8.00.58

Tämä ei ole remonttia, ei edes sen suunnittelua, eikä paasausta jälleenrakennuskauden ylivertaisten rakenneratkaisujen säilyttämisestä.

(Tältä näyttää mies, joka on aloittanut liian myöhään katsomaan neuvostoliittolaista taide-elokuvaa ja laulanut sen päättymisen jälkeen vaimon kanssa Leevi And the Leavings -karaokea keskellä yötä...)

(Tältä näyttää isä, jonka vauva on herännyt ilosta huutaen ja hihkuen kello kuusi aamulla...)

(Tältä näyttää sekalainen aamiaispöytä ja joku ei ole syönyt puuroaan...)

(Tältä näyttää "Suljen ihanan soittorasian" esikoisen esittämänä...)

Loppujen lopuksi, tämä on elämää. Tämmöistä se meillä oli eräänä tammikuisena aamuna vuonna 2013. Julkaisen, että muistaisin. Otsikkoon on tietenkin idea varastettu Juicen kappaleesta 3.30.

(Tältä näyttää mies, jonka jälkikasvulla on neljä ja puoli tuntia päiväuniaikaan.)

Rauhallisesti ja jatkaa

No niin, nyt nähdään sekin päivä että esittelen sisustustrendin keittiössämme.

Mitenkään taaskaan haluamatta arvostella ketään erityisesti, olen ollut kohtuullisen hämmästynyt siitä suosiosta, jonka muinainen brittihallituksen natsimiehityksen uhan alla suunnittelema propagandajuliste on meidän päivinämme saavuttanut. Katsoipa minkä tahansa sisustuslehden mitä tahansa numeroa, jostain löytyy taatusti ainakin yksi keittiö, jonka seinällä lukee "Keep calm and carry on". Yritin suomentaa sen Googlen kääntäjällä. Tulos on tämän postauksen otsikkona.

Eihän siinä ohjeessa sinänsä mitään pahaa ole. Varsinkaan lapsiperheissä.

En nyt vaan ylipäänsä kauheasti fanita sitä tyylisuuntaa, jossa huusholli sirotellaan täyteen pseudofilosofisia, englanninkielisiä latteuksia niin että heikkopäisemmällä kirjaimet alkavat vilistä silmissä jo ensivilkaisulta. Enkä ole ehkä nyt niin kauhean historiaorientoitunutkaan, että haluaisin oman kyökkini seinän muistuttavan ensimmäisestä maailmansodasta, saati nurkan takana uhkaavasta natsimiehityksestä. Ja sillai vähän elitistisesti olen närkästynyt usein, kun asioita irrotetaan surutta alkuperäisistä konteksteistaan ja niitä valjastetaan markkinatalouden vetojuhdiksi.

No, meillä on kellariin tulossa jonkun neuvostoliittolaisen tehtaan alumiinikyltti, jossa lukee venäjäksi "Tilasta poistuessanne sammuttakaa valot ja sulkekaa sähkölaitteet". Kyltti on vielä kiistatta ostettu markkinataloustoimijalta, että mikä minä olen muiden konteksteista irrottamisia arvostelemaan.

Puolustaudun sillä, että en usko noiden kylttien olevan kenellekään mikään hirveän hyvä bisnes. En ainakaan ole nähnyt moista kovinkaan monen kodinhoitohuoneen seinällä.

Vaan taitavia ovat olleet vuonna 1939 heput brittien informaatioministeriössä. Tuossa "Keep calm and carry on" -lauseessa on jotain, mikä vetoaa.

Ameriikantätimme oli meillä yhtenä vähän heikomman suorituksen iltana ja huokaisi kotiin lähtiessään, että hänellä on jotain minkä hän haluaa lahjoittaa minulle, koska tarvitsen sitä kiistatta enemmän kuin hän itse. Kun seuraavan kerran kohtasimme tyttöjen joululounaalla Vileessä, sain eteeni lahjapakkauksen joka sisälsi tämän kipeästi tarvitsemani esineen.

Ja kyllä, se toimii. Olen löytänyt itseni kurkistelemasta kaappiin ja tavaamasta noita maagisia sanoja kun huusholli ja elämä ovat kaatumaisillaan niskaan. Ja aika usein kaivan lahjan sieltä kaapista käyttöön, valikoin sellaisen teepussin jonka kyljessä lukee "Stronger Tea" ja istun hetkisen tekstiä tuijottaen.

Enkä enää oikeastaan ihan kauheasti ihmettele, miksi niin monet haluavat sen saman julisteen oman keittiönsä seinälle.

Kriittinen virhe

Kerroin taannoin nukkumisjärjestelyistämme ja ostamastani pinnakerrossängystä tässä postauksessa.

Olin saanut tänään postaukseen alla olevan kommentin nimimerkiltä Punainen tupa. Linkin takaa löytyi blogi.

Juu, tässä nyt sellainen henkilö joka ei satu tunnistamaan Niemen Tehtaiden sänkyiksi, kun Niemen Tehtaiden sänkyjen päädyt on levystä ja noissa Sinun sänkyissä on pinnapuut. Niemen Tehtaat ei ole koskaan valmistanut tuollaisia. Ja tämä on totuus ja luu kurkkuun jos jotain muuta yrität vänkätä.

Että näin. 

Minulla olisi vaikka miten paljon blogattavaa ja mieluusti täällä nykytahtia useammin kuulumisia naputtelisinkin. On vain niin, että nykyinen arki on sen verran nääntävää, etten jaksa tehdä mitään niin keskittymistä vaativaa kuin blogijutun kirjoittaminen. Puoliso on viikot töissä toisella paikkakunnalla, minä yksin kahden mukulan kanssa, sähköpääkeskus vetelee viimeisiään, kukaan ei ole jaksanut tiivistää loppuun ikkunoita, joka paikassa on sotkua ja kaaosta, olen nukkunut viimeksi kokonaisen yön yli kaksi vuotta sitten ja vessassa käyminen ovi kiinni on luksusta, josta voin pääsääntöisesti vain haaveilla. Perusjuttujen pyöritys vie mehut niin totaalisesti, etten ole saanut tehdyksi edes maksatushakemusta ELYn rakennusperinnön hoitoavustukseen, vaikka siinä on sentään tonnikaupalla rahaa kiinni. Eniten ärsyttää epätietoisuus siitä, kuinka kauan nykytilanne jatkuu. Luulen, että sen selvittyä on aikaa ja jaksamista taas blogillekin, ja remppahommatkin nytkähtävät taas käyntiin ainakin noiden penteleen hajoilevien ja huolta aiheuttavien sähköjen osalta. 

En tiedä, oliko tuon edellä mainitun kommentaattorin tarkoitus olla vitsikäs tai muuten vaan hauska tuolla kommenttinsa lopetuksella. Tässä väsymyksen ja ketutuksen tilassa en nyt voi muuta kuin nostaa tuon kommentin julki ja pahoitella syvästi kaikille lukijoille mahdollisesti aiheuttamiani harmeja ja vastoinkäymisiä joita olen erheellisesti Niemen tehtaiden sängyksi sänkyämme luullen aiheuttanut. 

Mitä tulee tuohon herttaiseen "luu kurkkuun jos muuta yrität vänkätä" -loppukaneettiin, voin vain todeta että en todellakaan yritä. Tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko sängyn valmistanut tehdas Niemi, Notko tai Saarelma vai eikö kukaan edellä mainituista. Se on sänky, esikoinen nukkuu siinä pääosin hyvin yönsä vaikka vauva pääosin ei nuku huoneen toisella laidalla. Joku valonkajastus tässäkin risukasassa. Jos sängyn levypääty versus pinnapääty on jonkun mielestä niin olennainen asia, että sen vuoksi kannattaa jättää moisia väkivaltaisia viestejä jonkun tuntemattoman ihmisen blogiin, niin en voi muuta kuin suositella annosta lapsiperheen arkea. 

Voipi asettua asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. 

Säilytystä

Kun päätimme taannoin olla remontoimaton perhe, kuului päässä 'klik', ja ryhdyin tarkastelemaan asuinympäristöämme uusin silmin. Kaikki ne asiat, jotka olivat rempallaan mutta eivät liittyneet remontointiin, alkoivat pistää silmään. Edellä kuvattu nukkumajärjestely, olohuoneen vallanneet lasten lelut, keittiön kaappien sekamelska ynnä muut pienet ja suuret epäkohdat.

No, sen verran tarkennusta kuitenkin, että emme ole vielä se remontoimaton perhe. Meillä on tosiaan se ikkunaremontti meneillään, ja vaikka pääosa remontista tapahtuu ulkoistetusti puuseppä-Jarin verstaalla Rantasalmella, on tässä remontissa kestämistä ihan riittämiin. Yhden vuorokauden olimme kokonaan ilman ikkunoita kun sisäpokat olivat vielä kunnostettavina ja ulkopokat irrotettuina kuljetusta varten. Nyt meillä on sisäpokat - kauniit, siistit, puhtaanvalkoiset - paikoillaan ja talon esteettistä vaikutelmaa lisäävät edelleen ikkunoissa lepattavat muovit. Hiiohoi. Lisäksi keli alkaa viiletä sen verran, että tiivistämättömät, yksikerroksiset ikkunat alkavat saada aikaan melko brittiläistä tunnelmaa. Viimeisten ikkunanpokien pitäisi valmistua tällä viikolla ja sitten ne on vielä roudattava kotiin ja saatava jotenkin hiissattua paikoilleen. Odotan melko paljon sitä, että sisältä näkee taas ulos menemättä verannalle...

Kattoremontin peruja meillä oli myös yksi vintillinen tavaraa levällään pitkin yläkertaa, ja minä olen viime päivät urakoinut tavaravuoria takaisin paikoilleen jotenkin tolkulliseen järjestykseen. Vinttipostaus luvassa pikimmiten, noista ikkunahommistakin pitäisi saada jotain kuvamateriaalia tänne tallennettua.

Vintin lisäksi kaikki lasten tavarat, lelut ja vaatteet ja muut tykötarpeet, kaipasivat uudelleenjärjestelyä. Esikoisen vaatteita oli hänen syntymästään asti säilytetty makuuhuoneessa meidän mummon vanhan piirongin laatikoissa. Kuopuksen vaatteet eivät sinne mahtuneet, niitä varten makuuhuoneeseen roudattiin tätini ensimmäisillä palkkarahoillaan ostama pieni lipasto, joka on sinänsä varsin sympaattinen kapistus ja kulkenut minunkin mukanani kaikissa kodeissa ensimmäisestä opiskelijasolusta lähtien. Se ei kuitenkaan sovi makuuhuoneeseen tyylinsä eikä värinsä puolesta ja oli muutenkin selvästi väliaikaisratkaisu.

Ajatuksena oli, että pikkukamarista (joka ensin oli romuhuone, sitten ruokailuhuone ja sen jälkeen kirjasto) tulisi lastenhuone. Siitä lisää seuraavassa blogijutussa. Pikkukamarin komero oli palvellut siivouskomerona, koska tulevaisuudessa siivouskomero on tarkoitus sijoittaa keittiön komeroon, mutta sitä tarvitaan vielä tällä hetkellä keittiösäilytykseen kunhan remontti tuo mukanaan lisää kaappitilaa kyökkiin. Komero on siis tällainen perusmalli, siinä on ylhäällä vielä pikkukaappi jossa on perheemme vessapaperivarasto.

Tuo hauska pöllösoittorasia soittelee Somewhere over the rainbow -biisiä ja on Viljan kummitädin ostama miniMaatti-verkkokaupasta. 

Ostimme kaksi Elfa-korihyllystöä. Toinen kasattiin entisen suihkupömpelin nurkkaan ja sinne ladottiin kaikki siivouskomerokama taaperoturvalliselle korkeudelle. Sitten purin pikkukmarin komeron alkuperäiset sisusteet pois. Komerossa oli vaatetanko ja tuollaiset sivuhyllyt, jotka oli tehty kaikesta mahdollisesta jämälaudasta. En heittänyt niitä pois. 

Toinen Elfa-hyllystö kasattiin sitten komeroon. Nuo hyllyt koreineen ovat sitä mini-mallia, koska ainakin meidän talon standardikomeroihin ne normaalin syvyiset ovat liian isoja, tuo pienempi korimalli taas juuri passeli. Ja katso, kahden lapsen vaatteet majoittuivat komeroon täysin ongelmitta.

Noita kiinteitä vanhoja komeroita haukutaan aina epäkäytännöllisiksi mutta en minä paljon tuon käytännöllisempää JA kauniimpaa sekä alkuperäiskuntoisen talon henkeen sopivampaa vaatesäilytystilaa keksi. Tuonne komeroon jää sellainen  15 sentin hyödyntämätön kaistale, joka ei ainakaan minua haittaa, mutta voisihan sinne viritellä vaikka koukkuja harvemmin käytössä oleville juhlavaatteille tai sen semmoisille, ja laittaa tuohon hyllystöön pyörät niin sen voisi nykäistä kätevästi ulos kaapista jos on tarvis. Toistaiseksi ei ole ollut.

Komerosta paljastuu muuten yksi talomme alkuperäinen yksityiskohta. Täällä on ollut ensin lakattu lattia ja myös lattia- ja ilmeisesti ovilistatkin ovat olleet lakatut. Komeroiden lattioista sen näkee:

Nythän meillä on korkeakiiltoiset Miranol-listat. Ajallinen kerrostuma sekin. Komeroihin saa kyllä jäädä tuo alkuperäistilanne näytille, ties vaikka joskus innostutaan palauttamaan tuota pintakäsittelyä johonkin. 

Sitten joskus

Tunnen aika ajoin syyllisyyttä siitä, että ajattelen niin kutsuttuina huonompina päivinä noin kymmenen minuutin välein "sitkunuolapsetonvähänisompia" -alkuisia ajatuksia. Tästähän pitäisi nauttia, ihanasta vauva- ja taaperoajasta kun pikku palleroiset ovat vielä tiiviisti äidin helmoissa (tai farkunlahkeessa, tässä tapauksessa) ja kavala maailma on jossain hyvin, hyvin kaukana...

Syyllisyys tosin lieveni huomattavasti kun naapurissamme asuva esikoisemme ikätoverin äiti piipahti tässä päivänä muutamana kahvilla ja onnistui ensimmäisen vierailuvartin aikana aloittamaan joka toisen lauseen sanoilla "sitku nuo lapset on vähän isompia". Että tapahtuu sitä muissakin huusholleissa näköjään. Ja niillä on sentään melkein kokonaan remontoitu talo...

Elämme tällä hetkellä vaihetta, jonka ansiosta elämä tulee muutaman kuukauden päästä olemaan taas helpompaa. Tällä hetkellä se ei ole sitä.

Nuorimmainen on ylittänyt maagisen puolen vuoden rajapyykin ja ryhtynyt ruokailemaan muun perheen mukana. Minä kannatan monien muiden hippi- ja hörhövanhemmuusasioiden lisäksi sormiruokailua - pienen ihmisen into ja kokonaisvaltainen kiinnostus tarjottuja eväitä kohtaan on fasinoivaa.

Mutta kauhea sotku siitä tulee. Tiedän kokemuksesta, että tilanne helpottuu muutaman kuukauden päästä kun ruoka alkaa päätyä enimmäkseen lapsen suuhun, mutta siihen asti...hohhoijaa.

Meillä on keittiössä 50-luvun pinnatuolit, joiden istuinosat on päällystetty kankaalla. Ne ovat jo edelliseltä kierrokselta niin rötvääntyneen näköiset, että asialle täytyy tehdä jotain. Meillä on vintissä neljä keittiöön tulevaa tuolia, jotka anoppi on avuliaasti jo hionut. Ne pitäisi enää lakata. Minä en ehdi enkä kykene mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi keskeyttää sekunnissa ja palata ehkä seuraavana päivänä, tai sitä seuraavana, taas tekemisen pariin. Ja lakkaaminen ei ole sen sortin askare.

Olen pyrkinyt kiivaasti ulkoistamaan tuolien lakkausprojektia, pitäkää peukkuja että onnistun. Nuo rötväytyneiden kangaspäällystetuolien tilalle tulossa olevat istuimet ovat nekin hankittu puoli-ilmaiseksi Imatran Kierrätyskumppaneilta. Kuva on todella surkea, mutta ne ovat tuollaista nuorisoseurantalo tai seurakuntakeskus -mallia, pienellä Alvar Aalto -meiningillä. Tuskin maltan odottaa niiden pääsyä keittiöön.

Keskeneräisyyksiä

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa.

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.


- Johanna Venho

Tyyris uniprojekti

Sananen perheemme nukkumisjärjestelyistä.

Minä olen vannoutunut perhepedin kannattaja. Vannoutunut siksi, että olen myös vannoutunut täysimetyksen kannattaja, laiska ja mukavuudenhaluinen sellainen. Siksi vauvan vieressä nukkuminen on mielestäni ainoa järkevä tapa suoriutua siitä vajaan vuoden mittaisesta rupeamasta, kun vauva on vielä pieni ja ruokailee myös öisin. Havahtuminen vauvan nälkätuhinaan, tissi lapsen suuhun, takaisin uneen ennen kuin ruokailu on ehtinyt edes päättyä. Helppoa ja mukavaa. Suosittelen. 

Kun nuorimmainen syntyi, minä siirryin hänen kanssaan entisen romuhuoneen, nykyisen kirjaston täytteeksi hilattuun äidin ylijäämävarastosta saatuun runkopatjasänkyyn nukkumaan. Esikoinen jäi isänsä kanssa varsinaiseen makuuhuoneeseen. 

Tämä tuorein vauvatapaus on osoittautunut varsin hyväuniseksi mimmiksi - tosin vain öiseen aikaan, mutta parempi toki niin. Runkopatjasänky taas on huono nukkumisalusta kenelle tahansa. Näistä syistä ryhdyimme pari viikkoa sitten suunnittelemaan nukkumistoimintojen uudelleenjärjestelyä. 

Meidän huuto.netistä ostettuun parisänkyymme kiinnitettiin vingalla eli puristimella takaisin pinnasänkysivuvaunu, joka otettiin vuodenvaihteessa pois kun esikoinen alkoi käyttää sitä liiaksi pomppimis- ja kiipeilytelineenä. Vauva nukkuu sivuvaunussa ja hänen ja varsinaisessa sängyssä nukkuvan esikoisen väliin viritellään alkuillaksi tyynyeste. Tämä turvajärjestely siksi, että esikoinen potkii ja sätkii unissaan. Ennemmin tai myöhemmin minä ja puoliso hinaudumme myös yöpuulle, jolloin esikoinen siirretään potkimaan ja sätkimään sängyn keskelle. Puoliso nukkuu kuin tukki, minä heräilen toistuvasti kantapää ohimoon -tyyppisiin hellyydenosoituksiin. 

Vaan tämä tila ei onneksi ole pysyvä. Puolentoista viikon päästä seuraa jälleen uusia nukkumisjärjestelyjä, kun esikoinen saa oman isojen lasten sänkynsä toiselle puolelle parisänkyä. Ja tämä on nyt se otsikon lupaama tyyris projekti, ta-daa:

Jos joku ei kuvasta tunnista, niin tuossa on Niemen tehtaiden 60-70-luvuilla valmistama nuorisosänky. Sillä on myös samanlainen kaveri ja tikapuut, eli kyseessä on kerrossänky. Kokonaisuus on kallein ikinä hankkimani huonekalu, enkä edes kehtaa tunnustaa, paljonko siitä huuto.netissä maksoin. Törkeän paljon joka tapauksessa. Mutta se oli ehjä, siinä oli tikkaat ja se sijaitsi kätevässä paikassa. Sen halusi omakseen aika moni muukin kuin minä, mutta onneksi se sitkeinkin kilpahuutaja luovutti 11 euroa ennen oman kipurajani ylittymistä.  

Olin etsiskellyt sopivaa kerrossänkyä jo pidemmän aikaa - pikkukamari eli se kirjastohuone alias romuhuone on niin pieni, ettei sinne mahdu kunnolla kahta sänkyä edes lasten koossa. Ajatus kulkee siis jotakuinkin niin, että kunhan nuo lapset tuosta vähän kasvavat, siirtyvät he nukkumaan kahdestaan pikkuhuoneeseen. Kaikki kaupoissa vastaan tulleet kerrossängyt olivat rumia, massiivisia pökkelöitä ja jotenkin ihan väärän näköisiä tähän huusholliin. Sitten näin tuon sängyn ja tiesin, että tuossa se nyt on. Siro, kepeä, kaunis, toimiva, sopii siihen pikkukamariin mainiosti. Makso mitä makso.

Sänky oli ostettaessa tämän värinen

ja vähän huonossa maalissa. Minä halusin siitä sellaisen Miranolinkiiltävän ja väriltään jotain kermanvalkoisen ja beessinruskean väliltä, koska pikkukamarissa on yhdellä seinällä vaaleanruskea kukkatapetti ja muut seinät ovat keltaisia. Puoliso sai tänään inspiraation ja syöksyi sängyn kimppuun, ja tuossa ylemmässä kuvassa sänky on jo kertaalleen maalattu. Sävy näyttää oikealta, samoin kiiltoaste - olen tyytyväinen. 

Oma lukunsa on tietysti se, että tuo sänky ei ole kooltaan nykyisten patjastandardien mukainen - se on melkein 160 cm pitkä, mutta vain noin 60 cm leveä. Patja piti siis ostaa jostain, missä myydään superlonia määrämittaisena, ja sellaisen paikan löytyminen Mikkelistä oli yllättävän vaikeaa. Kun superlonia myyvä verhoomo lopulta löytyi, ilmoitti verhoomonpitäjä jäävänsä kahden tunnin kuluttua kahden viikon kesälomalle. Tämän vuoksi siis ohjelmassa on potkintaa ja sätkintää vielä sen puolentoista viikon ajan, kunnes verhoilija on palannut lomaltaan, leikannut superlonista sopivan kokoiset patjat ja ommellut niihin lakanakankaasta pussit päälle. 

Ja nyt, tämän kaiken kerrottuani, menen nukkumaan. 

Mietittävää myssyyn

Istuimme tässä yhtenä iltana puolison kanssa olohuoneessa. Minä sohvalla pyykkiä viikaten, Panu vakiopaikallaan kiikkutuolissa. Mietimme remonttijärjestyksiä ja sitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä otsikon "keskikerroksen remontti" alla. Luettelo oli pitkä. Kauhean pitkä. Oli puoliyö, uuvutti jo muutenkin, listaamisen jälkeen uuvutti vielä enemmän.

Ja puoliso sen sitten ääneen sanoi. Että mitä jos ei remontoitaisikaan. Mitä jos pidettäisiin sellainen määrittelemätön tauko, sanotaan viitisen vuotta, ja jatkettaisiin tästä sitten kun lapset ovat vähän isompia. Meillä on nyt perusfasiliteetit kunnossa - on katto pään päällä, kohta kunnostetut ikkunat, on tiskikone, on pesutupa, on suihku ja on sauna. On myös liian vähän kaappitilaa ja rumia ja kulahtaneita pintoja ja ärsyttävän ahdas olohuone eikä oikein mitään järjellistä paikka lasten leluille ja muille tavaroille. Mutta ei mitään sellaista syytä, miksi olisi ihan pakko hillua kahden hirmu pienen lapsen kanssa kauhea remonttisavotta läpi vaikkapa ensi syksynä. Tai edes sitä seuraavana.

Ja jos en mitään muuta ole tähän asti oppinut, niin ainakin sen, että elämänvaiheet kestävät hyvin lyhyen aikaa kun kyse on pienistä lapsista. Elämä ylipäänsä koostuu niistä vaiheista, ainakin tämä elämä, ja vuodet eivät totisesti ole veljeksiä keskenään.

Yllä olevassa kuvassa esiintyvä pahvi siloittaa tällä hetkellä meidän sivuvintin lattiaa. Joka kerta vinttiin pahvin päälle astuessani tulee mieleen, että joskus ei-niin-kovin-kauan sitten oli aika, jolloin asunnossani oli Entry hall ja elämään kuului muuttofirmojen mobilisoimia tavaroiden siirtelyjä maasta toiseen. Se oli yksi vaihe, hyvä sellainen, ja nyt on ihan toisenlainen vaihe. Hyvä tämäkin - parempi siinä mielessä, että voi pysytellä paikallaan eikä ole ainakaan ihan kauhean kiire mihinkään.

Kyllähän se ulkoverhous pitäisi ensi kesänä silti skrabata ja maalata. Ja putkiremontti olisi sikäli tarpeellinen, että 60 vuotta vanhojen putkien elonpäivät saattavat olla luetut pikaisestikin ja niiden suhteen olisi parempi toimia ennen kuin jälkeen vahingon. Olohuoneen karvatapetti tai keittiön muovimatto eivät edelleenkään ole suosikkilistallani ja haluaisin eroon tuosta suihkupömpelistä. Hommaa olisi vaikka millä mitalla ja iso osa niistä jopa sellaisia, että niiden valmistuttua elämä olisi jollain tavalla helpompaa, tavaroille paikka ja huoneet kauniimpia katsella.

Mutta silti näitä hetkiä

voisi olla enemmän kuin näitä. 

Pitäisi olla.

Pitää olla. 

Kattoremontti, vissiin

Voisi kuvitella, että bloggaustahti olisi ainoa remonttiblogiin liittyvä asia, jota kaksi edelleen alle puolitoistavuotiasta lasta vakavasti vaikeuttavat. Olen nyt todennut, että asia ei ole näin yksinkertainen: Ei ole aikaa kirjoittaa, ei ole aikaa valokuvata, ei aikaa siirtää jossain välissä hutaistuja kuvaotoksia koneelle - eikä myöskään aikaa ottaa selvää, mitä remontin tiimellyksessä oikein tapahtuu. Ja tämä viimeisenä mainittu vaikeus on kyllä sitä luokkaa, että se tekee remonttiblogin kirjoittamisen melko mahdottomaksi.

Kaikesta 2010-lukulaisuudesta huolimatta minä olen meillä edelleen ainoa, joka pystyy imettämään nuorimmaista, ja tästä johtuen on ollut jotenkin kuitenkin luontevampaa että puoliso hoitaa nyt niitä remonttihommia - siis niitä kaikkia - ja minä hoidan lapsia - niitä molempia. Tällä hetkellä tämä keskiaikainen työnjako on edennyt siihen pisteeseen, että puoliso levyttää isänsä sekä satunnaisten enojen ja naapureiden avulla pihan puoleista kattolapetta, minä olen tyttärien kanssa evakossa mummolassa. Kattoremontista ei siis ole luvassa edes kuvamateriaalia. En ole ehtinyt enkä jaksanut perehtyä kattoremonttiin juuri pätkän vertaa enempää, ja toisaalta se on kuulkaa ollut ihan helpotuskin. Vaikkapa kellariremontin osalta käytin ilta- ja yökaudet selvitellessäni erilaisia kellariremonttien yksityiskohtia ja muita maanalaisia filosofioita, nyt en ole juuri tikkua ristiin asian hyväksi pannut, en fyysisen työn enkä edes faktojen selvittelyn osalta. Onneksi satuin naimaan sen oikean miehen, joka totesi tässä yhtenä päivänä, ettei hän ole koskaan ennen kolmiorimahuopakattoa tehnyt mutta hyvä siitä tulee. Tätä ei ole syytä epäillä.

Jotain sentään tiedän. Meillä on juhannukseen mennessä uusi katto, kun kerran appiukko niin sanoi. Se on punainen kolmiorimahuopakatto eli palauttaa talon siltä osin alkuperäiseen asuunsa. Katon remontointia varten piti rakentaa telineet. Kadun puoleinen lape on helppo tehdä kun siinä ei ole muuta kuin se lape, ja pihan puoleinen taas vaikeampi kun siinä on lappeen lisäksi piippu, yläpohjan miesluukku ja viemärin huohotusputken pää sekä aivan uusi reikä huippuimurille, joka palvelee keittiön liesituulettajana sitten kun projekti etenee kyökkiin. Katto on jyrkkä. Minä kiipesin alkuviikosta kerran telineille kokeilumielessä, enkä meinannut uskaltaa tulla alas, ja lisäksi pidin kouristuksenomaisesti koko ajan kiinni telineiden kaiteesta. En tajua, miten kukaan uskaltaa kiivetä telineiltä katolle, enkä varsinkaan tajua, miten kukaan uskaltaa tehdä siellä jotain muuta kuin pitää jostain kouristuksenomaisesti kiinni. Toisaalta en ennen tiennyt, miten kahden alle puolitoistavuotiaan kanssa operoidaan, enkä tiedä sitä kaikilta osin edelleenkään, että sikäli taloudessamme ei ole tällä hetkellä tarjolla helppoja hommia.

Niin joo ja lähtökohdan tiedän. Kolmiorimahuopakatosta oli otettu rimat pois ja nykäisty päälle aaltopelti. Ei tuuletusrimoja, ja muutenkin huono valinta - komeaan taloon slummihökkelien kattomateriaali istui erinomaisen huonosti. Mietimme ensin konesaumapeltiä, tuota kattojen kuningasta, mutta päädyimme sitten palauttamaan alkuperäisen katon - kolmiorimahuopahan on köyhän miehen ja naisen konesaumapelti. Katto oli silmämääräisesti ja kuntotarkastuksen perusteella arvioiden melko tanakasti ryhdissään, tosin ilmeisesti ristimitoissa oli jotain häikkää. Aaltopellin ja vanhan huovan alla oli ponttaamaton laudoitus, jossa oli rakoja - siis uuden huovan alle olisi suotavaa lisätä levytys, ettei uusi huopa katolla liikkuessa murtuisi aluslaudan notkahtaessa.

Jotain kuvamateriaalia sentään, ettei jää raportoimatta koko kattohässäkkä. Tältä meillä näytti edestä kun kotoa poistuimme:

Ja tältä siis takaa. Tässä kuvassa ei näy noiden pihan puolen telineiden erikoisuus - autotallin ovihan sijaitsee penkereiden välissä ja penkereen yli menee parru, johon telineet tukeutuvat. Tämä telinemalli syntyi käytännön sanelemana - puutavara oli ilmaista, koska se on meillä joko lainassa tai peruja yhdestä toisesta kattoremontista. Telineet vaativat yhden seinäpaneelin uhraamista sikäli, että tuo vaakatasossa seinällä oleva kakkosnelonen on kiinnitetty seinään. No, paikkaillaan sitten kun talo maalataan.





Telineiden lisäksi räystäslaudat oli kotoa poistuessani maalattu - tuo räystäällä roikkuminen ei kuulemma ole niin kivaa että sitä viitsisi ihan huvikseen tehdä joten päätimme suosiolla vaihtaa räystäslaudat kokonaan uusiin, ne oli huomattavasti helpompi maalata maan tasalla ja katon valmistuessa nostella maalattuina paikoilleen.

Tänään viimeisin raportti kertoi, että eilisen ja tämän päivän uurastuksen jälkeen pihan puolelta oli purettu pellit niin katosta kuin piipustakin, samoin kuorittu vanha huopa pois ja levytetty kolme viidesosaa katosta valmiiksi. Sekä peitetty katto pressulla - kaikkien ammattiin valmistuneiden, ylioppilaiden ja kattoremontoijien iloksi huomenna tulee vissiin joku vuosisadan myrsky. Tämän kaiken jäljiltä pihamme on kuulemma siinä kunnossa, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin se on siivottu. Huovanpätkiä, naulaisia lautoja, nauloja, ruuveja, pellin suikaleita... jep, ei paras mahdollinen leikkipaikka puolitoistavuotiaalle tohelolle.

Ehkä meillä on tosiaan uusi katto juhannukseen mennessä. Ehkä jo sitä ennen pääsemme tyttärien kanssa kotiin.

Kuulumisia

Yhden blogijutun jo kirjoitinkin, ruusupenkin perkauksesta. En ehtinyt koskaan kopioimaan sen ruusuryteikön kuvia kameran muistikortilta tietokoneelle ja sitä tietä Bloggeriin.

Täällä siis sattuu ja tapahtuu, mutta keskittymiskyky ei ole ihan riittänyt blogiin asti. Uskon, että tilanne paranee jossain vaiheessa - uuden vauvan alkuhulinat taitavat olla suurimmaksi osaksi hulinoidut ja elämä nelihenkisenä perheenä pyörii... no, niin kaoottisesti kuin sen nyt voi kuvitella pyörivän kun toinen on kaksi kuukautta ja toinen vuoden ja viisi. Tee tässä sitten remppaa.

On täällä jotain tehty kuitenkin, lähinnä pihalla. Se ruusupenkki on perattu, ja nokkosiakin kitketty. Suunniteltu hiekkalaatikon paikkaa ja kaivettu melkein valmis oja orapihlajan taimille. Ja ostettu hirveään hintaan pakkomielteeksi muuttunut Niemen tehtaiden pinnakerrossänky ja kalustettu jo mielikuvissa pikkukamari tyttöjen huoneeksi. Pesty pyykkiä ihanassa, toimivassa ja kauniissa pyykkituvassa ja tiskattu astioita halkolaatikoksi niin hyvin naamioidussa astianpesukoneessa että satunnaiset vieraat eivät ole sitä edes astianpesukoneeksi arvanneet. Ja suunniteltu kattoremonttia - se alkaa huomenna, kun telinetarpeet haetaan pihaan.

Ja sitten on vielä vietetty eilen pienen Vuokko Nuppusen nimiäisiä suvun ja ystävien kanssa. Meillä asuu nyt Vilja Lyyti Marian lisäksi myös Vuokko Liisa Juulia, jonka keskimmäinen nimi on peritty sekä isomummolta että isotädiltä ja kolmas Savon tai ehkä koko itäisen Suomen parhaalta ajokoiralta, joka jahtaa nykyään jäniksiä koirien taivaassa.

(Ja ei, meillä ei ole yhtäkkiä ryhdytty 1800-luvun lopun hirsirakennukseksi. Vuokon juhlat pidettiin Elomaan talolla, koska hänen vanhempansa olivat liian uupuneita siivoamaan jälleenrakennuskauden muistomerkkiään juhlakuntoon.)

Season's Greetings

Hyvää jou...eikun pääsiäistä kaikille! Ainakin täällä itäisessä Suomessa keli on ollut lohduttoman talvinen jo vaikka miten pitkään. Olen muistellut kaiholla viime kevättä, jolloin huhtikuussa oli lämmintä, lumetonta ja tehtiin pihahommia. Onneksi on blogi - pienen tarkastusluennan jälkeen totesin, että ei se huhtikuun alku nyt varsinaisesti ihan kesäkelejä tarjoillut viime vuonnakaan...



Blogissa on ollut hiljaista, koska meillä on ollut melko puuhakasta. Kahden hyvin pienen lapsen kanssa elämä on perin juurin pätkittäistä ja hetkittäistä - aikaa ja energiaa ei tunnu riittävän mihinkään niin pitkäjänteiseen kuin blogin päivitykseen. Tekstiä nyt vielä suoltaisi, mutta kuvien ottaminen tuntuu ylivoimaiselta, vaikka kuvattavaakin olisi kertynyt.

Päätin ostaa veljeltäni ylijääneen digijärkkärin jahka velipojan uusi kamera saapuu omistajalleen. Blogissa nähdään siis jatkossa edelleen saman tärisevän apinan ottamia laatuotoksia, mutta vähän paremmalla kameralla. Veli lupasi myydä kameran sillä ehdolla että "pikkasen perehdyt aiheeseen", luvassa siis valokuvauksen opettelua. Kun sitä vapaa-aikaa nyt on niin hirveästi...

Pyrin palaamaan pian asiaan.

Karu, karumpi, todellisuus

Katselin tässä päivänä muutamana vanhoja blogijuttuja. Eivät ne itse asiassa niin kovin vanhoja edes ole, reilun puolentoista vuoden takaa. Huomio kiinnittyi kuvaan silloisen vuokrakasarmin olohuoneesta. Muistin virkistykseksi, se on tässä:



Meillä on joskus ollut tyylikäs, krääsävapaa olohuone 50-luvun henkeen. Ei siitäkään niin kauhean kauaa ole. Nykyisin meillä on tällainen olohuone:



Karvatapetteja ryydittävät sisustuselementit kuten Aku Ankan auto, vihreä-valkoraidallinen rantapallo, kilpikonnan muotoinen vauvaduplojen säilytysjärjestelmä sekä DVD-laatikossa istuva, levyjä lajitteleva tytär. Panostuksesta kodinhoitoon kertoo ehkä tuo nörttiäidin viereen huomaamatta noussut paperi- ja kirjaröykkiö. Sen päällä keikkuu neljä rullaa ikkunaliimapaperia, joka ei ole jostain syystä löytänyt vielä tietään ikkunoihin.

O tempora, o mores. Tulee vielä aika, jolloin olohuonetta ei tarvittane enää Aku Ankan autolla huristeluun ja sohvapöytä voidaan hakea alas vintiltä. Silloin karvatapetitkin ovat toivottavasti yhtä historian kerrosta alempana olohuoneen seinissä ja tilassa vallitsee taas krääsätön 50-luvun henki.

Siihen asti, istukaamme DVD-laatikossa ja nauttikaamme sydämemme kyllydestä.

Merkittäviä hankintoja

Tuo Merkittäviä hankintoja -kategoria juontaa juurensa erääseen esinaiseeni, joka käytti tätä termiä esitellessään shoppailujaan. Shoppailu kohosi aivan toiseen sfääriin kun sitä kutsuttiin nimellä "merkittävä hankinta".

Meillä on tehty yksi sellainen, kas tässä:



Tämä liki uuden perheenjäsenen statuksen saanut vempele on siis nimeltään kääntöpöytäsaha, ja sen on tarkoitus ratkaista kaikki remonttiongelmat ainakin puutavaran saralla. Akuuteimpana niistä on saunan projekti nimeltä karmilankku.

Minä olen hyödyntänyt upeita kevätpäiviä riehumalla orapihlaja-aidan kimpussa. Saavutusta himmentää hieman se, että tuo kuva on otettu toissapäivänä, ja kottikärryt nököttävät edelleen tuossa samassa paikassa, sama lasti kyydissään.



Syytän kottikärrytilanteesta taas tätä pienintä perheenjäsentä, joka on myös nauttinut keväästä lisäämällä ajanvieterepertuaariinsa myös valvetilassa tapahtuvan ulkoilun.



Naapurissa kävi pari päivää sitten ensivierailulla kuuden päivän ikäinen pieni ihminen. Hänet tavattuamme menimme verannalle katsomaan omaa pientä ihmistämme ja totesimme, että joku on käynyt vaihtamassa pienen vauvamme salaa isoon vauvaan.

Jos aika ei ala kulua hitaammin, hän menee kohta kouluun.

Mahdoton yhtälö

Olen kuullut ihmisistä, jotka käyvät töissä, remontoivat ja siinä jossain välissä ovat myös pienten lasten vanhempia. Heitä todistettavasti on olemassa.

Täällä tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta nuo kaksi jälkimmäistäkin. Minun päiväni kuluvat vauvan kanssa, ja toki myös huushollihommissa. Pyykkihuolto on hoidettava jo vaippojen takia, keittiössäkin kuluu aikaa kun tiskikoneen ilmestyminen odottaa remontin etenemistä kyökkiin asti. Puoliso puolestaan posottaa kellarissa aamusta iltaan saunaremontin ja energiaremontin parissa. Minun silmiini sattuu päivittäin noin 257 asiaa, joille pitäisi tehdä jotain, ja joita en viitsi edes alkaa listata, koska en kuitenkaan ehdi. Sitten kun ehtisin, en enää jaksa. Puoliso kellarissa saa keksiä enemmän ja vähemmän toimivia patentteja tilanteisiin, joissa tarvittaisiin auttavaa käsiparia. Kohtaamme väsyneenä iltaisin, kaadumme sänkyyn, molemmat meistä herävät aamulla ja toinen siinä välillä kahden tunnin välein läpi yön.

Olen ajatellut tänään noin tuhat kertaa, että miksen voinut saada sitä "möreä ääni taivaasta ilmoitti Kaisaniemenkadulla kolmosen ratikassa, että tuossahan Se Oikea on" -kokemusta joitakin vuosia aikaisemmin. Oltaisiin ehditty mennä naimisiin, muuttaa Mikkeliin ja remontoida edes tuo perhanan kellari ennen esikoisen syntymää. Monta vuotta meni hukkaan ihan vaan pelkkinä kavereina.

Ja olen noin tuhat kertaa todennut itselleni, että elämään eivät kuulu tuollaiset aikataulutukset. Tässä ollaan.

Esikoinen on helppo, ihana ja kultainen lapsi. Meillä on harvinaislaatuinen tilaisuus toteuttaa tätä yhtälöä tällä hetkellä niin, että tähän kuuluvat vain lapsen vanhemmuus ja remontointi. Se, että puoliso on ollut viiden vuoden ajan ennen puolisoksi muuttumistaan rakas ystävä, on kokemukseni mukaan vain hyväksi parisuhteen arjen tiimellyksessä.

Aina voi myös ottaa ilolla vastaan anopin tarjoaman avun siinä saunan kaapin skrabaus- ja maalausprojektissa. Ja pyytää äitiä tulemaan taas kolmanneksi käsipariksi.

Sitä paitsi: Meillä on hetkittäisen uupumuksen lisäksi myös toisemme, sekä kokonaan paneloitu sauna ja maalämmöllä lämpiävä mökki. Plussan puolella ollaan.



Kuva: Mentalwear

Vauva rintamamiestalossa, osa kolme

Tarkennetaan: Vauva rintamamiestalossa, jossa ei ole saunaa, pesuhuonetta eikä ammeenmentävää vessaa.

Minä olen kylvettänyt vauvamme tasan yhden kerran. Lopuista pari kertaa viikossa suoritetuista kylvetyksistä vastaa hänen isänsä. Molemmilla tuntuu olevan kylpytoimituksen ajan hauskaa, ja viime aikoina keittiön muovimatto on ollut suorastaan hyvä olemassa kun ammeen pituiseksi venähtänyt vesipeto on harjoitellut polskintaa.



"Vauvahan on parasta kylvettää keittiössä", sanoi Ilmarin äiti viime kesänä kun tuskailin talomme vauvanpesufasiliteetteja. Näin todistettavasti on. Puuhella on pidemmällekin kylvettäjälle ergonomisella korkeudella ja vesipiste lähellä. Keittiössä on kovallakin pakkasella myös ihan pienelle sopiva kylpylälämpötila, jos polttaa ensin pesällisen puita - silloin tosin amme on parasta siirtää ruokapöydälle.

Tyttäremme käyttämä sininen amme on sama, jossa kylvettäjää reilut 30 vuotta sitten kylveteltiin. Se otettiin uudelleen alkuperäiseen tarkoitukseensa anopin pyykkikorin virkaa tekemästä. Olkoon tämä rintamamiestalovauvanhoidon lisäksi esimerkki siitä, että mitään ei kannata koskaan heittää pois...

Vauva rintamamiestalossa, osa kaksi

Rintamamiestaloa ei voi hyvällä tahdollakaan pitää kovinkaan esteettömänä asumuksena. Pienellä mielikuvituksella talo venyy ja paukkuu kuitenkin erilaisiin elämäntilanteisiin, myös vauvaperheen tarpeisiin.

Vauvamme tykkää nukkua ulkosalla. Ulkona nukkumista hän harrastaa normaaleina päivinä niin, että ensin hän ottaa tirsoja kylmällä verannalla, sen jälkeen häntä kärrätään ympäri kaupunkia, koska vaunuissa nukkuva vauva on mitä parhain syy kävelyttää itseä ja puolisoa raittiissa ulkoilmassa, ja lenkin jälkeen hän palaa takaisin verannalle.

Tämä kaikki on mahdollista siksi, että saimme viime kesänä Joensuussa oivallisen vinkin rintamamiestalon esteettömyyden parantamiseksi. Kas näin:

Yyy...



Kaa...



Koo!



Jämälaudoista valmistettu vaunuluiska on kerrassaan mainio keksintö. Kiitän ennen muuta täysimetystä, mutta myös pitkiä vaunulenkkejä siitä, että olen voinut jo pitkään hengailla omissa rakkaissa farkuissani.

Vauva rintamamiestalossa

Mitenkäs se Panu Kailan viisaus menikään? Villaa on huomattavasti edullisempi laittaa ihmisen kuin talon päälle. Siispä jokainen kunnon rintamamiestaloasukki käyttää talvisin villasukkia.

Myös ne pienimmät asukit.