Julkkisremontoijat vauhdissa jälleen

Taannoin Kaakon viestinnän sanomalehtien viikonloppuliitteen lukijoita ilahdutti ah niin epäromanttinen tarina siitä, kuinka kaksi ihmistä löysi toisensa ja remontoi sitten rintamamiestalon. Jaan tarinan nyt täälläkin, käyköön se myös kuulumisista tähän hetkeen.

Nyt me tehdään piharemonttia ja siitä riittäisi raportoitavaa tännekin.

Laura ja Panu Jouhkimo entisöivät rintamamiestalon Mikkelissä: "Pienten lasten kanssa remontointi ei ole mitään herkkua"

Kuva: Vesa Vuorela

Muutto.

Olen saanut koko syksyn ajan eri kanavia pitkin paljon viestejä teiltä, rakkaat lukijat. Viesteissä on toivottu, että päivittäisin useammin, tai että ylipäänsä edes joskus päivittäisin. Kiitos kaikista niistä viesteistä, on ollut häkellyttävää huomata, että tätä blogia kaipaa niin moni.

Blogin pitäminen on vähän niin kuin hampaiden... no, ei harjaus sentään, mutta ehkä lankaus. Jos sen ottaa ilta- tai aamurutiineihinsa, siitä on helppo pitää kiinni. Jos sen unohtaa kerran, unohtaa helposti toisenkin kerran. Päivä päivältä hammaslankaan tarttuminen muuttuu vaikeammaksi ja koko operaatio saa mielessä megalomaaniset mittasuhteet. Sehän vie aikaa. Tai hammaslanka on hukassa tai peräti lopussa. Tai ientä kolottaa. Tai. Moninaiset ovat selitykset, mutta lopputulos sama - hampaat jäävät lankaamatta, ja samalla tavalla jää myös blogi päivittämättä. Kun edellisestä päivityksestä alkaa olla kuukausi tai toinenkin, kynnys uuden postauksen naputtelemiseen on kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi. Ja sitten sekin jää kirjoittamatta. Kuukaudeksi, toiseksikin.

Mutta nyt minä kirjoitan, ja aion tämän julkaistakin. Istun yksin olohuoneen lattialla ja katselen tätä näkymää:

Neljä ja puoli vuotta sitten muutimme keltaiseen taloon. Mietin silloin, että olohuone on ainakin niin ruma että se pitää aika pian remontoida omannäköiseksi. Karvatapetti ja mäntyviilukuvioinen kovalevy eivät sen neljän ja puolen vuoden aikana varsinaisesti tulleet esteettisiksi suosikeiksini, mutta yllättävän pitkämielisesti niitä on silti jaksanut tuossa katsella. 

Ja nyt on tyhjä olohuone, ja sen nurkassa kirpputorikasa. 

Olen ollut viime syksyn ja alkuvuoden poissa blogistani siksi, että olen käyttänyt nettiaikaani toisaalla. Kyllästyin jo viime kesänä totaalisesti keltaisen talon remonttien keskeneräisyyteen, sotkuun ja kaaokseen, koko kodin ja elämän sitku-vaiheeseen. Yhtenä iltana googlailin aihetta "valokuvien säilyttäminen", ja siitä alkoi suuri muutos. Suuri, mutta pienin ja varmoin askelin etenevä. 

Löysin nimittäin ensin ammattijärjestäjä ja life coach Sandy Talarmon (klik). Sandyyn tutustumisen jälkeen päädyin hänen Unelmien koti -verkkokurssilleen  ja sitä kautta kyseisen kurssin suljettuun Facebook-ryhmään. Siellä olen aikaani viettänyt silloin, kun tietokoneen kanssa olen nokakkain ehtinyt. 

Kirjoitan tästä nyt vähän arastellen ja ujona. Kaiken maailman life coachit ja elämäntapavalmentajat ja muut postmodernin yhteiskunnan uudet palveluammatit ovat tuntuneet minusta(kin) jotenkin vierailta. Että osataanhan tässä elellä ihan itsekin, maalaisjärjen ja mummon neuvojen varassa. Enää en ole sitä mieltä. Olen oikeastaan koko ajan vähän häkeltynyt siitä, miten pari-kolme oikeaa kysymystä kysynyt ihminen ja hänen kehittelemänsä kurssi ja perustamansa uskomattoman loistavia ihmisiä yhteen koonnut vertaistukiryhmä ovat aikaansaaneet meidän kotona todella ison muutoksen. Ei se muutos vielä ulotu kaikkialle, eikä se ole kääntänyt elämää sormien napsautuksella kaikin osin autuaaksi ja ihmeellisen ihanaksi. Mutta jotain se on kyllä kiistatta tehnyt. Jotain ihan näkyvää ja konkreettista.

Kuluneen syksyn ja talven aikana meidän yläkerran remontti on nimittäin kokonaan valmistunut. Sillä tavalla kokonaan että IHAN kokonaan. Kuuluisaa viimeistä listaa myöten. 

Jopa yläkerran vessa, joka aiheutti puolentoista vuoden ajan masennusta ja eripuraa, on nyt valmis. Siinä tosin auttoi aika paljon naapurin maksullinen remonttimies. Mutta ehkä se onkin osa sitä kaikkea oppimaani - viisautta on tunnistaa omien voimien ja ehtimisen rajat ja mahdollisuuksien mukaan hankkia apua niihin tilanteisiin. 

Tähän samaan jatkumoon kuuluu myös tuo otsikko: Muutto. Nyt on nimittäin niin, että kun tätä kirjoitan, on puoliso hakemassa lapsia mummolasta. Me olemme riehuneet täällä kahdestaan viikonlopun, ja tätä ennen vielä loppiaisviikonlopun, ja sen riehumisen tuloksena olemme virallisesti muuttaneet yläkertaan asumaan. Alakerrassa on olohuoneen kirpputorikasa, remppaimuri ja, no, se pakollinen jokaiseen muuttoon liittyvä viimeisten tavaroiden epämääräissotku keittiön hellan päällä. 

Olemme nukkuneet yläkerrassa jo melkein koko tammikuun ajan ja tästä päivästä eteenpäin muutamme sinne kokonaan asumaan. Tammikuussa teemme purkuhommia - hyvästi jää, mäntyviilukovalevy ja sen takana oleva suihkupömpeli - ja helmikuun alussa samainen naapurin remonttireiska tulee tekemään keittiön ja olohuoneen remontit. Niihin liittyy toki paljon muutakin kuin pintojen maalaamista, tapetointia ja uusia lattiapäällysteitä - sähkötöitä, huippuimuria, puhallinkonvektoria olohuoneen kattoon ja sen sellaista, monimutkaistakin. Jossain vaiheessa kuluvan kevään aikana muutamme yläkerrasta takaisin remontoituun alakertaan. 

Ja sitten ne kaikkein suurimmat on tässä talossa tehty. Toki kaikenlaista pienempää ja vähemmän tärkeää on vielä jäljellä, kellarin viimeistelyä ja ensi keväänä loppujen ikkunanpuitteiden nyhertämistä, mutta mitään remonttirintamalla suuria tekosia ei meillä ole enää tällä kierroksella jäljellä. Putkiremontit, lämmitykset, pyykkituvat kellariin, saunat, ulkomaalaukset, ikkunaremontit, ja sitten vielä nämä sisätilat ylhäällä ja alhaalla - ne ovat kaikki valmiina. 

Vaikea sitä on todeksi uskoa. Ja vähän pelottavaakin ajatella, mihin sen kaiken ajatusenergian ja nämä viikonloput sitten käyttää, kun ei tarvitsekaan enää miettiä keskeneräisyyksiä koko aikaa. No, sitten vaikka se väitöskirja seuraavaksi. Höm.

En tiedä, millä aikataululla raportoin blogiin valokuvien kanssa kaiken sen, mitä tapahtui viime syksynä. Raportoin kuitenkin, sen lupaan. Nyt olen päässyt sen suurimman kynnyksen yli ja osaan räpsiä kuvia pädillä ja pienentää niitä Bloggeriin sopivaksi - sikäli päivityksiä voisi olla luvassa piankin. Jos pyrkisin ensin johonkin säännöllisyyteen ja yrittäisin kirjoitella vaikka kerran viikossa? 

Nyt kuitenkin sen keittiön hellan päällisen ja loppujen muuttosotkujen kimppuun. Seuraavaksi lienee asiallista esitellä meidän uusi koti, väistötila tuolla vintissä!

Ai niin, ps. Meille kuuluu noin muuten ihan semmoista tavallista hyvää. Töitä ja päivähoitoa ja maksalaatikkoa ja jauhelihakastiketta. Pikku kakkosta ja lumiukkoja ja vähän jo lasten harrastusrumbaakin. Välillä riidellään, välillä ollaan sovussa keskenämme. Ja välillä käydään Urpolanlammen jäällä luistelemassa. 

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.

Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)

Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:

Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!

Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:

Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.

Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.

Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.

Lämpötila-asioita

Pakkaset ovat ainakin näillä leveysasteilla nyt vähän hellittäneet, mutta viime viikkojen aikana on blogissa jos toisessakin ollut kuumana (heh heh) teemana vallitsevien sääolojen vaikutus sisäilmastoon.

Minä nostan hattua korkealle kaikille vanhojen talojen puulämmittäjille - meillähän on tilanne se, että talossa on ollut rakentamisajankohdasta alkaen vesikiertoinen keskuslämmitys joka toimi ensin puilla, sitten 60-luvulta 2000-luvulle öljyllä ja keväästä 2011 alkaen kellarin pannuhuoneessa on hurissut maalämpöpumppu. Meillä puulämmitys ei siis ole mikään pakko - tai sen ei ainakaan pitäisi olla pakko.

Koska olemme joissain asioissa välillä hitusen irrationaalisia, kuten ihmiset yleensä, meillä on kuitenkin jostain itselleni hämärän peittoon jääneestä, periaatteellis-ideologisesta syystä kytketty maalämpöpumpusta sähkövastus pois päältä. Pumppu ei siis kykene tuottamaan kuin noin 42-asteista vettä, kireimmillä pakkasilla kyseinen lämpötila ei enää ihan riitä pitämään pääasiallisia asuintiloja mukavan eli meidän standardeillamme noin 21 asteen lämpöisenä. Sähkövastus hoitelisi veden kuumennuksen kovilla pakkasilla ja meillä siirryttäisiin silloin käytännössä suoraan sähkölämmitykseen. Mutta nyt ei siirrytä, vaan apuun tulee keittiön puuhella, tarkennettuna hellan leivinuuni.

(Ostin Mikkelin torilta tuollaisen älyttömän hyvän, jostain muovista tehdyn pärekorintapaisen. Se ei hajoa, kuten oikeat pärekorit puunkantotarkoituksissa, eikä sen tiiviin pohjan läpi tipahtele puuroskaa keittiön lattialle. Lisäksi kuvassa näkyy uusi keittiön hana. Hanagatesta voisin kirjoittaa erillisen jutun.)

Itse asiassa nyt keskeytän itseni ja totean, että se sähkövastuksen kytkemättömyys aiheutui ensin siitä, että pelkäsimme, ettei vanha sähköpääkeskus kestä maalämpöpumppurasitetta kun sen kanssa oli vähän ongelmia aiemmin. No, nyt meillä on ollut jo pidemmän aikaa uusi sähköpääkeskus, joten se ei ole enää syynä moiseen. Olkoon joku muu pakkomielle sitten nykyisin. Tai pikemminkin sellainen päätös, että ei kytketä kun ilmankin pärjää.

(En ole vissiin ehtinyt esittelemään meidän viime kesänä rakennettua puukatostamme. Kas tässä, viime kesänä rakennettu puukatos. Mieluummin tuolta puita hakee kuin kaivelee niitä kinoksesta lepattavan pressuviritelmän alta. Ne puukuurihaaveet ovat siirtyneet jonnekin tuonnemmaksi.)

Meillä on menyt kahtena aikaisempana maalämpötalvena sähköä lämmitykseen ja lämpimään käyttöveteen kahdeksisen tuhatta kilowattituntia vuodessa. Pumpulla on erillinen kilowattituntimittari, mutta en jaksa mennä kaivelemaan pannuhuoneesta tilastoja tarkkojen lukemien saamiseksi. Meillä sähkö maksaa aika tasan kymmenen senttiä kilowattitunnilta siirtomaksuineen ja alveineen, lisäksi siihen päälle toki kuukausimaksut. Kuluja pitäisi laskea myös polttopuille, mutta viime vuonna niitäkään ei ole ollut - olemme polttaneet saunan uunissa kaikenmoista joutopuuta, lähinnä ilmaisia kattoremonttitelineitä, ja saaneet satunnaisista peräkärrylainasta palkkioksi yleensä kärryn täyteen klapeja. Lämmitykseen menee siis vuodessa noin 900 euroa, mikä tuntuu varsin maltilliselta siihen nähden, että meillä meni sinä ensimmäisenä öljytalvena öljyä reilu 2500 litraa - ja silloin lämmitettiin lisäksi myös puilla. Polttoöljyn hinta on tällä hetkellä näköjään karvan päälle euron, eli tuolla kulutuksella meillä menisi tällä hetkellä reilu 2500 euroa vuodessa lämmitykseen, jos öljyllä edelleen porskuttaisimme. On huomioitavaa, että maalämmön ilmestymisen jälkeen taloon on siunaantunut myös parikymmentä neliötä lämmitettävää alaa lisää, kun aiemmin lämmittämättömään maapohjakellariin rakennettiin pyykkitupa.

Kaikenlaiset takaisinmaksuajat ja kannattavuudet ja muut ovat niin monimutkaisia, että en nyt ala niistä sen enempää. Jos pelkkää pankkitililiikennettä katsoo, olemme kahtena maalämpövuotena maksaneet noin 1600 euroa vähemmän lämmityksestä ja lämpimästä vedestä kuin ensimmäisenä asuinvuotenamme, joka ei ollut itse asiassa edes kokonainen vuosi vaan kesäkuusta huhtikuuhun kestänyt tynkä. Minusta tuo on ihan hyvä säästö.

Mutta kyllä tuo alhaisehko kilowattituntilukema tietysti vaatii sen, että meillä ei ole ihan jokaisessa asuinneliössä pakkassäällä varsinaiset teepaitakelit. Niin kuin ei vanhassa, peruskorjaussaneerattomassa talossa ikinä. (Eikä minusta tartte ollakaan.)

Asumattomassa remonttikohteessamme eli yläkerrassa on ollut pakkasjaksolla noin 13 astetta lämmintä, samoin pyykkituvassa, jossa termostaatti ei ole täysillä. Suihkuun ei ole ihan kauhean miellyttävä mennä, mutta suihkussa on miellyttävä olla, koska suihkukaappi lämpenee hetkessä kun vesihanan avaa.

Ja sittenhän meillä on paljon niitä ihan lämmittämättömiäkin neliöitä, joita ei nykyisellään edes lämpimäksi saisi - kellarin rappu ja veranta ainakin. Autotallin minipatterillakaan ei kovin suuria lämmitellä. Ja vintin rapun eristystilanne on sen verran arveluttava, että sielläkään ei patteria ole tolkullista pitää kovinkaan suurella...

Minä ymmärrän varsin hyvin, että läheskään kaikki ihmiset eivät halua asua niin, että niiden yläkerroissa on ulkovaatelämpötila. Ja toki meilläkin, viimeistään sitten kun yläkertaan muutetaan lasten kasvettua nukkumaan, täytyy suorittaa jonkinmoinen kevyt lisäeristysoperaatio - yläpohjaan selluvillaa, jota on vähän laskeskeltu tehtäväksi jo tänä talvena kun puoliso on nyt yläpohjassa tiheästi vieraillut eristämässä viemärin tuuletusputkea, joka rupesi eristämättömänä valuttamaan vettä yläkerran vessaan. Suunnitteilla on myös vintin sisäpuolen seiniin joko eriste ja huokolevy tai sitten pelkkä huokolevy. En tiedä, riittääkö yläkerrassakin keittiön puuhellan lämmitys tarvittavaksi lisälämmönlähteeksi pakkasilla (tai siis taas sen hellan leivinuuniosion - nuohoojan toimesta on viime kesänä varmistettu, että yläkerran keittiön hellan hormi on tosiaan jostain syystä tukossa, eikä siinä voi polttaa yhtään mitään ilman välitöntä savupirttivaikutelmaa) mutta ainakin tässä nykyisessä asuinkerroksessa keittiön peltikuorinen perinneihme on kyllä vertaansa vailla.

Kas näin: Lämpötila noin 19 astetta olohuoneen pöydällä ennen uunin lämmitystä 25 asteen pakkasella:

Ja lämpötila peltien kiinni laittamisen jälkeen samassa pisteessä uunin lämmittämisen jälkeen. (Joku korjasi legot pois olohuoneesta kuvien ottamisen välillä.)

Hyvä on olla tulisija talossa. Vähänhän tuo muuten kohmeiselta näyttää ulospäin. Ja tuo ulkovuorauksen maalin surkea tila on alkanut rasittaa siinä määrin, että täällä yritetään parhaillaan ratkaista tosissaan dilemmaa, miten irrottaa topakka lateksikerros rintamamiestalon seinästä tilanteessa, jossa aika ja raha ovat rajallisia suureita. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Kirjoitin kesällä blogiin naulakosta, jonka hankin onnenkantamoisena huuto.netistä. Ystävällinen blogin lukija kertoi, että Loimaan keskuskoululta niitä oli huutokauppaan joskus päätynyt, kiva kun selvisi naulakon alkuperäkin.

Otaksuin kesäkuumalla, että naulakko osoittautuisi käteväksi syksyllä ja talvella, kun jälkikasvun ulkovaatetusta on ripusteltava kuivumaan kaikkien pihatuokioiden jälkeen. Vaan enpä osannut arvata, että naulakko on oikeasti niiin hyvä.

Meillä on hankala ja ahdas eteinen, joka ei ole oikeastaan eteinen lainkaan vaan jonkinlainen epä-eteinen, monta metriä pitkä käytävä, jonka varrella on seitsemän ovea tai oviaukkoa. Kahden lapsen märkien ulkovaatteiden kuivumaan ripustelu ko. tilassa olisi epäilemättä perin raivostuttavaa. Nyt on yksi raivostumisen aihe vähemmän, kun kamppeet voi nakata kellarissa naulakkoon ja ohjata jälkikasvun vasta sitten asuintiloihin.

Hirmu kätevää. Joka kerta tunnen suurta iloa ja tyytyväisyyttä, kun pipoja ja hanskoja ja villahousuja ja Kuomakenkiä naulakkoon ripustelen.

Sitten kun vielä autotallin ovi olisi siinä jamassa, että siitä pääsisi kätevästi sisään. No, se on siinä jamassa että oviaukkoon on taas ruuvattu paksut matot eristeiksi ja ovea ei saa ulkopuolelta auki. Ehkä vielä joku päivä. Kaikkea ei voi saada, hyvä kun on naulakko kuitenkin.

Tämä olkoon myös näpäytys sille porukalle, joka on sitä mieltä, että vanhassa talossa ei voi asua lapsiperheenä mukavasti ilman perustavanlaatuista peruskorjausta ja modernisointia. Kaikki arkea helpottava, kätevä ja näppärä ei vaadi kolossaalisia remontteja tai koko mökin muuttamista tunnistamattomaksi. Joskus vähempikin riittää, kuten huuto.netistä ostettu naulakko.

(Ja maapohjakellariin lattialämmityksen rakentaminen.

Öh. Tämä olkoon näpäytys itselleni.)

Elämänmittainen zen-harjoitus

Selailen joskus edelleen hajamielisesti paikallista omakotitalotarjontaa, vaikka mitään suunnitelmaa tämän nykyisen paikallisen omakotitalon vaihtamiseen ei olekaan. Jotenkin sitä vaan vanhasta muistista käy yhä tarkistamassa tilannetta aina silloin tällöin.

Jokin aika sitten tällaisella satunnaisella ja puolihuolimattomalla etuovi.com -retkellä sanoin ääneen oho. Oho johtui siitä, että myyntiin oli tullut tuttu ja oikeastaan meidänkin talon kannalta melko merkittävä rakennus - nimittäin se mikkeliläinen rintamamiestalo, jonka kellarissa tapasin ensimmäistä kertaa talomme entisen lapsen, joka siinä samaisessa kellarissa kertoi ettei itse asiassa ole ollenkaan ostamassa taloa vaan myymässä perikunnan haltuun hiljattain siirtynyttä kotimökkiään.

Ja sitten vaihdoimme puhelinnumeroita ja päätimme mennä katsomaan taloa ja minä sanoin Kalliokadulle kääntyessämme että se on tuo talo, eeeeeei ikinä tuohon huoltoaseman naapuriin, ehei. Ei-ei.

Se toinen rintamamiestalo oli keväällä 2010 samanlainen alkuperäiskuntoinen mausoleumi kuin tämä meidänkin talo. Vähän huonommin vaihtuva ilma ja vähän nuhjuisempi ja yläkerran osalta isompaa remonttia edellyttävä, muistelisin. Mutta noin periaatteessa alkuperäiskuntoinen, niitä aika on pysähtynyt -tunnelmaisia mummoloita joista mummo on siirtynyt tuonilmaisiin.

Me ei sitten ostettu sitä taloa vaan ostettiin tämä. Joskus ohi ajaessa huomasin, että joku oli ostanut senkin talon ja tällännyt siihen melko karsean, valkoisen rautakauppaulko-oven. Harmitti hieman.

No, nyt se talo on tosiaan myynnissä kuvauksella monien mahdollisuuksien talo, jossa remontti kesken. Kuvissa ei ole enää jälleenrakennuskauden mausoleumi vaan sillä tavalla hyvin tyypillisesti 2010-luvulla remontoitu rintamamiestalo. Erittäin tummanruskea laminaattilattia, uusittu keittiö, kipsilevytetyt sileät seinät, perus-rautakauppasisäovet.

Paitsi että kuvissa näkyy, että laminaatin laittaminen on kesken, keittiöstä puuttuvat ikkunalistat, ihan kaikkia kipsilevyseiniä ei ole maalattu eikä tapetoitu, sisäovissa ei ole kahvoja.

Tulin jotenkin surulliseksi kun katsoin niitä kuvia. Muutamassa vuodessa kaikki vanha on revitty pois ja talon läpi on kulkenut peruskorjaus- ja saneerauspuhuri. Sisäkuvat talosta näyttävät ihan samoilta kuin ihan mistä tahansa uudesta talosta tai asunnosta otetut. Vähän traagiselle ne kuvat tuntuivat siksi, että remontti oli niin monesta paikasta niin kesken. En halua tässä lööppijournalistisesti ryhtyä arvioimaan sitä, miksi talo on myynnissä kaikkine keskeneräisyyksineen, elämät ja sen tilanteethan ovat alati muuttuvia. Jotenkin turhalta silti tuntuu - sinne meni yksi harvoista kaupunkialueen orkkiskuntoisista taloista, eikä edes pysyväksi kodiksi sille joka sen alkuperäisyyden kärräsi kaatopaikalle.

Minä haluaisin to-del-la kovasti remontoida meidän keittiön, purkaa suihkupömpelin olohuoneen nurkasta, saada ympärilleni kaiken sen kauniin ja pitkään ja hartaasti suunnitellun, jota tässä on jo useamman vuoden ajan haikailtu. Keittiön ja olohuoneen remontoiminen on mahdotonta siksi, että sitä ennen pitäisi remontoida yläkerran keittiö loppuun ja tehdä raakalautaseinäisestä vessa-aihiosta toimiva saniteettitila, jotta voisimme muuttaa sitä varsinaista remonttia pakoon vinttiin. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on maltillinen puoliso, joka on estänyt minua aloittamasta remontteja vähän siellä sun täällä tai ryhtymästä keskellä pikkulapsikaaosta mihinkään ihan toivottoman isoihin sisätilaprojekteihin, joiden loppuunsaattaminen olisi luultavasti ollut meille aivan ylivoimaista.

Kun katsoin niitä puoliksi remontoidun talon kuvia, tuli sellainen olo että ehkä me ollaan tehty jotain oikein kumminkin. Siis oikein meille, muiden ihmisten oikeista valinnoista ei tietenkään voi kukaan toinen lausua mitään. Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. Minulle, joka olen luonteeltani kärsimätön ja helposti uudesta innostuva mutta vanhojen sotkujen siivoamisessa perin huono, tämä talo on toiminut ja toimii tällä hetkelläkin jonkinlaisena oppituntina.

Elämänmittaisena zen-harjoituksena siitä, että matkalla oleminen, askel askelelta eteneminen on yleensä vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin pääsy.

Laurakaisa korjaa kosteusvaurion

Monet tämän bloginkin lukijoista ovat varmasti törmänneet taannoiseen Iltalehden juttuun, jossa melko suurieleisesti todettiin rintamamiestalon remontoinnin kustantavan noin 70 000 euroa. Ei varmasti riitäkään tuo summa, jos katsoo jutun kuvitusta.

Minä olen, tottakai, ihan eri linjoilla näissä asioissa. Siksi aion nyt kertoa teille siitä, kuinka korjasin talomme toistaiseksi ainoan vastaan tulleen kosteusvaurion. Ilmaiseksi. (Tai ainakin melkein. Pieni dramatiikka sallittakoon.)

Sellainen lisähuomautus vielä, että tämä juttu on pitkä kuin nälkävuosi ja yksityiskohtainen kuin en tiedä mikä. Tämä siksi, että jos joskus joudumme myymään tämän talon, löytyy meiltä julkaistua evidenssiä siitä, mitä on tehty ja miksi.

Lähtötilanne oli tämä:

Tai siis se ihan alkuperäinen lähtötilanne näkyy tässä:

Yläkerran keittiön seinässä oli Ensopahvi, jonka päällä oli Enso-tai manilevy. Joka oli maalattu aika tömäkän sairaalanvihreäksi. Lisäksi keittiössä oli tuollainen autotallityyppinen rosteriallas ja kylmävesihana.

Ja sitten kun seinästä purki pois altaan ja Enso-tai manilevyn, pystyi jäljistä melko suoraviivaisesti päättelemään että seinässä oli aiemmin ollut sellainen puolipyöreäpohjainen kaatoallas:

Jonka hana oli sitten jossain vaiheessa falskannut. Ja lahottanut seinän.

Tässä vaiheessa olisi ollut modernia ja nykyaikaista alkaa huutaa kovaan ääneen kaikkea home-alkuista, vaatia talon myyjää käräjille, hakea talolle purkulupaa ja antautua hysterian valtaan. Ei, minä en halua yhtään vähätellä kosteusvaurioista aiheutuvia ongelmia enkä niiden ihmisten ahdinkoa, jotka oikeiden sellaisten kanssa joutuvat painiman joko kotonaan tai niiden julkisten rakennusten osalta, jossa joutuvat päiviään viettämään. Mutta en myöskään voi olla olematta sitä mieltä, että ihan jokainen kosteusvaurio ei välttämättä johda mittavaan homeongelmaan. Ja että on olemassa tapauksia, joissa pragmaattinen järki käteen -ote on se oikea lähestymistapa.

Kuten tässä tapauksessa. Seinä oli kastunut. Kastumisesta oli jäljistä päätellen aikaa vuosikymmeniä, kuivumisesta saman verran. Puukolla ja ruuvimeisselillä kaivelemalla pystyi helposti todentamaan sen, minkä silmilläkin näki: vaurio oli hyvin paikallinen ja rajoittui tuohon tummana näkyvään alueeseen. Varmuuden vuoksi leikkasin tuota Ensopahvia sen verran isolta alueelta, että kastuneen alueen päättymisen pystyi selvästi todentamaan:

Minä olin viime viikonlopun yksin kotona, ja lauantai-iltana kun oli jo liian pimeää pihahommiin mutta liian aikaista mennä saunaan, päätin ryhtyä korjaamaan seinää.

Siihen tarvittiin vain kaksi kättä ja Fein Multimaster. (Koska puruja en ruvennut vaihtamaan.)

Koska vaurio rajoittui kahden koolauksen väliin, oli loogisinta edetä niin, että sahasin Feinillä laitimmaisen koolauksen kohdalta lahot laudat poikki ja taivuttelin ne sitten irti pienellä purkuraudalla.

Naularivi ei siinä koolingin kohdalla ollut ihan suora, joten homma oli välillä hienoista taitelua kun en halunnut surauttaa Feinillä naulaan. Yleensä sahasin ensin raakasti laudan poikki ja sen jälkeen vielä ohuen palasen irti niin, että jäljelle jäävää lautaa jäi naulan väärälle eli tässä tapauksessa vasemmalle puolelle mahdollisimman vähän. Tämä toki siksi, että korvaavat laudat piti kiinnittää siihen samaan pystypuuhun joten niillä piti olla tilaa.

Ongelmia aiheutti myös seinässä edelleen töröttävä vesihana ja seinän sisällä oleva vanha kylmävesiputki, joka oli kyllä vessan puolelta jo katkaistu poikki. (Kuten noista yllä olevista kuvistakin näkyy, yläkertaan on siis putkiremontin myötä vedetty jo uudet viemärit ja vedet sekä vessan että tämän keittiön puolelle.)

Tuo putki nimittäin valui tietysti alaspäin ja repi mukanaan tervapaperia kun sitä kannattelevat laudat katosivat seinästä. Note to self, jos nyt purkaisin seinää niin purkaisin yhden laudan kerrallaan ja naulaisin sen uuden laudan samantien paikalleen. Se estäisi myös ehkä purujen valumista alaspäin vähän tehokkaammin. Mutta kun tässä korjasin seinää ensimmäistä kertaa elämässäni niin purin ensin ja rakensin koko jutun vasta sitten uudestaan.

Hanan kanssa taisteluun piti hakea kellarista avuksi perheen järeämmät putkipihdit, mutta kyllä se niillä sitten irtosikin...

...ja putken sai sitten nykäistyä pois seinän sisältä.

Tämän verran sitten lopulta jouduin seinää purkamaan. Jos joku tuleva paniikkinen talomme asukas nyt katselee näitä kuvia niin tuo harmaa laudoissa näkyvä on betonia. Talomme rakentamisessa on aikakaudelle tyypilliseen tapaan hyödynnetty kellarin ja sokkelin betonivalujen muottilaudat sisäseinissä.

Nauloista jäi väistämättä reijät tervapaperiin joten paikkasin ne esteettisesti maalarinteipillä. Tuo ylin joukkosidontapaikkatyyppinen ensiaputoimenpide johtui siitä hanan alaspäin valumisesta, jouduin tukkimaan reikää hätäpäissäni teipillä. Lopputuloksessa paikkaus on kyllä siistimpi.

Tässä seuraavassa kuvassa kaksi ja puoli uutta lautaa ovat jo paikallaan. Ne ovat lautoja, jotka sahasin entisistä kattoremonttitelineistä. Sen enempää puutavaraa meillä ei ollut, joten homma piti tässä kohtaa keskeyttää yöksi ja siirtyä saunaosastolle. Remonttia varten ei tässä vaiheessa ollut pitänyt ostaa yhtään mitään, puutavara oli tosiaan ylijäämää ja naulat peräisin mökin kesäkeittiötyömaalta.

Seuraavana aamuna soitin naapuriin ja sain luvan vierailla heidän ehtymättömässä puutavaravarastossaan. Sieltä löytyi asiallisesti muutama naapuritalon kuistilta purettu, täysin identtinen sisäseinälauta, jotka olivat myös mukavasti betonin harmaannuttamat. Otin ne. Eivät maksaneet mitään.

Ja sitten sain seinän valmiiksi.

Eihän tuo nyt mikään hienopuusepän taidonnäyte ole. Tuollainen vähän epämääräinen kötöstys, nopeasti sahalla ja vasaralla ilman mittanauhaa silmämääräisesti kokoon kasattu. Pari lautaa jäi ikävästi pullolleen kun purut olivat valahtaneet siinä kohtaa koolauksen päälle enkä älynnyt, että niitä pitelevän tervapaperin olisi voinut naulata kiinni koolaukseen niin ongelma olisi jos ei poistunut niin ainakin lieventynyt.

Mutta kyllä minä silti olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Osittain se näyttää jopa ihan professionaalilta:

Ja osittain vähän vähemmän professionaalilta.

Mutta melkein uskaltaisin väittää, että kädenjälkeni oli sen verran samantyyppistä kuin alkuperäisenkin seinän rakentajalla, että vaikea tuosta enää jonkun ajan kuluttua olisi maallikon havaita, mikä osa seinää on vanhaa ja mikä uutta, kun puutavarakin oli pääosin alkuperäisen seinän rakennusvuodelta.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa on paras vetää se johtopäätös, että toistaiseksi puoliso saa olla meillä se, joka tekee niin kutsutut näkyviin jäävät liitokset.

Tämä minun seinäni ei ollut niin turhantarkka siksi, että heti kun se oli valmis, piilotin sen Ensopahvin taakse. Tai siis heti kun olin saanut raapustettua lautoihin terveiseni jälkipolville.

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun saimme ilmaiseksi (!) täyden rullan iskemätöntä Ensopahvia, vain rahti piti maksaa pohjoisesta tänne. Siitä leikkasin palasen, ja naulasin kattoremontista ylijääneillä, isokantaisilla huopakattonauloilla seinään kiinni.

Ja totesin, että yläkerran vessan seinän pahvitusta varten pitää hieman harjoitella, koska pahvi meni pussilleen vaikka miten muuta yritin. Sitten tosin totesin, että myös meidän alakerran vessan pahvi näemmä pussittaa, enkä ole kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota vaikka sen olen tämän vuoden puolella useaan kertaan muun muassa maalannut. Että ehkä sekään ei ole niin turhan tarkkaa.

Mutta tässä se nyt on, ilman rahaa korjattu yläkerran keittiön seinän kosteusvaurio.

Loppuun vielä hifistelyt päälle. Kylmä- ja kuumavesiputket piti kiinnittää uudelleen seinään:

Ja lattiassa oleva kolo, josta kaivelin joskus viime vuoden puolella mystiset superlonieristyspalaset pois, piti täyttää rintamamiestalofoorumituttavalta saaduilla (ilmaisilla, myös kotiinkuljetus) puruilla.

Ja lopuksi asetella vielä kolon päälle laudat, tosin Feinillä hieman uusien läpivientien mukaiseksi pätkittyinä. Yksi laudanpala puuttuu, koska se seilaa jossain päin taloa oltuaan mukana maalikaupassa värisävymallina.

Tämä operaatio nimittäin etenee seuraavaksi niin, että tästä rohjakkeesta - joka on siis meidän alakerran keittiön vanha kaappi - tulee keittiöön sievä ja kaunis allaskaappi. Se asetetaan tuohon paikalleen uuden seinänpätkän eteen, ympäröidään ilmaiseksi guru-Pekalta saaduilla Enso- eli manilevyillä ja sen päälle asetetaan alakerran keittiön vanha astiankuivauskaappi. Siinä kohtaa yläkerran keittiön remontti on maksanut maalien verran, korkeintaan muutaman satasen.

Että tästä näkövinkkelistä on kyllä hyvin vaikea nähdä, miten rintamamiestalon remonttiin voi mitenkään saada kulumaan 70 000 euroa. Mutta valintojahan nämä ovat, henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia sellaisia. Siksi noiden totuuksina ilmoitettavien euromäärien kanssakin pitäisi ehkä olla vähän varovaisempi.

Jos nyt itselleni annan pienen miinuksen jostain niin siitä, että tähän koko operaatioon meni aikaa muutama tunti. Se on taas yksi osoitus siitä, että kannattaisi vaan ryhtyä toimeen eikä jahkailla ja pähkäillä ja voivotella niin paljon. Minä olen nimittäin voivotellut tätä keskeneräistä keittiötyömaata ainakin tämän vuoden maaliskuusta asti, ja ne muutamat remontin vaatimat tunnit olisi ollut varmasti mahdollista irrottaa jostain muusta, joutavammasta puuhastelusta. Ikuisuusongelma.

Loppuun vielä oodi alkuperäiskuntoiselle rintamamiestalolle: Minä rakastan tätä taloa siksi, että minä ymmärrän sitä. Jos se menee rikki, olen osoittanut sekä itselleni että maailmalle että osaan korjata sen, omin päin, sahalla ja vasaralla, kutsumatta paikalle liutaa ammattimiehiä.

Uutta taloa kaikkine teknisine vempeleineen en osaisi rakentaa enkä korjata. Pidän siitä, että talomme rakenneosat ovat niin yksinkertaisia, että humanistikin niitä ymmärtää. Se tuntuu turvalliselle ja jotenkin hyvin, hyvin kestävälle ajatukselle tässä kertakäyttökulttuurin ja teknologian ylivallan maailmassa, joka tuolla jossain tämän kotipesän ulkopuolella on.