävää, tyhmää, rasittavaa ja pöljää blogia auki jos ei siltä tunnu. Toisaalta taas ihan yhtä terveellinen muistutus on sekin, että bloggaaja altistaa itse itsensä, talonsa, kotinsa ja elämänsä muiden ihmisten arvostelulle, joten suin päin ei liene syytä rynnätä jokaisen poikkipuolisen sanan lausujan kimppuun.

Kuten olen aikaisemmin jo todennut, bloggaaminen on kuulunut harrastuksiini vuodesta 2006. Päiväkirjablogien kaupallinen arvo on olematon, eikä tämä hippityylinen kierrätys- ja vanhan säästämisremontointikaan ole liiemmin markkinataloustoimijoita kiinnostanut. Yhteen nyttemmin jo julkaistuun nettiprojektiin minua on sen kehittelyvaiheessa pyydetty mukaan, mutta siitä kieltäydyin. Taloblogini esittely tuolla sivustolla kuitenkin luvallani on, enkä ole jaksanut vaivautua oikaisemaan yhtä merkittävästi pielessä olevaa seikkaa tuossa esittelyssä - mie en siis tottaviisiin oo mikkään savolainen vaan karjalainen, enkä siten yhtään kiero. Vaikka valokuvaankin kuin tärisevä apina.

Olen nyt kuitenkin astunut ihan omasta aloitteestani tuntemattomille reiteille ja aloittanut niin kutsutun näkyvyysyhteistyön. Yhteistyökumppanina on Forbo, jonka valmistamalla linoleumilla aiomme päällystää olohuoneen ja keittiön lattian, kuten jo tässä postauksessa kerroin. Yhteistyö menee niin, että minä täällä kerron Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esittelen lopputuloksen. Forbo taas antaa minulle bloginäkyvyyttä vastaan alennuksen olohuoneen ja keittiön linomatoista niiden tilauksen yhteydessä. Ehdotin tätä kuviota tosiaan itse, ja vaikka Forbo olisi yhteistyöstä kieltäytynytkin, olisin yhtä kaikki kertonut täällä Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esitellyt lopputuloksen, koska olimme jo päättäneet linoleumin toimittajan ennen tätä yhteistyökuvion solmimista.

Minä teen tämän varsin mielelläni, koska kuten tuossa Oodissa linoleumille kerron, olen ilman mitään taloudellisia hyötymisiäkin sitä mieltä että linoleumi on hyvää kamaa jota sietäisi käyttää lattioiden peittona ennemmin kuin kaiken maailman kierrätyskelvottomia muovilärpyttimiä. Toisaalta huomenna on äitiyslomani viimeinen päivä ja ylihuomenna hoitovapaan ensimmäinen, mikä tarkoittaa melkomoista perheemme tulotason romahtamista. Siksi jokainen euro lisää remppakassaan vaikka pienen linoleum-alennuksen myötä on täysin tervetullut.

Kannatan kaikenlaista läpinäkyvyyttä, ja siksi olen lisännyt Forbon tuohon vasempaan palkkiin Yhteistyökumppanit-otsikon alle. Jos jotain vastaavaa on joskus tarjolla jollain toisella, meidän taloon, remonttiin ja maailmankatsomukseen sopivalla taholla, voi otsikon alle ilmestyä lisää nimiä. Mikään rautakaupan mainoskanava tämä blogi ei ole, eikä tästä sellaista ole tulossakaan. Viisainta, järkevintä, halvinta ja ekologisinta on aina säästää vanhaa niin rakenneosissa kuin sisustuksessakin, ja jos jotain puulaakia täällä jatkossa mainostan niin eivätköhän ne ole edelleen kirppareita, huutokauppoja ja kierrätyskeskuksia.

Lienee sanomattakin selvää, että jokaiseen tästä eteenpäin julkaistavaan linoleum-aiheiseen postaukseen tulen myös liittämään tiedon siitä, että olen saanut Forbolta taloudellista hyötyä. Tai siis tulen saamaan, koska eihän me sitä linoleumin väriä ja kuosia ole vielä valittu.

Siitä lisää toivottavasti jo ensi kerralla.


tiistai 18. joulukuuta 2012

Kone älä hyydy

Nyt seuraa urputusta asiasta nimeltä sähköpääkeskuksen kytkin. Kas tässä hän on, omassa persoonassaan. Ihan sympaattisen näköinen kapine, mutta aiheuttaa runsaahkosti päänvaivaa tämänhetkiseen elämääni:


Kytkin on alkuperäinen alkuperäisen sähköpääkeskuksen elimellinen osa. Sähköpääkeskus on ollut tarkoitus vaihtaa uuteen, koska keskuksen läpi kulkee tätä nykyä melko paljon enemmän kilowattiliikennettä kuin silloin ennen viiskytluvulla. Kellarissa on maalämpöpumppu, pesukone ja kuivausrumpu sekä satunnaisia sirkkeleitä ynnä muita työkaluja, ja keskikerroksen sähköt on joka tapauksessa aikomus laittaa uusiksi pintaremontin yhteydessä ainakin keittiön ja olohuoneen osalta.

Maalämpöpumppua ja kellarin pyykkitupaa askarrellessa sähkömies toki tarkisti keskuksen ja totesi, että kyllä sillä vielä pötkitään hetken matkaa.

Ilmeisesti taannoinen kunnallisvaali-illan jännitys oli liikaa kytkimelle. Kun olin vaalivalvojaisten jälkeen käymässä nukkumaan, tunsin eteisessä kirjaimellisesti palaneen käryä. Aikani nuuskuteltuani jonkinmoinen intuitio sai kopeloimaan sähköpääkeskusta, joka oli kytkimen kohdalta tulikuuma. Sen sisältä kuului ritinää ja rätinää, siis sellaista kipinöinnin ääntä. Ei kun nyhtämään puolisoa ylös ja miettimään, mitä tehdä.

Varmuuden vuoksi nykäisimme maalämpöpumpun irti seinästä ja sammutimme kellarissa käynnissä olleet pyykkikoneen ja kuivurin. Pakkasin esikoisen reissukassin ja tämä lähti isänsä kanssa kimppakyydillä aamulla mummolaan evakkoon. Minä jäin tuhdisti puetun vauvan kanssa lämmittämään keittiön puuhellaa ja odottelemaan sähkömiestä.

Sähkömies kävi, tutki tilannetta ja totesi, että välitöntä vaaraa ei ole. Kytkimessä on jonkinlaiset "kärjet", joissa on jonkinlaista iän mukanaan tuomaa välystä, joka aiheuttaa lämpenemisen ja pienoisen valokaari-ilmiön josta siis kipinöinnin ääni. Neuvoksi annettiin olla käyttämättä samaan aikaan pesukonetta ja kuivausrumpua sekä vaihtamaan sähköpääkeskus helmikuussa, kun joka tapauksessa tehdään putkiremonttia. Kiitos ja näkemiin.

Tämän jälkeen on tapahtunut seuraavaa: Kytkin kuumenee ja rätisee toisinaan satunnaisesti edelleen. Arkielämä on vaikeutunut merkittävästi. Kahta älytöntä kakaraa ei voi jättää keskenään kellarireissujen ajaksi vaan heidät on hinattava mukaan pyykinpesuoperaatiohin. Lapsilla varustettujen kellarikeikkojen määrä on tuplaantunut, koska entisenlaista pyykit koneesta - pyykit kuivuriin - toiset pyykit koneeseen -tehorumbaa ei toistaiseksi uskalla harrastaa. Arkielämän haasteellisuutta lisää sekin, että maalämpö on meillä mitoitettu siten, että kovimmilla pakkasilla pumppu tekee kuumempaa vettä sähkövastuksella, mutta vastusoptio on tällä hetkellä kytketty pois päältä sähköjen kuormituksen minimoimiseksi. Tämän vuoksi on pitänyt suorittaa erinäisiä kikkailuja riittävän lämpimän kiertoveden turvaamiseksi asuintiloisssa. Kellarin pyykkituvan lattialämmitystä on muun muassa pienennetty niin, että kellarissa on inhottavan kylmä - mikä hankaloittaa edellä mainittuja pyykkiretkiä edelleen, koska kahden älyttömän kakaran hinaaminen kellariin edellyttää molempien pukemista lämpimämpiin tamineisiin. Suihkussakin on ikävä käydä. Greit.

Oman pikkuruisen haasteensa tämä lämmityssäännöstely tuo myös siksi, että pakkasilla käytössämme on hyväksi havaittu varajärjestelmä eli keittiön hellan lämmittäminen. Puilla. Tämä taas edellyttää sitä, että käyn kahden älyttömän kakaran seurassa kaivelemassa polttopuita ensin kuivahtamaan ja lämpiämään pihalta pressun alta (eli lumikinoksesta), kannan puita kellarista, sytytän tulia pyrkien samalla estämään kahden älyttömän kakaran liian innokkaan osallistumisen toimenpiteeseen ja lopun aikaa vahdin pariairokaksikkoa kuin haukka, etteivät ne polta itseään tulikuumaan hellankylkeen. Greit.

Jokusen viikkoa tätä jaksettuani totesin puolisolle, että Nyt En Kestä Enää. Puoliso totesi arjen hankaloituneen kiistatta kohtuuttomalle tasolle ja soitti sähkömiehelle. Tämä totesi, että ensiapuna voitaisiin vaihtaa kytkin. Tällä viikolla. Tästä viikosta on nyt aikaa semmoinen kuukausi. Avauduin viikonloppuna taas aiheesta puolisolle, joka soitti sähkömiehelle, joka sanoi tulevansa vaihtamaan kytkimen - tällä viikolla.

Sitä odotellessa lämmitän hellaa puilla, käytän varoen pyykinpesu- ja -kuivausfasiliteetteja ja löydän itseni joka päivä pohdiskelemasta "entä jos talo vaikka syttyykin palamaan" -ajatuksia. Jos tilanteesta jotain positiivista haetaan niin suihkussa en kerkeä normaalisti käymään kuitenkaan, niiltä osin kellarin pyykkituvan viileys ei siis haittaa ollenkaan.

Sitä putki- ja nyt myös sähköremonttia odotellessa totean, että lapsiperheet pysykööt kerros- tai rivitaloissa. Tai ainakin yhteen kerrokseen rakennetuissa asumuksissa. 

maanantai 17. joulukuuta 2012

Rakennuksessa on virhe

Minulla on taas mahdoton valokuvapulma - kameran muistikortti on hukassa, ja sillä muistikortilla on mittava kokoelma linoleum-vaihtoehtoja sun muita akuutteja asioita. En voi kirjoittaa niistä, koska ei ole kuvia. Palan halusta kirjoittaa jostakin, ja selasin äsken puolihuolimattomasti kuvia kesältä. Siis siltä ajalta, kun olimme vielä rintamamiestaloa remontoiva perhe. Nythän emme remontoi, vaan olemme edelleen hyytymyksen tilassa.


Sieltä arkistojen kätköistä löytyi myös otos paikasta, jota blogissa ei ole liiemmin esitelty. Nimittäin yläpohjasta. Minulle tulee aina yläpohjaa ajatellessani mieleen se, että rintamamiestalot noudattavat ihan omaa sumeaa logiikkaansa. Meidän yläpohja kun näyttää tältä:


Asiantunteva lukija havaitsee, että puutavara on hyvässä kuosissa, nuo lievät harmaudet aluslaudoituksessa johtuvat siitä, että lautatavara on uudelleenkäytettyä valumuottia. Tarkkasilmäinen katsoja voi myös nähdä, että tuolla päätykolmiossa ei ole minkäänmoista tuuletusräppänää tai muutakaan reikää tai koloa.

Se on kuulkaa rakennusvirhe semmoinen. Ei tuuletu yläpohja niin kuin pitäisi. Jostain syystä kuitenkin tuulettuu, koska ei ole ottanut ihteensä kohta 60 vuoden ajan.

Yläpohja on minulle alleviivaava esimerkki siitä, että joskus on parempi uskoa niihin 60 vuoteen kuin mihinkään rakennusmääräyskokoelmiin tai remonttiaiheisten aikakauslehtien manauksiin. Ja että on parempi olla sörkkimättä, jos ei ole mitään vikaa. Sen kun nuo Meidän Talot ja muut saisivat taottua vanhojen talojen remontoijien kalloihin niin veikkaan, että olisi paljon vähemmän murheita tulevaisuudessa.

Mehän nyt sitten mentiin sörkkimään, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta näkyy. Siksi olemme miettineet, että pitäisikö tuota tuuletusta nyt parantaa ja tehdä päätyihin ne reijät. Toistaiseksi olemme tarkkailleet tilannetta eli lähettäneet kaukopartiomiehen kurkistamaan luukusta yläpohjaan silloin tällöin. Ja yläpohjassa on kaikki hyvin, länsirintamalta ei mitään uutta.

Sörkimme, jos aihetta ilmenee. 

torstai 6. joulukuuta 2012

Asiaa vuorovaikutuksesta

Olen luvattoman huono bloggari kommentoinnin suhteen.

Aikaisemmat blogini ovat olleet vain tutuille tarkoitettuja päiväkirja- ja kirjoitusharjoitelmia eikä niissä kommentteja juuri vilissyt. Tämä taloprojekti on sen sijaan saanut enemmän ja enemmän lukijoita ja enemmän ja enemmän kommentteja. Onneksi remonttiblogeissa ei juuri vieraile se ihana kansanosa, joka oksentaa netissä pahaa oloaan toisten niskaan anonymiteetin suojissa. Siksi voin rehellisesti todeta:

Olen sekä teistä, rakkaat lukijat, että varsinkin kommenteistanne hyvin iloinen ja kiitollinen. 

Se ilo ja kiitollisuus välittyy vain perin heikosti, kun niin kovin harvoin ennätän kommentteja kommentoimaan. Ja kuitenkin se sellainen vuorovaikutus lukijoiden kanssa on asia, josta ainakin minä suuresti tässä hommassa tykkään. Kehnoja selityksiä kommentoimattomuudelleni ovat ainainen aikapula ja se, että lueskelen kommentit monesti kännykällä sähköpostista, enkä sitä kautta pääse kätevästi niihin vastaamaan kun gmail, joka minulle kommenteista ilmoittaa, ei tarjoa viestissään valmista linkkiä blogin kommenttilootaan.

Nyt olen joka tapauksessa päättänyt parantaa tapani. Pyrin huomioimaan paremmin kaikki jättämänne  kommentit, ihan itsekkäästi jo siksikin, että niissä on monesti hyviä ideoita ja näkökulmia tähän ikuisuussuohon nimeltä remontti. Toivon, että pyrkimys realisoituu myös käytännössä.

Lisäksi olen havainnut, että minut pitäisi saada satunnaisen lukijan kiinni välillä muutakin kautta kuin pelkän kommenttiboksin välityksellä. Tämän vuoksi olen lisännyt tuohon vasemmalle infopalkkiin sähköpostiosoitteen, jota yhteydenpidossa voi käyttää: kaisalaura(ät)gmail.com. Sinne voi jättää viestiä, jos asia on sen sorttinen ettei halua sitä kaiken kansan nähtäväksi tai muuten vaan on jotain suoraa palautetta annettavana.

Ajattelin, että laitan tähän jonkun kuvan itsestäni loppuun. Että minä täällä, heipparallaa. Totesin, että minusta ei ole otettu viimeiseen pariin vuoteen yhtään sellaista kuvaa, jossa ei olisi vauvaa naaman edessä. Laitanpa nyt tämän tärähtäneen otoksen siis kuvitukseksi tähän juttuun, että tiedätte että "tältä se sitten näyttää kun se niitä kommentteja lukee". Paitsi vauva on jo aika paljon isompi.


Ps. Kuvassa myös edellisestä tarinasta tuttu Visslande Vattenpanna. Tuolla sähköhellan päällä. 

Turhuuksien rovio

Lähestulkoon jokaisessa vastaan tänä syksynä tulleessa aikakauslehdessä, oli kyse sitten sisustus-, asumis-, rakentamis- tai ihan vaan yleisnaistenlehdestä, on esitelty ihana turhake. Olen nähnyt turhakkeen niin monta kertaa, että markkinamiehen viesti on lävistänyt älä osta mitään paitsi huuto.netistä -mentaliteettini. Haluaisin turhakkeen itselleni.

Tai haluaisin ja haluaisin. Saattaisin haluta, noin tunneperäisesti. Järkiperäisesti en luultavasti päädy haluamaan.

Turhake kuuluu vedenkeittimien sukuun ja huoneeseen ja on nimeltään DeLonghi Icona Vintage. Kuvassa oikealla.



Olisipa muuten kaunis tuollainen keittiönkaappeihin täydellisesti sopiva vaaleansininen, siltä munia ampuvalta Nänni Töötsiltä (esikoisen käsitys Angry Birdsistä) näyttävä sympaattinen vedenkeitin meidän tulevassa remontoidussa kyökissämme. Ah sentään. Miksipä ei myös tuo keskimmäinen leivänpaahdin. Tuollaisella kahvinkeittohärpättimellä emme sen sijaan tee mitään - luulen, että meillä tulee aina ja ikuisesti olemaan MoccaMasterin peruskahvinkeitin, jolla puoliso voi kiehauttaa itselleen sumpit tummapaahtoisista luomuporoistaan. Minä en juo kahvia, teetä sentään. 

Tuon vettä keittävän ihanuuden ojevähittäishinta on ainakin uusimman Kodin Kuvalehden mukaan 119e. Aika tyyris, sanoisin. 

Ja no. Minulla on yhtä aikaa Mats Golvlampan kanssa Joensuun Anttilasta vuonna 1994 hankittu vedenkeittoväline. Hän on myös länsinaapurista ja nimeltään Visslande Vattenpanna. En jaksa etsiä kameraa ja ottaa hänestä kuvaa, mutta hän on sellainen hyvin klassinen, teräksinen malli eleettömin mustin muoviosin. Pannun nokassa olevan viheltämissysteemin muovi on sulanut Moskovan kodin kaasuhellan kuumuudessa. Keitto-ominaisuudet ovat hyvät ja käyttöliittymä simppeli, ääni kova ja kantava. Kaasu-uuniarpea lukuunottamatta kuin uusi. Mitä minä hyvästä vesipannusta luopumaan, edes kauniin turhakkeen takia.

Sitä paitsi meillä on jo keittiössä ihan riittävän monta pistorasianvaraajaa. Se kahvinkeitin, radio, näin adventtiaikaan joulukynttelikkö. Itkuhälytin tai itkuhälyttimen patterien laturi (molemmat toivottavasti poistuvat jollakin aikataululla pistorasioita kuormittamasta). Jääkaappi, satunnaiset puhelimien laturit. Imuri, joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Lisäksi haluaisin yleiskoneen yläkomerosta näkösälle, niin sitä tulisi käytettyä. Leipääkin olisi kiva paahtaa. Ja joskus pitää sähkövatkata tai sauvasekoittaa. 

Huomenna on isomummon syntymäpäiväjuhla. Kaivoin sitä varten kaapista Hetskulta useita vuosia sitten saamani luottokorkkarit, jotka olivat saamishetkellä hyvin vähän käytetyt ja nykyään hyvin paljon käytetyt. Lankkasin ne ja yritin asetella toisen kengän purkautunutta pikkurusettia edustavampaan asentoon. Mietin hajamielisesti, että pitäisikö ostaa uudet kengät. Totesin, että ei pidä kun ovat ihan hyvät nämäkin. 

Veikkaan, että myös remontoidussa keittiössä keittelee edelleen vettä vanha kunnon Visslande Vattenpanna. Kauniin turhakkeen kuvaa voin käydä salaa ihailemassa täällä. 

Kaikkea kivaa ei tarvitse aina omistaa. Varsinkaan jos se kiva pitäisi ostaa uutena kaupasta.