keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hey Blue, here is a song for you

Joskus oli aika, jolloin harrastin blogeissani paljon biisilainausotsakkeita. Joskus oli myös aika, jolloin blogissani oli joka postauksen jälkeen päivän biisi. (Myöhemmin kävi ilmi, että nykyinen aviomies, silloinen toveri elämän myllerryksissä oli kerännyt ne kaikki biisit ämpeekolmosina tietokoneelleen kansioksi. Kaunis teko.)

Mutta mennään nyt tänään Joni Mitchellillä, kun sattui niin sopiva tekstinpätkä mieleen.

Minulla on nyt vähän sellainen olo, että luovutan näiden väriasioiden kanssa. Vessan seinään tosiaan melko pikaisesti valitsin noin seitsemästä maalikaupasta ottamani näytelapun joukosta yhden, joka oli olevinaan se paras. Ei beessi, ei sininen, ei valkoinen, vaan harmaa.

No, se harmaa ei kylläkään ole harmaa. Se näytti ensin hammastahnan väriseltä, mutta onkin ihan vaaleansininen. Siis noin niin kuin luonnossa. Tässä kuvassa se näyttää kai valkoiselta. Tuossa kohtaa on vasta yksi kerros maalia keltaisen päällä (ja hormin ritilä on keltainen, koska siitä tulee punainen) mutta ei se ainakaan yhtään paremmaksi muuttunut toisellakaan maalauskerralla. Sinisemmäksi.


Minä yritin positiivisesti ajatella, että onhan se harmaa. Ja se onkin, jos asettaa remonttivalaisimena edelleen toimivan Mats Golvlampan posottamaan suoraan seinälle hehkulampun keltaista valoa. Se, mikä jää Matsin selän taakse ja katveeseen, on vaaleansinistä. Erittäin vaaleansinistä.

En tiedä, mitä nyt tekisin. Melkein tekisi mieli luovuttaa saman tien ja tehdä, kuten Kylä-Laurilassa - vaihtaa siis surutta väriä. Jos palaisin juurilleni, myöntäisin että kaikki muu paitsi valkoinen valkoinen menee yli käsityskykyni, ja sutisin seinään viimeisen kerroksen ihan vaan sitä perus-maalarinvalkoista, mitä katossakin, niin ainakaan ei tulisi mitään sävy-yllätyksiä. Sitä paitsi katto on minusta kivan värinen. En halua maalata tuota enää kuin sen yhden kerran, koska mitä paksumpi maalikerros, sen näkymättömämmäksi tuo Enso-levyn hento raitakuviointi käy. Maalin pitäisi siis osua nyt kerralla maaliin. Onko kenelläkään ehdotuksia siihen, miten tätä dilemmaa olisi paras lähestyä?

Muistutuksena kerrattakoon, että vessa on puolentoista neliömetrin suuruinen koppi, jonne on tulossa isolle alalle seinästä melko hallitsevaa mustavalkoraidallista Enso-levyä. Lisäksi sinne tulee voimakkaan Uulan Puolukanpunaisia yksityiskohtia, kuten tuo viemäriputki, hormin ritilä, lattia- ja ovilistat sekä tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan myös ainakin yksi ellei kaksi puista pientä kaappia. Tuo entistä vähän tunkkaista keltaista selvästi vaaleampi vaaleansininen osoitti ainakin sen, että pikkuvessa on avaramman oloinen kun sen katto ja seinät ovat vaaleat. Ehkä siksi haluaisin pitäytyä siinä vaaleassa värimaailmassa enkä esimerkiksi maalata seiniä mustiksi tai punaisiksi, koska pelkään että koppi kutistuisi entisestään. Ja sinne tulee valaisimeksi se sama pyöreä maitolasikuuppa, joka siellä olikin, ja lampuksi ihan tavallinen hehkulamppu. (Tämä on periaatekysymys.)

Onko häviäjän ratkaisu ostaa kolmen litran pönttö maalarinvalkoista ja vetää sillä koko vessa. Vai menenkö vielä kikkailemaan maalikauppaan. Kas siinä pulma. 

maanantai 25. helmikuuta 2013

Ensin huvi

Ja sitten vasta työ.

Keskellä taloa ammottavan remonttireijän kanssa on opittu elämään sen verran sujuvasti, että mikään ei oikein etene. No, pienin askelin kuitenkin. Minun pitää ainakin ihan pikimmiten raportoida maailmankaikkeudelle todella hyväksi havaittu konsti paikata repsottavia Enso-pahveja. Halpa ja simppeli konsti, simppelille vanhan ajan materiaalille.

Jostain syystä on ollut viime päivinä sellainen olo, että nyt on kevät. Se on ehkä lisääntynyt valo, tai se, että tuuli tuoksuu jotenkin villille ja vapaalle, erilaiselle kuin keskitalvella. Kuka siis viitsii nököttää sisällä ja harrastaa putkiremontointia?

 Ei...

...me...

...ainakaan.


Tuo pulkkamäki sijaitsee Anttolanhovissa, jossa käytiin ulkoilun lisäksi palkitsemassa itsemme myös bliniherkuilla.


Nam.

Mutta huviretken päätteeksi piti toki palata takaisin arkeen. Kas näin iloisesti sujui maalarilta alakerran vessan kattohalltexien sutiminen pienen irtioton jälkeen:


Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta noiden kattohalltexien pitää olla valkoiset. (Juuri minkään muun sitten ei rintamamiestalossa pidäkään, terveisin tyylipoliisi.) Ihan huimasti tuli avaruutta lisää jopa tuohon pieneen kopperoon kun katto valkeni.

Seinät piti maalata tänään, mutta kuopus alkoi tekemään hampaita ja suostui vain nököttämään sylissä kuin tatti kiukkuisena kuin ampiainen. Ei voi maalata, jos sylissä on kiukkuinen mukula. Oh well, huomenna sitten. 

perjantai 22. helmikuuta 2013

Laurakaisa esittelee uuden, mullistavan sisustustyylin

Ja sen nimi on remonttia odotellessa -sisustus.

Kaikki lähtee tietenkin aina fiiliksestä, ja tässä tapauksessa se fiilis on jotakuinkin tällainen:

"Kun kohta kumminkin remontoidaan tämä huone/talo/nurkka/kerros niin ei varmaan kannata nyt nähdä vaivaa vaan lykätä vaan tämä sisustusesine x tai tarvekalu y tähän paikkaan mihin se nyt sattui kädestä putoamaan." 

Tämä sisustusfilosofia johtaa mielenkiintoisiin lopputuloksiin. Otetaan vaikkapa ämpärit.

Meillä on kellarin pyykkituvassa tason alla ihan oikea, mietitty ja harkittu säilytyspaikka ämpäreille:


Kuva on rakennusvaiheesta, nyt tuossa edessä on verho. Verhon takana kuuluisi talvella majailla kaikkien pienikokoisten piha-asioiden kuten kukkaruukkujen ja sen sellaisten, ja lisäksi siellä pitäisi olla säilytyspaikka niille ämpäreille. Meillä on paljon ämpäreitä: yleisämpäreitä, sieniämpäreitä, marjaämpäreitä, siivousämpäreitä, ennen oli myös vaippaämpäri kunnes vaipoissa alkoi kulkea kaksi yksilöä ja ämpäri kävi liian pieneksi. (Nyt on muovinen likavaippakori. Vaippaämpärin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.)

Kun nyt äsken sinne verhon taakse kurkistin niin siellä oli yksi Värisilmän muovipussi jonka sisällä oli yksi melko huonoon kuntoon päässyt, käytetty maalipensseli. Hyllyllä oli lisäksi pariton, harmaa työkäsine kattoremonttiajoilta ja lattialla roskis täynnä kuivurin nöftää.

Kukkaruukuista yksi palvelee takapihalla lumiukon päähineenä ja loput muistan nähneeni ennen lumentuloa työnnettynä pahvilaatikossa verannan alapohjaan. Ämpärit on sijoitettu sillä tavalla kivasti ja kätevästi kellarin rappuun kulkuväylälle huojuvaksi torniksi, että niihin kompastelee jatkuvasti kellarin ovesta kulkiessaan.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Talossamme on uskomaton määrä tyhjiä hyllyjä, lipaston laatikoita ja yläkomeroita sekä vielä uskomattomampi määrä sinne tänne vellovaa, vailla omaa sijoituspaikkaa haahuilevaa rojua joka käy hermoille, ahdistaa, ärsyttää ja sapettaa ihan joka päivä. Luulisi, että nämä kaksi olisivat suoranainen match made in heaven, mutta väärä on luulo. Ja se johtuu remonttia odotellessa -sisustusfilosofiasta.


Että mitä niitä ämpäreitä sinne tänne kuskaamaan kun kohta tulee kuitenkin iso paha remontti, joka puhkuu ja puhaltaa kaiken uusiksi ja sitten kaikelle voi vihdoin etsiä oman paikan.

Tämä sama pätee myös muuhun sisustukseen - kauniit huonekalut ovat vintissä varastossa, taulut ovat ripustamatta seinille, joka paikkaan kerääntyy romukasoja ja tavararöykkiöitä. Ja kaapit kumisevat tyhjyyttään.

Kun nyt otetaan huomioon, että meillä valtaosaa näistä autuaaksitekevistä remonteista on odoteltu jo kaksi ja puoli vuotta ja odotellaan tällä vauhdilla edelleen ainakin toinen mokoma, voisi kuvitella että vähänkin tolkullisempi yksilö osaisi tästä vetää johtopäätöksensä. Vaan johtopäätöksetpä eivät kuulu remonttia odotellessa -sisustajan repertuaariin lainkaan!

Remonttia odotellessa -sisustaja alistuu kohtaloonsa ja elää ärtyneenä kaaoksen keskellä. Tilannetta ei helpota se, että kun joku odotetuista remonteista viimein alkaa, syntyy normaalin odottelukaaoksen rinnalle myös remonttikaaos. Remontin alta roudataan tavaroita johonkin, yleensä yläkerran, jossa on jo valmiiksi parin edellisen remonttikierroksen perintönä tavaraa jos jonkinmoista. Mitkään kirpputori- tai kierrätyspyrkimykset eivät saa tavaramäärää vähentymään oleellisesti, mikä johtuu luultavasti edellä mainitusta säilytystilojen säilyttämisestä tyhjillään ja tyhjän panttina.


Salaa remonttia odotellessa -sisustaja katselee tietokoneen arkistoista kuvia ajasta, jolloin kaikki maallinen omaisuus ei ollut vielä siirtynyt uuteen omaan kotiin eikä yksikään remontti vielä alkanut tai edes antanut odottaa itseään: 


Ps. Remonttia odotellessa -sisustaja pysyy järjissään ainoastaan siten, että talossa on yksi huone, jossa ei ole mitään ylimääräistä rojua, jossa taulut ja suvun perintöpotretit ovat seinällä ja lipaston laatikot ja kaapit täynnä esineistöä, joka niihin kuuluu. Meillä tämä keidas ja rauhan tyyssija on nurkkakamari eli makuuhuone. Koska sitä ei tarvitse ikinä remontoida. 

tiistai 19. helmikuuta 2013

Ytimessä

Minähän olen tunnetusti paasannut kaikenlaisen vanhan vaalimisen, säilyttämisen, säästävän remontoinnin, konservoinnin ja restauroinnin puolesta niin blogissa kuin muillakin areenoilla. Sinänsä hölmöä, että omassa talossa näitä periaatteita ei ole vielä niin kauheasti voinut noudattaa - sauna- ja kattoremontti olivat lähinnä rekonstruointia, nehän tehtiin vaikka vanhan näköisiksi ja mallisiksi niin silti täysin uusiksi, uusilla materiaaleilla ja osin työtavoillakin. Pyykkituvan rakentaminen oli puhtaasti peruskorjaustyyppistä käyttötarkoituksen muutosta ja mukavuuksien lisäämistä. Ikkunaremonttia ei lasketa kuuluvaksi mihinkään kategoriaan koska se ei ole vielä valmis, ja muutenpa emme ole oikein koskeneetkaan mihinkään.

No, nyt olemme päässeet tähän ah niin työlään mutta ainakin henkisellä tasolla myös palkitsevan "rintamamiestalo remontoitiin aikuisten oikeasti vanhaa kunnioittaen" -meiningin ytimeen. Sitä ydintä edustavat tällä hetkellä eniten vessan Enso-pahvit. Tai ensopahvit, tai Oulu-pahveiksikin niitä kutsutaan.


Olemme molemmat tuijottaneet vuorollamme lievästi haastavia eli reikäisiä, paikoin revenneitä, liian naftisti listojen alle jätettyjä pahvejamme ja puuskahtaneet "mitäjosvaihtaiskuitenkinnääpahvit" -lausahduksia. Ja sitten todenneet, myös vuorotellen, että ei vaihdeta. Ne paperit kertovat ihan yhtä paljon rakennusperinnöstä ja 50-luvun ajatusmaailmasta kuin sekin, että koko vessakoppero on tosiaan pienempi kuin meidän nykyinen keittiön pöytä. Kuten jo syksyllä kirjoitin, minusta vanhaa vaalitaan sillä tavalla että se jätetään paikoilleen ja sen annetaan olla.

Tuo kuvassa näkyvä vähän enemmän kuin lievästi haasteellinen kohta jää muuten sen mustavalkoraidallisen Enso-levyn alle. Puuh. Mutta ihan riittävästi reikää, repeämää ja tosiaan niitä listojen kyljessä irvottavia pahvinreunoja noissa riittää niin, että seinien siistiminen ennen uudelleenmaalausta vienee usempia henkilötyöpäiviä. Saapahan valu kuivua rauhassa.

Olen hakenut tälle Enso-pahvien säilytysvimmalle uskonvahvistusta intternetistä ja löytänytkin sitä. Totuushan se on, että vaikkapa pinkopahviseiniä voi repiä melko huoletta kun sitä pinkopahvia kuitenkin on edelleen saatavilla. Tuota paksua, kuviollista pahvitapettia ei enää valmisteta, sitä ei saa mistään. Jos tätä lukee joku, joka aikoo irrottaa tuota omalta seinältää niin olkoon yhteydessä minuun, tarvitsisin kipeästi isohkon palan tätä materiaalia yläkerran keittiöön.

Löysin Enso-pahviretkilläni netistä myös uuden tuttavuuden nimeltä Turun restaurointikeskus. Aivan loistavat sivut, vaikka päivityksiä ei taida juuri tältä vuosikymmeneltä ollakaan. Itku meinasi päästä kun luin vaikkapa säästävän korjausrakentamisen periaatteista - teksti voisi olla omalta näppikseltäni lähtöisin. Minulla on ollut niistä taannoisista naapurin ikkunoista asti vähän sellainen olo, että kukaan ei ymmärrä eikä tajua ja olen yksin maailmassa näiden huuruisten perinnehippiaatosteni kanssa. Mikä ei tietenkään ole totta, kuten tuon postauksen kommentitkin jo osoittavat. Kovin silti sydäntä lämmittää, kun löytää Virallisia Instansseja jotka jakavat omat ajatukset tästä tematiikasta. Restaurointikeskuksen sivuilla kerrotaan yksityiskohtaisesti erään kohteen kunnostamisesta, muun muassa Enso-pahveista tässä kirjastohuonetta käsittelevässä jutussa.

Jossa sanotaan näin: "Ensopahvia ei enää valmisteta kuten pinkopahvia. Alkuperäinen pahvi on hyvinkin säilyttämisen arvoinen kiinnostava materiaali, vaikka se on kolhiintunut ja repeillyt." 

Minulla on silti yksi syy ylitse muiden säilyttää vaikkapa nyt vessassa, tai eteisessä ja keittiössä ja yläkerran eteisessä ja keittiössä nuo alkuperäiset Enso-pahvit: Minä tykkään niistä. Se johtuu ainakin siitä, että mummolan rintamamiestalon keittiö ja mummon ja ukin kesäpaikka, 20-luvulla rakennettu pieni hirsimökki Pohjois-Karjalassa, olivat ja jälkimmäisessä tapauksessa ovat edelleen ensopahvitettuja. Minusta se on nätti, sopiva ja mainio seinäpinnoite jonka vaihtamiselle ei ole kerrassaan mitään syytä. Ainoa harmi on se, että tuo pintakuviointi tietysti loivenee joka maalauskerralla enemmän näkymättömiin. Tässä verrokkina maalaamaton ja kolmeen kertaan maalattu pinta vierekkäin:


Niin, mitä tulee maalaamiseen, se summanmutikassa valitsemani harmaa sävy vessan seinään näyttää tällä hetkellä mintunvihreältä, sillä on siis sutaistu viemäriputken nurkka jota ei enää viemärin asentamisen jälkeen olisi päässyt maalaamaan. Toivon, että kyseessä on jonkinsorttinen optinen harha, joka poistuu kun muut vessan uudet elementit eli mustavalkoinen Enso-levy ja harmaa lattia asettuvat paikoilleen. 

maanantai 18. helmikuuta 2013

Blogiyhteensattuma

Selailin eilen hajamielisesti nettiä ja päädyin jonkun blogin kautta toiseen blogiin ja sieltä kolmanteen ja neljänteen. Sitten olinkin lukemassa yks kaks hauskaa blogia, jossa remontoitiin vanhaa taloa, jossa asui monta kania. Olen kyllä kurkistanut Ekholmin Savustamon blogiin joskus aiemminkin, koska muistan talon ulkonäön ja sen, että villiviini oli kasvanut sisään kuistin seinästä.

Klikkailin remonttiaiheisia tunnisteita ja päädyin uudesta ulkoverhouksesta kertovaan postaukseen. Jäin tuijottamaan otsa kurtussa tätä kuvaa, joka on siis tietysti lainattu tuolta Savustamon blogista:


Ja sitten tajusin, että minä olen vasta muutama päivä sitten ajanut potkurilla tuon Ekholmin Savustamon ohi. Tosin tietämättä, että se oli Ekholmin Savustamo. Olimme putkiremonttievakossa, lähdimme potkuriajelulle, vanhempi tytär istui potkurin kyydissä ja minä vielä häntä valistaakseni viittilöin taloa kohti ja sanoin että katso, siinäkin joku korjaa tuollaista vanhaa, kaunista taloa vähän niin kuin iskä meillä kotona.

(Tyttären nykyisin jo hyvin laajaan sanavarastoon ei jostain syystä kuulu käsite "remontti". Kaiken, mitä korjataan, pitää ensin olla rikki. Vessaremontin syvintä olemusta emme siis ole ehkä aivan saaneet hänelle kirkastettua, kun tällä logiikalla vessa oli ensin ehjä kun kotoa lähdettiin, ja sitten iskä poissaollessamme sen rikkoi vaikka kaikki puhuivat että iskä muka jotain korjaa sillä aikaa kun ollaan mummolassa. Aikuiset ja heidän omituisuutensa.)

Päästä kuului suunnilleen tuulettimen hihnan vinkuna kun kuva ja potkurimuisto yhdistyivät. Melko hilpeä yhteensattuma, kaikkine potkukelkkoineen.

Lisäsin Ekholmin Savustamon tuohon vasemmalle kyttäyslistalleni ja saatan käydä kyttäilemässä mummolavierailuilla ihan paikan päälläkin. Nämä hardcore-remonttiblogit saavat oman työmaan näyttäytymään aina niin kovin pieneltä ja kevyeltä. 

torstai 14. helmikuuta 2013

Betonin kuivumisesta

Nyt ärsyttää tämä etäremontointi.

Haluaisin kirjoittaa yksityiskohtaisia vessaremonttipostauksia blogiin, mutta olen puolison puhelinraporttien ja kännykkäkamerakuvien varassa enkä tajua mistään mitään kun en ole itse paikan päällä katsomassa että mikä reikä mikä viemäri mikä 50-luvulla rikki piikattu kellarin tuuletushormi... Kun tähän vielä lisää yhden melko suuresti järkyttäneen mutta kaikeksi onneksi tällä hetkellä hyvässä toipumisvauhdissa olevan sairastapauksen lähipiirissä ja kaiken siihen liittyvän puhelinliikenteen, alkaa olla pikkuhiljaa sellainen olo että me tullaan lasten kanssa kotiin täältä NYT vaikka olisi koko mökki yhtä remppatannerta että voi edes kommunikoida suoraan eikä kännykän välityksellä.

Tällä hetkellä nyt vissiin aprikoidaan eniten seuraavaa:


Vessan lattian alla on siis luonnollisesti ikään kuin kellarin katto, joka oli tuossa kohtaa paikoin vain noin viiden sentin paksuinen hötövalu. Siihen piti valaa tuollainen vahvike, koska valurautaviemäriä irti piikatessa reijästä tuli väljä, ja jollainhan se oli paikattava. (Sitä varten siis se edellisen postauksen jeesusteippivalumuotti.) Paikattiin niin, että sotkettiin 25 kilon sementtisäkkiin nelisen litraa vettä ja kipattiin se tuohon. Siitä vahvikkeesta tuli noin viiden sentin paksuinen kakku, ja nyt sitten mietitään, että missä vaiheessa tuohon voi turvallisesti rakentaa lattiaa päälle?

Tuohon putkihässäkän päälle tulevat siis purut, sitten vaneri ja siihen päälle muovimatto, eli ylöspäin tuo ei pääse kuivumaan edes sen vanerivaiheen jälkeen. Jotain pikisudintaa tuohon valuun on tehty, mutta ei mitään kunnon kerrosta eli alaspäin kuivuminen onnistunee. Lisäksi tuo lattian alus on yhteydessä keittiön puolelle, jossa on vastassa tiskipöydän alla osin lautalattia ja osin tiskikoneen alla oleva muovikaukalo. Takaseinällä on piippu ja oikealla puolella toistaiseksi muovitapetoitu suihkupömpeli.

Jollain tavalla pitäisi nyt siis ennustaa, missä kohtaa siitä neljästä litrasta vettä on niin vähän jäljellä ettei se aiheuta tuolla mitään purujen ylimääräistä kostumista, kun ne purut eivät tuosta suoraan ylöspäin pääse kuivumaan. Tuon kakkaran kuivattelu seuraavien viiden viikon ajan tuntuu jotenkin hätävarjelun liioittelulta, mutta voihan se tuntuma olla väärässäkin. Valistuneet arvaukset tai tietämykset otetaan ilolla vastaan.

Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että nyt meillä on talossa kaksi paikkaa, jossa on käytetty urtsia. Edellinen oli kellarin oven karmi. Nyt on tuota inhaa pursotetta myös tuossa kohdassa, missä vessan ja keittiön viemärit kohtaavat ja kaikki kylmät ja lämpimät vedet tulevat kellarista ylös. Tämä valinta tehtiin yksinkertaisuuden lisäksi lähinnä sillä perusteella, että tulevat putkiremontit olisi mahdollista tehdä rikkomatta tuota vessan valua lisää - keittiön viemäri on vaihdettu muoviseksi aiemmin ja nyt vain putkimiehen toimesta tarkistettu, joten siihen ei tällä kertaa koskettu. Jos sen elinkaari päättyy ennen muita putkihommeleita niin ei tarvitse sitten piikata sen vaihtamista varten taas reikiä lattiaan.


Don't try this at home

Varoituksen sana: Näin voi käydä, jos katsoo liikaa MythBusterseja.

Olikohan viime vai toissa viikolla kun Myytinmurtajat kysyivät, voiko ilmastointiteipistä eli pakanaperheessämme tuttavallisemmin jesarista valmistaa sillan.

Kyllä voi.

Ja jos siitä voi valmistaa sillan, siitähän voi tehdä melkein mitä vain, tuumi putkiremontoiva puoliso, ja teki jeesusteipistä valumuotin.


Tähän liittyy niin paljon kaikkea sellaista, jota varten pitäisi tarkistaa faktoja paikan päällä olevalta remppareiskalta, että parempi kun en ala tämän enempää edes selostamaan.

Joka tapauksessa tuosta kuvasta näen ainakin minä sen, että kellarin kauhea putkihässäkkä on muuttunut noiksi siisteiksi, valkoisiksi komposiittiputkiksi ja kellarin pyykkitupaan on ilmestynyt tuon pyöreän venttiilin taakse ihan oma ilmanvaihdon poistoräppänä hormiin.

Kuriositeettina mainittakoon, että taloomme jälkikäteen tuotu lämmin vesi oli kätevästi nykäisty pannuhuoneesta keskikerroksen vessaan tuon poistohormin kautta.

Yritän putkiremonttiraportoida lisää pikimmiten. Mainitaan nyt vielä tässä yhteydessä sekin, että putkiremontin putkimiehen työskentelyä vaativa osuus kesti talossamme kaksi (2) päivää, ja nyt meillä on uudet käyttövesiputket ja viemärit eikä vanhoista enää jälkeäkään.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Naamiointia

Olen tässä etäpähkäillyt yläkerran vessan seinän pahvissa olevaa reikää. Siis sitä Teho-pöntön jälkeensä jättämää.


Teho-pöntön jälkeensä jättämä reikä seinässä on säilyttämisen arvoinen, koska kohta saattaa koittaa sellainen aika, että kukaan ei enää tiedä, mikä oli koko Teho-pönttö. Ja sellaista kulttuuriperinnön katoamista täytyy torjua viimeiseen hengenvetoon asti.

Maalaamme tuon vessan seinät samalla sävyllä millä alakerran vessankin seinät. Näin on päätetty. Olkoon vain tuo vihreä ajallinen kerrostuma, mutta se on myös ihan kamalan ruma, migreenikohtauksia aiheuttava vihreä. Sudin siihen päälle uuden ajallisen kerrostuman harmahtavaa valkoista. Maalia voi sutia myös tuon Teho-reijän päälle, mutta ei tuo kyllä siitä ehkä vielä kaunistu. Niinpä ajattelin, että tuon kohdan voisi yksinkertaisesti piilottaa jollakin seinälle ripustettavalla jutulla.

Ensin ajattelin sellaista Ebba Masalinin koulutaulua, mikä meillä on alakerran vessassa. Sitten katsoin, mitä ne maksavat. En halunnut maksaa toisesta sellaisesta 60-80 euroa, ja sitä paitsi yksi Ebba on ehkä riittämiin yhdessä talossa. Varsinkin kun en keksinyt, mikä toinen kuva olisi sopinut tuonne yläkerran vessaan. Ruishan on alakerran vessassa siksi, että ruisleipä on ainoa puolison mieleen pitkällisen pohdinnan jälkeen juolahtanut asia, joka ei maailmassa ole joutavanpäiväistä turhuutta.

Sitten ajattelin, että jostain mustavalkoisesta kankaasta voisi tehdä rimojen avulla sopivan kokoisen taulun ja laittaa sen seinälle reijän peitoksi. Katselin Marimekon kankaita mutta mikään nyt tuotannossa oleva klassikko tai uusi kuosi ei oikein iskenyt. Huutiksessakaan ei ollut mitään "just toi" -tyyppistä vanhempaa Marimekkoa tarjolla. Ikealla on minusta kivoja kankaita, mutta ei sielläkään ollut mitään tuonne vessaan sopivaa. Eurokankaan pengoin vasta läpi kun metsästin kangasta vuokralaisen oven talvikäyttöön tulevaa oviverhoa varten, enkä muista nähneeni sielläkään yhtään sellaista kuosia, joka olisi ollut minusta meidän taloon istuva.

Huuto.nettiä selatessani tuli mieleen, että katsonpa jos tarjolla olisi vaikka vanhoja kalenteripyyhkeitä. Niissä on joskus kivoja kuvia, jos löytää tarpeeksi vanhan pyyhkeen eikä Sarah Kay -kopioita 80-luvulta. Eipä ollut mitään silmää miellyttävää sielläkään, mutta tuosta kalenteripyyhkeestä sain sitten idean:

Olen lehdissä ja muistaakseni jossain blogissakin ihastellut Kaunisteen keittiöpyyhkeitä ja muistelin, että niistä joku oli tuollainen kalenterimalli. Ja katso, tämän vuoden kalenteripyyhettä sai myös mustavalkoisena. Se näyttää tältä:
Tuo on minusta kivan näköinen. Se on mustavalkoinen. Sen saa rimojen päälle pingottamalla muutettua tauluksi. Ja siinä on minusta hauska juju: Kun meillä nämä sisustusvalinnat tehdään kerralla valmista -filosofialla eli mitään ei ole tarkoitus muuttaa, koskaan, on hauska tulevina vuosina ja vuosikymmeninä käydä yläkerran vessassa ja hajamielisesti ajatella että niin, se oli vuosi 2013 kun tehtiin putkiremppa

Jep. Tästä ajatuksesta pidän. Siksi tilasin jo pyyhkeen ja tein sen kaupasta nimeltä Siivouskauppa. Jälleen yksi kiitettävä afääri, josta tietää jo ensilukemalta, mitä siellä myydään. 

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Evakkotaipaleella

Alkuun taas anekdootti, joka ei liity oikein millään tavalla mihinkään.

Meitä ja niitä öö sillä tavalla mukavasti hulluja naapureita yhdistää muiden asioiden lisäksi mieltymys mollivoittoiseen joululauluperinteeseen. Olemme jo kahtena joulunalusaikana viettäneet "Ankeimmat joululaulut" -tapahtumaa, jossa on siis laulettu kaikkia niitä suomalaisia joululauluja, joissa äiti on sairaalassa, kuollut, kuopattu, pieni veli taivahassa, suru säveliä sumentaapi ja muutenkin rattoisa tunnelma. (Poikkeuksena toki lasten laulutoiveet, jotka yhteislaulettiin vaikka eivät olleetkaan ankeita.) Lisäksi laulettiin Evakon laulu, koska se naapurin herran mielestä sopi mainiosti ko. lauluperinteeseen.

Niin että siitäpä silta aasille."Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan, en aavistanut, mitä aamu tuopi tullessaan", olisivat voineet meidän talon nykyiset tyttäret laulella, sillä eilen pakkasin heidät Volvoon ja hurautimme mummolaan evakkomajoitukseen. Flunssainen perheemme puoliso- ja isähahmo jäi yksin kotiin missionaan vessojen purku ja mahdollisimman pitkälle etenevä uusien rakentaminen poissaollessamme.

Minua kismittää suuresti olla poissa tapahtumapaikalta kun tällainen merkittävä remonttityömaa on käynnissä. Toisaalta minua luultavasti kismittäisi vielä enemmän asua talossa, jossa ei ole viemäriä eikä juoksevaa vettä paitsi satunnaisesti kellarissa, jossa on 16 astetta lämmintä. Tai siis ei suoranaisesti asua, vaan lähinnä hallinnoida noissa olosuhteissa niitä talon nykyisiä tyttäriä.

Olen siis nyt siinä onnettomassa asemassa, että joudun päivittämään remonttikuulumisia puolison hatarien puhelinraporttien ja kännykkäkamerakuvien perusteella. Päivitän silti, että jäisi tästäkin urakasta joku merkintä aikakirjoihin.

Nyt olemme tilanteessa, jossa alakerran vessasta on purettu kaikki kilkkeet pois:


Tila näyttää suurensuurelta. Se on pienempi kuin meidän keittiön pöytä.

Tässä vielä toinen otos, jossa näkyvät myös Vessaremonttimiehen varpaat. Ja palanen pöntön alla uinunutta lautalattiaa. Sekin pitää purkaa. Harmi.


Minulla oli pitkään vessan seinällä rivi erilaisia harmaaseen taittavia valkoisia maalisävylappuja. (Onkohan niillä joku oikeakin nimi?) Tuijottelin niitä, noin joka toinen päivä sanoin puolisolle että pitäisi aukaista se muovimattopaketti ja tuumata tuo vessan seinän väri kohdilleen. Lopulta siinä viimeisenä iltana evakkoretkikuormaa kuumeisesti kasaan haaliessani kipaisin jossain välissä niiden eniten harmaiden lappujen kanssa vinttiin, tihrustin siellä huonossa valossa lappuja muovikääreessä olevaa lattiamattorullaa vasten, totesin että tästä ei tule hullua hurskaammaksi ja otin random-otannalla yhden melko harmaan lapun, johon kirjoitin tussilla "tätä seiniin, Uulan Into-sisustusmaali" ja annoin lapun puolisolle.

Että näinkin pieteetillä meillä sisustetaan.

Myös jonkinasteista hankaluutta on ilmennyt, koska se yyyberhieno oranssi Enso-levy ei mitenkään riitä yläkerran keittiön välitilalevyksi. Tämä siksi, että yläkerran keittiön ruudullisen Enso-levyn takaa pahvitapetista paljastui melko soma mutta iso reikä, joka on tismalleen sellaisen vanhan ajan valurautaisen, pyöreäpohjaisen kaatoaltaan mallinen. Minulla on siitä kuvakin, mutta se on näemmä kotikoneella.

On sympaattista tietää, että yläkerran keittiössä on alun perin ollut sympaattinen, pyöreäpohjainen kaatoallas. On masentavaa, että sen jälkeensä jättämä reikä on niin suuri, ettei pieni oranssi levynpalaseni riitä sitä peittämään. Jos joku sattuu tietämään, että jossain on oranssia Enso-levyä, ottakoon välittömästi yhteyttä.

Minä olen toistaiseksi lähestynyt ongelmaa lähettämällä feisbuukitse kilometrin pituisen epätoivo- ja ahistusviestin gurulleni Espooseen. Voisin lisätä kaikkiin mahdollisiin remonttiohjeisiin siihen "Asu vuosi ennen kuin teet mitään" -kohdan perään - tai ehkä jopa ennen sitä - että "Hanki hyvä guru". Gurun tarpeellisuus remonttitaipaleen myrskyissä ja karikoissa on kiistaton. Jo pelkästään siksi, että gurun vastaus alkaa melko usein sanoilla "Ei pidä vaipua epätoivoon."

Gurulla oli parikin kikkaa kinkkisen tilanteen ratkaisemiseksi. Mutta niistä lisää tuonnempana. 

tiistai 5. helmikuuta 2013

Taas mennään

Meidän piti aloittaa putkiremontti marraskuussa. Ei aloitettu, koska puoliso oli töissä. Sovittiin putkimiehen kanssa, että aloitetaan vasta helmikuun puolivälin paikkeilla, myöhemmin tarkka putkarin saapumisaika osui ensi viikon tiistaille. 

Hyvä ettei aloitettu marraskuussa. Silloin ahisti, stressasi ja kiukutti koko rempan ajattelu.

Tänään kattoremonttikauheuksista on kulunut selvästi riittämiin aikaa, koska putkiremonttialoitus ei ole aiheuttanut perheessämme muuta kuin innostunutta ja hyväntuulista mielenvirettä ja suoranaisia äänekkäitä ilonilmauksia. 

Nyt se siis on alkanut. Aamulla yläkerran vessa näytti vielä osapuilleen tältä: 


Yläkerran hyyskästä ei oikein saa kunnollista kokonaiskuvaa, kun se on pieni ja hankalan mallinen kuvattava. Mutta ainakin värimaailma näyttäytyy, ja kokonaisuudenkin voi ehkä näistä fragmenteista hahmottaa. Tästä kuvasta kannattaa bongata persoonallinen tapa peittää Teho-pöntön vesisäiliön seinään jättämä jälki:


Purkuhomman jälkeen se säiliön jälki näyttää nyt tältä. Millähän tuon paikkaisi.


Vessassa on aika moderni pytty ja lavuaari, mene tiedä missä vaiheessa vaihdetut. Valkoinen, ruudullinen Enso-levy seinässä on kuitenkin alkuperäinen, samoin nuo nurkkien kolmiohyllyt vaikuttivat rakennusvaiheessa tehdyiltä. Ne toki jäävät paikoilleen. Peili on imatralaisesta osto- ja myyntiliikkeestä.


Minä luulin, että tuo lattia on kovalevyä mutta se olikin maalattu muovimatto. Roskat tulevat yläpohjasta ja niiden karisemista täytynee jotenkin remontin konstein hillitä. Lattiasta tuleva koukeroputki on lämmin vesi, joka on lisätty talon fasiliteetteihin myöhemmin kuin rakennusvaiheessa.


Sieltä muovimaton alta paljastui lautalattia. Tässä kohtaa perinneremontoijasta tuli peruskorjaustihulainen - lattiaa ei saanut mitenkään tolkullisesti purettua ehjänä kun laudat oli ponteistaan naulattu ja naulat kuudenkymmenen vuoden aikana kertakaikkisen tiukasti puuhun pureutuneet. Lattia oli kuitenkin pakko purkaa, joten se purettiin niin että se meni rikki. Harmittaa. Mutta lautalattia purutalon vessassa ei mitenkään näyttäydy järkevänä rakenneratkaisuna ja hirveä kikkailu lattian säästämiseksi muovimaton ja vanerin alla taas tuntui jotenkin pöljältä. Ehkä joskus vielä tätäkin kadumme. Ehkä emme.


Putkihässäkkä paljastuu lattian alta. Nuo kaikki valurautaviemärit ja vesiputket siis mäkeen ennen ensi tiistaita.


Minusta tällaisia kuvia pitäisi esitellä kaikille vastaremontoidun rintamamiestalon ostajille. Että mistäs tiedät, ettei siellä kauniiden pintojen  alla majaile tällaista tavaraa. Sikäli toki tämä on huono varoittava esimerkki, että minkään sortin vuotojälkiä ei tuolta yläkerran vessan lattiasta löytynyt.


Piipahdus yläkerran keittiön puolelle, näin kauniille näytti seinä lavuaarin poistamisen jälkeen. Vähän tummunutta puuta, ei lahoa kuitenkaan. Jos joku haluaa rosterisen autotallilavuaarin, ottakoon yhteyttä.


Lavuaari on siis tämä, joskus jossain vanhassa yläkertapostauksessa eritelty. Pohjassa on maalitahroja, muuten ehjä ja siisti.


Päivän päätteeksi vessan kalusteet nököttivät evakossa yläkerran eteisessä. Nuo laitetaan takaisin, hyvät ja toimivat kapineet. Ellei sitten jostain tupsahda eteen jotain vanhaa ja arvokasta, mutta luulen, että sellaisten metsästys ei oikein nyt osu aikatauluihin.


Ja tässä lopputulos vessan puolelta. Perjantaina puoliso hakee konevuokraamosta sähköisen puukkosahan ja sitten lähtevät hampaista paikat...eiku nuo putket mäkeen. En tiedä, miten kauhea homma se mahtaa olla. Enkä ole edes katsomassa, koska päätimme evakuoida naiset ja lapset noin viikoksi mummolaan putkiremontin jaloista alkaen ensi perjantaina.


Tässä oli ennen lavuaari.


Kävin tänään heilumassa rullamitan kanssa vintissä ja totesin, että ystäväni Ullan äidin Kainuusta pelastamat, mustavalkoiset Enso-levyt riittävät mainiosti alakerran vessan tarpeisiin ja niistä jää vielä ylikin. Siksi päätimme tänään kaiken mahdollisen yksinkertaistamiseksi, että yläkerran vessasta tulee  värimaailman puolesta samanlainen kuin alakerrastakin. Se tarkoittaa sitä, että nuo tömäkän vihreät seinät pitänee maalata. Täytyy nyt vielä harkita - mustavalkoraidallisuus yhdistettynä tuohon vihreään saattaa olla liian yrmeä kokonaisuus. Toki vihreän säilyttäminen olisi hieno tapa vaalia yhtä ajallista kerrostumaa. Mutta ehkä se kaikkein vihrein ajallinen kerrostuma saa säilyä yläkerran keittiön lattiassa, johon se minusta hyvin sopii. Tuossa yltympäriinsä vihreässä vessassa sitä vihreyttä vaan tuntuisi olevan yksinkertaisesti hitusen liikaa.

Yläkerran vessa purettiin ensin mutta kasataan kokoon viimeisenä. Näin toki siksi, että elämme alakerrassa ja tällä marssijärjestyksellä minimoimme alakerran vessan käyttökatkoksen ja sen vaikutukset jokapäiväiseen elämään. Niinpä sen värityksen osalta on aikaa vielä miettiä lopullisia ratkaisuja.

Meillähän on tosiaan se työnjako, että minä haluaisin ihan vaan vähän purkaa ja puoliso kategorisesti kieltää purkamasta. Nyt kuitenkin ollaan siinä vaiheessa, että sain luvan hyökätä myös vähän alakerran vessan kimppuun. Alakerran vessan mystisen kotelon sisältä löytyi mystisiä puupalikoita sekä kuumavesiputki. Ja, mikä parasta, myös alkuperäinen lattialista.

Joten kun uudet komposiittiputket tullaan joka tapauksessa vetämään pintavetona, tuota koteloa ei tarvita ja tuossa kohtaa voi kulkea vain vanha, uudelleen maalattu lattialista. Punaiseksi maalattu sellainen.

Alla oleva kuva sisältää melko paljon sitä vanhojen talojen arvokasta patinaa. Yök.


Summa summarum: Rintamamiestalon melko alkuperäiskuntoisen vessan pinnat purkaa putkiremonttikuntoon noin päivässä. Lattialautojen kohtalo vähän surettaa. Remontti sinänsä vain ilahduttaa - kohta meillä on hienot, siistit ja kivat, uudet mutta toivottavasti silti vanhaan taloomme sopivat vessat.