Selailen joskus edelleen hajamielisesti paikallista omakotitalotarjontaa, vaikka mitään suunnitelmaa tämän nykyisen paikallisen omakotitalon vaihtamiseen ei olekaan. Jotenkin sitä vaan vanhasta muistista käy yhä tarkistamassa tilannetta aina silloin tällöin.
Jokin aika sitten tällaisella satunnaisella ja puolihuolimattomalla etuovi.com -retkellä sanoin ääneen oho. Oho johtui siitä, että myyntiin oli tullut tuttu ja oikeastaan meidänkin talon kannalta melko merkittävä rakennus - nimittäin se mikkeliläinen rintamamiestalo, jonka kellarissa tapasin ensimmäistä kertaa talomme entisen lapsen, joka siinä samaisessa kellarissa kertoi ettei itse asiassa ole ollenkaan ostamassa taloa vaan myymässä perikunnan haltuun hiljattain siirtynyttä kotimökkiään.
Ja sitten vaihdoimme puhelinnumeroita ja päätimme mennä katsomaan taloa ja minä sanoin Kalliokadulle kääntyessämme että se on tuo talo, eeeeeei ikinä tuohon huoltoaseman naapuriin, ehei. Ei-ei.
Se toinen rintamamiestalo oli keväällä 2010 samanlainen alkuperäiskuntoinen mausoleumi kuin tämä meidänkin talo. Vähän huonommin vaihtuva ilma ja vähän nuhjuisempi ja yläkerran osalta isompaa remonttia edellyttävä, muistelisin. Mutta noin periaatteessa alkuperäiskuntoinen, niitä aika on pysähtynyt -tunnelmaisia mummoloita joista mummo on siirtynyt tuonilmaisiin.
Me ei sitten ostettu sitä taloa vaan ostettiin tämä. Joskus ohi ajaessa huomasin, että joku oli ostanut senkin talon ja tällännyt siihen melko karsean, valkoisen rautakauppaulko-oven. Harmitti hieman.
No, nyt se talo on tosiaan myynnissä kuvauksella monien mahdollisuuksien talo, jossa remontti kesken. Kuvissa ei ole enää jälleenrakennuskauden mausoleumi vaan sillä tavalla hyvin tyypillisesti 2010-luvulla remontoitu rintamamiestalo. Erittäin tummanruskea laminaattilattia, uusittu keittiö, kipsilevytetyt sileät seinät, perus-rautakauppasisäovet.
Paitsi että kuvissa näkyy, että laminaatin laittaminen on kesken, keittiöstä puuttuvat ikkunalistat, ihan kaikkia kipsilevyseiniä ei ole maalattu eikä tapetoitu, sisäovissa ei ole kahvoja.
Tulin jotenkin surulliseksi kun katsoin niitä kuvia. Muutamassa vuodessa kaikki vanha on revitty pois ja talon läpi on kulkenut peruskorjaus- ja saneerauspuhuri. Sisäkuvat talosta näyttävät ihan samoilta kuin ihan mistä tahansa uudesta talosta tai asunnosta otetut. Vähän traagiselle ne kuvat tuntuivat siksi, että remontti oli niin monesta paikasta niin kesken. En halua tässä lööppijournalistisesti ryhtyä arvioimaan sitä, miksi talo on myynnissä kaikkine keskeneräisyyksineen, elämät ja sen tilanteethan ovat alati muuttuvia. Jotenkin turhalta silti tuntuu - sinne meni yksi harvoista kaupunkialueen orkkiskuntoisista taloista, eikä edes pysyväksi kodiksi sille joka sen alkuperäisyyden kärräsi kaatopaikalle.
Minä haluaisin to-del-la kovasti remontoida meidän keittiön, purkaa suihkupömpelin olohuoneen nurkasta, saada ympärilleni kaiken sen kauniin ja pitkään ja hartaasti suunnitellun, jota tässä on jo useamman vuoden ajan haikailtu. Keittiön ja olohuoneen remontoiminen on mahdotonta siksi, että sitä ennen pitäisi remontoida yläkerran keittiö loppuun ja tehdä raakalautaseinäisestä vessa-aihiosta toimiva saniteettitila, jotta voisimme muuttaa sitä varsinaista remonttia pakoon vinttiin. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on maltillinen puoliso, joka on estänyt minua aloittamasta remontteja vähän siellä sun täällä tai ryhtymästä keskellä pikkulapsikaaosta mihinkään ihan toivottoman isoihin sisätilaprojekteihin, joiden loppuunsaattaminen olisi luultavasti ollut meille aivan ylivoimaista.
Kun katsoin niitä puoliksi remontoidun talon kuvia, tuli sellainen olo että ehkä me ollaan tehty jotain oikein kumminkin. Siis oikein meille, muiden ihmisten oikeista valinnoista ei tietenkään voi kukaan toinen lausua mitään. Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. Minulle, joka olen luonteeltani kärsimätön ja helposti uudesta innostuva mutta vanhojen sotkujen siivoamisessa perin huono, tämä talo on toiminut ja toimii tällä hetkelläkin jonkinlaisena oppituntina.
Elämänmittaisena zen-harjoituksena siitä, että matkalla oleminen, askel askelelta eteneminen on yleensä vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin pääsy.
Jokin aika sitten tällaisella satunnaisella ja puolihuolimattomalla etuovi.com -retkellä sanoin ääneen oho. Oho johtui siitä, että myyntiin oli tullut tuttu ja oikeastaan meidänkin talon kannalta melko merkittävä rakennus - nimittäin se mikkeliläinen rintamamiestalo, jonka kellarissa tapasin ensimmäistä kertaa talomme entisen lapsen, joka siinä samaisessa kellarissa kertoi ettei itse asiassa ole ollenkaan ostamassa taloa vaan myymässä perikunnan haltuun hiljattain siirtynyttä kotimökkiään.
Ja sitten vaihdoimme puhelinnumeroita ja päätimme mennä katsomaan taloa ja minä sanoin Kalliokadulle kääntyessämme että se on tuo talo, eeeeeei ikinä tuohon huoltoaseman naapuriin, ehei. Ei-ei.
Se toinen rintamamiestalo oli keväällä 2010 samanlainen alkuperäiskuntoinen mausoleumi kuin tämä meidänkin talo. Vähän huonommin vaihtuva ilma ja vähän nuhjuisempi ja yläkerran osalta isompaa remonttia edellyttävä, muistelisin. Mutta noin periaatteessa alkuperäiskuntoinen, niitä aika on pysähtynyt -tunnelmaisia mummoloita joista mummo on siirtynyt tuonilmaisiin.
Me ei sitten ostettu sitä taloa vaan ostettiin tämä. Joskus ohi ajaessa huomasin, että joku oli ostanut senkin talon ja tällännyt siihen melko karsean, valkoisen rautakauppaulko-oven. Harmitti hieman.
No, nyt se talo on tosiaan myynnissä kuvauksella monien mahdollisuuksien talo, jossa remontti kesken. Kuvissa ei ole enää jälleenrakennuskauden mausoleumi vaan sillä tavalla hyvin tyypillisesti 2010-luvulla remontoitu rintamamiestalo. Erittäin tummanruskea laminaattilattia, uusittu keittiö, kipsilevytetyt sileät seinät, perus-rautakauppasisäovet.
Paitsi että kuvissa näkyy, että laminaatin laittaminen on kesken, keittiöstä puuttuvat ikkunalistat, ihan kaikkia kipsilevyseiniä ei ole maalattu eikä tapetoitu, sisäovissa ei ole kahvoja.
Tulin jotenkin surulliseksi kun katsoin niitä kuvia. Muutamassa vuodessa kaikki vanha on revitty pois ja talon läpi on kulkenut peruskorjaus- ja saneerauspuhuri. Sisäkuvat talosta näyttävät ihan samoilta kuin ihan mistä tahansa uudesta talosta tai asunnosta otetut. Vähän traagiselle ne kuvat tuntuivat siksi, että remontti oli niin monesta paikasta niin kesken. En halua tässä lööppijournalistisesti ryhtyä arvioimaan sitä, miksi talo on myynnissä kaikkine keskeneräisyyksineen, elämät ja sen tilanteethan ovat alati muuttuvia. Jotenkin turhalta silti tuntuu - sinne meni yksi harvoista kaupunkialueen orkkiskuntoisista taloista, eikä edes pysyväksi kodiksi sille joka sen alkuperäisyyden kärräsi kaatopaikalle.
Minä haluaisin to-del-la kovasti remontoida meidän keittiön, purkaa suihkupömpelin olohuoneen nurkasta, saada ympärilleni kaiken sen kauniin ja pitkään ja hartaasti suunnitellun, jota tässä on jo useamman vuoden ajan haikailtu. Keittiön ja olohuoneen remontoiminen on mahdotonta siksi, että sitä ennen pitäisi remontoida yläkerran keittiö loppuun ja tehdä raakalautaseinäisestä vessa-aihiosta toimiva saniteettitila, jotta voisimme muuttaa sitä varsinaista remonttia pakoon vinttiin. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on maltillinen puoliso, joka on estänyt minua aloittamasta remontteja vähän siellä sun täällä tai ryhtymästä keskellä pikkulapsikaaosta mihinkään ihan toivottoman isoihin sisätilaprojekteihin, joiden loppuunsaattaminen olisi luultavasti ollut meille aivan ylivoimaista.
Kun katsoin niitä puoliksi remontoidun talon kuvia, tuli sellainen olo että ehkä me ollaan tehty jotain oikein kumminkin. Siis oikein meille, muiden ihmisten oikeista valinnoista ei tietenkään voi kukaan toinen lausua mitään. Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. Minulle, joka olen luonteeltani kärsimätön ja helposti uudesta innostuva mutta vanhojen sotkujen siivoamisessa perin huono, tämä talo on toiminut ja toimii tällä hetkelläkin jonkinlaisena oppituntina.
Elämänmittaisena zen-harjoituksena siitä, että matkalla oleminen, askel askelelta eteneminen on yleensä vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin pääsy.
"Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. " Meillä on itse asiassa kskusteltu monesti samaisesta asiasta. Todettu, että tehdään sitä mukaa, kun on voimia ja varaa. Nyt kun on toistaiseksi ne isoimmat ja pahimmat valmiina, voi miettiä mitä muuta tai sitten vain käydä koko kesä uimassa ja retkeilemässä ja tekemässä lapset onnelliseksi. ;) Talo on kuitenkin täysin asuinkelpoinen ja mukava.
VastaaPoistaNiinpä. Onhan tämä varmasti tietynlainen temperamenttikysymyskin - voin kuvitella, että joillekin ei vaan kerrassaan sovi ajatus asumisesta seuraavien 30 vuoden ajalle ajoitetun remonttityömaan keskellä... No, vähän karrikoiden toki. Meillä on ihan sama tilanne, täysin asuinkelpoinen ja mukava talo ja nämä remonttihaikailut kyllä pääosin vain noita estetiikan kaipuun ilmentymiä.
PoistaAamen!
VastaaPoistaTuo ketjureaktio tuntuu tutulta: en voi korjata tätä, koska ensin nuo pitäisi siirtää tuonne, mitä ei voi tehdä koska se on kesken, ja ennen kuin sen voi tehdä, on pakko rakentaa tämä...
Jostain reunasta sitten vain, vähitellen. Kokonaan valmista ei tule ikinä. Joku kohta voi joskus valmistua. Tässä elämiseen tarvitaan sitä zeniä.
Elämiseen kai yleensä...:)
PoistaMutta näinhän se on. Minulle blogin pitäminen ja toisten remonttiblogien lukeminen on hyvin tarpeellista vertaistukea sen suhteen, että ihan samanlaista se on kaikilla muillakin.
Tosiaan surku, että sen talon kanssa on hosuttu ja tuhottu alkuperäinen peruuttamattomasti; eikä sitten kumminkaan itse jatketa siinä asumista.
VastaaPoistaEipä kukaan muukaan enää sitä pelasta. Rahan puute voi tosiaan joskus olla siunaus. Ei voi itse, tai ei voi teettää ulkopuolisella kaikki-pois-huis-hais -systeemillä "uutta vastaavaksi". Parempi tosiaan olisi, että sellaiset, jotka haikailee tämänpäivän systeemejä jättäis noi orkkistalot rauhaan.
Niinpä. Ja kun minä olen ihan satavarma, että tosiaan 30 vuoden päästä niitä supertummaa puuta jäljitteleviä laminaattilattioita ja valkoiseksi sudittua kaikkea ja nyt ah niin muodikkaita keittiön kaapistoja kirotaan ihan samalla tavalla kuin 60-70-luvun värimaailmaa ja sisustusvalintoja nyt. Kun taas kaikki se vanha ja alkuperäinen näissä ennen rakennusmateriaalien teollista vallankumousta rakennetuissa taloissa yleensä vanhenee aika arvokkaasti ja kestää aikaa.
Poista