Sohvan paikka

Täällä ollaan varkain luikahdettu siihen tilanteeseen, että remontti on melkein-valmis ja remonttisiivoustakin on harrastettu sen verran, että pääsiäisvieraat saatiin majoitettua säällisesti. Muutama juttu on vielä kesken, kuten komeroitten hyllyt ja keittiön kaapin ovien uudelleenmaalaus - ne maalattiin yli neljä vuotta sitten ja ovat häiritsevän paljon eri väriset kuin tänä keväänä maalatut kaappien rungot. Mutta noin muuten, valmista.

Ja täytyy todeta, että varsinkin keittiön osalta visio muuttui todellisuudeksi aikalailla täydellisesti.

Hellan päältä puuttuu vielä huuva, mutta muuten ollaan jo melko lähellä valmista. 

Olohuoneesta taas ei ollut oikein mitään visiota, ja siksi se tuntuu edelleen lähinnä käsittämättömältä. Että meidän karvatapettiolkkarista tuli yks kaks kaunis, iso, avara, vaalea tila, jossa ei mikään särje silmää. 

Paitsi ehkä jotakuta silmää nuo pääsiäisvieraiden patjat, itselle ne tuovat mieleen vain lämpimän ailahduksen siitä, että on olemassa ystäviä, jotka voivat tulla kyläilemään myös kirjaimellisesti remontin keskelle. Olipa meillä mukava pääsiäinen. 

Tällä erää remonttitunnelmien kuuminta hottia on kaiken maailman komeron hyllyjen ja puuhellan peltikuoren vaihtoehtoisten puhdistusmenetelmien sijasta pohdiskella käsi poskella sohvan paikkaa. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että tuo nyt olohuoneessa töröttävä sohva ei ole edes se, joka on olohuoneeseen jäämässä, mutta esittääpä vain muina sohvina sitä varsinaista kalustetta, joka on vielä lakanalla peitettynä varastoituna makuuhuoneen puolelle. Onko sohva hyvä keskellä lattiaa? Tulisiko se kuitenkin tällätä ikkunan eteen? Kuinka hankalaa voi olla lukuisten piironkien sijoittelu olohuoneeseen, jossa on perin vähän ehjää seinäpintaa? Kuinka paljon ihminen ylipäänsä tarvitsee piironkeja? Pianon ihminen nyt ainakin tarvitsee, vaikka siihen menisi sitten se viimeinenkin ehjä seinänpätkä. 

Ensi viikonloppuna lapset on neuvoteltu mummolaan ja tavoitteena on remonttiviimeistelysiperrysten loppuunsaattaminen. Sitten pitäisikin olla vuorossa jo muutto alakertaan, ei yhtään liian aikaisin, koska pihamaalla alkaa vaikuttaa siltä, että kevät on saapunut myös eteläiseen Savoon. 

Tyhjää tilaa

En ole ehtinyt bloggaamaan, enkä edes valoisaan aikaan ottamaan kuvia joka päivä askelta valmiimpana olevasta alakerrasta. Nyt sentään.  Olkaa hyvä, tältä meillä jatkossa näyttää:

Yritin ottaa kuvia vähän samoista vinkkeleistä kuin edellisessä postauksessa, koska ennen-jälkeen-kuvat ovat hauskoja. Yllä siis näkymä olohuoneesta keittiöön. Hammastahnanväriset listat saavat vielä uutta maalia pintaan ja lattia ei lopullisesti tule aaltoilemaan, se on nyt lepäämässä ja liimataan huomenna. Uusi komero tuli vanhan komeron paikalle, aiemminhan tuossa oikealla oli vain yksi, nyt on kaksi.

Tässä alla se kaikkein ihmeellisin asia: Suihkupömpelitön olohuone!

Ja seuraavana vielä kerran komerot. Karmit piti rakentaa uudestaan, seinä tehtiin suihkupömpelin päällä jostain syystä majailleesta paksusta vanerilevystä. Iso ovi oli oneksi vintissä, pieni ovi ostettiin kympillä Rantasalmelta Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen varaosapankista. Pieni pulma on nyt se, mistä löytyisi samanlaista listaa kuin tuo talossa joka paikassa käytetty. En ole vielä ehtinyt selvittämään mutta jahka melko kaamea työputki tästä helpottaa, ryhdyn siihen toimeen. Saa vinkata, jos on hyviä listasahureita tai -höylääjiä tiedossa.

Onpa ne nätin näköiset, totta tosiaan.

Tässä olohuoneen toista nurkkaa. Uusi halltex-katto on ihana, tapetti on kaunis. Lattiaan en ole ihan tyytyväinen, koska se ei ole ihan samanlaista kuin alkuperäinen vaan linoleumissa on paljon voimakkaampi kuviointi. Tuo nyt oli kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista se kaikkein sopivin, joten tällä mennään. Eniten häiritsee se, että Panu sanoi tuon raitakuvioinnin muistuttavan sitä entistä mäntyjäljitelmäkovalevyä... enkä saa nyt sitä mielleyhtymää pois systeemistäni.

Tässä näkymää entisen suihkupömpelin paikalta ikkunaa kohti kuvattuna. Onpa meillä kaunis olohuone, tulee mieleen näitä kuvia katsellessa. Huomioikaa myös alkuperäinen, puukeskuslämmitykselle mitoitettu kohtuusuuri lämpöpatteri ikkunan alla.

Loikataan sitten keittiön puolelle. Täälläkin on tapahtunut. Katto on maalattu, samoin seinät. Seiniin en uskaltanut valita enää Uulan Intoa, koska se karisee jostain syystä alakerran vessassa pois saman maalin päältä, millä keittiökin oli maalattu. Pesin keittiön seinät huolella maalipesuaineella, erityisen huolella sähköhellan kohdalta ja muista sellaisista paikoista, joissa oli rasvaista likaa tai muita kökköjä. Antti maalasi keittiön lopulta aikamoisen pähkäilyn jälkeen Uulan sisäöljymaalilla, sävy Vanilja, jonka nyt ainakin pitäisi kestää ties millä maalatun ensopahvin päällä. Nyt ei ole mitään tulipalokiirettä saada remonttia valmiiksi, koska vernissapohjainen maali saa kuivua (ja ennen muuta haista kuivuessaan) kaikessa rauhassa ennen muuttoa takaisin alakertaan. 

Olen oikeastaan aika tyytyväinen tuohon värisävyyn. Se on kellertävä, kuten seinät ennenkin, mutta tuollainen huomattavasti vaaleamman keltainen eikä yhtään tunkkainen. Ja noin yleisesti ottaen on ihan kiva, että keittiön seinät eivät ole enää törkylikaiset ja tahraiset.

Muurista ei tullut keltainen vaan valkoinen. Se näyttää sillä tavalla jotenkin raikkaammalta.

Tässä vielä näkymä keittiöstä olohuoneen suuntaan. Jos jostain olen erityisen onnellinen niin siitä, että keittiön muovimatto on mennyttä. Jospa meillä jatkossa pystyisi kulkemaan valkoisissa sukissa sisätiloissa ilman sukanpohjien muuttumista mustiksi... Kun se "tämä likainen muovimatto ihan kohta vaihdetaan niin en viitsi nyt tätä ruveta puunaamaan ja vahaamaan" -ajatus muuttopäiviltä vähän venähti.

Keittiössä tuo lattiakin näyttää kiistatta minusta ihan sopivalta, ehkä siksi, että vertailukohta oli niin kamala.

Jatkossa sitten tosiaan linoleumin liimausta, vähän pitäisi noille listahommille uhrata ajatusta myös, eli listat on tarkoitus maalata ja hammastahnaväri peittää. Remontti-Antti tekee mattotöiden jälkeen meille vielä puuttuvat kaapit tuohon yllä olevassa kuvassa vasempaan reunaan. Putkimiestä tarvitaan kytkemään keittiöön huippuimuri ja peltiseppää tekemään sen ympärille huuva. Ja sitten vielä iso operaatio eli olohuoneen ja keittiön sähköistäminen, jonka yhteydessä nurkkakamariin lisätään pistorasioita koska sähköt vedetään joka tapauksessa sitä kautta olohuoneeseen.

Oisko se sitten siinä? Jos ei mennä ihan kokonaan konkurssiin tänä keväänä, niin oli muuten elämäni helpoin remontti.

Muutto.

Olen saanut koko syksyn ajan eri kanavia pitkin paljon viestejä teiltä, rakkaat lukijat. Viesteissä on toivottu, että päivittäisin useammin, tai että ylipäänsä edes joskus päivittäisin. Kiitos kaikista niistä viesteistä, on ollut häkellyttävää huomata, että tätä blogia kaipaa niin moni.

Blogin pitäminen on vähän niin kuin hampaiden... no, ei harjaus sentään, mutta ehkä lankaus. Jos sen ottaa ilta- tai aamurutiineihinsa, siitä on helppo pitää kiinni. Jos sen unohtaa kerran, unohtaa helposti toisenkin kerran. Päivä päivältä hammaslankaan tarttuminen muuttuu vaikeammaksi ja koko operaatio saa mielessä megalomaaniset mittasuhteet. Sehän vie aikaa. Tai hammaslanka on hukassa tai peräti lopussa. Tai ientä kolottaa. Tai. Moninaiset ovat selitykset, mutta lopputulos sama - hampaat jäävät lankaamatta, ja samalla tavalla jää myös blogi päivittämättä. Kun edellisestä päivityksestä alkaa olla kuukausi tai toinenkin, kynnys uuden postauksen naputtelemiseen on kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi. Ja sitten sekin jää kirjoittamatta. Kuukaudeksi, toiseksikin.

Mutta nyt minä kirjoitan, ja aion tämän julkaistakin. Istun yksin olohuoneen lattialla ja katselen tätä näkymää:

Neljä ja puoli vuotta sitten muutimme keltaiseen taloon. Mietin silloin, että olohuone on ainakin niin ruma että se pitää aika pian remontoida omannäköiseksi. Karvatapetti ja mäntyviilukuvioinen kovalevy eivät sen neljän ja puolen vuoden aikana varsinaisesti tulleet esteettisiksi suosikeiksini, mutta yllättävän pitkämielisesti niitä on silti jaksanut tuossa katsella. 

Ja nyt on tyhjä olohuone, ja sen nurkassa kirpputorikasa. 

Olen ollut viime syksyn ja alkuvuoden poissa blogistani siksi, että olen käyttänyt nettiaikaani toisaalla. Kyllästyin jo viime kesänä totaalisesti keltaisen talon remonttien keskeneräisyyteen, sotkuun ja kaaokseen, koko kodin ja elämän sitku-vaiheeseen. Yhtenä iltana googlailin aihetta "valokuvien säilyttäminen", ja siitä alkoi suuri muutos. Suuri, mutta pienin ja varmoin askelin etenevä. 

Löysin nimittäin ensin ammattijärjestäjä ja life coach Sandy Talarmon (klik). Sandyyn tutustumisen jälkeen päädyin hänen Unelmien koti -verkkokurssilleen  ja sitä kautta kyseisen kurssin suljettuun Facebook-ryhmään. Siellä olen aikaani viettänyt silloin, kun tietokoneen kanssa olen nokakkain ehtinyt. 

Kirjoitan tästä nyt vähän arastellen ja ujona. Kaiken maailman life coachit ja elämäntapavalmentajat ja muut postmodernin yhteiskunnan uudet palveluammatit ovat tuntuneet minusta(kin) jotenkin vierailta. Että osataanhan tässä elellä ihan itsekin, maalaisjärjen ja mummon neuvojen varassa. Enää en ole sitä mieltä. Olen oikeastaan koko ajan vähän häkeltynyt siitä, miten pari-kolme oikeaa kysymystä kysynyt ihminen ja hänen kehittelemänsä kurssi ja perustamansa uskomattoman loistavia ihmisiä yhteen koonnut vertaistukiryhmä ovat aikaansaaneet meidän kotona todella ison muutoksen. Ei se muutos vielä ulotu kaikkialle, eikä se ole kääntänyt elämää sormien napsautuksella kaikin osin autuaaksi ja ihmeellisen ihanaksi. Mutta jotain se on kyllä kiistatta tehnyt. Jotain ihan näkyvää ja konkreettista.

Kuluneen syksyn ja talven aikana meidän yläkerran remontti on nimittäin kokonaan valmistunut. Sillä tavalla kokonaan että IHAN kokonaan. Kuuluisaa viimeistä listaa myöten. 

Jopa yläkerran vessa, joka aiheutti puolentoista vuoden ajan masennusta ja eripuraa, on nyt valmis. Siinä tosin auttoi aika paljon naapurin maksullinen remonttimies. Mutta ehkä se onkin osa sitä kaikkea oppimaani - viisautta on tunnistaa omien voimien ja ehtimisen rajat ja mahdollisuuksien mukaan hankkia apua niihin tilanteisiin. 

Tähän samaan jatkumoon kuuluu myös tuo otsikko: Muutto. Nyt on nimittäin niin, että kun tätä kirjoitan, on puoliso hakemassa lapsia mummolasta. Me olemme riehuneet täällä kahdestaan viikonlopun, ja tätä ennen vielä loppiaisviikonlopun, ja sen riehumisen tuloksena olemme virallisesti muuttaneet yläkertaan asumaan. Alakerrassa on olohuoneen kirpputorikasa, remppaimuri ja, no, se pakollinen jokaiseen muuttoon liittyvä viimeisten tavaroiden epämääräissotku keittiön hellan päällä. 

Olemme nukkuneet yläkerrassa jo melkein koko tammikuun ajan ja tästä päivästä eteenpäin muutamme sinne kokonaan asumaan. Tammikuussa teemme purkuhommia - hyvästi jää, mäntyviilukovalevy ja sen takana oleva suihkupömpeli - ja helmikuun alussa samainen naapurin remonttireiska tulee tekemään keittiön ja olohuoneen remontit. Niihin liittyy toki paljon muutakin kuin pintojen maalaamista, tapetointia ja uusia lattiapäällysteitä - sähkötöitä, huippuimuria, puhallinkonvektoria olohuoneen kattoon ja sen sellaista, monimutkaistakin. Jossain vaiheessa kuluvan kevään aikana muutamme yläkerrasta takaisin remontoituun alakertaan. 

Ja sitten ne kaikkein suurimmat on tässä talossa tehty. Toki kaikenlaista pienempää ja vähemmän tärkeää on vielä jäljellä, kellarin viimeistelyä ja ensi keväänä loppujen ikkunanpuitteiden nyhertämistä, mutta mitään remonttirintamalla suuria tekosia ei meillä ole enää tällä kierroksella jäljellä. Putkiremontit, lämmitykset, pyykkituvat kellariin, saunat, ulkomaalaukset, ikkunaremontit, ja sitten vielä nämä sisätilat ylhäällä ja alhaalla - ne ovat kaikki valmiina. 

Vaikea sitä on todeksi uskoa. Ja vähän pelottavaakin ajatella, mihin sen kaiken ajatusenergian ja nämä viikonloput sitten käyttää, kun ei tarvitsekaan enää miettiä keskeneräisyyksiä koko aikaa. No, sitten vaikka se väitöskirja seuraavaksi. Höm.

En tiedä, millä aikataululla raportoin blogiin valokuvien kanssa kaiken sen, mitä tapahtui viime syksynä. Raportoin kuitenkin, sen lupaan. Nyt olen päässyt sen suurimman kynnyksen yli ja osaan räpsiä kuvia pädillä ja pienentää niitä Bloggeriin sopivaksi - sikäli päivityksiä voisi olla luvassa piankin. Jos pyrkisin ensin johonkin säännöllisyyteen ja yrittäisin kirjoitella vaikka kerran viikossa? 

Nyt kuitenkin sen keittiön hellan päällisen ja loppujen muuttosotkujen kimppuun. Seuraavaksi lienee asiallista esitellä meidän uusi koti, väistötila tuolla vintissä!

Ai niin, ps. Meille kuuluu noin muuten ihan semmoista tavallista hyvää. Töitä ja päivähoitoa ja maksalaatikkoa ja jauhelihakastiketta. Pikku kakkosta ja lumiukkoja ja vähän jo lasten harrastusrumbaakin. Välillä riidellään, välillä ollaan sovussa keskenämme. Ja välillä käydään Urpolanlammen jäällä luistelemassa. 

Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.

Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.

Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 

Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.

Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.

Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.

Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.

Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:

Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.

Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.

Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.

Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.

Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

Hellahurahdus

Minulla on vakava estetiikan kaipuu, joka ilmenee tällä hetkellä lähinnä siten, että haluaisin alkaa remontoimaan keittiötä hinnalla millä hyvänsä.

No, se ei käy päinsä. Ennen keittiön remontoimista pitäisi remontoida valmiiksi yläkerran keittiö ja vessa, jotta voisimme muuttaa sinne asumaan. Ensin mainittu on mahdollisuuksien rajoissa tämän vuoden puolella, jälkimmäinen tuntuu täysin epätoivoiselta ajatukseltakin.

Minä olen jopa tässä keittiöremonttihaaveilussani päätynyt tilaamaan meille veronpalautusrahoilla joululahjaksi sekä tässä vanhassa postauksessa esitellyn, kuvankauniin vedenkeittimen että leivänpaahtimen. Ensin mainitun siksi, että vanha kunnon Visslande Vattenpanna on kehittänyt pohjaansa ruostelaikkuja. Jälkimmäisen siksi, että esikoinen ilmoitti sunnuntaina haluavansa paahtoleipää aamiaiseksi ja myin vanhan, ruman leivänpaahtimen kesällä kirpputorilla tarpeettomana. Syyt onnahtelevat, mutta mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. Selittelen tekosiani vielä sillä, että molemmat kapineet olivat nettikaupassa alennusmyynnissä. Ja että ne toimivat ikään kuin kannustimena ryhtyä keittiöremonttiin - nythän niitä ei voi laittaa esille jo pelkästään siitä syystä, että meillä ei ole keittiössä yhtään ylimääräistä pistorasiaa.

Tuli sitten mieleen, että näin kerran tori.fi:ssä hauskan vanhan hellan, ja mietin että onkohan sellaisia tällä hetkellä markkinoilla. Sitten kirjoitin hakusanaksi "vanha hella", ja löysin tämän:

Oi mikä sympaattinen kapistus! Ja vielä enemmän houkutteli hellan kuvaus, jossa kerrottiin kyseessä olevan vanhan mutta lähes käyttämättömän hellan, L 50 cm, K 80 cm, S 60 cm, voidaan kytkeä joko 1- tai 3-vaiheverkkoon. Hellan hinta ei päätä huimannut ja sitten jotenkin kirjoitin myyjälle ja tulin varanneeksi koko komistuksen.

Ulkonäön lisäksi lähinnä siksi, että hella tosiaan vaikutti lähes uudelta, vaikka olikin selkeästi vanha:

Meidän nykyinen hella voisi ottaa oppia näistä siisteistä levyistä...

Kilvestä käy ilmi, että kyseessä on Slev-liesi, ja Slevistä taas löytyi kuukkeloimalla paljonkin tietoa. Tässä esimerkiksi yhtiön perustajan, teollisuusneuvos Erik Isomaan biografia, jossa käydään läpi myös Oy Slev Ab:n vaiheita. Huisaa!

En minä tiedä, voiko tuollaista vanhaa hellaa ylipäänsä käyttää järkevästi 2010-luvun kokkailuun. Mutta en osannut jättää ostamattakaan kun ei tuo nyt niin kallis ollut. Saamme hellan kotiin joulukuussa, täytynee jotenkin mittailla sen sähkönkulutusta sitten. Talviaikaan meillä voi laittaa joka tapauksessa ruokaa puuhellalla, joten ehkä vanhan, kauniin sähkötuhluri-hellan käyttö kesäisin olisi vielä jotenkin perusteltua. Kuten todettua, mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. 

Unelmien puutarhakalusteet

Kaikki piha-aiheiset avaukseni sisältävät sanan "unelma". Eikä syyttä.

Olen nyt tämän viikon verran kestäneen melko lumettoman ajanjakson aikana tullut siihen tulokseen, että puutarhanhoidollisesti arvioituna tämä kesä tulee olemaan parempi kuin viime kesä. Olen nimittäin jo useana päivänä ehtinyt tekemään lasten aamupäiväulkoilun ajan väljästi laskettuna tunnin verran pihahommia. Ja lapsia on tällä hetkellä talossa neljä, 5-, 2,5- ja 1-vuotiaat sekä neljän kuukauden ikäinen vauva.

Fanfaareja!

Todellisuus nyt ei ole tällä kertaa tarua ihmeellisempi, vaan pihamaalla on muun muassa kahdesta eri ilmansuunnasta aloitettu ja yhä pahasti keskeneräinen orapihlaja-aidan leikkausoperaatio, yksi puoleen väliin kuolleesta aineksesta harvennettu kukkapenkki ja yksi noin yhden kolmasosan osalta leikattu ruusuaidanne. Pihahommat sijoittuvat nimittäin sille kulmalle, missä lapset kulloinkin suvaitsevat leikkimään. Onneksi joka kulmalla piisaa tehtävää.

Lienee tarpeetonta sanoa, että en ole ehtinyt kameran kanssa juuri pihamaalla heilumaan, joten kuvamateriaalia ei ole. Pitänee yrittää ensi viikolla ryhdistäytyä.

Mutta naputtelenpa nyt aiheesta pihakalusteet, kun kerran on sellainen meininki että jotain voisi naputella.

Meillä on pihakalusteet, yksi pöytä ja neljä tuolia. Saimme ne äidiltäni, joka luetteloi ne tarpeettomien tavaroittensa joukkoon. Me emme ole nyt kolmeen kesään niitä juuri ehtineet huoltaa, ja ne ovat päässeet perin heikkoon kuntoon. Ne eivät ole mitenkään erityisen tunteita herättävät, tässä jonkinmoinen kuva ensimmäiseltä kesältä. Valkoiset pinnatuolit eivät kuulu kalustoon, ja ne on muutenkin kiikutettu jo takaisin kierrätyskeskukseen mistä ne alun perin meille tulivatkin:

Olen nyt sillä silmällä tutkaillut pihakalusteita jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin sillä välillä. Lienee niin, että meillä olisi hyvä olla peräti kahdet pihakalusteet - toiset alapihalle ja toiset talon edustalle - siksi, että aurinko paistaa päivisin alapihan puolelle ja iltaisin etupihalle. Jos ajatellaan vaikkapa työsskäyvää arkea, tai kesäiltojen ruokailuja ylipäänsä, on ateriointi ilta-auringossa paljon miellyttävämpää kuin varjon puolella alapihalla. Kunhan se orapihlaja-aita vielä kasvaa, on etupiha tarpeeksi suojainenkin tuollaiseen ulkoruokailuun, nyt siinä on vähän niin kuin tarjottimella.

No, toisaalta nyt voi kätevästi huudella kadun yli naapurin uudelle terassille.

Lienee tarpeetonta sanoa sekin, että olen jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin ollut pääosin tyytymätön ja ärsyyntynyt tarjolla olevaan pihakalustevalikoimaan. Meidän pihaan eivät mitkään modernit polyrottinkisysteemit istu, vaikka sopivalla paikalla ne varmasti ovat ihan paikallaankin. Kaupoissa myytävät puiset puutarhakalusteet ovat sietämättömiä, joko liian ökyjä tai liian rempuloita. Halpojen pihakalusteiden laatu on sitä luokkaa että puoliso ei uskalla edes koeistua niitä, kalliitkin ovat muotoilultaan ja olemukseltaan rumia ja jollain selittämättömällä tavalla hyvin huonosti meidän pihaan kuviteltavissa olevia.

Oikeastaan vankilan myymälä on ainoa, jossa on ollut edes vähän sinne päin olevia pihakapineita. Minä olen ollut jo ostamassa meidän pihaan sieltä keinua, mutta ostos on tyssännyt puolison vastusteluun. Keinu ei vastaa tiukkoja laatukriteerejä eikä ilmeisesti ole muutenkaan erityisesti vakuuttanut.

Totuudenmukaisesti on kyllä sanottava, kaikella kunnioituksella rikosseuraamuslaitosta kohtaan, että vankilan kaupan pihakalusteet ovat ulkomuodoltaan monesti hitusen kökähtäviä ja niissä on vähän sellainen "torx-ruuvi törröttää" -tyyppinen viimeistelyn tai lähinnä viimeistelemättömyyden leima. Kun nyt ajattelee kalusteiden tuotantotapaa, niin ehkä nämä pienet puutteet ovat ihan sallittuja ja suorastaan ymmärrettäviä. Eivätkä vankilan myymälän pihakalusteet maksa kovinkaan paljoa. Niitä ilmeisesti saa myös tavallisesta puusta, minä kun en ole erityisen ihastunut kestopuuhun materiaalina. Kaikkein mieluiten hankkisin puuvalmiit, käsittelemättömät kalusteet ja maalaisin ne itse pellavaöljymaalilla.

Tänään posti toi Glorian Antiikki -lehden. Siinä oli kuva kauniista, vihreästä puutarhatuolista ja osoite www.westan.fi . Kävin nettisivuilla katsomassa kuvia ja niistä innostuneina soitin ja pyysin myös hinnaston.

Eiväthän nuo tuolit ja pöydät ilmaisia ole. Toisaalta ne ovat Suomessa valmistettuja ja ainakin kuvissa hyvin laadukkaan oloisia. Olisin taipuvainen ajattelemaan jopa niin, että noista saattaisi olla meille pihakalusteiksi vähän niin kuin loppuiäksi. Ihastuin erityisesti 50-lukulaisiin lepotuoleihin, joiden kuvan uskaltaudun varastamaan Westanin sivuilta:

Sellaista unelmien ruokailuryhmää ei tainnut löytyä vieläkään, muutamia aika kivoja kuitenkin. Sen sijaan ryhdyin pontevasti haaveilemaan siitä, että kaksi tuollaista lepotuolia ja yksi pieni pöytä koristaisivat jo ensi kesänä pihamaatamme. Ne voisi sijoittaa tuohon keittiön ikkunan alle, penkereelle, mihin on tulossa myös lasten leikkipaikka.

En kyllä tiedä ihan varmasti, kuinka paljon tavaraa siihen leikkipaikalle oikein mahtuu. Mutta ainakin aion vakavasti harkita noita tuoleja ja pikkuista pöytää. Vankilan kaupassakin pitää käydä tutustumassa vielä kerran tarkasti valikoimiin.

Jos jollakulla on vinkkejä kauniista, ajattomista puutarhakalusteista niin sellaisia otan mielelläni vastaan. Tiedän, että ainakin Antiikkiliike Fasaani tuo Suomeen vanhoja, ranskalaisia metallikalusteita puutarhatarkoituksiin, mutta ne ovat minusta vähän liian maalaisromanttisia meidän pihalle. Puiset pihakalusteet olisivat enemmän minun makuuni. 

Vanhat uudet tuolit

Vihdoinkin, vihdoinkin.

Kuten jo aiemmin kerroin, meillä oli jo alkusyksystä akuutti keittiön tuoliongelma. Mitä pidemmälle viime vuosi eteni, sen iljettävämmiksi kävivät kangaspäällysteiset keittiön tuolit ja sen nolompaa oli istuttaa vieraita rötväisille, tahraisille ja muutenkin epäilyttäville istuimille. Esikoinen vielä viimeisenä iltana viimeisteli tuhon kippaamalla kahdelle tuolille tasapuolisesti puoli mukia kaakaota kummallekin.

Mutta sitten, ei hetkeäkään liian aikaisin, saapuivat valmiit, lakatut tuolit luoksemme. Minä pidän.

Kuvateksti voisi olla "se hetki, kun edellinen ateria on juuri siivottu mutta uutta ei ole ihan vielä katettu esiin". Perin harvinainen näky on noin siisti kyökin pöytä meillä.

Mutta siis tuommoiset tuolit. Tässä vielä lähempi kuva:

Nuo ovat jotenkin ryhdikkäät ja niissä on hyvä istua. Isokokoiset ja luotettavat istuimet.

Ne ostettiin tosiaan vähän heikossa kunnossa imatralaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Sitten ne hiottiin, ja jätettiin odottamaan lakkausinspiraatiota. Sitä ei koskaan tullut, lähinnä siksi, että selluloosalakalla halusin ne lakattavan ja kotioloissa sen käsittely on aika karseaa, se nimittäin haisee ja käryää ihan kamalasti.

Lopulta ulkoistin lakkaustyön luottoihmiselle, nimittäin verhoomo Suvillan Suville. Suvihan verhoili uudelleen sen meidän ihanan sinisen satujenlukemistuolin, joka esiintyy muun muassa tässä pikkukamaripostauksessa. Tai siis irrotti hellävaroen alkuperäisen kankaan, vaihtoi pölisevän oasis-sienipehmusteet uusiin ja verhoili tuolin sitten uudelleen vanhalla kankaalla. Tuolista tuli ihan täydellinen ja palvelu oli erinomaista, suosittelen Suvillaa lämpimästi verhoilu- ja nyttemmin myös lakkaushommiin!

Kaikki ei mennyt tämän lakkaushomman suhteen kuin Strömsössä. Meillä oli ostettuna Tikkurilan Dicco-lakkaa tätä operaatiota varten. Se loppui kesken. Kävi ilmi, että Diccon valmistus on lopetettu eikä sitä saanut enää mistään, ei tiskin alta tai päältä tai muualtakaan. Soittelin jo hädissäni kaikki lähiseudun rautakaupatkin läpi, mutta vedin vesiperän. Selluloosalakan valmistus soti ilmeisesti jotain direktiiviä vastaan, eikä sitä enää Tikkurilan toimesta tehty, myyty tahi markkinoitu.

Sitten onneksi löytyi Tampereelta Lakkavalmiste Oy, joka edelleen valmisti tätä kyseenalaista myrkkyä. Sieltä tilasimme joulun alla pöntöllisen, joka saapui mikkeliläiseen kaakeliliikkeeseen, josta toimitimme sen Suville, ja jonkun ajan kuluttua tuolit olivat saaneet tarpeelliset puuttuvat lakkakerrokset ylleen ja Suvi roudasi tuolit takaisin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaan helppoa ei ole perinneremontoitsijan elämä.

Niin miksi tämä kaikki vaivannäkö? Yritin ottaa kuvan tuosta vanhasta tuolista ja sen vieressä olevasta, uudesta ja modernilla lakalla lakatusta Stokken TrippTrapp -syöttötuolista, mutta ei se teesi taida tästä oikein selvitä:

Selluloosalakasta tulee ihan erilainen, eri värinenkin pinta kuin moderneista lakoista. Tuo TrippTrapp näyttää elävässä elämässä vanhan tuolin rinnalla kelmeältä ja jotenkin harmaalta, vaikka se on noin nimellisesti aivan samanlainen tuoli - koivusta valmistettu ja pintakäsittelynä lakkaus. Selluloosalakattu tuoli taas on lämpimän, vähän kellertävän sävyinen. Eikä se vanhene rumasti vaan tuo väri vain syvenee vuosien saatossa. Uudet lakat muistuttavat vanhetessaan harmaantuvaa erikeepperiä, sanoi minulle Huhdan Pekka, ja Pekka nyt on näissä asioissa yleensä oikeassa.

Iloitsen vanhoista uusista keittiön tuoleistani varsinkin joka kerta kun pyyhin niistä pienten ja isojen skläfmätassujen jälkiä ja muita ruokasuttuja, joita niihin joka päivä ilmestyy.

Ainoa miinus on se, että niitä olisi pitänyt tietenkin älytä ostaa saman tien kuusi.

Ja se, että nyt meillä on neljä tarpeetonta 50-luvun tuolia. Jos joku tarvitsee niin olkaatten yhteyksissä, ne tuolit tarvitsevat kipeästi uudet päälliskankaat ja kolme neljästä myös purkamisen ja uudelleen kasaamisen liiman kanssa. Tässä huono kuva tuoleista mielen virkistykseksi, kaksi on tummaksi petsattua ja kaksi vaaleaa:

Kokkausta otsalampun valossa

Kuten jo aiemmin olen valittanut, meillä on tämä talviaikainen valaistusolosuhde melko haastava. Olohuone tuli jo käsiteltyä, urputan seuraavaksi keittiöstä.

Keittiössämme on kaksi valonlähdettä: Tiskinurkan pallolamppu, joka näkyy tässä:

Ja keskellä keittiötä oleva alkuperäisvalaisin, joka vähän pilkottaa tässä Jaakko Avikaisen Länsi-Savoon ottamassa kuvassa:

(Sikäli hauska yhteensattuma, että Avikaisen Jaakko kävi taas tällä viikolla meillä kameransa kanssa. Ensi sunnuntain Länkkärissä perheemme kertoo, minkälaista on keskiluokkainen kevyttyöttömyys.)

Noista tuikuista ei paljon valonsäde kajasta esimerkiksi siihen kohtaan, jossa meillä on hella, eli tuossa ikkunan oikealla puolella. Olen pyytänyt, että keittövarusteisiimme hankittaisiin otsalamppu, koska sokkokokkaus on alkanut ärsyttää päivä päivältä enemmän.

Ylipäänsä asiat ovat alkaneet ärsyttää päivä päivältä enemmän, mutta se johtuu luultavasti siitä, että asioita korjaava remontti on tullut lähemmäs ajankohtaista kuin ennen.

Keittiön valaistussuunnitelmaa tässä olen muiden puuhieni ohessa hahmotellut, ja hahmottelen sitä nyt muistivihkotyyppisesti tännekin.

Tuo pallolamppu jää paikoilleen, se on ihan hyvä ja riittävä valo tuohon tiskinurkkaukseen, ehkä siksi etten paremmasta tiedä. Mutta siinä kohtaa on sellainen olo, että ei ole liian hämärää.

Tuon kattolampun haluaisin siirtää keittiön pöydän yläpuolelle. Puoliso vastustaa, koska hän ei lähtökohtaisesti halua siirtää tai muuttaa mitään, korkeintaan lisätä. Olemme pattitilanteessa. Enkä sitä paitsi oikein tiedä, miten tuon yleisvalaistuksen sitten järjestäisi jos tuo nykyinen lampetti menisi siihen pöydän päälle. Ehdotuksia, anyone?

Sinne murheenkryyni-kokkausnurkkaan on ratkaisu hankittu suunnilleen samaan aikaan kuin tämä talokin. Löysin huuto.netistä kaksi vanhaa...niin. Mitähän ne ovat nimeltään? Sellaisia keittiönkaappien välitilaan tarkoitettuja valaisimia, joissa on kaksi kupua molemmissa päissä ja maitolasiset kuvut luodin mallisia. Nyt selventäisi kuva asiaa huomattavasti, mutta laiskuus ja palelevat varpaat estävät kipuamasta vinttiin ja kaivelemasta esiin sitä pahvilaatikkoa, johon nämä aarteet on säilötty. En löytänyt googlaamalla mitään vastaavaa kuvaakaan tähän hätään, joten pitänee odottaa keittiöremonttikuvia vaan kiltisti. Joka tapauksessa ne ovat kauniin muotoiset ja sopivat Enso-kaappien ja Enso-levyn kanssa täydellisesti.

Minulla oli sellainen ajatus, että jos sen nykylampun sijoittaisi pöydän päälle, voisi keittiöön ikkunan eteen tulevan työtason päälle laittaa myös saman tyyppisen vanhan, riippuvan lampun, joita kirpputorit ovat pullollaan. Tämäkään ratkaisu ei miellyttänyt puolisoa, ehkä siksi, että siihen kuului se nykyisen lampun siirtäminen. Hän esitti kilpailevan ehdotuksen, joka meni jotensakin näin:

Kuva: Bukowskis Market

Tuommoinen vanha kirjoituspöydän lamppu tai mikä liekään työvalaisin tason yhteydessä olisi kyllä ihan näppärä ratkaisu. Sähköt aiheuttavat muutenkin pulmia joten ehkä kattoon risteilemään ei kannata alkaa vetelemään liikoja piuhoja. Tuolle lampulle voisi virran ottaa jääkaapin takaa, kun sinne tulee joka tapauksessa pistorasioita. 

Tänään osallistuin kilpailuun, jossa palkintona on Lundian Loiste-valaisin. Se on sellainen uusi tuote, jonka voisin keittiööni halutakin. En ostaisi, mutta jos voittaisin. En tosin usko, että voitan, koska voitin samaisessa kilpailussa taannoin viidelläkymmenellä eurolla pesuaineita, eikä salamakaan iske kahdesti samaan paikkaan...

Kuva: Lundia-valaisimet

Tiedän, että aika monen muun keittiön valaistusta lähdettäisiin suunnittelemaan varmasti eri vinkkelistä. Minä ja varsinkin se puoliso olemme tässä koko remonttitouhussa lähteneet siitä, että pyritään vain riittävän hyvään lopputulokseen. Sellaiseen, joka mahdollistaa vaikka nyt tässä tapauksessa kokkauksen ilman otsalamppua, mutta säilyttää kuitenkin myös sen alkuperäisen, mikä meille on kodissamme arvokasta. Ei noilla lamppuviritelmillä saada ikinä aikaan työtehoseuran suosittelemaa valaistusta kyökkiin, mutta vähemmälläkin ihan varmasti pärjää. Modernit lamput, loisteputket ja ledit ja kohdevalaisimet tuntuvat niin vierailta, että en mitenkään osaa kuvitella niitä meidän keittiöön. En, vaikka samalla valitan siitä hämäryydestä ja kiroilen, kun vähäisenkin valon blokkaa itse omalla varjollaan kun se valo tulee väärästä suunnasta.

Onhan aina olemassa se otsalamppu. 

Pielisen hovissa

Täytynee ensin mainita, että olen opiskellut ja asunut siten kuutisen vuotta elämästäni Joensuussa. Lukkarinrakkautta ilmassa siis.

Sinne ensimmäiseen omaan kotiin, Noljakassa sijainneeseen opiskelijasoluun, kiikutin meillä edelleen käytössä olevat lautaset. Olin saanut ne äidiltä ja tädiltä joksikin lahjaksi, en muista enää mikä oli merkkipäivä. Niissä oli takana kaiketi sen sortin ajatus, että maailmalle lähtevälle lapselle tulisi lämmin ja kotoisa olo aina aterian äärelle asettuessaan - ne olivat melkein identtiset meidän mummon lautasten kanssa, ja niiltä lautasilta söin osapuilleen jokaisena arkipäivänä seitsemän kuukauden ikäisestä 18-vuotiaaksi. Hyvät lautaset, Rörstrandin Grön Annat, jotka ovat päässeet myös Wikipediaan.

Niitä on vain tässä parin viime vuoden aikana ruvennut särkymään. Noloa tunnustaa, mutta yhden ison matalan lautasen paiskasin hellankulmaan kun kattoremontti ja tunteet olivat kesällä kuumimmillaan. Yhden tiputin kohmeisista käsistä lasten kanssa ulkoilemasta tullessani ja äkkiä särvintä pöytään kaivellessani. Yksi pieni matala lautanen on kadonnut mystisesti. Ja koska meillä on nelihenkinen perhe jonka kaksi jäsentä ruokailevat viitisen kertaa päivässä, ja lisäksi hyvin suuri tiskikone jota ei tarvitse pyörittää kuin kerran päivässä, aiheutti Grön Annojen keskuudessa käynyt kato pientä lautasdilemmaa varsinkin iltahetkien ateriointiin. Kun niitä oli alun perinkin vain kuusi kutakin kokoa.

(Olen yrittänyt etsiä noita lautasia netistä, mutta en ole löytänyt. Saa vinkata. Ruotsista olen bongannut muutamia osto- ja myyntiliikkeiden nettisivuilta men det skulle vara jättedyrt at skicka de till Finland. Tyvärr.)

Ratkaisuksi kaivoin ensin vintistä puolison mukana huusholliin muuttaneet kiistatta ekologiset ja järkevät porsliinit. Kävi nimittäin takavuosina niin, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunta lakkasi pyörittämästä opiskelijaruokalaa ja tilalle tuli joku markkinataloustoimija. Kuppilatoiminnan loppuessa astiat myytiin sopuhintaan teekkareille, joista ainakin yksi hamstrasi niitä ihan isompikin perhe tulevaisuusvisiona kajastellen. Ehkä niillä lautasilla on puolisolle jonkinlainen Oi nuoruus -tyyppinen merkitys, mutta minä jouduin muutaman viikon koekäytön jälkeen viemään ne takaisin vinttiin. Harmaiksi naarmuuntuneet, säröilleet ja kolhiintuneet ties kuinka monen teekkarisukupolven ruokkineet matalat lautaset mallia Käytännöllistä Arabiaa Suurtalouskeittiöille olivat kertakaikkisesti liian ankeat ja masentavat muutenkin tasaisen tappavana toistuviin arkipäiviin.

Ja mikä sitten neuvoksi. Hetken aikaa pidin käytössä juhlavampia lautasiamme, jotka ovat ne Aino Aallon lasiset, värittömät perusmallit. Jotenkin nekin tuntuivat vääriltä kaurapuurohetkiin.

Vaan ongelmapa ratkesi kuin itsestään, kun löysin netin välityksellä vanhojen tavaroiden liikkeestä vähän huonokuntoiset Arabian lautaset, joissa oli juttu.

(No tuossa pitäisi kyllä vieressä olla Sorsakosken haarukka ihan ehdottomasti. Meillä on Sorsakosket mökillä ja kotona tuollaiset modernit Hackmannin Swingit. Jos nyt saisin valita, ostaisin Hackmanin uusiotuotantoon ottamat Bertel Gardbergin Lionit. Katsoin niitä ensin että onpa kauniit. Sitten luin esittelyn - suunniteltu 1958. Olipa yllätys.)

Asiaan. Siis, muinaisen hotelli Pielishovin jälkeenjäänyt serviisi! Lautaset ovat tosiaan valmiiksi jo vähän ottaneet ihteensä tai sitten ne eivät koskaan ole priimaa olleetkaan, joten niitä ei ole surku käyttää arkena ja pestä koneessa. Ainakin toistaiseksi ne ovat sitä paitsi kestäneet kyydissä varsin hyvin.

Minua ilahduttaa jostain syystä joka kerta aivan valtavasti kun katan pöytään hotelli Pielishovit. En tiedä miksi, mutta noissa on joku hyvän tuulen juttu.

Ja syöminen nyt ylipäänsä on kivaa ja melkein kaikki ruoka on hyvää. Ainakin thaimaalais-kainuulainen hirvi-kookoswokki jasmiiniriisin kera. Ja joo, molemmat pitävät paikkansa - nuo lautaset ovat nykyastioihin verrattuna vähän pienempää kokoa, kuten kaikki Arabian vanhat ruokalautaset. Ja kyllä, minä todellakin syön vaivatta noin isoja annoksia...

Ps. Tämän postauksen myötä lähetämme lämpimiä terveisiä Pielishovin kotinurkille, Joensuuhun erääseen rintamamiestaloon, jossa on vastikään ryhdytty olemaan nelihenkinen perhe. Onnea ja iloa, ja "Kuinka suoriutua kahden lapsen kanssa" -kysymyksiä voi aina esittää auttavalle puhelimellemme. Yritetään päästä pikimmiten pikkuveljeä tervehtimään. Paketti ainakin on lähdössä postiin, ja se sisältää ainakin meidän tytöillä käytössä olleet ja jo pieniksi jääneet isonveljen housut :) 

Lankaa ja muovia

Minä olen vanhanaikainen jäärä siinäkin, että kaipaan aikaa jolloin posti oli posti, puhelinyhtiö oli puhelinyhtiö ja pankki oli pankki. Ja jos pankissa oli etuliitteitä, ne olivat suomea ja kirjoitettiin yhteen pankin kanssa suomen kielen kielioppisääntöjen mukaan.

Mur.

Siksi olen iloinen siitä, että joitakin vanhoja kunnon firman nimiä on vielä olemassa. Yksi sellainen on Lanka ja muovi. Ei jääne kenellekään epäselväksi, että kyseinen yritys valmistaa tuotteita langasta ja muovista, ja lisäksi nuo tuotteet ovat vielä selkeitä, simppeleitä ja täyttävät muutenkin kaikki funktionalismin tunnusmerkit.

Sympaattista on myös se, että yritys on perustettu 50-luvulla ja sen ensimmäinen toimiala oli mikäpä muukaan kuin vispilänkauppa.

Minä törmäsin Lankaan ja muoviin kun etsin netistä taannoin jätevaunua meidän uuteen keittiön roskiskaappiin. Ja hyvän jätevaunun löysinkin. Tulee kiltisti ulos kaapista kun oven avaa, mekanismi on  yksinkertainen ja kahden tasakokoisen ämpärin - energiajae ja komposti - systeemi sopii meille hyvin. Jätevaunujen valikoima oli verkkokaupassa lisäksi niin laaja, että jopa tuollaisen itsetehdyn, ei-mitään-standardeja-noudattavan allaskaapin roskakärriksi oli useampia mahdollisia tarjokkaita.

Vierailin taannoin taas tuolla Lanka ja muovi -firman verkkokaupassa kun meidän äiti muutti uuteen kotiin. Äidin uuden kodin siivouskomeron täytti tolkuttoman iso keskuspölynimuripömpeli, eikä niille varsinaisille siivousvälineille ollut mitään paikkaa. Uuden kodin eteisessä oli joutava kaappi, josta sai tuon kaivatun siivouskomeron. Koska itsekin aion keittiöremontin yhteydessä muuttaa yhden keittiökomeron - entisille asukkaille tiedoksi että sen komeron, missä oli hyllyllä se ranskanleipä - siivouskomeroksi, ja tarvitsin sitä varten tykötarpeita, oli järkevää suorittaa yhteistilaus. Kliks vaan, ja jonkun ajan päästä posti (tai siis joku latinalaisella nimellä varustettu logistiikkayhtiö...) toi paketin kotiovelle.

Siinäpä ovat, siivouskomeron sisus ja lisäksi tuo valkoinen rättikori oveen kiinnitettäväksi. Sitä samaista keittiöremonttia silmälläpitäen tilasin myös noita kattilankansitelineitä. Kuvan ulkopuolelle jäi erittäin kätevä ja näppärä patterikuivauskori, joka roikkuu meillä eteisen patterin päällä ja johon on joutuisaa viskata pihahommissa kostuneet käsineet ja pipot kuivumaan.

Nuo kattilankansitelineet ja ovesta itsekseen ulos tuleva jätevaunu ovat, kuten aiemminkin olen mainostanut, mainioita apuvälineitä vanhojen keittiön kaappien ja komeroiden modaamiseen nykypäivän tarpeita vastaaviksi. Nykypäivän tarpeet ovat usein keinotekoisia markkinamiehen juonitteluja - jos jonkun henkinen tasapaino oikeasti vaatii äänettömästi sulkeutuvia kaapinovia niin suosittelen visiittiä johonkin missä voi tarpeen tullen paiskoa niitä ovia oikein kunnolla ja äänen kanssa. Erittäin terapeuttista. Erittäin.

Nykypäivän tarpeet ovat kuitenkin ainakin meidän huushollissamme sikäli entisajan tarpeista erottuvia, että meillä on Enso-kaappien valmistusajankohtaan nähden noin viisitoistakertainen määrä astioita sun muita keittiön hilavitkuttimia, joita sinne kaappeihin pitäisi hyvässä järjestyksessä sulloa. Silloin asiat kuten kattilakorit ja kattilankansitelineet ovat kullanarvoisia.

Ihanaa, että joku vielä valmistaa tällaisia kapineita. Ihanaa, että ne kapineet tehdään kotimaisin voimin, ja jos vaikka haluaa ostaa 2010-luvun Suomessa ämpärin, sen voi tehdä murehtimatta kiinalaisten hikipajojen surkeita työoloja.

Ja on erityisen ihanaa, että firman nimestä tietää, että näitä tämmöisiä patterikuivaustelineitä ja ämpäreitä siellä valmistetaan.