perjantai 29. kesäkuuta 2012

Jaksaa jaksaa

Kattoremontti on loppusuoralla. Lappeelle tulee aina 17 vuotaa, pihan puoli on siis tosiaankin ihan valmis ja kadun puolelta puuttuu vielä 10 vuotaa ynnä tietysti ne kolmiorimakaistat. Se on kahden päivän työ, suunnilleen. Jos sunnuntaina ei kauheasti sada ja Matti-eno ehtii vielä talkooavuksi, meillä on tämän viikon lopussa kokonaan valmis katto.

Vaan onpa ollut urakka. Kahden pienen lapsen kanssa on joutunut pari kertaa toteamaan talkoomiehille että menkääpä Shellille syömään, en kykene venymään teidän ruokkimiseenne. Huopakattomies on tehnyt pitkää päivää mutta urheasti iltaisin kellarin suihkukopissa Clark Kentin lailla muuttanut olomuotoaan ja alkanut iskäksi.

Kävimme tänään tyttärien kanssa katsomassa kattoa tuolta vähän matkan päästä, seuraavalta kadulta, ja kyllä se aika hienolta näytti. Jotenkin siltä, että talon mittasuhteetkin olisivat paremmin kohdallaan, sen peltikaton kanssa katto näytti jotenkin isommalta? Mystistä, mutta näin se minulle näyttäytyy.


Minä tykkään tuosta tiilisestä piipusta, mutta se ei ole kovinkaan hyvässä kunnossa. Jos olisi nyt tämä järki päässä, se olisi kannattanut ilman muuta viime kesänä, vielä vanhan katon aikaan, niistää eli purkaa ja muurata tuo näkyvä osa uudelleen. Nyt siihen varmaan laitetaan pellit. Piipun edessä näkyy asia, josta Huopakattomies ei kertonut - siis uusi huippuimuri. Sekin on tarina sinänsä - nyt se nököttää tuossa kohdin siksi, että tuo on pihan puolen sivuvintin reuna. Varsinainen ajatus oli tempaista se tuonne piipun taakse, viemärin tuuletusputken viereen, mutta se suunnitelma hylättiin kun kuultiin millainen eristekerros tuota huippuimurin putkea pitää ympäröidä. Sellaisen tötterön koteloiminen näkymättömiin yläkerrassa olisi ollut mission impossible, joten päätimme tehdä tuollaisen karmean tyylirikon ja täräyttää imurin tuohon näkösälle. Se putki tulee nyt kulkemaan vintissä, mikä on liioittelematta noin miljoona kertaa helpompi operaatio toteutuksen kannalta.

Koska Vilpe, jonka tötteröt tuolla katolla nyt ovat, ei valmista juuri meidän huopakaton värisiä tötteröitä, tehtiin huippuimurin ja viemärin tuuletusputken kanssa kokeilu: Niiden muovipinta karhennettiin hiekkapaperilla ja ne maalattiin huopakaton värisiksi. Mene ja tiedä, miten kauan tuo ratkaisu toimii. Voinee vaatia uusintamaalausta piankin.

Sitten kun kattoremontti on valmis, voikin ryhtyä nauttimaan kesästä....



Eiku. Meillä on tällä hetkellä peräkärryssä paikallisesta puutavaraliikkeestä ilmaiseksi saatu A-teline, jonka suosiollisella avustuksella on tarkoitus maanantaina roudata talon tuplaikkunat Rantasalmelle, jossa puuseppä Jari alkaa niitä kunnostamaan. Meidän osuutemme on karmien kunnostus. Jarin viime syksynä kunnostamien kellarin ikkunoiden karmitkin ovat vielä fiksaamatta, sitä paitsi saunaan ja pyykkitupaan täytyy tehdä uusi karmin alaosa. Jari on luvannut kunnostaa myös vuokralaisen oven ja autotallin ovet. Jälkimmäisen karmi on niin laho, että se pitää tehdä kokonaan uusiksi. Jotta uusikin karmi ei lahoa, pitää autotallin edusta kaivaa auki, salaojittaa ja pinnoittaa uudelleen jollain, en vielä tiedä millä. Toinen sivuvintti on täynnä huopakattomuhjua ja vintissä säilytettävät aarteet levällään pitkin yläkertaa. Portit, pyykkitelineet ja keinu on maalattava. Orapihlaja-aidan alus on puoliksi kitkemättä ja kuorikatteella kattamatta. Entisen tonttiliittymän paikalle pitää tehdä nurmikko. Maalia pitäisi poistella vähän sieltä sun täältä, päällimmäisenä lasten sängyistä, kellariin tulevasta kaapista ja kellarin ja autotallin väliovista. Sun muuta sellaista.

Ja sitten pitäisi ehkä kerätä pihamaalta kaikki pulkat, Stigat, sukset, potkukelkat ja lumikolat varastoon. 
Ei ole ihan ehtinyt pysyä vuodenaikojen vauhdissa tässä hötäkässä.



maanantai 25. kesäkuuta 2012

Juhannuksen sisustusvinkki

Joka julkaistaan tietysti vasta juhannuksen jälkeen. Ei tässä ehdi bloggaamaan. Kattoremontti on kesken, ikkunaremontti painaa päälle, samoin huonekalujen maalinpoisto- ja maalausprojektit ynnä portin ja pyykkitelineen maalaaminen ja sata muuta pienempää asiaa. Argh.

Joka tapauksessa, tässä se vinkki: Jos muu huushollisi on niin sotkuinen, että kesäinen kukkakimppu uhkaa kadota kaaokseen, voit aina sijoittaa kukkakimpun vessaan - siellä sitä tulee kiireisemmänkin emännän ihasteltua ainakin muutaman kerran päivässä. Jos asut alkuperäiskuntoisessa rintamamiestalossa, vessa on iisäksi niin pieni ettei sinne saa tehokkainkaan sottapytty kovinkaan pahaa kaaosta aikaiseksi joten kukkakimppu esiintyy edukseen.


Ja lisää ahdistusta: Kukkakimppu on kerätty kotipihalta, joka on naapurin anoppia lainatakseni edelleen ihanasti luonnontilainen. Tänään aurinko paistoi risukasaan sentään sen verran, että luonnontilan rajaaminen edistyi kun välityömarkkinoilta tilaamani aita ryhtyi valmistumaan.


Vaikka miten positiivisesti ajattelisi, niin kyllä tämä huusholli silti kaikkine ikuisuusremontteineen välillä ahistaa. Ahistukseen saattaisi auttaa se, että kävisi joskus jossain muuallakin eikä vain nyhjöttäisi täällä kotosalla. Tuumasta toimeen: päätimme paeta koko kollektiivin voimin ensi vuonna Ameriikan Hetan luokse pitkälle visiitille. Ameriikan Heta kävi juhannuksena kattotalkoissa ja on tähän mennssä ainut naispuolinen, joka on osallistunut kattoremonttiin telineiltä käsin, vasaraa heiluttaen.

Heta on super-Heta. 

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Huopakattomiehen haastattelu

Kuten lupasin, seuraavaksi teille esittäytyy Huopakattomies. Olen haastatellut häntä saadakseni blogiin jonkinlaisen tallenteen myös kattoremontista, johon en itse ole ehtinyt lainkaan ottamaan osaa saati muuten perehtymään. Ja näin siirrymmekin suoraan ensimmäiseen kysymykseen:


Laurakaisa: Hyvää päivää, Huopakattomies. Sallitteko, että haastattelen teitä blogia varten?
Huopakattomies: No ei kun haastattele pois.

Kertokaapa ensimmäiseksi, miksi juuri kolmiorimahuopakate?
Talon piirustuksissa luki niin, niin kyllä semmoinen pitää olla. Vaikka toisaalta niissä luki myös, että ulkovuori on rapattu. Se vaan tuntui hyvälle idealle. 




Oliko siitä vanhasta peltikatosta jotain mielipidettä?
Paksua, hyvää peltiä. Ei siinä ollut vielä mitään vikaa. Hyviä peitteitä puupinoille saapi niistä, ja yksi aitan kattokin on vissiin tulossa. Uusiokäyttöön ne päätyy. 




Oli susiruma se peltikatto?
No sehän on ihan. Kauneus on katsojan silmässä. Ne pellit on vissiin jossain tässä lähitienoilla prässätty ja ne pikkuisen kierti. Niissä on joku leima pohjassa, pitäisi käydä katsomassa mikä se leima on kun en muista. Mutta ne siis kiersi, koska kuntotarkastuksessa kuntotarkastaja veikkasi että talon katto ei ole ristimitassa mutta se mitä ilmeisemmin sitä on, koska Pellosniemen tehtaalla sahatut vanerilevyt käyvät melkein suoraan paikalleen. Pihan puolen lape on salmiakin mallinen sillä tavalla, että se kanittaa kymmenen milliä yläpäästään. Eli melko suora sen ajan vehkeillä tehtynä, ja miksei nykyvehkeilläkin. 




Millaista suunnittelutyötä projekti edellytti?
No ei kai sitä muuten suunniteltu kuin että aluskatteeksi laitettaisiin vaneri. Sitä vähän selviteltiin, että soveltuuko se siihen käyttöön mutta sitten kun katevalmistajan käyttöohjeissakin oli yhtenä aluskatevaihtoehtona vaneri niin se sitten. Sen piti olla ponttivaneria, mutta kun sitä ei saatu niin siellä on nyt filmivaneri, ponttaamaton. Kyllä se on niin taajaan ruuvattu kiinni että ei pitäis aiheuttaa ongelmia. Toivottavasti ei. Valmistajien asennusohjeita luin ja Museoviraston korjauskortistoa. Ja rouva kyseli rintamamiestalo.fi -foorumilta jotain nippelitietoja. Ja käytiin vakoilemassa naapurin huopakattoa. Ei oikeastaan muuta, jos ei tarveainelaskelmia lasketa suunnittelutyöhön. Melkein kaikki suunnittelu telineistä lähtien on tapahtunut paikan päällä kattoa tehdessä.


Miten tuo kattohomma on siis edennyt, vaihe vaiheelta?
Telineiden rakentaminen tietysti ensin. Sitten purkuhommaa, syöksytorvet ja rännit pois ja pellit pois ja räystäslaudat pois ja sitten varsinaisista räystäistä tai niistä kattolaudoista reunimmaiset laudat kaikki pois kun niistä osa oli pehmennyt vähäsen. Sitten poistettujen lautojen tilalle uutta puutavaraa ja sitten esimaalatut - siis itse esimaalatut, ja tein itse pohjamaalinkin - räystäslaudat paikoilleen. Sitten levytys. Sitten kolmiorimojen päitten viistäminen, kolmiorimat ostettiin siis valmiina, ja rimojen kiinnitys. Piipun listoittaminen ja läpivientien teko, yläpohjan miesluukun teko uudelleen ja piipun satulan teko uudelleen ja vanhan viemärin tuuletusputken irrottaminen. Sitten vaan huopaa paikalleen. Semmonen homma tietysti että katon leveys oli jo valmiiksi mitoitettu 70-senttiselle kermille (kun se alkuperäinenkin katto oli kolmiorimahuopakatto, toim. huom.) niin se meni melkein suoraan. Paitsi tuo meidän kermi on noin 71-senttistä niin siihen lappeen keskelle tuli yksi vähän kapeampi kaista, mutta ei sitä kukaan huomaa, se on noin 650 milliä jos ne muut oli 695. (Ei meillä milleillä pelata, saunan lauteetkin tehtiin työntömitan kanssa, toim. huom.) Eka ne räystäskaistat ja sitten aloitettiin toisesta reunasta ja mentiin piippua ja niitä läpivientejä kohti ja sitten tuli ne hitaat kohdat vastaan niin osa porukasta nysväsi niitä kuntoon ja osa lähti tulemaan sieltä toiselta reunalta vastaan. Siinä se noin pääpiirteissään.




Osaatko antaa aika-arviota, paljonko on mennyt tähän mennessä aikaa?
E. Aika-arviota meinasin just kattoa, kalenteria kaivelin. (Julkaisemme aika-arvion myöhemmin, toim. huom.)




Entäs se budjetti?
Huovat noin 1400, sitten siihen on haettu pikipyttyjä pari lisää, nauloja on mennyt kaksi laatikkoa, puutavarakauppaan on mennyt ehkä satanen, paljonkohan ne makso ne maalit, pressuja piti ostaa ja nauloja tulee menemään vielä satasella ehkä, ne on kalliita ne naulaimen naulat vaikka ne kyllä helpottaa ja nopeuttaa. Naulaimen ja kompuran vuokra on jotain 150-200 euroa, riippuen siitä kauan tuota toista lapetta naulaa. Levyistä ei oo tullu vielä laskua. Ei semmosia yllättäviä kustannuksia ole tullut, ollaan jossain karvan alle kahden tonnin kustannuksissa tällä hetkellä. 


Työvoimasta ja telinepuista ei ole tullut kustannuksia?
No polttoainekustannukset ja talkoomiesten (ja au pairin, toim. huom.) ruokinta ja virvoittaminen. 




Onko menny niinku Strömsössä?
Joo ei oo. 

No?
Puolessa välissä lapetta päätettiin, että rimakaistat päätetään räystäälle räystäskermin kanssa tasaan. Eikä niinku siihen asti oltiin tehty eli pintakermin kanssa tasaan. Eli sitten niihin pintakermiin päätettyihin asennettiin jatkot. (Nauraa.) Meinasin tippuu katolta. Se pelastautuminen meni kyllä niinku Strömsössä, sain kaiteesta kiinni. En minä tiijä onko täällä mikään menny niinku Strömsössä. Paitsi se, että Strömsössäkin vissiin sataa vettä. Tai en minä tiijä, paistaako siellä aina aurinko. 




Siis onko tullut niin sanotusti yllätyksiä?
On. Yllättävän isotöinen tai siis hidas. Yllättävän vähän päivän päätteeksi on aina näkyvää jälkeä tullu. Yllättävän pehmeeksi pehmiää se bitumi auringonpaisteessa. Ja siihen tulee yllättävän helpolla musta jälki kun pikkasenkin kengän kärki hipasee siihen. Ja valkonen jälki kun öljymaalinen käsi siihen hipasee. 


Mitenkäs se on noiden työturvallisuusasioiden laita tällä työmaalla?
Telineet on hyvät. Ja lapetikkaat. Tosin toisissa lapetikkaissa havaittiin semmonen vika, että se yläpää pyrkii nousemaan sieltä sen toisen lappeen takaa siten, että lapetikkaitten irtoaminen on mahdollista. Se ei tuottanu ongelmaa vielä sillon kun ne oli sen puretun raakalaudan päällä, sen verran oli kitkaa siinä lapetikkaan ja laudan välissä, mutta kun siinä oli sitä filmivaneria ja pressua siinä tikkaan alla niin siinä kävi niin että olin illalla viimosta kertaa laskeutumassa lapetikkaita alas niin tikkaat muuttuikin kelkaksi, joilla laskettelin lapetta alas. Onni onnettomuudessa - lapetikkaat sitten stoppasi kaiteen pystypuuhun. Ite en oo varma olinko siinä vaiheessa enää tikkaan kyydissä vaiko en, mutta loppujen lopuksi roikuin siinä tikkaitten vieressä kaiteesta kiinni pitäen. Konepajakuulolla varustettu isäukko oli talon toisella puolella eikä kuullut vienoja avunhuutojani, joten päätin itse kammeta itseni takaisin siihen sillalle. Tämän jälkeen tehtiin turvapäivityksiä eli pidennettiin niitä lapetikkaitten toiselle lappeelle yltäviä hakasia, vai mitä ne nyt on, alkuperäisestä noin 25 sentistä puoleen metriin. Sitten lisättiin vielä siltojen kaiteisiin välikaide ja lapetikkaat kiinnitettiin aina ruuvikiinnityksellä kattoon kiinni. 


Valjaita on käytetty aina kun ollaan keikuttu räystään reunalla sillä tavalla että lapetikkaat on ollut lappeeseen ruuvattuna ja valjaista on ollut remeli siihen tikkaan puolaan. Talkoovakuutus on otettu talkoolaisille ja mulla on asuntolainan suuruinen henki- ja tapaturmavakuutus.  


Toinenkin pieni lipeäminen tapahtui kyllä tänään levytyksen yhteydessä kun lappeella oli liikkumista varten kiinnitetty kolmekakkosta lautaa niin siinä sivuttain liikkuessa jalka lipesi. Sain kyllä kädellä otettua vastaan ja kiinni ja isukka oli ottamassa vastaan telineillä ja naapurin Ville tarrasi jalkaan kiinni. Tämäkin johti turvapäivitykseen siinä mielessä, että keskellä lapettakin pidin valjaita ja kiinnitys oli ylhäällä joko ruuveilla lappeessa kiinni tai harjalla toisella puolella olevissa lapetikkaissa. Vaikka eihän sitä koko ajan voinu pitää kiinni kun joutu liikkumaan niin paljon sivuttain. Summa summarum, vaarallista on ja pitää olla tarkkana. Hyvät tellingit ja valjaat on aina paikallaan. 




Onko kommentteja kahden vaippaikäisen ja kattoremontin yhdistämisestä?
Huoltojoukot on toimineet erinomaisesti. On voinut keskittyä remontoimiseen. (Piha on kyllä erittäin lapsiepäystävällinen, toim. huom.)




Lukijamme ovat myös lähettäneet kysymyksiä ja siirrymme niihin seuraavaksi:


Paljonko menee huopaa?
En minä sitä oo vielä laskenut. 27 rullaa otin, mutta en oo kattonut mitä niitä on jälellä. Pitää laskea. 




Onko korkeanpaikan kammoa?
Ei. Se häviää yllättävän nopsaan. 




Mitenkäs käy piipulle? Tuleeko joku verhous sille?
Se nyt ei oo missään priimakunnossa, pellityksellä saisi varmaan lisävuosia sille. Varsinkin nyt kun ei käytetä hirveesti tulisijoja muuten kun saunaa. Galvanoitua peltiä oon aatellu. 




Onko noin korkealla yhtä paljon itiköitä ja muita ötököitä kuin maanpinnalla?
Ei ole. En ole katolla tavannut ainuttakaan itikkaa. Kun taas maatasossa alhaalla on ihan kiusaksi asti. Mutta ylhäällä ei.

Minkälaista se itse huovan kiinni laittaminen on? Vaatiiko taitoa?
Ei kait siinä... Mitäs siinä nyt ois semmosta hankalaa. Sotkustahan se pien kanssa tuhraaminen on ja on se silleen hankalaa kun kuumalla kelillä joutuu tekemään, meinaa tärvellä sen kermin, kolhia sitä kun se on niin pehmiää. Pitää vaan olla varovainen.






Mikä on rasittavin vaihe?
Kaikki nuo läpiviennit. Niissä on niin paljo sitä nyhräämistä, isotöisiä ovat.


Mikä innostavin?
No jos taas vastaavasti saa jotain näkyvää aikaan niin se. Sillon tuntuu että homma etenee. Ja tietysti semmonen välietappi, kun tuo vaikeempi lape oli valmiina.




Katto on nyt siis pihan puolen lappeen osalta valmis ja kadun puoleltakin purettu, räystäslaudoitettu ja levytetty. Lopuksi siis klassinen kysymys: Miltä nyt tuntuu? 
Nyt tuntuu siltä, että kyllä tää saattaa tästä vielä valmistuakin.



sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Ajatuksia rakennusperinnön vaalimisesta

Virtuaalisessa ompeluseurassani osoitteessa rintamamiestalo.fi on keskusteltu jälleen rakennusperinnöstä ja sen vaalimisesta. Vallalla on oman suuntaukseni lisäksi se toinen suuntaus, jonka mukaan ainoa oikea tapa remontoida rintamamiestaloja tai muitakin vanhoja rakennuksia on päivittää ne surutta ja sumeilematta nykyvaatimusten mukaiseksi. Eihän nämä tönöt mitään museoita ole, vai miten se meni.

Toisaalta ymmärrän tuon näkökulman. Tämä maailmankolkka, jossa elämme, on ennen nykyistä varsin lyhyttä kukoistuskauttaan ollut perin pitkään takapajuinen, erinomaisen kurja ja köyhä ja muutenkin vähän niin kuin perämettää eli skutsia. Näissä olosuhteissa on kaiketi luonnollista, että ihminen pyrkii aina kohti uutta ja parempaa ja menneisyys kaikkinensa on parempi unohtaa. Ei ole, ei tule, ei muisteta. Jos taas vilkuillaan aidan yli sellaisiin kulttuureihin, joissa vaurautta ja varallisuutta ynnä henkistä onnea on ollut vähän avokätisemmin jaossa jo pidempään, nähdään, että suhtautuminen omaan historiaan ja kaikkeen vanhaan on toisenlaista. Arvostavampaa, helläkätisempää.

Ehkä se on myös tämä luterilainen perintömme, joka puhuu siinä että suomalaisessa remontointimentaliteetissa tuntuu olevan vallalla teknisten seikkojen ylikorostaminen ja esteettisten seikkojen aliarvostaminen. En millään muotoa väitä, että kaunis ja vuotava katto olisi parempi kuin ruma ja tiivis, mutta jos sitä vuotavaa kattoa ryhtyy korjaamaan ehjäksi niin minusta siinä samassa olisi ihan mahdollista, jopa suotavaa, miettiä myös esteettisiä seikkoja. Kauneus toki on katsojan silmissä, mutta toisaalta on myös ajateltava sitäkin, että se silmä voi kehittyä. Tiedän, että seuraava lausunto voi kuulostaa elitistiseltä snobbailulta, mutta jos lukee muutakin kuin Seiskaa ja kuuntelee muutakin kuin Radio Novaa niin väkisin alkaa maku jalostua. Siis sillä tavalla, että jos on joskus lukenut oikein hyviä kirjoja ja kuunnellut oikein hyvää musiikkia, niin vähän huonompi alkaa särkeä silmää ja korvaa. Sama pätee näihin rakennusperintöasioihinkin. En minä ennen osannut kiinnittää huomiota siihen, onko rintamamiestalon räystäslinja alkuperäisen ohut vai jälkikäteen tehdyn paksu, nyt osaan. Enkä ennen osannut erottaa kuin ne kaikkein räikeimmät kasari-ikkunat tuuletusritilöillä, nyt osaan.

Tästä estetiikka vastaan tekninen edistys -dilemmasta on minusta oiva esimerkki meidän keittiön tiskinurkkaus, jota en ole tainnut muistaa tässä kaiken keskellä valmiina esitelläkään. Tai siis ei se(kään) vielä ihan valmis ole, odottaa putkiremonttia ja keittiön putkien vaihtoa niin että tuo hana nostetaan ylös ja samaten liian alhaalla roikkuva Enso-levy. Mutta noin muuten tuo on ihan valmis kokonaisuus, joka näyttää aika paljon aika autenttiselta, ainakin minusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hieno supermoderni tiskikone ja roskis, joka osaa tulla itsekseen ulos kaapista kun oven avaa.

Niin että ei ne minusta aina ole ristiriidassa keskenään. Ne viiskytlukulainen estettiikka ja moderni tekniikka. Eivät ainakaan silloin, jos on hyvällä maulla varustettu, käsistään taitava puoliso.



sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Oodi kolmiorimahuopakatolle

Koska sääennusteet ja pihalla vallitseva todellisuus kohtaavat ainoastaan siinä, että välillä sataa ja välillä paistaa, saatiin ennakko-odotuksista poiketen tänäänkin kattoa vähän valmiimmaksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että on se vaan kaunis. Kau-nis.



Tuon katonpätkän näkeminen sai jossain sisuskaluissa aikaan onnentunteen: talosta tulee vielä upea. Kunhan katto on valmis.

Ja ulkovuoraus maalattu. Mutta se on sitten ensi kesän homma. Sitä seuraavana kesänä aion vakaasti hyökätä pihan kimppuun. Toistaiseksi yleisilme on onneksi enemmän työmaa- kuin puutarhamainen ja siksi tuo ihana luonnontilaisuus ei ahdista kuin hetkittäin.




Koska oma kontribuutioni kattoremontille on tänään tapahtunut, noin tunnin mittainen työmaasiivous eli vanhojen huovanriekaleiden ja muun ryönän survominen jätesäkkeihin pitkin pihaa kuleksimasta, olen päättänyt hoitaa tämän projektin raportoimisen journalistiseen tyyliin - haastattelemalla Huopakattomiestä.

Kommenttiboksiin voi jättää kysymyksiä, joita olet aina halunnut Huopakattomieheltä kysyä. Haastattelu, tai ainakin ensimmäinen niistä, suoritetaan sitten kun tuo pihan puoleinen lape on valmis ja kadun puolen vielä tekemättä.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Rain rain go away

Meillä on katolla kiinni naulattuna kolme rullaa huopaa ja talo täynnä talkoolaisia ja au paireja. Säätiedotus näytti vielä iltapäivällä huomiselle parempaa päivää kuin tämä. Kattomiehet tulivat täyden päivän tehneinä sisään, kävivät suihkussa ja ryhtyivät illalliselle. Joku meni katsomaan vielä kerran säätiedotusta. Ja katso, se sadealue olikin muuttanut kulkusuuntaansa ja porhaltaa ensi yön ja huomisen aikana juuri Mikkelin yli.

Kattomiehet söivät illallisensa, vetivät kamppeet niskaan ja lähtivät pressuttamaan kattoa.

Epistä. Epistä. Epistä.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Olohuone uusiksi

Tuosta vasemmalta, Olohuone-tunnistetta klikkaamalla, löytyy aiempia suunnitelmiani aiheesta mitä tälle olkkarille pitäisi tehdä ja miltä siellä nyt näyttää. Vaan nytpä on niin, että suunnitelmat menivät uusiksi. 

Lapsuudenkodissani on käynnissä sukupolvenvaihdos, vaikka kyse ei mistään maatilasta olekaan. Pikkuveli perheineen siirtyy 80-luvun käkikellotaloon, äiti muuttaa viettämään ansaittua lepolomaa kerrostalokolmioon. Tämän johdosta vinttiin on jo siirtynyt aimo kasa pahvilaatikoita, joihin on säilötty vanhoja lelujani ynnä muita aarteita, ja sunnuntaina meille huristelivat peräkärryn kyydissä myös äidin hylkäämät pormestari-kalusteet. 

Kumman vähän löytyy netistä tietoa tuosta kalustosta, joten jos jollain sellaista on, niin mieluusti otan linkkejä vastaan. Alkuperäiset kangas- ja värivaihtoehdot sekä muotoilija ja muut kaluston syntyvaiheet kiinnostavat.

Tässä kuva pormestarin nojatuolista ja tyttärestä mummolassa viime jouluaattona: 


Kalustoon kuuluu kaksi tuollaista kuvassa olevaa nojatuolia, vuodesohva ja pyöreä tupakkapöytä. Nuo ovat niitä vanhoja, alkuperäisiä pormestareita, niitähän tehdään uusiotuotantonakin. Eivät ole suvun perintökalleuksia - meidän ukilla ja mummolla on ollut tuollaiset, mutta pyrkimys modernismiin sai isovanhemmat hurahtamaan ja vaihtamaan nuo kalusteet kauheisiin, nyt jo kaatopaikalle kiikutettuihin 60-70-luvun lastulevyhirvityksiin. O tempora o mores. 

Äiti on ostanut nuo jostain uudelleen verhoiltuna, ja tuo kangas on aina jotenkin näyttänyt omaan silmään väärältä. Jostain entisöintikeskustelusta sain sen käsityksen, että noissa kuuluisi olla yksivärinen kangas, mikä tekee jo vaikutelman ihan erilaiseksi. Ja ne ukin ja mummon pormestarit olivat kuulemma tumman viininpunaista plyysiä - tuo nykyinen kangas on sävyltään jotenkin liian heleä. Mutta verhoilu on ihan hyvässä kunnossa, mitä nyt meidän Vuokko viime viikolla pulautti keskelle sohvaa, ja verhoillaan ne sitten uudestaan kunhan tahmatassuvaihe perheessämme on ohi. 

Tai no. Kalusto kannettiin tänään vintille, koska ei se mahdu nykyiseen olohuoneeseen nykyisellä kalustuksella. Odottakoon siellä aikoja parempia ja sitä, että remontti joskus etenee olkkariin asti. 

Ja sitten se otsikon aihepiiri: Minulla oli siis ajatuksissa sellainen hyvin 50-lukulainen olohuone 50-lukulaisine, keveine huonekaluineen. Tapetiksi olin ajatellut tätä Tapettitalon Yki Nummen suunnittelemaa Mimosaa:


Mutta ilmais-pormestarit muuttivat nyt suunnitelmat ihan uuteen uskoon. Pormestari-kalustohan on jostain 30-40-luvulta, ja vaikka se istuu minusta ihan hyvin rintamamiestalon olohuoneeseen - rintamamiestalo ukilla ja mummollakin oli -  niin jotenkin se koko olohuonesysteemi tapetteineen kaikkineen pitää nyt ajatella uusiksi. 

Olohuoneessa on vaalea piano, ja sinne voisi tuoda nyt keittiössä olevan mummon vanhan koivupiirongin, joka sopisi pormestarien tyyliin. Kiikkutuoli on oltava myös, ja televisiokaappi. Makuuhuoneen vastaiselle seinälle voisi rakentaa koko seinän peittävän kirjahyllyn. Mutta se tapetti. Ei tuo Mimosa sovi tähän 40-lukulaiseen olohuoneajatukseeni enää ollenkaan. Ihan kuin se nyt olisi jotenkin tässä hetkessä päätettävä, mutta kallistuin jo hetkeksi tähän Tapettitalon Morsiuskukkaan, joka muistuttaa vähän sitä muraalitapettia joka tuolla kaikkien tapettikerrostumien alimmaisena on. En tiedä, tykkäänkö tuosta kauheasti, en ainakaan niin paljon kuin mimosasta, mutta tyyliin se sopisi paremmin. Sitä paitsi meillä on muuallakin keltaiset seinät, ehkä keltainen olohuonekin olisi ihan asiallinen jos siellä majailisivat sopivasti tummanpunaiset pormestarit... 




On ehdottoman asiallista pohdiskella tällaisia tapettimurheita kello yhdeltä yöllä, kun puoli taloa on pressun alla kattoremontin kurimuksessa. Ehkä parempi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja jättää tapettiasia hautumaan. Kommentteja ja tapettiehdotuksia toki saa julki lausua!

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Kattoremontti, vissiin

Voisi kuvitella, että bloggaustahti olisi ainoa remonttiblogiin liittyvä asia, jota kaksi edelleen alle puolitoistavuotiasta lasta vakavasti vaikeuttavat. Olen nyt todennut, että asia ei ole näin yksinkertainen: Ei ole aikaa kirjoittaa, ei ole aikaa valokuvata, ei aikaa siirtää jossain välissä hutaistuja kuvaotoksia koneelle - eikä myöskään aikaa ottaa selvää, mitä remontin tiimellyksessä oikein tapahtuu. Ja tämä viimeisenä mainittu vaikeus on kyllä sitä luokkaa, että se tekee remonttiblogin kirjoittamisen melko mahdottomaksi.

Kaikesta 2010-lukulaisuudesta huolimatta minä olen meillä edelleen ainoa, joka pystyy imettämään nuorimmaista, ja tästä johtuen on ollut jotenkin kuitenkin luontevampaa että puoliso hoitaa nyt niitä remonttihommia - siis niitä kaikkia - ja minä hoidan lapsia - niitä molempia. Tällä hetkellä tämä keskiaikainen työnjako on edennyt siihen pisteeseen, että puoliso levyttää isänsä sekä satunnaisten enojen ja naapureiden avulla pihan puoleista kattolapetta, minä olen tyttärien kanssa evakossa mummolassa. Kattoremontista ei siis ole luvassa edes kuvamateriaalia. En ole ehtinyt enkä jaksanut perehtyä kattoremonttiin juuri pätkän vertaa enempää, ja toisaalta se on kuulkaa ollut ihan helpotuskin. Vaikkapa kellariremontin osalta käytin ilta- ja yökaudet selvitellessäni erilaisia kellariremonttien yksityiskohtia ja muita maanalaisia filosofioita, nyt en ole juuri tikkua ristiin asian hyväksi pannut, en fyysisen työn enkä edes faktojen selvittelyn osalta. Onneksi satuin naimaan sen oikean miehen, joka totesi tässä yhtenä päivänä, ettei hän ole koskaan ennen kolmiorimahuopakattoa tehnyt mutta hyvä siitä tulee. Tätä ei ole syytä epäillä.

Jotain sentään tiedän. Meillä on juhannukseen mennessä uusi katto, kun kerran appiukko niin sanoi. Se on punainen kolmiorimahuopakatto eli palauttaa talon siltä osin alkuperäiseen asuunsa. Katon remontointia varten piti rakentaa telineet. Kadun puoleinen lape on helppo tehdä kun siinä ei ole muuta kuin se lape, ja pihan puoleinen taas vaikeampi kun siinä on lappeen lisäksi piippu, yläpohjan miesluukku ja viemärin huohotusputken pää sekä aivan uusi reikä huippuimurille, joka palvelee keittiön liesituulettajana sitten kun projekti etenee kyökkiin. Katto on jyrkkä. Minä kiipesin alkuviikosta kerran telineille kokeilumielessä, enkä meinannut uskaltaa tulla alas, ja lisäksi pidin kouristuksenomaisesti koko ajan kiinni telineiden kaiteesta. En tajua, miten kukaan uskaltaa kiivetä telineiltä katolle, enkä varsinkaan tajua, miten kukaan uskaltaa tehdä siellä jotain muuta kuin pitää jostain kouristuksenomaisesti kiinni. Toisaalta en ennen tiennyt, miten kahden alle puolitoistavuotiaan kanssa operoidaan, enkä tiedä sitä kaikilta osin edelleenkään, että sikäli taloudessamme ei ole tällä hetkellä tarjolla helppoja hommia.

Niin joo ja lähtökohdan tiedän. Kolmiorimahuopakatosta oli otettu rimat pois ja nykäisty päälle aaltopelti. Ei tuuletusrimoja, ja muutenkin huono valinta - komeaan taloon slummihökkelien kattomateriaali istui erinomaisen huonosti. Mietimme ensin konesaumapeltiä, tuota kattojen kuningasta, mutta päädyimme sitten palauttamaan alkuperäisen katon - kolmiorimahuopahan on köyhän miehen ja naisen konesaumapelti. Katto oli silmämääräisesti ja kuntotarkastuksen perusteella arvioiden melko tanakasti ryhdissään, tosin ilmeisesti ristimitoissa oli jotain häikkää. Aaltopellin ja vanhan huovan alla oli ponttaamaton laudoitus, jossa oli rakoja - siis uuden huovan alle olisi suotavaa lisätä levytys, ettei uusi huopa katolla liikkuessa murtuisi aluslaudan notkahtaessa.

Jotain kuvamateriaalia sentään, ettei jää raportoimatta koko kattohässäkkä. Tältä meillä näytti edestä kun kotoa poistuimme:




Ja tältä siis takaa. Tässä kuvassa ei näy noiden pihan puolen telineiden erikoisuus - autotallin ovihan sijaitsee penkereiden välissä ja penkereen yli menee parru, johon telineet tukeutuvat. Tämä telinemalli syntyi käytännön sanelemana - puutavara oli ilmaista, koska se on meillä joko lainassa tai peruja yhdestä toisesta kattoremontista. Telineet vaativat yhden seinäpaneelin uhraamista sikäli, että tuo vaakatasossa seinällä oleva kakkosnelonen on kiinnitetty seinään. No, paikkaillaan sitten kun talo maalataan.





Telineiden lisäksi räystäslaudat oli kotoa poistuessani maalattu - tuo räystäällä roikkuminen ei kuulemma ole niin kivaa että sitä viitsisi ihan huvikseen tehdä joten päätimme suosiolla vaihtaa räystäslaudat kokonaan uusiin, ne oli huomattavasti helpompi maalata maan tasalla ja katon valmistuessa nostella maalattuina paikoilleen.

Tänään viimeisin raportti kertoi, että eilisen ja tämän päivän uurastuksen jälkeen pihan puolelta oli purettu pellit niin katosta kuin piipustakin, samoin kuorittu vanha huopa pois ja levytetty kolme viidesosaa katosta valmiiksi. Sekä peitetty katto pressulla - kaikkien ammattiin valmistuneiden, ylioppilaiden ja kattoremontoijien iloksi huomenna tulee vissiin joku vuosisadan myrsky. Tämän kaiken jäljiltä pihamme on kuulemma siinä kunnossa, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin se on siivottu. Huovanpätkiä, naulaisia lautoja, nauloja, ruuveja, pellin suikaleita... jep, ei paras mahdollinen leikkipaikka puolitoistavuotiaalle tohelolle.

Ehkä meillä on tosiaan uusi katto juhannukseen mennessä. Ehkä jo sitä ennen pääsemme tyttärien kanssa kotiin.