Remontoija heittäytyy runolliseksi

Maalasin eilen illalla leikkimökkiä. Töiden jälkeen, kurkkukipuisena, epäluuloisesti pilviä keräävälle taivaalle tähyillen. Aloin sommitella mielessäni puolihuolimattomasti runomittaa koko ankeudesta - eli ikuisesti valmistumattomasta remontista - ja kun nyt olen jakanut runoa sekä Facebookissa että sähköpostilla kanssasisarille remonttilamaannuksen kurimuksessa, lienee paikallaan julkaista tämä kaunokirjallinen saavutus myös täällä:

On remontoijina tää perhe jotensakin hupa,
ei valmistu ees leikkimökki, saati sitten tupa.
Mä vihaan remontointia, mä tahdon vetää lonkkaa
ja koko perhe mua tässä toiveessani komppaa.

Ne toisenlaiset perheet osaavat kai elää niin,
et' tärväydy ei heillä kaikki aika remonttiin.
Vaan tämä äiti remontoi, hän skrabaa, maalaa, naulaa
ja lapsipolot äiditönnä itkuvirttä laulaa.

Mä tänään mökin maalasin ja siitä olen ylpee,
vaan tuolla se nyt kaatosateen syleilyssä kylpee.

Että näin. Miksi en ikinä usko, että aina alkaa sataa kun minä nappaan maalipensselin käteeni? Ulkomaalaustöitä ylipäänsä pitäisi suorittaa vain ja ainoastaan toukokuussa. Ja ensi kesänä ei muuten remontoida mitään, paitsi näitä tänä kesänä kesken jääneitä.

Vastusta tarjonnut alkukesä

Olen lähinnä masentuneena lukenut kaikkien muiden blogi-ihmisten blogeja toukokuun alusta asti ja yrittänyt päästä kevään, alkukesän, pihahommien, remonttijuttujen, ulkopuuhien ja muiden vastaavien kivojen, vuodenaikaan ja valittuun teemaan liittyvien juttujen imuun.

En ole päässyt. Kun kalenteria taaksepäin katsoo, näyttävät meidän touko- ja kesäkuumme vuonna 2014 melko lohduttomilta. Joku on ollut koko ajan kipeä, yleensä minä tai lapset. Flunssia toisensa perään, välillä virkistyksenä räväkkä oksennustauti. Minulla on ollut kuluneiden kahden kuukauden aikana korvatulehdus ja poskiontelontulehdus, seuraavana varmaan iskee rotavirus ja uhmaikä. Lisäksi kesäkuu meni sillä tavalla, että jompi kumpi aikuisista oli koko ajan työmatkalla, etupäässä Hollannissa. (Sentään vuorotellen, ei samaan aikaan.) Yksin kahden mukulan kanssa kipeänä kotona ollessa ei juuri edistetä edes perushuushollitoimintoja, saati mitään remontti- tai pihahommia, puhumattakaan minkään asian blogiraportoinnista. Ja kun meillä juhannuksena alkoi lasten kanssa kesäloma, alkoi myös yhtäaikainen flunssa JA mahatauti.

Siis käsittämättömän upeaa. Koko ajanhan on myös satanut vettä ja ollut noin +9 astetta lämmintä.

(Tähän lienee pakko todeta, että kun olimme lasten kanssa koko ajan kotona,  muun muassa noin puolisentoista vuotta kuopuksen syntymän jälkeen, ja kun sanon koko ajan, tarkoitan että ihan koko ajan, minä olin hyvin harvoin ja lapset tuskin koskaan kipeinä. Jälkikasvun edustajat muun muassa sairastivat ensimmäisen mahatautinsa 2- ja 3-vuotiaina tämän vuoden maaliskuussa. Noita entisiä onnen aikoja on sentään lohdullista ajatella, kun aina välillä joku varmasti hyvää tarkoittava taho ehdottaa, että "eihän teillä ole siinä talossa vaan mitään..." No, ainakaan tällä otannalla ei ole. Päivähoidossa ja/tai työpaikalla sen sijaan on taatusti jotain, luultavasti tosin ei mitään sen kummempaa kuin toisia ihmisiä ja niiden mukanaan kuljettamia viruksia. Tätähän tämä.)

Niin että kaikki aloitetut hommat ovat kesken. Talo sentään tuli maalatuksi, mutta siitä puuttuu kyljestä vielä numerolappu.

Ja pari muuta juttua. Kuten vuorilaudat nurkista ja ikkunoista.

Vähän on siis tuollainen riisuttu malli. Mutta maalattu on, se on tärkeintä. Minä yritän kirjoittaa siitä koko projektista vielä jonkun kokoavan tarinan, koska varsinkin lateksin kuorinta on asia, joka on niin montaa muutakin rintamamiestaloasukkia askarruttanut. Maaliin olemme tyytyväisiä, mutta ärsyttää kun tuo projekti on jäänyt tasan siihen vaiheeseen missä se oli, kun maalaripojat luovuttivat urakan toukokuussa. Lapset on neuvoteltu mummolaan ensi viikolla, ja vuorilautaosaston on suotavaa liikahdella melko rivakasti paikoilleen silloin. Toki kolmessa päivässä pitäisi myös korjata laho seinä, operoida tuo leikkimökki valmiiksi, pestä ikkunat ja mielellään remontoida myös yläkerta valmiiksi. Lähdetään nyt kuitenkin niistä vuorilaudoista.

Ollaan me sentään jotain muutakin saatu puolitiehen, ja se joku näkyy parhaiten takapihalla.

Piha ei ole vino, kuva on vino, en kerkeä sitä kesken päiväunipaniikkibloggauksen nyt oikomaan.

Leikkimökki on pystyssä, mutta siitä puuttuu vielä 1/4 kattoa, ikkunat, sisäkatosta paneelit ja lattian maalaus ynnä pari pientä sisustustoimenpidettä. Leikkimökin taakse on laskeutunut paras keksintö ikinä, trampoliini. Se on erittäinn kaunis pihasisustuselementti varsinkin tuollaisena vaatimattomamman kokoisena, kun halkaisija on vain 4,5 metriä. (Puolustuksen puheenvuoro, saimme kehikon puoli-ilmaiseksi naapurista, piti ostaa vain ehjä matto ja turvaverkko.) Jos estetiikassa jonkun mielestä on toivomisen varaa, voi kääntää katseensa tuonne alapihan oikeaan laitaan ja havaita, että mitään kuvassa näkyvää ei olisi tapahtunut, jos lapsia ei olisi voinut teljetä loikkimaan ja poukkoilemaan tuonne vetoketjun taakse pihahommien edistämisen ajaksi.

Olen siis istuttanut pihalle parikymmentä koivuangervoa ja kaksi jasmiketta tuohon penkereen päälle sekä kymmenisen imukärhivilliviiniä ja kolme köynnöshortensiaa kasvamaan naapurin autotallin seinää vasten. Ensin mainituista pitäisi kasvaa kaunis, pihaa vähän eri lokeroihin jakava aidanne. Kuvasta ei näy, että myös penkereeseen on suoritettu istutustoimia nukkeruusujen, vuorenkilpien, pikkutalvion ja muutaman muun kokeilun muodossa. Siitä penkereen kasvittamisestakin pitäisi tehdä ihan oma juttunsa. Hommaa sielläkin riittää, mutta alapiha on kiistatta muuttunut ahdistavasta nokkosryteiköstä jo ihan selvästi omakotitalopihan esiasteeksi. Ei vielä ihan, mutta aimo harppaus oikeaan suuntaan.

Sateisesta kesästä on ollut se ilo, että tuon rakennetun luiskan lohduton mullikko on muuttunut apilaa kasvavaksi vehreydeksi ilman omia kasteluponnistuksia. Nurmikkorintamalta on raportoitava sekin, että olemme saaneet palkatuksi maanmainion pehtoorin, naapurin 10-vuotias käy kerran viikossa ajamassa nurmikon ja saa korvaukseksi euroja pleikkarahastoonsa. Tätä varten piti ostaa kolmellakympillä bensakäyttöinen ruohonleikkuri tori.fi:stä.

Jotakuinkin tällaisissa tunnelmissa täällä siis edetään. Ai niin, juhannuksena kävimme tutustumassa itänaapurin puolella wau-arkkitehtuuriin Ilja Repinin kotimuseon muodossa. Tämä satulinna sijaitsee Repinossa, entisessä Kuokkalassa. Sitten kun keltainen talomme on kokonaan remontoitu ja piha myllätty mieleiseksi, voisin ruveta pitämään matkailublogia.

Mutta sitä genrenvaihdosta on turha tällä menolla ihan lähivuosina odotella. 

Betonin ja puun epäpyhä liitto eli laho ulkoseinä

Olemme katselleet epäluuloisesti neljän vuoden ajan seinää betonisten rappujen vieressä. Noin jokaisessa rintamamiestalossa lienee lahovaurio juuri tuossa kohdassa, missä betonirappunen roiskuttaa vettä puiselle seinälle - nämä kaksi materiaalia eivät sovi yhteen.

No, meidän talo ei tehnyt poikkeusta, vaikka jonkun taannoisen pistokokeen perusteella muistelen tuudittautuneeni siihen uskoon, että porras on ainakin kalteva ulospäin eikä suoranaisesti uita vesiä päin seinää.

Laho se seinä siis on, tuosta rappujen vierestä. Onneksi ei kovinkaan suurelta alalta - tässä alla näkyy vaurio kokonaisuudessaan, ulkoverhousta purettiin sen verran että tuossa on jo täysin kovaa puuta näkyvillä joka kohdassa. 

Yläkerran keittiön lahovaurioon verrattuna tämä seinä oli vauriokohdalta sitten ihan totaalisen tohjona. Tuhon oli viimeistellyt joku, joka oli muuttanut syömään lahonnutta puuta ja jättänyt jälkeensä reikiä ja hyvin hienoa purua. Toivottavasti maistui.

Tässä vielä näkymää vaurion laajuuteen, tosiaan näkyvissä on ulkoverhouksen laidalla jo täysin kuranttia vinolaudoitusta.

Sinänsä tuon seinän korjaaminen ei ole mitään rakettitiedettä - lahot pois ja uutta puutavaraa tilalle. Haastetta tuo hieman se, että myös tuo sokkelia vasten oleva parru on osittain pinnastaan laho. Sinänsä mainitsemisen arvoista, että paneelit olivat lahoja vain kahdesta kohtaa ja lyhyeltä matkalta, mutta kosteus oli sen sijaan tehnyt laajempaa tuhoa vinolaudoituksessa.

Mutta se varsinainen haaste, tai ne kaksi haastetta, näkyvät alla olevassa kuvassa. Ensinnäkin on nyt vähän epäselvää, millä ilveellä tuon lahon pääsisi korjaamaan purkamatta koko ulkoporrasta. Ulkoporrasta ei huvittaisi purkaa, koska siinä ei yhtä isoa ja muutamaa pientä halkeamaa lukuunottamatta ole mitään varsinaista vikaa, ja nuo halkemat olisivat varmasti korjattavissa. Toinen haaste on se, millaisen rakenteen tuohon oikein suunnittelisi, että vauriosta tulisi korjattua samalla kertaa sekä syyt että seuraukset - jos korjataan vain entiseen malliin, on tilanne jonkun kymmenen vuoden kuluttua ihan sama kuin nyt.

Portaan purkaminen vai operointi sisäpuolelta eli kellarin rapusta käsin? Sitäkään ei huvittaisi purkaa, siellä on nätti alkuperäinen paneeli ja jos jotain olen tässä ulkoverhouksen maalausprojektissa oppinut niin sen, että 60 vuotta paikallaan olevien naulojen repimien irti vaurioittamatta niillä kiinnitettyä puista kappaletta on vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Suojataanko seinä korjauksen jälkeen pellillä, kattohuovalla vai jollakin muulla kosteuden seinästä pois pitävällä materiaalilla? Vai rakennetaanko korjauspala filmivanerista, joka ei samalla tavalla lahoaisi?

Jos joku lukijoista on ratkonut omassa talossaan samaa ongelmaa, kokemuksia otetaan mieluusti vastaan, ja jos taas ei, myös näkemykset ovat lämpimästi tervetulleita. Rintamamiestalofoorumilla olen pyytänyt myös neuvoja ja sitä keskustelua voi seurata tästä.

Lahojen seinien lisäksi tänään on ollut agendalla myös äitienpäivä - hyvän sellaisen iltaa kaikille äideille! Me kävimme oman perheen kesken äitienpäivälounaalla Kenkäverossa. Jos siellä sattuu vierailemaan, kannattaa käydä peräkammarissa asti. Siellä on nimittäin esillä pieni näyttely Kenkäveronniemen pappilan historiasta ja erittäin valaisevia kuvia siitä, kuinka melko haasteellisestakin lähtökohdasta saa kauniin ja arvostavasti kunnostetun lopputuloksen. Olkoon kuva Kenkäverosta tässä lopussa muistutuksena siitä, että meillä on kuitenkin kaikin puolin aika helppo ja pienimuotoinen projekti.

Puh pah pelistä pois

Palatkaamme taas tämän kevään ikuisuusasiaan nimeltä kuinka kuoria lateksi rintamamiestalon seinästä.

Tarinan edelliset osat voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Minä, kuten niin moni muukin tämän samaisen lateksoidun taloprobleeman äärellä oleva kiinteistönomistaja, olen kahlannut netistä aika paljon informaatiota kaikenlaisten kätevien puhallustoimenpiteiden sopivuudesta käsillä olevan ongelman ratkaisemiseksi. Museovirasto ei suosita mitään puhaltamista, hiekkapuhallus taitaa olla jo yleisen mielipiteenkin mukaan vähän turhan järeä konsti puuverhoukselle - ainakin jos sitä puuverhousta on tarkoitus jollain tavalla säästellä jälkipolville - ja soodapuhaltajat kehuvat estottomasti niin kirjallisessa kuin videomuodossa omia palveluksiaan kaikille kuviteltavissa oleville pinnoille.

Meillä tosiaan kävi soodapuhaltaja toteamassa, että se homma ei toimi. Toiselta firmalta nimeltä Saimaan soodapuhallus olimme saaneet puhelimessa arvion, että soodalla ei tosiaan kannattaisi lähteä edes yrittämään paksua lateksikerrosta, mutta lasimurskalla puhaltaminen voisi toimia.

Ja tämä firma tarjosi myös ilmaisen koeajon, jonka toki otimme mielellämme vastaan. Saapui ystävällinen sooda/lasimurskapuhaltaja, saapui yllä mainittu auto ja alla mainittu pömpeli.

Pömpeliin kaadettiin lasimurskaa ja auton perässä kulkenut kompura alkoi hurisemaan. Minä olin tulisilla hiilillä Peltoreilla varustettujen lasten kanssa turvaetäisyyden päässä ja toivoin, että voiku voiku voiku...

Mutta lopputulos oli noin vartin hurinan päästä sittenkin pelkkä eiku. Ja ihan äkkiä en muista, milloin olisin edellisen kerran ollut niin pettynyt kuin lasimurskapuhalluskokeen päätyttyä kirvelevään tappioon. (Tässä alla olevassa kuvassa on lasimurska kerrostunut sen uuden salaattilavan päälle.)

Näitä puhallusjuttuja tosiaan tunnutaan markkinoivan aika aukottomina menetelminä ja siksi kai minäkin olin niin toiveikas. Noin ihan peruskoulufysiikalla ajatellen voisi kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että tuollainen mekaaniseen kulutukseen perustuva toimenpide riippuu aika paljon siitä, mitä pintaa kulutetaan. Ja jos nyt yhtään on lateksia yrittänyt miltään pinnalta poistaa, voi todeta, että aika veemäistä se venyvä ja paukkuva ja paksu ja nahkea kerrostuma on irrotella, millä tahansa menetelmällä.

Meidän talon osalta siis tuolla lasinpuhallusmenetelmällä maali ei hellävaraisesti yrittämällä vaan yksinkertaisesti lähtenyt irti. Soodapuhallus on vielä hellävaraisempi, eli puhaltajan mukaan sillä ei olisi tullut edes tämänmoista jälkeä.

Kun sitten maali on jostain kohtaa tiukasti kiinni ja jostain kohtaa ei ollenkaan, haukkaa lasimurska sitä paljasta puuta tietysti ihan eri tavalla - siitä näkyy jälkiä tämän alla olevan kuvan vasemmassa alareunassa. 

Kun puhallukseen lisättiin tehoja, rupesi kyllä maali kiistatta irtoamaan. Mutta samalla rupesi irtoamaan myös puu. Tästä alta näkynee hyvin, miten pehmeä kevätpuu on lähtenyt irti lasimurskan mukana ja kovempi kesäpuu jäänyt jäljelle. Seinä oli testilaudan osalta siis jos ei nyt ihan yhtä hurja kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä niin ei paljon muutakaan. 

Tässä tuo maalinpoiston tekemä raidoitus näkyy ehkä kaikkein selvimmin, vaikka kuvasta ei kolmiulotteisuus juuri käykään ilmi.

Puhaltaja otti tässä vaiheessa Ebola-virustorjujan näköiset työvarusteensa pois yltään ja totesi, että teidän talon ulkoverhous on niin hyvässä kunnossa että hän ei kyllä rupeaisi sitä tällä tavalla enempiä raapimaan. Jäimme vielä pitkäksi aikaa jutustelemaan puhaltajan kanssa ja tämä osoittautui aivan oivalliseksi hepuksi, suorastaan perinnerakentajan parhaaksi ystäväksi. Kovasti pahoiteltiin puolin ja toisin ettei saatu yhteistä urakkaa aikaan ja puhaltaja vielä pyysi, että ilmoittaisimme, millä konstilla lateksi lopulta irtosi seinästä. Kuulemma mikä tahansa öljymaali tai kuultava puunsuoja tai muu vastaava pintakäsittelyaine olisi lähtenyt helposti ja vaivatta, mutta lateksiin ei oikein tahdo purra mikään. Greit.

Mieliala oli kyllä kiistatta aika pakkasella, kun puhallusauto ajoi pois pihasta. Mietimme, että nyt alkaa olla se aika, jolloin otetaan vain lusikka kauniiseen käteen ja todetaan, että mitään helppoa ja nopeaa konstia ei ole olemassa. Talo pitää tosiaan raapia käsipelissä esiin sen turkasen lateksikerrostuman alta, ja sille urakalle ei löydy ketään maksullistakaan tekijää.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aika monta ulkoverhousta nähnyt puhallusasiantuntija oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen ulkoverhous on kaiken sen vaivan ja säilyttämisen arvoinen. Lisäksi tämä kokemus tietysti vahvisti omaa kyynistä suhtautumista markkinointiin - niin monta "soodapuhallus ratkaisee kaikki ongelmasi" -tyyppistä maalinpoistomainosta on eteen parin viime vuoden aikana sattunut. Tosiasiassa ne talot, joiden maalinpoistossa nuo puhallusmenetelmät ovat mahdollisia käyttää, ovat ilmeisesti todella harvassa.

Summa summarum, vinkiksi muille sanoisin tästä viisastuneena sen, että kannattaa asioida vain sellaisten puhallusfirmojen kanssa, jotka suostuvat tekemään kotikäyntejä ja testaamaan, miten oman talon seinästä maali lähtee irtoamaan. Meidän tapauksessamme tämä kotikäynti oli ihan ilmainen, josta olemme Saimaan soodapuhallukselle kiitollisia.

Mutta maalinpoistotarina ei pääty tähän... Lisää ensi kerralla. 

Vastatuulta

Olen lukenut viime aikoina tyttärille iltakirjaksi pelkästään kirjastosta lainattua Tove Janssonin fantastista Kuinkas sitten kävikään -teosta, joten ihan pakko kirjoittaa tähän alkuun:

Vaan kuinkas sitten kävikään? 

Kuva nyysitty Wikipediasta

Olin jo niin huojentunut siitä, että talon maalinpoistourakan ulkoistaminen onnistuisi meidän koulun pintakäsittelijöiden toimesta. No, ei se sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Urakka oli tälle keväälle ja ehkä millekään keväälle liian iso, työläs ja hankalasti järjestettävä. Ymmärrän sen hyvin, siksi mekin tätä savottaa olemme ulkoistamassa. Mutta harmittaa silti ihan tolkuttomasti.

Sain blogin kautta taannoin yhteydenoton rakennusalan ammattilaiselta, joka kehui Antiikkiverstas Wilmasta saatavaa ekologista maalinpoistoainetta. Tilasin sitä kokeilupöntöllisen ja sellainen oljenkorsi tässä nyt vielä on, että JOS tuo aine toimii kuten on luvattu, ja sillä maalin poistaminen on nopeaa ja näppärää, voisi ainakin osan talosta saada kuorittua tuon ihmeaineen ja opiskelijatyövoiman avulla. Pitäisi uskaltaa kokeilla.

Lisäksi nöyrryimme soittamaan uudestaan sille soodapuhaltajalle, jonka piti tulla tammikuussa käymään ja tarkistamaan, voisiko talon kuoria jonkinlaisella lasimurskalla (???) tai vastaavalla. Nyt hän on tulossa uudelleen käymään, tällä kertaa ensi viikolla. En ole kovinkaan toiveikas.

Nyt on jotakuinkin sellainen olo, että jos tuo maalinpoistourakan ulkoistaminen ei onnistu, saa olla koko talomaalaus tältä kesältä. Ei meillä ole mitään ajallisia resursseja itse siihen hommaan ruveta, kun niitä jo valmiiksi hyvin rajallisia aikayksiköitä on jo budjetoitu kaikkeen muuhun pakolliseen. Olokoon, vaikka seuraavaan kesään asti.

No mutta, jotain positiivistakin: Meille ilmestyi tänään salaattiomavaraisuuden takaava, lasitettu kasvulava tuohon keittiön ikkunan alle. Pitkään suunniteltu ja haikailtu lava syntyi lopulta perheen pääpuusepältä niin rivakasti, että minä en kerennyt ottaa prosessista yhtään valokuvaa. Otan huomenna valmiista lopputuloksesta, siitä tuli hieno ja se mätsää sitä paitsi vieressä olevan hiekkalaatikon kanssa. 

Kuinka kuoria rintamamiestalo vaivattomasti?

Kas siinä kysymys, joka valvottaa taas meitä. Suorastaan kuplii mielessä, moinen operaatio.

Yritin etsiä aikaisempia kirjoituksiani asiasta, mutta ilmeisesti niitä ei juurikaan ole tätä kaukaista raporttia lukuunottamassa. Juttu oli itsellekin ihan valaisevaa luettavaa kun osa arkkitehti Kirsti Kovasen kanssa käymästäni keskustelusta oli jo onnistunut painumaan unholaan.

Mutta se kuoriminen. Oih ja voih sentään.

Talomme on joskus ollut hailakan vaaleankeltainen. Sellainen ihan aidon viiskytluvunkeltainen, öljymaalilla maalattu. Alkuperäinen väri on kaunis.

Sitten ovatkin alkaneet uudistusten tuulet puhaltaa ja talo on kahteen kertaan maalattu jollain muovimaalilla ja sen jälkeen vielä kertaalleen paikkamaalattu uutta keltaista hieman vaaleammalla sävyllä. Nyt talo on sellainen ysärikeltainen - sen todellista väriä on tosi vaikea saada valokuviin, koska kesäkuvissa se on liian vaalea ja talvikuvissa liian tumma - ja lisäksi muovimaali käyttäytyy juuri siten kun se pahimmillaan käyttäytyy, eli korkkaa rumasti irti ja irtoilee lämpäreinä jättäen alleen harmaantuneen paneelin. 

Paitsi että sitten se onneton muovipussimaalikerros taas paikoin on kiinni tiukasti kuin tauti. Tuota yläpuolen kuvassa näkyvää verannan seinää olen lasten ulkotouhuja valvoskellessani kynsinyt maalista vapaaksi ihan paljain käsin, eli osittain maali irtoaa tosiaan hyvinkin vaivattomasti. Mutta vain osittain.

Näitä ulkomaalaustarpeen hajamielisiä kynsiskelymuistutuksia on meillä useampikin. Tämä on sisäänkäyntiä lähinnä oleva nurkkalista. Hehkeä yksityiskohta joka toivottaa niin oman väen kuin vieraatkin tervetulleiksi meille. Yleensä tuota aina joku vähän rapsuttelee ohi kulkiessaan lisää, että tiedä vaikka koko nurkka on vielä joku kaunis päivä maalista putsattu.

Sisäänkäyntiähän meillä komistaa muutenkin tuo lahoava parveke, jossa ilmiö "lateksi irtoaa kosteasta puusta" on hienosti havaittavissa...

... kuten myös verannan räystään alla tässä jo aiemmin blogissa nähdyssä kuvassa. Tämän tyylipuhtaampaa esimerkkiä saa kyllä asiasta hakea. Kohde on päässyt koristamaan myös Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjaa.

En mahda sille mitään, että itku meinaa ihan aikuisten oikeasti päästä joka kerta kun vähänkin enemmän ajattelen tuota ulkoverhouksen maalitilannetta. Miettikää, jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt moisia muovimaalitököttejä. Tai jos olisi aina ollut sellainen ymmärrys, että niitä ei pidä mennä sutimaan tuuletusraottomaan rintamamiestalon seinään. Sen kun rapsuteltaisiin teräsharjalla kevyesti eniten irtoava osa alkuperäisestä öljymaalikerroksesta irti ja alettaisiin maalaamaan uutta päälle.

Nyt koko arviolta noin 210 neliömetriä kattava talomme ulkokuori on jollain meille tällä hetkellä vielä tuntemattomalla konstilla saatava kaavittua, suihkutettua, liuotettua tai raaputettua esiin tuon muovimaalikerroksen alta. Urakka tuntuu luvalla sanoen ihan toivottomalta. Toisaalta nykylankun paksuinen ulkoverhouspaneeli on varmasti kaiken konservoinnin arvoinen. Mutta millä ihmeellä me tuosta urakasta oikein selviämme?

Meillä on verannan kyljessä testiseinä, johon on kokeiltu toistaiseksi kolmea eri konstia.

1) Skrabaus pelkällä skraballa. Irrottaa maalin helposti kun maali on jo valmiiksi irti. Ei irrota maalia yhtään niistä paikoista, joista se on tiukasti kiinni.

3) Skrabaus avustettuna lämmöllä. Vaihdoimme toissavuonna toimivan öljypolttimemme ystäviltä samaisen rintamamiestalokuorintaprojektin jälkeen ylimääräiseksi jääneeseen Speedheateriin, joka on siis maalinpoistoon puupinnoilta kehitetty infrapunalämmitin. Muovimaalikerrostumat lähtivät sillä hyvin, mutta öljymaali jäi pohjalle. Menetelmä on sinänsä ihan nettisivujen lupauksen mukainen - helppo, vaivaton, nopea ja tehokas - mutta siinä on vain yksi vika, joka liittyy mittayksiköihin: Meidän talossa on tosiaan se reilu parisataa neliötä ulkokuorta, joka on paikoin perin ikävällä korkeudella maanpinnasta. Speedheater-laitteen pinta-ala on sellainen reilu puolikas aanelonen. Koko talon kuoriminen sillä ja skraballa tilanteessa, jossa puoliso on luultavasti/toivottavasti/oletettavasti töissä taas koko ensi kesän, on täysin irrealistinen. Kaksi- ja kolmevuotiaiden lasten kanssa ei paljon telineillä tai henkilönostimen nokassa keikuta.

3) Metabon maalijyrsin. Saimme sellaisen lainaan rintamamiestalofoorumitutulta ja testasimme toki sitäkin. Se oli ihan hyvä peli, mutta siinäkin oli niitä muttia. Ensinnäkin koko talo pitäisi käydä läpi tuurnan kanssa ja takoa kaikki näkyvissä olevat naulankannat piiloon, ettei jyrsimen terä osu niihin. Toiseksi jyrsin jyrsii vain tasaista pintaa, ja meidän keilaponttipaneelissamme on myös se kaareva osuus. Jollain nekin pitäisi saada maalista puhtaiksi. Kolmanneksi laite oli niin painava, että minä en jaksanut kannatella sitä oikeastaan ollenkaan. Ja neljänneksi sen kanssa pitää olla hyvin osaava ja varovainen, koska sillä saa muuten jyrsittyä paneeleihin tosi komeat pyöreät jäljet. Maali kyllä lähtee äkäisesti ja harmaantunut puukin!

Toistaiseksi olemme siis testiseininemme tässä vaiheessa.

Lisäksi meillä on käynyt maakunnasta soodapuhallusta tarjoava yrittäjä tekemässä kartoituksen. Hänen mukaansa soodalla ei voi puhaltaa meidän olosuhteissamme, koska sooda pöllyää niin että naapurit häiriintyvät. Hän ehdotti varovaista hiekkapuhallusta. Minä olen toistaiseksi sillä kannalla, että vain kuolleen ruumiini yli, ja meinaan lyödä Talotohtorilla päähän kaikkia jotka uskaltavat edes lausua hiekka-alkuisia sanoja kallisarvoisen alkuperäispaneelini äärellä. Puoliso on vähemmän kategorinen, mutta suhtautuu myöskin varauksella.

Seuraava askel kartoitustyössämme on se, että otamme jälleen kerran nöyrinä lusikan kauniisiin kätösiimme ja soitamme jälleen yhden "Hei, meillä oli puhetta että tulisit tammikuussa katsomaan tätä meidän taloprojektia ja ajattelimme nyt kysellä että koska olet tulossa kun ensi viikolla on jo helmikuu" -puhelun. Oikeasti, joka kerta kun joudun näiden rakennus- ja remonttialan yrittäjien luvalla sanoen letkeiden aikakäsitysten kanssa tekemisiin, meinaan saada verenpainetaudin. Ostakaa kalenteri ja kynä ja opetelkaa käyttämään niitä, niin me tavalliset kuolevaisetkin teemme kun emme voi sataprosenttisesti luottaa ylivertaiseen muistiimme. Nih. Joka halvatun puhelimessakin on nykyään kalenteri ja netti on täynnä ilmaisia sähköisiä kalentereja. Luulisi että potentiaalisen asiakkaan luona käynnit voisi melko maalaisjärkisellä yrittäjäasenteella merkitä johonkin ajanhallintajärjestelmään muistiin. Tai sitten sanoa että en tule kun ei kiinnosta, pitäkää lateksoitu tönönne.

Nojoo, siis, mutta sitähän minun piti että piti tulla käymään myös toisen soodapuhaltajan ihan vaan toisen mielipiteen saamiseksi. Häntäkin arvelutti maalinpoisto soodalla puhaltaen, eikö meitä kaikkia, mutta tarjosi puolisolle puhelimessa vaihtoehdoksi jonkinlaisella lasimurskeella (??) puhallusta, jonka pitäisi olla hyvin-hyvin hellävarainen. Odotamme mielenkiinnolla, jos tämä lasinpuhaltaja vielä ilmestyisi kertomaan asiasta lisää.

Naapurista kerrottiin myös lähietäisyydellä sijaitsevasta rintamamiestalosta, jonka seinistä ei-toivotut maalikerrokset oli lähdetetty käsittääksemme hölväämällä talo kauttaaltaan maalinpoistoaineella ja kaapimalla kemiallisesti irronnut maali sitten irti. Tämä menetelmä on nostanut orastavaa päätään siksi, että käytimme viime viikonloppuna tovin jos toisenkin pohtimalla tätä maalinpoistoasiaa ja opiskelimme aihetta myös museoviraston korjauskortistosta, jossa näitä myrkkyjä pidettiin kuitenkin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona väärien maalikerrosten poistoon. Tähänkin liittyy toki kysymysmerkkejä, kuten millä saada mömmöt pois seinistä (haihtumalla, huikkaa puoliso) ja kuinka paljon maksaa uima-altaallinen Nitromorsia. Mutta luulen, että etsiydymme audienssille tähän legendan mukaan olemassa olevaan maalinpoistotalouteen ja kartoitamme vaihtoehtoa lisää.

(Tämä on se testiseinä ennen testien aloitusta. Kuva on kattoremonttikesältä 2012. Oli muutakin puuhaa kuin talvivarusteiden poiskorjaus.)

Summa summarum: Maalia voi poistaa skrabaamalla. Skrabausta voi helpottaa lämmöllä tai kemiallisin ainein. Joka tapauksessa urakka on tällöin suunnaton ja täytyy ratkaista mm. se, miten vaikkapa talon yläkolmioita pääsee raapimaan - henkilönostin lienee ainoa tolkullinen vaihtoehto. Maalia voi poistaa myös puhaltamalla. Puhaltaminen on nopeudessaan ja ulkoistettavuudessaan suunnattoman houkuttelevaa, mutta miten kauheaa jälkeä se tekee paneeleille irrotettavan maalipinnan alla? Minä pahoin pelkään, ettei mitään oikotietä onneen taida olla, perheemme insinööri ainakin vielä toistaiseksi luottaa ihmisrodun ylivertaiseen kykyyn ratkaista arkisia ongelmia tekniikan avulla. Jatkamme siis tutkimuksia.

Jos tästä kurjuudesta jotain positiivista haluaa sanoa, niin ainakin naapurin Paulin muistitiedon mukaan muovimaalikerrokset on molemmilla kerroilla maalattu ruiskuttamalla. Maali ei ole siksi niin tiukassa kuin se pensselityönä olisi. Ja ehkä sekin on ihan positiivinen asia, että tuleepa taas todella perinpohjaisesti perehdyttyä yhteen elämän osa-alueeseen eli maalinpoistoon 50-lukulaisesta keilaponttipaneelista.

Seuraavassa osassa tarkastelemme sitä, millaiseksi talo on tarkoitus maalata sitten kun tuo nykyinen maali on häipynyt kuvioista. 

Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.

Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.

Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 

Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.

Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.

Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.

Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.

Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:

Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.

Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.

Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.

Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.

Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

Uuden vuoden tervehdys

Laura, Panu, Vilja ja Vuokko keltaisesta talostaan toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta!

Nimettäköön se vaikka seuraavasti: Unelmien puutarhavuosi 2014.

Joskus sentään lykästää

Yksi suosikkiblogeistani perinneremontointisaralla on Ekholmin savustamon blogi. Kuten tuossa linkittämäni jutun otsikossa oivallisesti kerrotaan, kovin usein tämä perinnehinkkaus ja nyhertäminen on nimenomaan sitä ooh ja plääh -osastoa. Ammattimiehet mutisevat voi herranjestasta kun kuulevat asiakkaan toiveet ja tarpeet, mistään ei löydy mitään uutta mikä olisi yhtä aikaa toimivaa ja kaunista, vanhojen osien metsästäminen vaatisi infernaalisesti aikaa ja vaivaa.

Siksi on ihan uskomattoman ihanaa ja huojentavaa, kun joskus sentään joku yksittäinen asia ratkeaa yksinkertaisella kliks kliks -systeemillä. Minä olen toistaiseksi ratkaissut useammankin ongelman kliksuttelemalla itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, joten sitä uskallan suositella muillekin.

Tällä kertaa ratkennut ongelma liittyi kellarin pyykkituvan ikkunaan. Se varsinainen ongelma näkyy oikein hyvin tässä puolentoista vuoden takaisessa kuvassa:

Tuo keskimmäinen ikkuna lenksottaa valtoimenaan, ja syykin on selvä. Pyykkitupakellarimmehan toimi, kuten valistunut lukija muistaa, aikojen alussa puuliiterinä. Ja toki sinne oli siksi nakeltu halkoja suoraan ikkunasta hankalan rappuskanto-operaation välttämiseksi. Polttopuiden nakkelusta oli ikkunan karmi ottanut hitusen osumaa. Eli kovertunut tuosta keskimmäisen ikkunan alta puoliksi pois.

Karmi kunnostettiin viime kesän lopussa ystävällisen maksullisen aviomiehen eli tuttavallisemmin Harry-sedän suosiollisella avustuksella. Meillä oli joitakin sellaisia hommia, joita emme mitenkään ehtineet tehdä itse ja joiden jättäminen ensi vuoteen oli minulle ylitsepääsemätöntä. Ei enää yhtään talvea, jolloin kaivelisin polttopuita puukinoksesta tai rullaisin räsymattoa kellarin ikkunan väliin tiivisteeksi pakkasta vastaan, ei ei eieiei. Harry-setä tuli ja rakensi meidän Viljan kanssa puuvajan ja korjasi karmin. Kannattava sijoitus sekin.

Karmi tosin päätettiin kunnostaa niin, että pyykkituvan alkuperäinen puuvajakäyttö ei täysin hautautuisi historiaan. Niinpä siitä oikaistiin ja paikattiin vain se osa, joka oli välttämätön kunnostaa ikkunan tiivistämiseksi.

Kuvat ovat taas näitä ihan kamalia, pahoittelen.

No tuosta nyt ei saanut mitään käsitystä mistään. Mutta siis tuo alla olevassa kuvassa ruskealla näyvä on uutta karmin osaa, ja tuo etualalla oleva taas sitä vanhaa, jossa näkyy vuosikymmenten kuluma.

Tämä perinnehippeily oli minusta hauskaa siihen asti, kunnes koitti syksy ja viileämmät kelit. Silloin kävin epäortodoksisesti tiivistämässä pyykkituvan ikkunat tuollaisella perus-ikkunantiivistysnauhalla ja huomasin, että eihän tuo perhanan keskimmäinen ikkuna mene ollenkaan kiinni. Ei mene, koska ikkunan salvan kohdalla on tyhjää siinä, missä pitäisi olla salvan vastakappale eli se koukku, mihin salpa käännetään kiinni:

Höh.

Edit: Lisään vielä kuvan selvyyden vuoksi. Tämä on surkeistakin surkein laadultaan, mutta tästä käy tosiaan hyvin ilmi se, että tuo ikkunan kahva on ikään kuin kokonaan tyhjän päällä.

Minä yritin keksiä ties mitä epämääräisiä "lyödään joku naula karmiin" -systeemejä. Puoliso totesi, että ei todellakaan lyödä mitään nauloja yhtään mihinkään tai tehdä muitakaan puolivillaisia sätöstyksiä, hän miettii asiaa. Kylmä ilma ujelsi ikkunan raosta ties kuinka monta viikkoa, kunnes tänään mietintämyssy poistui puolison päästä ja hän ilmoitti tuttuun tyyliinsä, teknis-tieteellisesti asiaa selostaen ja kynän ja paperin avulla havainnollistaen, millainen ratkaisu karmiongelmaan tulisi.

Selitys oli tällä kertaa niin kansantajuinen, että ymmärsin oitis, mistä on kyse. Ja ymmärsin myös onneksi sen, että jos klikkaisin itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, saattaisi ratkaisu saapua ylihuomenna Matkahuoltoon.

Ja niin kävi. Se ratkaisu ovat siis tällaiset ikkunasalvat, joita varmasti moni on nähnyt rintamamiestaloissa, minä ainakin olen:

Tällainen salpa tulee siis ison keski-ikkunan molemmille puolille. Sen saa kiinni pystykarmiin ja sen avulla ikkunan pystyy kiilaamaan kiinni, vaikka karmin alaosasta pokan alta puuttuukin puutavaraa.

Ja tällaiset puolittaiset salvat tulevat sitten pitämään reunimmaisia ikkunoita kiinni, myös karmiin kiinnitettyinä.

Nämä nippelit maksoivat muutaman euron kappale, ehkä niitä olisi jostain saanut halvemmallakin mutta en ehdi enkä jaksa lähteä nyt etsimään. Ylihuomenna ne ovat luultavasti Matkahuollossa ja viimeistään viikonloppuna asentuvat ikkunaan. On uskomattoman huojentavaa, kun asiat joskus ratkeavat yksinkertaisesti ja vieläpä suorastaan näppärästi ja ajanmukaisesti. 

Talvi saa todellakin tulla, kohta ei enää puhuri pääse pyykkitupaan. Tänään mönjäsin vielä viimeisen mönjättävistä puutarhatuoleista odottamaan kesää.