Olen nyt asunut talossa hieman yli kuukauden, viikot yksinhuoltajana, viikonloput avioliitossa. Lienee tästä ajallisesta epäsuhdasta johtuvaa, että talo on nielaissut vihkisormukseni - sitä ei löydy mistään. Kesäleskityyliin kuljen siis päivä päivältä enemmän ruskettuva rinkula vasemmassa nimettömässä ja olen vuorotellen murheellinen ja vuorotellen sitä mieltä, että ehkä sormus vielä jostain löytyy. Kaaoksen määrän vähentäminen voisi nostaa löytymisprosenttia huomattavasti, mutta kuka sitä nyt näillä helteillä...
Vielä kummallisempi sattumus osui kohdalle eilen. Äidin ystävä soitti, ja kyseli entisen pienen venäläisen kotikaupungin ravintolavinkkejä. Annan tässä saman tien yhden teille kaikille. Tuli sitten puhetta elämästä yleensä, taloista ja muista tulevaisuudennäkymistä. Kun selitin tarkemmin, missä nykyinen asumuksemme sijaitsee, hän totesi miehensä asuneen opiskeluaikana "jossain siinä Lappeenrannantien varressa" vuokralaisena rintamamiestalon yläkerrassa. Lienee lähettyvillä, totesimme.
Tänään tuli sitten sähköpostiviesti:
Se teidän talonne on tosiaan mieheni entinen vuokrakoti! Tosi huvittava yhteensattuma.Hän muistaa rouva omistajan oikein hyvin ja kertoi että mukava siellä oli asua. Rouva piti jöötä, tyttöjä ei saanut tuoda asunnolle.
Kutsuin pariskunnan oitis kylään, osa talon tarinaa taas tämäkin.
Ja pakko todeta, taas kerran: tämän vuoksi vanhoja taloja ostetaan.
Ihana tarina!
VastaaPoista