keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Remontoija heittäytyy runolliseksi

Maalasin eilen illalla leikkimökkiä. Töiden jälkeen, kurkkukipuisena, epäluuloisesti pilviä keräävälle taivaalle tähyillen. Aloin sommitella mielessäni puolihuolimattomasti runomittaa koko ankeudesta - eli ikuisesti valmistumattomasta remontista - ja kun nyt olen jakanut runoa sekä Facebookissa että sähköpostilla kanssasisarille remonttilamaannuksen kurimuksessa, lienee paikallaan julkaista tämä kaunokirjallinen saavutus myös täällä:

On remontoijina tää perhe jotensakin hupa,
ei valmistu ees leikkimökki, saati sitten tupa.
Mä vihaan remontointia, mä tahdon vetää lonkkaa
ja koko perhe mua tässä toiveessani komppaa.

Ne toisenlaiset perheet osaavat kai elää niin,
et' tärväydy ei heillä kaikki aika remonttiin.
Vaan tämä äiti remontoi, hän skrabaa, maalaa, naulaa
ja lapsipolot äiditönnä itkuvirttä laulaa.

Mä tänään mökin maalasin ja siitä olen ylpee,
vaan tuolla se nyt kaatosateen syleilyssä kylpee.


Että näin. Miksi en ikinä usko, että aina alkaa sataa kun minä nappaan maalipensselin käteeni? Ulkomaalaustöitä ylipäänsä pitäisi suorittaa vain ja ainoastaan toukokuussa. Ja ensi kesänä ei muuten remontoida mitään, paitsi näitä tänä kesänä kesken jääneitä.

torstai 28. elokuuta 2014

Lastenhuoneen tapetti

Tämä on nyt sikäli merkittävä blogiteksti, että kirjoitan tätä iPadilla. Se on oikeasti uusi työvälineeni, mutta koska työvälineellä on tarkoitus ryhtyä pitämään myös työblogia, ja minä olen tässä koko tablettiskenessä, omppuskenestä puhumattakaan, vielä perin noviisi, otan nyt itselleni vapauden harjoitella työvälineen käyttöä niin kutsutuissa vapaa-ajan projekteissa ennen kuin ryhdyn bloggaamaan Vakavista Asioista. Olen muun muassa äsken kuvannut puolisosta videon, josta tein hauskan 89 sentin hintaisen appsin avulla mykkäfilmin, joka hihitytti sekä kuvaajaa että kuvattavaa melko perustavanlaatuisesti. Ihan hauska vehje tämä on. 

Kuvata en tällä sen sijaan oikein osaa, mutta aion nyt tässä harjoittelupostauksessa kertoa teille aiheesta lastenhuoneen tapetti.  


Lastenhuoneessa on siis tällainen hassunhauska järjestely. Yksi seinä on tapetoitu samalla kuuskytlukulaisella tapetilla kuin nurkkakamarikin. Muut seinät ovat keltaiseksi jollain vettä pitävällä maalilla maalattua sitä edellistä viiskytlukulaista tapettia. Keltainen on sitä samaa mitä meidän vessassa oli ennen ja eteisessä ja keittiössä on edelleen. Olen täten tullut siihen lopputulokseen, että se on masentava ja pimentävä väri, josta haluan päästä eroon. 

No, sitten nousi työpaikalla kirjaimellisesti tapetille se, että pintakäsittelyn opiskelijat kaipaisivat tapetointikohteita tämän syksyn aikana. Ja koska lastenhuoneen kellertävä nykytila ynnä revenneet tapetit minua lievästi ärsyttivät, ajattelin luovuttaa tapetointihomman opiskelijoiden käsiin. kiireellisyyslistalla lastenhuoneen tapetointi oli jossain kohdassa "sadanviidenkymmenen tuolla puolen", mutta kun kerran opiskelijat tarvitsivat nimenomaan paperitapetointikohdetta... Oikeasti syynä tähän intoutumiseen oli se, että olen nyt ihan perustavanlaatuisesti lopen kyllästynyt tähän ikuiseen remonttia odotellessa -tilanteeseen ja kaipaan ympärilleni kaunista lebensraumia nuhjakan ja kulahtaneen tilalle.

Ja kyllä se tapetti oikeasti repsottaakin monesta kohtaa, vaikka tästä kuvasta sitä ei ehkä aivan pysty havaitsemaan...


Kun kerran olin päättänyt, että syksyllä tapetoidaan, en voinut hillitä itseäni vaan menin nykäisemään yhdestä repsotuskohdasta ihan vaan kokeillakseni, mitä tuon keltaiseksi maalatun tapetin alla on. No, siellä oli vanhempaa tapettia, ja puukuitulevyä. Ei ylläri.


Noin periaatteessa tämäkin huone pitäisi tapetoida konservointimielessä niin, että tapettikerrokset jätettäisiin uuden tapetin alle. Koska olen jo alakerran vessan osalta (hitsin hitsi, sekin remontti on loppuun raportoimatta...) kokenut karvaasti, että tuohon keltaiseen maaliin ei tartu mikään mahti maailmassa (en osaa näemmä upottaa tätä linkkiä tekstiin tällä laitteella, mutta tässä niistä maaliongelmista vessassa http://laurakaisatalo.blogspot.fi/2013/07/maalimurheita.html), epäilen, ettei siihen tarttuisi myöskään minkään valtakunnan tapettiliisteri. Näin ollen olen päättänyt, että lastenhuoneesta revitään kokonaan pois nuo maalatut tapetit ja tapetoidaan uusi kerros neitseelliselle pohjalle. Vanhat tapetit jätetään muistoksi vain tuolle paperitapetoidulle ja maalaamattomalle seinälle. 

Huone on tapetoitu aikaisemminkin niin, että listoja ei ole irrotettu vaan tapetin reuna on nostettu listoja vasten kuten alla saattaa näkyä, jos on oikein tarkat silmät ja kyky lukea huonolaatuisia kuvia. Ajattelen, että samalla tavalla tehdään nytkin - jos listoja lähtee repimään irti, ne pitäisi maalata uusiksi ja se taas on niin iso työ, etten siihen nyt jaksa ruveta kun on paljon muutakin työn alla. Saavat opiskelijat kokeilla ihan oikeita vanhan kunnon pula-ajan menetelmiä. Höm.


Minua nyt sivumennen sanoen hiukkasen ahdistaa tuo keltainen maali eteisen ja keittiön seinissä. Se on  ties mitä, taatusti epähengittävää. Ei paljon auta sutia sitä jollain perinnemaalilla, jos alle jää tiivis pinta, luulen ma. Mutta en mieti sitä nyt, mietin sitä joskus myöhemmin kun on keittiön ja eteisen miettimisen vuoro.

Ai niin, yksi olennainen asia jäi vielä kertomatta: lastenhuoneeseen ei tule lastenhuoneen tapettia, koska  minusta lastentapetit ovat pääosin ääliömäisiä ja meillä ei ole tarkoitusta tapetoida huonetta uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun lapset ovat kasvaneet ohi lastentapettivaiheesta. Tämä huolimatta siitä, että tytär vanhempi ihastui ikihyviksi Maaria Wirkkalan lapsena piirtämään, ylläripylläri vaaleanpunaiseen Enkeli-tapettiin. 

Lastenhuoneeseen tulee proosallisesti Yki Nummen Calypso. Eleetön, vaalea, viiskytlukulainen. En tiedä, miten tällä laitteella saisi sen kuvan tähän suoraan, joten saatte käydä linkin takaa kurkistamassa Pihlgren&Ritolan sivuilta: http://www.tapettitehdas.fi/fi/tyylit/50-luku/63348

Opiskelijat saapuvat joskus kuluvan syksyn aikana. Odotan innolla, millainen onnen tunne valtaa mielen kun sitten on yksi huone kokonaan valmis. Muuta muutosta ei ole tulossa, tapettioperaation jälkeen on vain syväpuhdistettava ja vahattava lattian linoleummatto ja siinä se. 

Kas näin, ensimmäinen bloggaus iPadilla suoritettu. Vähän kökköä, mutta tällä tavoin saan ainakin selätettyä sen suurimman bloggausesteen eli laiskuuden pienennellä järkkärillä otettuja kuvia blogiin sopivaksi. Täytynee etsiä seuraavaksi joku valokuvausopas pädille, luulen ma. 

tiistai 5. elokuuta 2014

Oodi maksullisille miehille

Pienenä välikommenttina ennen pidempää raportointia: on kuulkaa ihan superhuojentavaa kaiken itse tekemisen ja hitauden ja muun elämän ylijyräämän remonttiraukan jälkeen katsella, miten kahdessa (2) päivässä tämä


muuttuu täksi:


Älkää kertoko kenellekään, mutta me vähän niin kuin rakennettiin uusiksi tuo parveke. Sellaista ei saisi tehdä siksi, että alkuperäisen kopioksi tehty parveke ei ihan välttämättä täytä nykyisiä rakentamismääräyskokoelman vaatimuksia kaidekorkeudesta, vaikka muut vaateet täyttyvätkin. Parvekkeen korkeutta säätelee kuitenkin ennen muuta tuo rautaputkesta tehty kaide, joka on kiinni talon rungossa sillä tavalla, että sen irti saamiseksi osapuilleen puoli taloa olisi pitänyt purkaa. Emme halunneet purkaa puolta taloa, enkä myöskään halunnut että verannan ja parvekkeen mittasuhteet muuttuvat, koska nyt kokonaisuus on sopusuhtaisen näköinen. Jos parvekkeen laitaa olisi korottanut vaadittuun metriin, siitä olisi tullut pienen ja korkean tötterön näköinen, pelkään ma. Matalampaa kaidetta puoltaa myös se, että verannan takana ovat talon toisen pään palotikkaat, ja vähän matalamman kaiteen yli on helpompi heilauttaa itsensä parvekkeelta ensin verannan katolle ja siitä tikapuille, jos livakkaa poistumista vintiltä joskus tarvitaan. Veranta tarvitsi sitä paitsi uuden katon, ja kattohuopaa oli aika mahdoton vaihtaa sillä tavalla, että vanha, laho parveke tönötti siinä päällä.

(Minä nyt kirjoitan tämän tekosen avoimesti tähän blogiin siksi, että jos joku haluaa mennä kantelemaan meistä Mikkelin rakennusvalvontaan, ja Mikkelin rakennusvalvonta katsoo rikkeen niin suureksi, että alkaa sitä tutkia ja sitten meitä hutkia, voin mieluusti riidellä vaikka maailman tappiin asti siitä, onko järkevää a) ylipäänsä aina soveltaa rakentamismääräyskokoelmaa pilkulleen korjausrakentamisessa tai b) purkaa puolta taloa siksi, että saisi talon runkoon pultattua parvekkeen kaidetta hiissattua ylöspäin joitakin senttejä. Koska järjetön Niemen tehtaiden sänky -kiista on jälleen vuoden tauon jälkeen aktivoitunut, olen vakuuttunut siitä että joku raivopäinen kaheli bloginlukija soittanee heti huomenissa rakennusvalvontaan. Ei kun vaan, jos siltä tuntuu.)

Nyt vähän maalausta ja nurkkalautaa ja Ferrexiä tuohon kaiteeseen niin meillä on maailman nätein ja söpöin pikku parveke, jonne voin istuttaa ensi kesänä kukkia ilahduttamaan kaikkia Ristiinantietä ohi suhaavia matkaajia. Jonkun istuskelupaikankin sinne voisi kyhätä, kun vain keksisin, mikä olisi mukava ja mahtuisi noihin vaatimattomiin neliöihin.

Raportoin parvekkeesta vielä tarkemmin kuvien kanssa, kunhan saadaan se ihan valmiiksi. 

maanantai 4. elokuuta 2014

Hankoon

Olemme viettäneet tänä kesänä kolme supertehokasta remonttiviikonloppua. Supertehokkaiksi ne on tehnyt se, että lapset ovat olleet ko. viikonloppujen ajan isovanhempiensa hellässä huomassa. Lämmin kiitos isovanhemmille (ja kaino toive siitä, että jos yksi viikonloppu vielä jompaan kumpaan mummolaan elokuun loppupuolella...).

Ensimmäinen viikonloppu toukokuussa meni alapihaa myllätessä. Kaksi muuta ovat sujuneet ikuisuusprojektilta tuntuvan talon ulkomaalausprojektin viimeistelyssä. Minä kitisin sen keskimmäisen viikonlopun sitä, että tämä homma sujuisi paljon letkeämmin jos olisi radio. Viime viikonloppuna puoliso osti minulle radion.


Radio on Sangeanin malli WR12 ja se on ihana. Siinä on jykevä ääni, sellainen josta olisi hyvä kuunnella iltaisin merisäätä valtakunnassa kaikki hyvin -tunnelmissa. Se painaa todella paljon, mikä on harvinaista nykyisten heppoisien muovista kasattujen pienelektroniikkarempuloiden maailmassa. Ja se on niin kaunis.

(Meillä oli Joensuusta Romuritarilta ostettu tsekkoslovakialainen vanha radio, mutta se meni rikki. Siitä ei myöskään kuulunut kuin yksi kanava kunnolla, joten en ole vaivautunut viemään sitä edes korjattavaksi. Nyt on retroradio, josta kuuluu monta kanavaa. Aion pidättäytyä tässä kohtaa modernissa teknologiassa. Kohta meillä on varmaan laminaattia ja lasikuitutapettia yltympäriinsä.)

No, jo kaksi intensiivistä aamusta puolilleöin -viikonloppua vaatinut urakka tosiaan sujui paljon letkeämmin radion tahdissa. Suomipop soittaa aika paljon Leevi and the Leavingsia, huomasimme. Lisäksi tuli päivitettyä kesän 2014 musiikkitrendit. Aika paljon soi se Arttu Wiskarin Avaimet käteen -kauhistus - ihan käypää terapiaa henkilöille, joille uusi talopaketti näyttäytyy toisinaan varsin houkuttelevana skenaariona. Ja sitten soittavat runsain mitoin myös sitä Vadelmavenepakolaiskappaletta, tätä näin:



Panun serkku se sitten kommentoi Facebookissa, että savolaisnäkökulmastahan tuo teos sopii meidän tämänhetkiseen remonttiprojektiin numero yksi suorastaan loistavasti. Ihan ihmetytti, ettei sitä itse keksitty.


Kun nimittäin toista viikonloppua hankoo ja hankoo maaleja irti ikkunanpokista ja verannan ikkunoiden sisarpaneelista tehdyistä alkuperäisistä listoista, tietää hanganneensa. Iljettävää, venyvää, käryävää muovimaalia. Yäk.


Minä en osaa olla niin tarkka kuumailmapuhaltimen kanssa, että saisin nämä mahtavat ajalliset kerrostumat säilymään - tömäkkä muovimaalikerros on saatava irti ja saman pesuveden mukana lentävät sitten nämä varhaisemmatkin, perin mielenkiintoiset sävyt. Talo ei ole seinien kuorinnan perusteella ollut koskaan muu kuin keltainen, joten kokonaisuus on ollut varmasti melko säpäkkä näky tällä sanoisinko neonturkoosilla sävyllä maalatuilla ikkunatehosteilla!


Kuten taisin jo aiemmin mainita, meillä oli joskus kaunis ajatus siitä, että ikkunoiden vuorilaudat säästettäisiin, kuorittaisiin maalista ja maalattaisiin uudelleen. No, ei se purkaminen meiltä sitten onnistunut aikataulullisesti mitenkään ja maalaripojat purkivat laudat lopulta vähän ronskein ottein, joten niistä ei juuri jäänyt jälkipolville säilyteltävää.

Jälkikäteen ajatellen uudesta tavarasta vuorilautojen tekeminen on tässä konkurssissa ihan helpottavaa, koska noissa maalinpoisto-uudelleenmaalaus-touhuissa menee ihan hirveästi aikaa. Nuo verannan listat kuitenkin halusin ehdottomasti säilyttää, koska niissä on ihan oma ulkonäöllinen juttunsa eikä pelkästään satasta höylälautaa lyöty jiiriin akkunan ympärille.

Mutta kyllä niiden verannan listojenkin kanssa sai töitä tehdä. Ja lisäksi ovat karmit, nekin paksun muovitöhkän peitossa. Karmeista olen nyt tässä vaiheessa ottanut maalin pois vain siltä sivulta, joka näkyy ulospäin eli seinän ja ikkunanpokan väliseltä alueelta:


Kas näin. Tömäkkä turkoosi täälläkin, mutta myös punaruskean sävy: 


Myös ikkunoiden rimat, jotka nostavat karmin samalle tasolle paneloinnin kanssa, vaihdettiin uusiin koska niitä ei saanut ehjinä irti. Ja kun ensin olin hangannut sen vanhan maalin irti, seuraavaksi tuli Vadelmavenekappale taas ajankohtaiseksi - hankoon ja hankoon puolukanpunaista pellavaöljymaalia ranneohennuksella karmiin:


Niin, se unohtui sanoa että meidän tapauksessamme tämä ikkunaprojekti edellyttää aina kaikkien ikkunoiden irroitusta, koska isoissa ruuduissa ei ole ollenkaan saranoita ja ulkopokat ovat kiinni ruuveilla. Avoimien ovien viikonloput, siis:



Karmien maalinpoistossa käytin pelkkää fyysistä voimaa ja terävää skrabaa. Maali lähti niin ihan hyvin. Kuumailmapuhaltimella en uskaltanut sohia tuonne pölyisiin karmin ja seinän rakoihin, Speedheaterilla on minusta kamalan hidasta tehdä töitä ja maalinpoistoaineen kanssa pusaaminen oli myös työlästä ja kuumuudessa mahdotonta, kun olisi pitänyt vetää paksut suojavarusteet ylle. Voimaa ja skrabaa -menetelmän miinuksena tosin se, että tikkailta käsin minulla loppui välillä fysiikka kesken, kun olisi pitänyt yhtä aikaa keikkua tikapuiden nokassa ja painaa koko kehon voimalla skrabaa karmia vasten siistin jäljen aikaansaamiseksi.


Silloin apuun tuli suuremmalla massalla varustettu toveri remontin tuoksinnassa:


Ai niin joo ja tuleville sukupolville tiedoksi, että puoliso korjasi samassa rytäkässä myös lahonneen olohuoneen pikkuikkunan karmin. Lopputuloksesta en muistanut ottaa kuvaa, mutta siihen on siis suoritettu pienimuotoinen puukorjaus heinäkuussa 2014. Karmin nurkkaan oli jostain syystä valunut vettä ja nurkka oli lahonnut, ihan ei nyt saatu kiinni että mistä moinen vaurio kun kaikki muut talon karmit ovat olleet ihan ehjiä. Tuokin paikka toki huomattiin kesällä 2012 silloin kun ikkunanpokat olivat vuorotellen remontissa Rantasalmella, mutta arvatkaa muistettiinko sitä enää kun kunnostetut ikkunanpokat oli laitettu paikalleen. No, nyt ei ole enää laho sekään karmi. Feinillä lahot pois ja uutta puuta tilalle.


Sinänsä tämä koko ikkunaoperaatio ei vaikuta kovinkaan suuritöiseltä ainakaan pinta-alojen puolesta - maalataan karmista näkyviin jäävä kapea osa tehostevärillä ja kiinnitetään uudesta, valmiiksi maalatusta tavarasta uudet vuorilaudat ikkunoihin.

Kun sen sitten tekee työvaihe työvaiheelta alkaen verannan ja sen ulko-oven listojen ja lautojen maalinpoistosta ja uudelleenmaalaamisesta homesuojakäsittelyineen (arvatkaa unohdinko taas vaihteeksi oksalakan...), ikkunoiden irrottamisesta, tikkaiden nokasta käsin rimojen irrottamisesta, karmien maalinpoistosta, rimojen mittaamisesta, sahaamisesta ja uudelleennaulaamisesta, karmien ja rimojen maalaamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja takaisin paikoilleen asettamisesta, parin viikon odottelusta pellavaöljymaalin kuivumisen takia ja päätyen ikunoiden irrottamiseen taas kertaalleen uudelleen maalausta varten ja niiden kiinnittämiseen takaisin odottamaan punaisen maalin kuivumista niin, ettei vuorilautojen asetteluussa tuhriudu koko tienoo punamaaliin, on vähän sellainen olo että vaikka minä miten hankoon ja hankoon niin valmista ei tule koskaan. Että pitäisikö soutaa pakoon.

Ja vähän pienesti olen ehkä alkanut ymmärtää, miksi markkinamies keksi kiireiselle nykyihmiselle vesiohenteiset maalit ja muut alkydihässäkät, joiden kuivumisaika mitataan tunneissa. En toki niitä omiin seiniini lätkisi, mutta sanottakoon vaikka niin, että ymmärrän ehkä, mistä lähtökohdasta noita pintakäsittelytuotteita on ryhdytty kehittelemään...

Vähän masentaa sekin, että vaikka ne lapset saisi vielä torpattua yhdeksi viikonlopuksi mummolaan, niin ei me tätä projektia varmaan vielä tänä kesänä saada valmiiksi. Meillä on nimittäin kolme ikkunaa, joihin ei pääse käsiksi tikapuilla ja joita varten pitää rakentaa telineet. Yksi on vintin ison huoneen ikkuna, toinen vintin portaiden pikkuikkuna ja kolmas tässä kuvassa takimmaisena näkyvä, autotallin oven päällä oleva olohuoneen ikkuna. Noille ei ole vielä tehty yhtikäs mitään ja niiden valmiiksi saattaminen edellyttäisi ties ainakin neljättä jos ei viidettä lapsivapaata viikonloppua. Hohhoijaa. Muualta paitsi vuokralaisen oven ympäriltä puuttuu lisäksi vielä ne vuorilaudat, ja vuokralaisen oven yläpuoleltakin kapea pikkuikkuna - paikalla on tällä haavaa esteettinen filmivaneri, koska kuvittelen pystyväni kunnostamaan ikkunan ennen pakkasten tuloa. Vuorilautojen sahaus jiiriin on luku sinänsä, kun sahuri vaatii itseltään millintarkkaa jälkeä, ja kääntöpöytäsahasta hajosi vielä ohjuri pahimmoilleen, onneksi siihen saa tilaamalla varaosia. Nopeaa valmistumista ei edesauta myöskään se, että ikkunoihin on askarreltava laudasta ja kahtia sahatusta paneelista vielä tippalista alalaitaan. Ne laudat ja puolikkaat paneelit ovat sentään jo valmiina ja odottavat toista maalauskertaa. Niistäkin unohdin oksalakan. Greit.


Tämän maratonpostauksen kauniiksi lopuksi lienee paikallaan esitellä, miksi minä näin kamalasti hankoon ja hankoon. Tässä keskeneräistä verantaa:


Noiden punaisten ympärille vielä siis valkoiset vuorilaudat tai tässä tapauksessa tosiaan koristelistat, niin a vot. Näyttää minun silmääni tosi nätiltä ja raikkaalta, vaalean keltaisen seinän ja valkoisten nurkkalautojen yhdistelmä olisi vähän lätky mutta punainen raikastaa todella paljon. Väriyhdistelmä ei ole minun keksimäni, talossa on ollut tosiaan jossain vaiheessa nuo karmien näkyvät osat punaruskeita, ja tämä kokonaisuus ulko-ovien ja katon väritystä myöten esitellään myös Kotini kauniiksi maalaten -kirjasessa, tässä kuva viime kesäisestä postauksesta:


Tämän talon ulkoisia kauneusarvoja aivan uuteen sfääriin kohottavan nysväyksen lisäksi meillä olisi esiteltävänä lahon ulkoseinän korjaus betonirappusten vierestä sekä uudelleenrakennettu parveke. Jos jaksan iltaisin valvoa, niistä pitäisi seurata raporttia jollakin aikajänteellä. 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Ku on niin hikiki

Meillä aina välillä pompsahtelee esiin tämä ajatus maakylmästä. Tai maaviileästä, miten sen nyt haluaa ilmaista.


(Malva viihtyy auringossa. Puutarhuri ei.)

Minä kun en ole kovinkaan tekninen henkilö, en osaa kuvailla kyseistä toimintoa sen kummemmin kuin että maalämpökaivossahan on putkisto, jossa kiertää litku. Litku kerää itseensä maaperästä lämpöä, jonka se sitten vapauttaa. Siinä maalämpöpumpussa se vissiin tapahtuu. No, tätä samaa systeemiä voi kesällä käyttää käänteisesti myös viilentämiseen, ja siitä kerrotaan enemmän vaikkapa tässä linkissä.

Paitsi meidän tapauksessamme tuloilmaa ei jäähdytetä, koska meillä ei ole koneellista ilmanvaihtoa, vaan viilennys hoidettaisiin pömpeleillä, joita sanotaan puhallinkonvektoreiksi. Sellainen seinälle tai kattoon kiinnitettävä ruma, no, kirjaimellisesti pömpeli, josta puhkuu siis viileää ilmaa.

Meillä on  ollut viime viikot taas ihan sietämättömän kuuma. Talvisaikaan meillä on yleensä noin 21 astetta lämmintä, mikä on optimaalinen lämpötila. Sitä kuumemmassa alkaa tulla kiukku, kärtty ja hiki. Nyt sisälämpötila lähentelee kolmeakymmentä, paitsi vintissä jossa se on reilusti sen yli kun aurinko paistaa läkittää huopakattoon kaiket päivät. Minä narisen ja valitan, lapset nukkuvat huonosti, kotona on sisällä melko ankeaa. Pihalla on ihan yhtä kuuma kun varjopaikkoja ei juuri ole.

Niinpä puoliso otti luottoputkimiehellemme puhelun, joka alkoi sanoilla "tämähän on se aika vuodesta, kun kaikki soittavat sinulle kun pitäisi saada mökki viileäksi". Luottoputkimiestä uskalsimme odottaa saapuvaksi maaviileäasioissa ehkä marraskuussa, mutta hänpä yllätti sanomalla, että voisi tulla jo ensi viikolla tekemään konsultointikäynnin. Mietimme hetken, totesimme että joskus se viilennys oli tarkoitus asentaa joka tapauksessa joten miksipä ei sitten nyt.

Minä en voisi sietää ajatusta, että pieteetillä hinkatun talomme ulkokuorta laitettaisiin rumentamaan mitään ilmalämpöpumppua vastaavaa. Jotenkin nyt pitäisi kuitenkin sietää ajatus siitä, että talon sisäpuolelle ilmestyisi kaksi rumaa pömpeliä - toinen vinttiin ja toinen olohuoneeseen. En ole oikein päässyt vielä tämän asian yli. Puoliso löysi netistä kaikkein vähiten rumat pömpelit, jotka laitetaan sitten kattoon. Ne ovat tämän näköisiä.


Eli sentään littanoita, vain 13 sentin korkuisia, mutta susirumia. Ne peittävät alleen monta monituista ihanaa originaalia Halltex-laattaa. Mitä minä niille pömpeleille nyt sitten teen? Maalaan punaisiksi, niin kuin vessan viemäriputken, sillä "jos et voi peittää, korosta" -mentaliteetilla?

On sietämättömän kuuma. Esteettisestä ongelmasta on jotenkin nyt vaan yritettävä päästä yli. Onhan meillä myös mikroaaltouuni...

Jos tästä maaviileästä nyt jotain hyvääkin voi sanoa, niin se on ainakin hyvin halpaa viilennystä. Yläkerran konvektoriin voisi lisäksi tehdä erikseen sellaisenkin systeemin, että se talviaikaan toimisi lisälämmityspatterina - meidän vintissä on talvella aika viileä, kun siellä on alakertaan verrattuna varsin pienet lämpöpatterit ja keittiön puolella ovi-ikkunasysteemi sekä isossa huoneessa sivuvintin ovi taitavat falskata paljon enemmän kuin alakerran ikkunoista yksikään. Kun vintti on tarkoitus lähitulevaisuudessa ottaa asuinkäyttöön (älkää kertoko kenellekään, mutta minulla on ihan hullu ja epärealistinen haave siitä, että saisimme tämän keskikerroksen remontoitua jo kevättalven 2015 aikana...), on siellä ihan hyvä kovimmilla pakkasilla olla lisälämmönlähde. Toinen vaihtoehto olisi tietysti koko talon lämmitysjärjestelmän kiertoveden lämpötilan nosto sille tasolle, että vinttikin pysyisi lämpimänä, mutta se tuntuu jokseenkin turhalta kun tässä varsinaisessa elämiskerroksessa paljon alhaisempikin lämpötila riittää.

Tuo pömpelihän ei itsessään vielä toimi vaan sille pitää vetää putket kellarista, kondenssivedelle oma putki ja sähköäkin se mokoma tarvitsee toimiakseen. Ajatus seinillä risteilevistä putkista olisi toki niin sietämätön, että sitten vaan elettäisiin jotenkin tämän kuumuuden kanssa. Nyt kun noiden putkien piilottamiseen on olemassa varsin näppärä ratkaisu, tämä koko projekti on ylipäänsä tuntunut jotenkin toteuttamiskelpoiselta.

Se ratkaisu kätkeytyy tämän oven taakse:


Tämä on siis pihan puolen sivuvintin ovi vintin isossa huoneessa. Ollaan tässä salaa ostettu tuollaiset metalliset sairaalasängyt naapurista, ne ovat nyt vierassänkyinä mutta niillä on tulevaisuuden sisustusvisiossa paikka meidän makkarissa joka tulee olemaan vintin keittiö, lapset saavat makuuhuoneekseen tämän ison huoneen.

Oven takana on siis vintti, ja vintissä on ollut kummallinen puulaatikko seinällä. Jossain vaiheessa puoliso kuikuili sen sisään lautojen raosta ja näki punaista, joten päättelimme siellä sijainneen vanhan puukeskuslämmityksen aikaisen paisuntasäiliön. Sehän se olikin, kun lautalaatikkoa sitten ryhdyttiin purkamaan.


 Otin komistuksesta kuvan muistoksi sen jälkeen kun laatikko oli purettu ja sen eristeenä ollut puru-lastu-muhju lapioitu ja imuroitu pois. Pitää ottaa tuo paisari talteen.


Kun siirrytään vintistä alaspäin, tuon paisarin putket kulkevat keittiön nurkassa olevassa kotelossa, joka on alkuperäinen ja näyttää tältä:


Ja kun mennään vielä alemmas, kellarin entiseen pannuhuoneeseen jossa nykyisin vaikuttaa maalämpöpumppu, ne putket töröttävät katosta tällä tavoin:


Tässä meillä on siis suora, katseelta piilossa oleva linja maalämpöpumpulta vinttiin. Tuota reittiä ne kaikki viilennyspömpeleiden vaatimat putket ja sähköt saadaan tuotua ilman ylimääräisiä läpivientejä tai kotelointeja sinne, missä niitä tarvitaankin. Tämä vähän niin kuin ratkaisi asian viilennysremontin kannalta suotuisasti - tai katsotaan nyt vielä, mitä se luottoputkimies ensi viikolla vieraillessaan sanoo.

Enpä tiedä. Minulla on hyvin ristiriitainen olo tämän asian kanssa, mutta yritän nyt pitäytyä säilyttämäänn mielessäni vintissä näillä helteillä majailleen kesävieraan lausunnon. Se kun kuului osapuilleen niin että jos te meinaatte siellä vintissä asua niin ei siinä suunnitelmassa ole mitään järkeä ilman tuota viilennyshommaa. Uskokaamme siis kesävieraan kokemuksen syvällä ja hikisellä rintaäänellä paukauttamaa näkemystä. Vaikka ihan varmasti itkettää kun se valtaisa pömpeli pojottaa olohuoneen katossa, sanokaa minun sanoneen. 

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kirje viherrakentajalle

Minä tilasin tammikuussa meidän alapihan luiskaan kiviset portaat.

Ihan ammattilaiselta viherrakentajalta tilasin, helkkarin kalliit kiviset portaat. Ajattelin, että ulkoistetaan nyt se mikä pystytään, maksoi mitä maksoi. Ja ammattilaisen rakentamat kiviportaat nyt olisivat suunnilleen ikuiset, tai kestäisivät ainakin meidän ajan.

Huhtikuussa viherrakentaja kävi tiluksilla, tarkisti paikan, sovimme yksityiskohdista, sain sähköpostiin tarjouksen ja lupauksen siitä, että portaat ilmiintyvät kesäkuun aikana.

Arvaako joku? Kesäkuun lopussa lähetin varovaisen kyselyn, jossa tiedustelin, mitenhän porrasasian kanssa maailma makaa. Sain vastauksen, että kiirettä on ollut ja huonot säätkin mutta heinäkuun aikana portaat valmistuvat.

Huomenna on elokuu. Meillä ei ole portaita.


Minä purin turhautumiseni tähän koko rakennus- ja remontointiyrittäjien toimintaan kirjoittamalla kirjeen viherrakentajalle. Se kuului näin:

Hei,
kalenteri kertoo, että portaat eivät valmistuneet heinäkuunkaan aikana. Kuten sanoin, meillä ei ole niiden kanssa niin kiire mutta minua ärsyttää niin paljon tämä perään kysely, että voidaan tällä päivämäärällä todeta että unohdetaan koko porrasprojekti.
Taustaksi sen verran, että tämä on nyt varmaan noin viidestoista kerta, kun yritän hankkia jonkinlaisia rakennus- tai remontointipalveluja täältä Mikkelistä. Tämä on myös noin kolmastoista kerta, kun tämä sama kaava toistuu - luvataan joku aikataulu, sitten tekijästä ei kuulu mitään, kysyn perään, luvataan toinen aikataulu, sekään ei pidä paikkansa mutta ei ole myöskään puhettakaan siitä, että aikataulun muuttumisesta ilmoitettaisiin tänne suuntaan. Olemme jostain kumman syystä onnistuneet löytämään putkimiehen ja sähkömiehen, jotka osaavat käyttää sekä kelloa että kalenteria, joten todistettavasti se ainakin joltain yrittäjältä onnistuu, mutta kaikissa muissa tapauksissa kuvio on aina tämä sama. Savolaissyntyinen puolisoni on ehkä paremmin sisällä tässä mikkeliläisessä mielenmaisemassa, koska hän totesi jo keväällä tämän porrasprojektin tarjousta esitellessäni melko lakonisesti, että "ei se tule kuitenkaan". Kun esittelin tuota edellistä viestinvaihtoani, hän totesi entistä lakonisemmin, että "Mitäs mä sanoin. Ei se tule."
Minulla on kaksi pientä lasta, työläs remonttiprojekti ja vaativa päivätyö. Olisin enemmän kuin iloinen, jos voisin maksua vastaan ulkoistaa tästä paketista edes joitakin osia. Nyt niiden saamarin portaiden kanssa käy samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin meidän remonttiviritysten - minä ja puoliso tehdään itse, öiseen aikaan lasten mentyä nukkumaan tai kauhealla kiireellä ja stressillä muksujen pyöriessä jaloissa. Se hyvä puoli tässä toki on, että meistä on muutamassa vuodessa kehkeytynyt melko osaavia korjausrakentajia, mutta on tämä jotenkin ihan käsittämättömän surkuhupaisaa.
Ja tästä on ihan turha vetää mitään "sinähän sanoit että teillä ei ollut kiire" -johtopäätöksiä. Minä tilasin portaat sinulta, sinä lupasit ne toimittaa ensin kesäkuussa ja sitten heinäkuussa. Huomenna on elokuu, meillä ei ole edelleenkään portaita eikä myöskään sinun taholtasi minkäänlaista oma-aloitteista ilmoitusta siitä, että portaita ei muuten tulekaan, ei kesä- eikä heinäkuussa. Ehkä tulevana vuonna tuohikuussa, mutta siihen mennessä me ollaan jo tehty ne itse.
Kovin turhautunein terveisin, 
Laurakaisa

 Minä olen ihan suunnattoman turhautunut tähän kuvioon. Miten tämä voi olla aina tällaista? Miksi likipitäen kaikki yrittäjät, joiden kanssa olen asioinut, toistavat tätä samaa kaavaa? Ja ennen muuta - millä ihmeen ajalla ja energialla me nyt kyhäämme jotkut portaat tuonne alapihalle? Argh.

Valoa tähän risukasaan tuo kuitenkin se, että meillä on naapurissa yhden miehen korjaus/rakentamisyritys, jolla sattui yllättäen olemaankin neljä päivää vapaata aikaa tällä viikolla. Naapurin Antin ansiosta meillä ei ole enää lahoa seinää eikä lahoa parveketta, vaan ehjä seinä, purettu parveke, uusi verannan huopakatto ja tämän ja huomisen aikana epäilemättä myös valmistuva uusi parveke lahon tilalle.

Ja se tekee tästä ulkoistamisvaikeudesta oikeastaan vielä lohduttomampaa. Kun tietää, että muutaman päivän ostopalvelun maksamisella saa hommia kertalaakista valmiiksi, kun itse niitä samoja hommia joutuisi nyhertämään pala kerrallaan  varmaan vielä viiden vuoden päästäkin. Minä olen väsynyt keskeneräisyyteen ja tekemättöminä roikkuviin projekteihin, ja meillä on nostamatonta remonttilainaa ja molemmilla tällä hetkellä sellaiset tulot, että näitä keskeneräisyyksiä voisi palkata jonkun toisen tekemään. On turhauttavaa, ärsyttävää ja käsittämätöntä, että niiden tekijöiden kanssa sopimukseen pääseminen on näin tuskaisen hankalaa.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Vastusta tarjonnut alkukesä

Olen lähinnä masentuneena lukenut kaikkien muiden blogi-ihmisten blogeja toukokuun alusta asti ja yrittänyt päästä kevään, alkukesän, pihahommien, remonttijuttujen, ulkopuuhien ja muiden vastaavien kivojen, vuodenaikaan ja valittuun teemaan liittyvien juttujen imuun.



En ole päässyt. Kun kalenteria taaksepäin katsoo, näyttävät meidän touko- ja kesäkuumme vuonna 2014 melko lohduttomilta. Joku on ollut koko ajan kipeä, yleensä minä tai lapset. Flunssia toisensa perään, välillä virkistyksenä räväkkä oksennustauti. Minulla on ollut kuluneiden kahden kuukauden aikana korvatulehdus ja poskiontelontulehdus, seuraavana varmaan iskee rotavirus ja uhmaikä. Lisäksi kesäkuu meni sillä tavalla, että jompi kumpi aikuisista oli koko ajan työmatkalla, etupäässä Hollannissa. (Sentään vuorotellen, ei samaan aikaan.) Yksin kahden mukulan kanssa kipeänä kotona ollessa ei juuri edistetä edes perushuushollitoimintoja, saati mitään remontti- tai pihahommia, puhumattakaan minkään asian blogiraportoinnista. Ja kun meillä juhannuksena alkoi lasten kanssa kesäloma, alkoi myös yhtäaikainen flunssa JA mahatauti.

Siis käsittämättömän upeaa. Koko ajanhan on myös satanut vettä ja ollut noin +9 astetta lämmintä.


(Tähän lienee pakko todeta, että kun olimme lasten kanssa koko ajan kotona,  muun muassa noin puolisentoista vuotta kuopuksen syntymän jälkeen, ja kun sanon koko ajan, tarkoitan että ihan koko ajan, minä olin hyvin harvoin ja lapset tuskin koskaan kipeinä. Jälkikasvun edustajat muun muassa sairastivat ensimmäisen mahatautinsa 2- ja 3-vuotiaina tämän vuoden maaliskuussa. Noita entisiä onnen aikoja on sentään lohdullista ajatella, kun aina välillä joku varmasti hyvää tarkoittava taho ehdottaa, että "eihän teillä ole siinä talossa vaan mitään..." No, ainakaan tällä otannalla ei ole. Päivähoidossa ja/tai työpaikalla sen sijaan on taatusti jotain, luultavasti tosin ei mitään sen kummempaa kuin toisia ihmisiä ja niiden mukanaan kuljettamia viruksia. Tätähän tämä.)

Niin että kaikki aloitetut hommat ovat kesken. Talo sentään tuli maalatuksi, mutta siitä puuttuu kyljestä vielä numerolappu.


Ja pari muuta juttua. Kuten vuorilaudat nurkista ja ikkunoista.


Vähän on siis tuollainen riisuttu malli. Mutta maalattu on, se on tärkeintä. Minä yritän kirjoittaa siitä koko projektista vielä jonkun kokoavan tarinan, koska varsinkin lateksin kuorinta on asia, joka on niin montaa muutakin rintamamiestaloasukkia askarruttanut. Maaliin olemme tyytyväisiä, mutta ärsyttää kun tuo projekti on jäänyt tasan siihen vaiheeseen missä se oli, kun maalaripojat luovuttivat urakan toukokuussa. Lapset on neuvoteltu mummolaan ensi viikolla, ja vuorilautaosaston on suotavaa liikahdella melko rivakasti paikoilleen silloin. Toki kolmessa päivässä pitäisi myös korjata laho seinä, operoida tuo leikkimökki valmiiksi, pestä ikkunat ja mielellään remontoida myös yläkerta valmiiksi. Lähdetään nyt kuitenkin niistä vuorilaudoista.

Ollaan me sentään jotain muutakin saatu puolitiehen, ja se joku näkyy parhaiten takapihalla.


Piha ei ole vino, kuva on vino, en kerkeä sitä kesken päiväunipaniikkibloggauksen nyt oikomaan.

Leikkimökki on pystyssä, mutta siitä puuttuu vielä 1/4 kattoa, ikkunat, sisäkatosta paneelit ja lattian maalaus ynnä pari pientä sisustustoimenpidettä. Leikkimökin taakse on laskeutunut paras keksintö ikinä, trampoliini. Se on erittäinn kaunis pihasisustuselementti varsinkin tuollaisena vaatimattomamman kokoisena, kun halkaisija on vain 4,5 metriä. (Puolustuksen puheenvuoro, saimme kehikon puoli-ilmaiseksi naapurista, piti ostaa vain ehjä matto ja turvaverkko.) Jos estetiikassa jonkun mielestä on toivomisen varaa, voi kääntää katseensa tuonne alapihan oikeaan laitaan ja havaita, että mitään kuvassa näkyvää ei olisi tapahtunut, jos lapsia ei olisi voinut teljetä loikkimaan ja poukkoilemaan tuonne vetoketjun taakse pihahommien edistämisen ajaksi.

Olen siis istuttanut pihalle parikymmentä koivuangervoa ja kaksi jasmiketta tuohon penkereen päälle sekä kymmenisen imukärhivilliviiniä ja kolme köynnöshortensiaa kasvamaan naapurin autotallin seinää vasten. Ensin mainituista pitäisi kasvaa kaunis, pihaa vähän eri lokeroihin jakava aidanne. Kuvasta ei näy, että myös penkereeseen on suoritettu istutustoimia nukkeruusujen, vuorenkilpien, pikkutalvion ja muutaman muun kokeilun muodossa. Siitä penkereen kasvittamisestakin pitäisi tehdä ihan oma juttunsa. Hommaa sielläkin riittää, mutta alapiha on kiistatta muuttunut ahdistavasta nokkosryteiköstä jo ihan selvästi omakotitalopihan esiasteeksi. Ei vielä ihan, mutta aimo harppaus oikeaan suuntaan.


Sateisesta kesästä on ollut se ilo, että tuon rakennetun luiskan lohduton mullikko on muuttunut apilaa kasvavaksi vehreydeksi ilman omia kasteluponnistuksia. Nurmikkorintamalta on raportoitava sekin, että olemme saaneet palkatuksi maanmainion pehtoorin, naapurin 10-vuotias käy kerran viikossa ajamassa nurmikon ja saa korvaukseksi euroja pleikkarahastoonsa. Tätä varten piti ostaa kolmellakympillä bensakäyttöinen ruohonleikkuri tori.fi:stä.

Jotakuinkin tällaisissa tunnelmissa täällä siis edetään. Ai niin, juhannuksena kävimme tutustumassa itänaapurin puolella wau-arkkitehtuuriin Ilja Repinin kotimuseon muodossa. Tämä satulinna sijaitsee Repinossa, entisessä Kuokkalassa. Sitten kun keltainen talomme on kokonaan remontoitu ja piha myllätty mieleiseksi, voisin ruveta pitämään matkailublogia.


Mutta sitä genrenvaihdosta on turha tällä menolla ihan lähivuosina odotella. 

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Betonin ja puun epäpyhä liitto eli laho ulkoseinä

Olemme katselleet epäluuloisesti neljän vuoden ajan seinää betonisten rappujen vieressä. Noin jokaisessa rintamamiestalossa lienee lahovaurio juuri tuossa kohdassa, missä betonirappunen roiskuttaa vettä puiselle seinälle - nämä kaksi materiaalia eivät sovi yhteen.

No, meidän talo ei tehnyt poikkeusta, vaikka jonkun taannoisen pistokokeen perusteella muistelen tuudittautuneeni siihen uskoon, että porras on ainakin kalteva ulospäin eikä suoranaisesti uita vesiä päin seinää.

Laho se seinä siis on, tuosta rappujen vierestä. Onneksi ei kovinkaan suurelta alalta - tässä alla näkyy vaurio kokonaisuudessaan, ulkoverhousta purettiin sen verran että tuossa on jo täysin kovaa puuta näkyvillä joka kohdassa. 


Yläkerran keittiön lahovaurioon verrattuna tämä seinä oli vauriokohdalta sitten ihan totaalisen tohjona. Tuhon oli viimeistellyt joku, joka oli muuttanut syömään lahonnutta puuta ja jättänyt jälkeensä reikiä ja hyvin hienoa purua. Toivottavasti maistui.


Tässä vielä näkymää vaurion laajuuteen, tosiaan näkyvissä on ulkoverhouksen laidalla jo täysin kuranttia vinolaudoitusta.


Sinänsä tuon seinän korjaaminen ei ole mitään rakettitiedettä - lahot pois ja uutta puutavaraa tilalle. Haastetta tuo hieman se, että myös tuo sokkelia vasten oleva parru on osittain pinnastaan laho. Sinänsä mainitsemisen arvoista, että paneelit olivat lahoja vain kahdesta kohtaa ja lyhyeltä matkalta, mutta kosteus oli sen sijaan tehnyt laajempaa tuhoa vinolaudoituksessa.


Mutta se varsinainen haaste, tai ne kaksi haastetta, näkyvät alla olevassa kuvassa. Ensinnäkin on nyt vähän epäselvää, millä ilveellä tuon lahon pääsisi korjaamaan purkamatta koko ulkoporrasta. Ulkoporrasta ei huvittaisi purkaa, koska siinä ei yhtä isoa ja muutamaa pientä halkeamaa lukuunottamatta ole mitään varsinaista vikaa, ja nuo halkemat olisivat varmasti korjattavissa. Toinen haaste on se, millaisen rakenteen tuohon oikein suunnittelisi, että vauriosta tulisi korjattua samalla kertaa sekä syyt että seuraukset - jos korjataan vain entiseen malliin, on tilanne jonkun kymmenen vuoden kuluttua ihan sama kuin nyt.


Portaan purkaminen vai operointi sisäpuolelta eli kellarin rapusta käsin? Sitäkään ei huvittaisi purkaa, siellä on nätti alkuperäinen paneeli ja jos jotain olen tässä ulkoverhouksen maalausprojektissa oppinut niin sen, että 60 vuotta paikallaan olevien naulojen repimien irti vaurioittamatta niillä kiinnitettyä puista kappaletta on vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Suojataanko seinä korjauksen jälkeen pellillä, kattohuovalla vai jollakin muulla kosteuden seinästä pois pitävällä materiaalilla? Vai rakennetaanko korjauspala filmivanerista, joka ei samalla tavalla lahoaisi?

Jos joku lukijoista on ratkonut omassa talossaan samaa ongelmaa, kokemuksia otetaan mieluusti vastaan, ja jos taas ei, myös näkemykset ovat lämpimästi tervetulleita. Rintamamiestalofoorumilla olen pyytänyt myös neuvoja ja sitä keskustelua voi seurata tästä.

Lahojen seinien lisäksi tänään on ollut agendalla myös äitienpäivä - hyvän sellaisen iltaa kaikille äideille! Me kävimme oman perheen kesken äitienpäivälounaalla Kenkäverossa. Jos siellä sattuu vierailemaan, kannattaa käydä peräkammarissa asti. Siellä on nimittäin esillä pieni näyttely Kenkäveronniemen pappilan historiasta ja erittäin valaisevia kuvia siitä, kuinka melko haasteellisestakin lähtökohdasta saa kauniin ja arvostavasti kunnostetun lopputuloksen. Olkoon kuva Kenkäverosta tässä lopussa muistutuksena siitä, että meillä on kuitenkin kaikin puolin aika helppo ja pienimuotoinen projekti.


perjantai 9. toukokuuta 2014

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.


Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)


Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:


Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!


Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:


Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.


Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.


Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.