Piknikretki itäiselle Uudellemaalle

Vastoin kaikkia odotuksiamme eilen ei satanut kaatamalla vettä eikä tuliterän peräkärryn kuomu päässyt vielä näyttämään todellista osaamistaan.

Vaan eipä tuo varsinaisesti haitannut, huutonettiaarteiden keräilyretki kun sujui paljon mukavammin aurinkoisessa säässä. Lauantain aamuherätys klo 7.00 ei juuri ilahduttanut kumpaakaan asianosaista, mutta niin vain olimme aikataulun mukaisesti kasilta tien päällä. Ensin köröttelimme Järvenpäähän, jossa kyytiin pakattiin suit sait tuleva lakanakaappi:



Kun kurvasimme taas baanalle, olimme ällistykseksemme tunnin etuajassa. Siispä lounastauko. Reitin varrelle osui Pukkila, ja puhelimen netti kertoi, että siellä sijaitsi houkuttelevalla nimellä varustettu kahvila-ravintola Mairen Maitobaari. Sinne siis.

Mutta voi. Maire oli laittanut lapun luukulle ja tarjoili vain kiinteistönvälittäjän yhteystietoja. Emme tästä lannistuneet, suunnistimme Liikekeskus-kyltin viitoittamalle tielle. Sieltä löytyi ehkä hivenen proosallinen Pukkilan Sale, josta ostimme eväät ja pikniköimme sitten menestyksekkäästi Salen pihalla. Aurinko paistoi ja mieli oli iloinen:



Mahat killillään, kenellä mistäkin syystä, ajelimme Myrskylään ja nostimme sieltä kyytiin toisen kaapin. Edellinen lause sisältää aimo annoksen sarkasmia: todellakin lastulevyä sisältämätön uusi vaatekomeromme on valmistettu parin tuuman vahvuisesta umpipuusta ja painaa noin pianon verran. Kaappi oli sijoitettu yläkertaan, josta armas puoliso ja myyjä hiissasivat sen liinoilla alas. Lienee tarpeetonta mainita, että tällä hetkellä kaappi pötköttää edelleen peräkärryssä ja odottaa tänään saapuvaa maailman vahvinta sunnuntaivierasta, joka toivottavasti saa Panun kanssa nostettua kaapin sisätiloihin.

Tästä mieliinpainuvasta kaappikuljetuksesta ei valitettavasti ole kuvamateriaalia, tässä kuitenkin kaapin peili joka matkusti Mikkeliin Volvon takapenkillä:



Ehdin tässä jo hävittää talon ainoan avaimen, jota metsästettiin kissojen ja koirien ja amerikkalaisvahvistusten kanssa, kunnes se sattui sattumalta silmiin melko epätodennäköisestä paikasta, keittiön maton ja jääkaapin välisestä lattianraosta, puoliksi jääkaapin alta. En ryhdy edes arvailemaan, miten se sinne oli joutunut. Joka tapauksessa koppasin ensi töikseni mukaan kaikki viisi talon avainta kun perjantai-iltana suoritimme traditionaalisen kynnyksenylikantamisrituaalin.

Eilen, kaappiretken jälkeen, hohhailimme talossa. Vallalla oli, ja on edelleen, se luultavasti aika monelle vanhan tai minkä tahansa remontoitavan huushollin hankkineelle tuttu fiilis: mielessä on noin ziljoona asiaa, jotka pitäisi tehdä nyt ja heti tai viimeistään huomenna, ja tätä to do -listaa sitten toteuttaa kiertelemällä ympäriinsä täysin kykenemättömänä tarttumaan yhtikäs mihinkään.

Eilisen saldo oli lopulta se, että kannoimme alas autotalliin kaikki ne kapineet, jotka Ekotorin auto tulee hakemaan jonkun muun parempaan käyttöön. Minä toteutin itseäni repimällä keittiön komeroista irti likaiset hyllypaperit ja niiden asemasta käytetyt vahakankaat:





Olihan sitä siinäkin.

Tänä aamuna olemme ilmoittaneet huuto.nettiin myyntiin kaikki kaksi tarpeetonta tavaraamme ja puoliso on ansiokkaasti kommentoiden seurannut Sääksmäen seurakunnan 670-vuotismessua YLE TV 1:n välityksellä. Minä tyydyin vain kyynelehtimään prinssi Danielin puheen äärellä.

Nyt siivouspuuhiin, mars.