Olemme etsineet taloa puolihuolimattomasti syksystä 2009 asti, vaikka silloin asuimme vielä tukevasti pääkaupungissa 28 neliön yksiössä. Suunnittelimme kuitenkin vakavissamme muuttoa Savoon ja puolivakavissamme omakotitalon hankintaa. Etuovi.com tuli talven aikana tutuksi, samoin satunnaiset asuntonäyttöpysähdykset sunnuntaisin viitostietä etelään ajellessa.
Kriteerit olivat aluksi löysät - rintamamiestalo kaupunkialueelta - ja tiukkenivat kokemuksen ja näkemyksen myötä muotoon vanha, ehdottomasti alkuperäiskunnossa oleva rintamamiestalo kaupunkialueelta. Oli muitakin kriteerejä, kuten tulisija ja autotalli, mutta niillä ei vielä rajattu tutustumiskohteita pois sunnuntain asuntonäyttölistalta. Poistuimme poikkeuksetta näytöistä "ihan kiva mutku" -lauseita mutisten, ja ne mutku-asiat johtuivat aina jälkikäteen tehdyistä remonteista enemmän kuin taloista itsestään.
Oli unelmien keltainen talo, jota asuntoagentti kävi katsomassa jo viime syyskesällä. Kun me pyrimme sinne sisään, talo oli vähällä pudottaa lumet katolta niskaamme. Lapioituamme tiemme taloon totesimme, että puoliso ei mahdu seisomaan pystyasennossa yläkerrassa ja olohuoneen nurkka oli niin painunut että huoneen vinous aiheutti ikäviä Titanic-mielleyhtymiä. Ihan kiva, mutku.
Oli montakin taloa, joita kävimme katsomassa vain ulkoapäin joko yhdessä asuntoagentin kanssa tai kahdestaan kevätiltoina tehtyjen pitkien pyörälenkkien ohessa. Mikkeli tutuksi tehokkaasti -projekti. Retkiltä jäi ainakin se opetus, että omakotitalon hankinnassa sijainti on huomattavan olennainen asia ja että viitostie vonkuu taajuudella, jota en saata sietää.
Niin, nyt sitten muutamme Lappeenrannantien ja huoltoaseman naapuriin. Mutta noin periaatteessa, sijainti ON olennainen asia. Ei ehkä kuitenkaan ratkaiseva. Ja Lappeenrannantie ei vielä siinä kohdassa vongu, vonkuna alkaa vasta kun nopeusrajoitus kasvaa 80 kilometriin tunnissa.
Oli Lehmuskylän talo, jonka jälkeen viimeistään kriteerilistalle liitettiin alkuperäiskunto - kaikki se, mikä talossa viehätti, oli vanhaa ja kaikki se, mikä siellä ärsytti, vastaavasti uutta ja korjattua. Ja oli se surullinen 20-luvun hirsitalo, josta välittäjä hihkui että "eihän tähän voi olla rakastumatta" eikä lainkaan ymmärtänyt, miksi me peräännyimme takavasemmalle mumisten jotain sen tyylistä että "joo kiitos mutta ei tää ihan kyllä vastannut nyt meidän ajatuksia". Se talo ei ollut edes ihan kiva, se oli pelkästään mutku.
Ja sitten oli se vähän tunkkaisen ja huonosti pidetyn oloinen vihreä alkuperäiskuntoinen talo, ensimmäinen sen kriteerin täyttävä, jossa olisin voinut kuvitella hyvin asuvani, mutta jossa ei ollut tulisijaa. Ja jonka kellarissa kuulin, että samankaltainen mutta vähän isompi ja keltainen olisi tulossa pian myyntiin.
Sitä keltaista mentiin sitten katsomaan. Eikä sen sormipaneloituun, räsymatolla peitettyyn eteiseen sisään astuessa tuntunut vielä yhtään siltä, että nyt olen tullut kotiin.
Se olo tuli vasta nurkkakamarissa, eteisessä huokaisin vain "tääonihana".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti