Tassut vetää seikkailuun

Jotta elämä ei kävisi liian yksinkertaiseksi, meillä on talon ohella myös mökki. Mökkiä emännöi myös äiti aka anoppi, joka halusi mökilleen kesäkeittiön. No, kuuliainen vävy kesäkeittiötä rakentamaan, kuinkas muuten. Päärakennusmateriaalin valinta kävi luontevasti: tädin talon kasari-ikkunat vaihdettiin uusiin tänä keväänä, ja käytöstä poistetut sopivat kasarimökkimme naapuriksi sopuisasti.

Vaan eipä ole kesäkuun aikana mökille ehditty. On ollut metsästysseuran puutalkoota ja flunssaa ja muita force majoureita. Kesäkeittiön pohja sentään kaivettiin ja perustustolpat valettiin toukokuun helteiden aikana. Veljenpoika-Aleksanterin kanssa kasteltiinkin valuja oikeaoppisesti Aksun pienellä ja Panun isolla kastelukannulla, mutta kaikki muu on enemmän kuin vaiheessa. Nyt oli tarkoitus kuskata puutavara mökille ja aloittaa itse hökkelin pystytys, mutta niin vaan tämänkin viikonlopun rakennussuunnitelmat torpedoi Savo-Karjalaan luvattu kaatosade. Mökki pyritään pitämään harrastuksena ja kivana juttuna, ei pakkotyömaana, joten suunnitelmat kesäkeittiön pystyttämisestä uhkaavissa tulvaolosuhteissa hylättiin viimeistään torstai-iltana.

Korvaavaa toimintaa toki keksimme: Ne hypoteettiset keittiön kaapit vaivaavat mieltä päivin ja öin, ja kun kalenterista vapautui yksi kokonainen viikonloppu, päätimme käyttää sen hyödyksi ja hurauttaa Kaenuuseen kaappeja katsastamaan. Toivottakaa meille onnea ja menestystä, ettei tarvitse palata takaisin pelkkää kokemusta rikkaampana.

Aiomme kyllä vierailla myös Hiidenportin kansallispuistossa ihan vaan siltä varalta, jos kaappisuunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuu. Eipä tarvitse sitten sanoa että tulipa ajeltua Kainuuseen ja takaisin ihan turhan takia. Ja mottoni kaikkeen on se, että aina pitää olla vähän seikkailua.

Tässä vaiheessa, kun kerran matkustamisesta puhutaan, lienee paikallaan esitellä myös lähes perheenjäseneksi muodostuneet kulkupelimme. Meillä on kaksi autoa, mikä on sekä typerää, turhaa että tarpeetonta, varsinkin kun molemmista pidetään kynsin hampain kiinni ainoastaan tunnesyistä. Minun autoni on ukilta peritty Corolla vuosimallia 1997, enkä nyt löytänyt siitä yhtään soveliasta valokuvaa. Se ei ole koskaan rikki (jätän nyt mainitsematta sen kerran kun puoliso unohti valot päälle työpaikan pihalla ja alkuperäinen akku ösähti) eikä sillä ole ajettu ikäänsä nähden juuri mitään. Ei sitä kannata myydä, koska ei siitä mitään saakaan, sitä paitsi se on Ukin Perintö ja Muutenkin Hyvä Auto.

Ja sitten on tämä toinen rakas peltilehmä, Panun Volvo:



Lienee siis tarpeetonta mainita että se on tuo jälkimmäinen. Ajalta, jolloin Volvotkin olivat vielä Volvoja ja valmistettu Göteborgissa. Jos minä suhtaudun autooni tunnepitoisesti niin samaa voi kyllä sanoa Volvo-miehestäkin. Volvo on ihana, täydellinen, upea, mahtava, kaunis ja paras. Siinä on ylivertainen takaveto ja isolle miehelle iso penkki.

Minusta Volvossa on hyvää se, että siinä on peräkoukku, kun Corollassa ei ole. Muuten suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella. Enkä vähiten sen takavedon takia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Raportoimme kaappiretken tuloksista ensi tilassa.