Erikoista remontointia

Meidän äiti oli tänään hoitamassa yhtä sairasta ja yhtä ei vielä sairastunutta lasta sillä aikaa kun uraohjusvanhemmat singahtelivat ympäri itäistä Suomea työasioidensa perässä. Uraohjukset ovat onnistuneet vuoronperään hoitelemaan sairastupaa nyt parisen viikkoa, joten yksi mummopäivä välissä lienee sallittu.

Kävimme näyttämässä mummolle illansuussa remonttityömaata. Keittiössä näyttää tältä, muurista on jo viime viikolla rapsittu täysin kopo, halkeillut ja jollain eksoottisella kipsimassalla paikkailtu rappaus irti ja ahkeroitu uusi tilalle:

Olohuoneessa taas on nyt tämännäköistä, välillä siellä kerkesi olla myös raakalautakatto kun styrox-levyt ja niiden turmelemat alkuperäiset Halltexit oli revitty irti. 

Tässä vielä lähikuvaa Halltex-katosta. Nämä ovat siis niitä perinnelaattoja. Joku joskus juksasi, että näissä olisi joku folio joka tekisi niistä sopimattomat perinnehippeilyyn tai hengittävään rakenteeseen, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa. Ehtaa puukuitulevyä ilman mitään nykyajan kotkotuksia.

Ainoa ero vanhoihin ja alkuperäisiin on se, että tuo laattojen viiste ei ole ihan niin jyrkkä. Mutta eipä se haittaa, kun näitä uusia on meillä koko olohuoneen katossa, muissa huoneissa on sitten ne alkuperäiset.

Niin joo, ehkä aiheellista julkaista myös kuva siitä, miksi emme toteuttaneet alkuperäistä suunnitelmaa ja ihan vaan kevyesti paklaamalla ja maalaamalla entisöineet styrox-katon alla olevaa alkuperäistä Halltex-kattoa:

Olisi saattanut tuossa pikku paklausoperaatiossa mennä sekä ikä että terveys. Turkasen styroxit. Ne ovat jo kaatopaikalla energiajaekasassa, enkä totisesti jäänyt niitä kaipaamaan.

Tässä vielä vähän kuvamateriaalia tältä illalta. Tuossa olohuoneen nurkassa, kuten arvata saattoi, oli siis alkuperäinen komeron paikka. Nyt siihen tulee minun vaatekaappini, pari kuvaa ylempänä olohuoneen seinään nojaa sen alkuperäisovi ja Vanahoo ossoo -varaosakaupasta kympillä hankittu yläkaapin ovi.

Mutta se tarina, mistä tämä postaus alkoi, ja miksi tämä on nimenomaan erikoista remontointia. Minä puuskahdin äitihahmolleni alakertaa katselmoidessamme, että me emme olisi IKINÄ saaneet tätä remonttia kahdestaan puolison kanssa tehtyä. Emme ikinä. (Ja se on totuus.) Puoliso säesti osuvasti toteamalla, että sen verran turnausväsymystä näistä kaikista tähänastisista remonteista on kertynyt, että on kyllä aikalailla takki tyhjä tämän remontin kanssa.

Eikä me olla kyllä juuri mitään tehtykään. Panu on nyppinyt siitä raakalautakatosta ziljoona naulaa ja purkanut olohuoneesta sähköt. Olemme kantaneet purkujätettä peräkärryyn ja vieneet kaatopaikkakuorman. Mitään siivoukseen viittaavaa ei tarvitse tehdä, nuo kaikki yllä olevat kuvat ovat remontti-Antin jäljiltä eli hän huolehtii kiitettävästi siitä, että työmaa jää päivän jälkeen siistiin kuntoon. Minä purin äsken itseni korkuisen pinon noita Halltexien tyhjiä pahvilaatikoita peräkärryn kaatiskuorma numero kakkoseen vietäväksi. Siinäpä se.

Ja siksi tämä remontointi on erikoista. Suorastaan ihmeellistä. Aamulla lähdet töihin, illalla tulet takaisin ja hellan muuri on rapattu. Tai aamulla lähdet, olohuoneessa on raakalautakatto, illalla tulet takaisin niin sinne on päivän aikana ilmestynyt valmis Halltex-katto. Käsittämättömän hienoa.

Varsinkin siksi, että me ei ikinä oltaisi jaksettu, ehditty, viitsitty tai avioeroamatta kyetty tekemään tuota remonttia. Mikä onni, että naapurista on löytynyt hyvä, osaava, luotettava ja asiakkaiden epäkonventionaalisia toiveita kuunteleva ja noudattava ammattilainen sitä remonttia tekemään.

Onnea on myös tuo sekä kuvissa että tosielämässä ihan valtavalta näyttävä olohuone. Ihmeen paljon onnistui pieni parin neliön suihkukoppi sitä kutistamaan. Nyt meillä on suorastaan sali. Jatkamme sen remontista raportointia taas pikimmiten, koska kuten näette, se remontti etenee perin sukkelaan.

Joulunalusaikaa

Nyt olisi tietenkin otollinen hetki kuvailla, kuinka vanhassa talossa valmistaudutaan jouluun. Fanny ja Alexander -meininkiä, aistikkaiden joulukoristeiden sijoittelua harkituille paikoille, lempeää tunnelmaa ja esteettistä silmää hiveleviä kuvakulmia.

Joopa joo. Erinäisiä jouluvalaisimia vintistä kaivellessa samaisesta osoitteesta löytyi vahingossa noin puolitoista vuotta kadoksissa ollut perheemme akustinen kitara. En tajua, miten kukaan ihminen voi kadottaa kitaran - se on kuitenkin sen kokoluokan esine, että luulisi osuvan silmään isommassakin lukaalissa. Mutta ei, häveyksissä oli, Landola-parka, kunnes totesimme tänään että se pötköttää vintissä laverin alle maastoutuneena. Kuka on vienyt kitaran vinttiin, en tiedä. Milloin se on tapahtunut, en tiedä sitäkään. Sen tiedän, että viimeinen näköhavainto kitarasta on meidän Vuokon nimenantojuhlissa toissa äitienpäivänä Elomaan talolla. Ja senkin, että puoliso kantoi kitaran asuintiloihin, viritti lämminneen instrumentin ja soitti koko illan Mokoman kappaletta Kuu saa valtansa auringolta.

Minä yritin soittaa pianolla joululauluja. Lapsille kelpasi Tuiki, tuiki tähtönen. Yritin jotain muuta, esikoinen tuli ottamaan nuottikirjan ja sanoi että elä äiti soita enää.

Mokomaa eivät vastustaneet.

Joulutunnelmaan kuitenkin lopulta päästiin, jopa ihan Bergman-hengessä, kun virittelin meidän mummon vanhan enkelikellon soimaan. Silloin loistivat lasten silmät ja pienempi katsoi kynttilöiden kirkkaita liekkejä ja niiden yläpuolella vilistäviä enkeleitä ja sanoi: "Ihmeellistä!"

Olen nyt omistautunut blogille melko antaumuksella viime ajat. Seuraavaksi omistaudun työmatkailulle ja Pietarin kaupungille, johon olen suhdettani kuvaillut joskus tällä tavoin. Blogissa on siis varmaan seuraavan viikon ajan hipihiljaista, mutta pyrin pääsemään sitten taas rivakkaan päivitystahtiin. 

Hellahurahdus

Minulla on vakava estetiikan kaipuu, joka ilmenee tällä hetkellä lähinnä siten, että haluaisin alkaa remontoimaan keittiötä hinnalla millä hyvänsä.

No, se ei käy päinsä. Ennen keittiön remontoimista pitäisi remontoida valmiiksi yläkerran keittiö ja vessa, jotta voisimme muuttaa sinne asumaan. Ensin mainittu on mahdollisuuksien rajoissa tämän vuoden puolella, jälkimmäinen tuntuu täysin epätoivoiselta ajatukseltakin.

Minä olen jopa tässä keittiöremonttihaaveilussani päätynyt tilaamaan meille veronpalautusrahoilla joululahjaksi sekä tässä vanhassa postauksessa esitellyn, kuvankauniin vedenkeittimen että leivänpaahtimen. Ensin mainitun siksi, että vanha kunnon Visslande Vattenpanna on kehittänyt pohjaansa ruostelaikkuja. Jälkimmäisen siksi, että esikoinen ilmoitti sunnuntaina haluavansa paahtoleipää aamiaiseksi ja myin vanhan, ruman leivänpaahtimen kesällä kirpputorilla tarpeettomana. Syyt onnahtelevat, mutta mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. Selittelen tekosiani vielä sillä, että molemmat kapineet olivat nettikaupassa alennusmyynnissä. Ja että ne toimivat ikään kuin kannustimena ryhtyä keittiöremonttiin - nythän niitä ei voi laittaa esille jo pelkästään siitä syystä, että meillä ei ole keittiössä yhtään ylimääräistä pistorasiaa.

Tuli sitten mieleen, että näin kerran tori.fi:ssä hauskan vanhan hellan, ja mietin että onkohan sellaisia tällä hetkellä markkinoilla. Sitten kirjoitin hakusanaksi "vanha hella", ja löysin tämän:

Oi mikä sympaattinen kapistus! Ja vielä enemmän houkutteli hellan kuvaus, jossa kerrottiin kyseessä olevan vanhan mutta lähes käyttämättömän hellan, L 50 cm, K 80 cm, S 60 cm, voidaan kytkeä joko 1- tai 3-vaiheverkkoon. Hellan hinta ei päätä huimannut ja sitten jotenkin kirjoitin myyjälle ja tulin varanneeksi koko komistuksen.

Ulkonäön lisäksi lähinnä siksi, että hella tosiaan vaikutti lähes uudelta, vaikka olikin selkeästi vanha:

Meidän nykyinen hella voisi ottaa oppia näistä siisteistä levyistä...

Kilvestä käy ilmi, että kyseessä on Slev-liesi, ja Slevistä taas löytyi kuukkeloimalla paljonkin tietoa. Tässä esimerkiksi yhtiön perustajan, teollisuusneuvos Erik Isomaan biografia, jossa käydään läpi myös Oy Slev Ab:n vaiheita. Huisaa!

En minä tiedä, voiko tuollaista vanhaa hellaa ylipäänsä käyttää järkevästi 2010-luvun kokkailuun. Mutta en osannut jättää ostamattakaan kun ei tuo nyt niin kallis ollut. Saamme hellan kotiin joulukuussa, täytynee jotenkin mittailla sen sähkönkulutusta sitten. Talviaikaan meillä voi laittaa joka tapauksessa ruokaa puuhellalla, joten ehkä vanhan, kauniin sähkötuhluri-hellan käyttö kesäisin olisi vielä jotenkin perusteltua. Kuten todettua, mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. 

Joskus sentään lykästää

Yksi suosikkiblogeistani perinneremontointisaralla on Ekholmin savustamon blogi. Kuten tuossa linkittämäni jutun otsikossa oivallisesti kerrotaan, kovin usein tämä perinnehinkkaus ja nyhertäminen on nimenomaan sitä ooh ja plääh -osastoa. Ammattimiehet mutisevat voi herranjestasta kun kuulevat asiakkaan toiveet ja tarpeet, mistään ei löydy mitään uutta mikä olisi yhtä aikaa toimivaa ja kaunista, vanhojen osien metsästäminen vaatisi infernaalisesti aikaa ja vaivaa.

Siksi on ihan uskomattoman ihanaa ja huojentavaa, kun joskus sentään joku yksittäinen asia ratkeaa yksinkertaisella kliks kliks -systeemillä. Minä olen toistaiseksi ratkaissut useammankin ongelman kliksuttelemalla itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, joten sitä uskallan suositella muillekin.

Tällä kertaa ratkennut ongelma liittyi kellarin pyykkituvan ikkunaan. Se varsinainen ongelma näkyy oikein hyvin tässä puolentoista vuoden takaisessa kuvassa:

Tuo keskimmäinen ikkuna lenksottaa valtoimenaan, ja syykin on selvä. Pyykkitupakellarimmehan toimi, kuten valistunut lukija muistaa, aikojen alussa puuliiterinä. Ja toki sinne oli siksi nakeltu halkoja suoraan ikkunasta hankalan rappuskanto-operaation välttämiseksi. Polttopuiden nakkelusta oli ikkunan karmi ottanut hitusen osumaa. Eli kovertunut tuosta keskimmäisen ikkunan alta puoliksi pois.

Karmi kunnostettiin viime kesän lopussa ystävällisen maksullisen aviomiehen eli tuttavallisemmin Harry-sedän suosiollisella avustuksella. Meillä oli joitakin sellaisia hommia, joita emme mitenkään ehtineet tehdä itse ja joiden jättäminen ensi vuoteen oli minulle ylitsepääsemätöntä. Ei enää yhtään talvea, jolloin kaivelisin polttopuita puukinoksesta tai rullaisin räsymattoa kellarin ikkunan väliin tiivisteeksi pakkasta vastaan, ei ei eieiei. Harry-setä tuli ja rakensi meidän Viljan kanssa puuvajan ja korjasi karmin. Kannattava sijoitus sekin.

Karmi tosin päätettiin kunnostaa niin, että pyykkituvan alkuperäinen puuvajakäyttö ei täysin hautautuisi historiaan. Niinpä siitä oikaistiin ja paikattiin vain se osa, joka oli välttämätön kunnostaa ikkunan tiivistämiseksi.

Kuvat ovat taas näitä ihan kamalia, pahoittelen.

No tuosta nyt ei saanut mitään käsitystä mistään. Mutta siis tuo alla olevassa kuvassa ruskealla näyvä on uutta karmin osaa, ja tuo etualalla oleva taas sitä vanhaa, jossa näkyy vuosikymmenten kuluma.

Tämä perinnehippeily oli minusta hauskaa siihen asti, kunnes koitti syksy ja viileämmät kelit. Silloin kävin epäortodoksisesti tiivistämässä pyykkituvan ikkunat tuollaisella perus-ikkunantiivistysnauhalla ja huomasin, että eihän tuo perhanan keskimmäinen ikkuna mene ollenkaan kiinni. Ei mene, koska ikkunan salvan kohdalla on tyhjää siinä, missä pitäisi olla salvan vastakappale eli se koukku, mihin salpa käännetään kiinni:

Höh.

Edit: Lisään vielä kuvan selvyyden vuoksi. Tämä on surkeistakin surkein laadultaan, mutta tästä käy tosiaan hyvin ilmi se, että tuo ikkunan kahva on ikään kuin kokonaan tyhjän päällä.

Minä yritin keksiä ties mitä epämääräisiä "lyödään joku naula karmiin" -systeemejä. Puoliso totesi, että ei todellakaan lyödä mitään nauloja yhtään mihinkään tai tehdä muitakaan puolivillaisia sätöstyksiä, hän miettii asiaa. Kylmä ilma ujelsi ikkunan raosta ties kuinka monta viikkoa, kunnes tänään mietintämyssy poistui puolison päästä ja hän ilmoitti tuttuun tyyliinsä, teknis-tieteellisesti asiaa selostaen ja kynän ja paperin avulla havainnollistaen, millainen ratkaisu karmiongelmaan tulisi.

Selitys oli tällä kertaa niin kansantajuinen, että ymmärsin oitis, mistä on kyse. Ja ymmärsin myös onneksi sen, että jos klikkaisin itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, saattaisi ratkaisu saapua ylihuomenna Matkahuoltoon.

Ja niin kävi. Se ratkaisu ovat siis tällaiset ikkunasalvat, joita varmasti moni on nähnyt rintamamiestaloissa, minä ainakin olen:

Tällainen salpa tulee siis ison keski-ikkunan molemmille puolille. Sen saa kiinni pystykarmiin ja sen avulla ikkunan pystyy kiilaamaan kiinni, vaikka karmin alaosasta pokan alta puuttuukin puutavaraa.

Ja tällaiset puolittaiset salvat tulevat sitten pitämään reunimmaisia ikkunoita kiinni, myös karmiin kiinnitettyinä.

Nämä nippelit maksoivat muutaman euron kappale, ehkä niitä olisi jostain saanut halvemmallakin mutta en ehdi enkä jaksa lähteä nyt etsimään. Ylihuomenna ne ovat luultavasti Matkahuollossa ja viimeistään viikonloppuna asentuvat ikkunaan. On uskomattoman huojentavaa, kun asiat joskus ratkeavat yksinkertaisesti ja vieläpä suorastaan näppärästi ja ajanmukaisesti. 

Talvi saa todellakin tulla, kohta ei enää puhuri pääse pyykkitupaan. Tänään mönjäsin vielä viimeisen mönjättävistä puutarhatuoleista odottamaan kesää.

Myrkkylasimaljakko ja muita juttuja

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, suhteeni blogin hallintatyökaluun on ajautunut vakavaan kriisiin. 

Minulta syntyisi tekstiä vaikka kuinka, mutta tiedostan lukijoiden kaipuun kuvamateriaalia kohtaan. Kuvien ottaminen on yleensä haastavaa kun en oikein osaa enkä oikein ehtisi opetella, ja niiden kikkaileminen tänne Bloggerin alustalle on aina ollut minusta perin rasittavaa puuhaa. 

Kun Blogger nyt ei suostu ottamaan vastaan kuviani haluamassani muodossa vaan joka ikistä otosta on peukaloitava html-koodin kautta, olen totaalikyllästynyt, paiskannut minun ja blogini välisen oven takalukkoon ja hylännyt koko rakkaan harrastuksen. 

(Ja sitten olen ollut vähän lomailemassakin. Muun muassa Porvoossa.)

Nyt olen kuitenkin saanut Blogin Uusi, Uljaampi Ulkoasu -hanketta edistettyä ja täten uskallan luvata, että ihan pian tällä areenalla on luvassa jotain aivan muuta. Homma on minua paljon osaavammissa käsissä, joten uskallan myös luvata, että ulkonäköuudistus tulee olemaan sekä silmää miellyttävä että lukukokemusta parantava. Erityisen iloinen olen näiden hallinnollisten pulmieni ratkeamisen ohella siitä, että pystyn jatkossa tarjoamaan monen lukijan toivomia isompia valokuvia. Ja myös siitä, että tämä lievästi askeettinen ulkonäkö vaihtuu...no, sittenpä näette! Uskon ja toivon, että päivitystahtikin saa uutta puhtia uudistuneen ilmeen myötä. 

Remonttijuttujen ystäville ei tosin taida olla mitään akuuttia tarjolla jo tehtyjen remonttien raportoinnin lisäksi (se vessapostaus Ameriikkaan ennen Ameriikan vieraiden saapumista!) mutta pihajuttuja olisi vaikka kuinka ja kyllä täällä yritetään jotain remontteja suunnitellakin pihahommien jälkeiseen ajankohtaan. 

Muita kuulumisia, joista tuo mummolta peritty myrkkylasimaljakko olkoon siltana aasille: Meillä on keittiössä ikiaikaisen punavalkoruudullisen vahakankaan sijasta kesäinen, sinivalkoruudullinen vahakangas ja pidän siitä tosi paljon. Olen yrittänyt viimeisen vuoden ajan pyrkiä eroon turhista tavaroista pontevan kierrätystoiminnan ja kirpputorimyyskentelyn avulla ja siinä kohtalaisesti onnistunutkin. Mutta sitten on näitä mummon myrkkylasimaljakoita, joita ei voi mitenkään antaa, myydä tai lahjoittaa pois. 

Pihalla on edelleen villi viidakko, jossa onneksi kesän tullen kasvaa kaikenlaisia kukkia joita voi kerätä ilostukseksi keittiön pöydälle. Ja keittokirjahyllyä kirpputorikuormaan karsiessa löytyi kauan kadoksissa ollut Kotini kauniiksi maalaten -kirjanen, josta voi ammentaa innostusta vaikkapa talon ulkomaalaukseen. 

Mutta sen aika on vasta joskus tulevina kesinä. Nyt tehdään liuskekivipatiota, pihakeinua ja melkein valmista kukkapenkkiä. Palaan niihin pian, uuden ulkoasun myötä.  

Puukuuri

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta, meillä oli reilun kahden viikon ajan ilonamme sveitsiläis-pietarilainen ystäväperhe kaksine lapsineen, ja tämän Kiljusen herrasväkeen verrattavissa olevan konklaavin kanssa ei juuri bloggaamaan ehtinyt. Alakerran vessaremontti on sentään melkein valmistunut viimeisiä paikkamaalauksia ja paria koukkua ja yhtä naulakkoa lukuunottamatta, siitä pitäisi täräyttää kuvia eetteriin. Mutta jos nyt vielä vähän piha-asiaa sitä ennen.

Yritin tässä iltani iloksi etsiä seuraavaksi inspiroivaa kuvaa puuvajasta. Eli puuliiteristä. Minä olen Imatralta kotoisin, ja jostain syystä meillä päin tuota polttopuiden säilyttämiseen tarkoitettua ulkorakennusta on tavattu kutsua nimellä puukuuri. Googlauksen perusteella taitaa olla laina eestin kielestä tuo. Kuuri pitäisi pikimmiten puille saada, koska saunapuiden kaivelu lumikinoksesta pressun alta on melko ankeaa puuhaa ja sitä on nyt tullut ihan riittävän monta talvea harrastettua.

Kävi ilmi, että puuvajoja on aika paljon tarjolla valmiina. Niistä löytyi muutama oikeinkin nätti, kuten vaikka tämä Verkkomikon Suvi-malli:

Mutta joku noissa harjakattoisissa minua häiritsee. Liian moderni, tai sitten liian kesämökkimäinen kaupunkitalon pihaan. Haluaisin sellaisen, joka näyttäisi nimenomaan puukuurilta, ei puuvajalta. Semanttista hienosäätöä siis kehiin. 

Kokeilin seuraavaksi puuliiteriä. Sillä sattui jo osuma melko lähelle, esimerkkinä vaikkapa tämä Karkkilan pienen puupajan Pieni puuliiteri: 

Mutta ei aivan. Tuossakin on vähän kesämökkitunnelma, ja se näyttää lisäksi siltä, että se on rakennettu 2000-luvulla. Minä haluaisin sellaisen, joka näyttäisi siltä, että se on nököttänyt pihalla naapurin Paulin aidan edustalla niin kauan kuin talokin. Sitä paitsi puuvaraston seinärakenne saisi olla umpinaisen sijaan harvempi polttopuiden kuivumisen takia. 

Jatkoin hienosäätöä ja etsin seuraavaksi puukuurilla. Haku vei ensin eteläisen naapurin puolelle, josta löytyi AiaEhitised-niminen yritys ja sen iloisenvärinen puukuur:

On ilmava, on toivotunlainen katto, mutta jotain silti puuttuu siitä oikeasta puukuuritunnelmasta. Jatkoin vielä hakua, ja kas: Imatran Työkeskuksen sivuilta löytyi vihdoin kuva täydellisen oikeasta puukuurista, ja otan nyt vapauden sen teille esitellä: 

(Samalla voi toki mieluusti käydä tutustumassa myös työkeskuksen toimintaan. Hyvä että on olemassa tuollaisia työkeskuksia. Minäkin olen joskus ollut seuraamassa kertakäyttölusikoiden pakkaajia töissään ja siinä hommassa oli kyllä työn iloa enemmän kuin monella akateemisella toimistonyhrääjällä ikinä!)

Mutta siis the puukuuri. Juuri tuollainen se minun mielessäni on ollut. Meidän kuuristamme voisi tehdä vähän leveämmän ja laittaa oven molemmille puolille kapeat, kaksiosaiset ikkunat, jotka löysin verannan alapohjasta. (Veranta on meidän talon ainoa osa, jossa on rossipohja.) Katto tulisi huovasta, tottakai, ja laudoitus olisi juuri noin pystyssä niin se näyttäisi vanhalta eikä 2000-lukulaiselta. Saranoiden kuuluisi olla juuri tuollaiset eikä oveen tulisi mitään kahvoja tai muita vaan tuollainen munalukkosysteemi. Ja kuuri pitäisi kyllä oikeaoppisesti minusta rakentaa niin, että sen nurkkien alle laitettaisiin luonnonkivet joiden päälle se rakennettaisiin. Voi olla, että insinööri ei ihan näin perinnehengessä suostu perustuksia tekemään. 

No niin, nyt on täydellinen puukuuri löydetty, ei kun rakentamaan! 

Ehe ehe. 

Paketteja

Posti on tuonut tällä viikolla kaksi aika isoa ja aika hauskaa pakettia vessaremonttiin liittyen. 

En erityisemmin tykkää kaupoissa lorvimisesta nykyään, mieluummin teen täsmäostoksia netistä tai haahuilen kirpputoreilla ja vanhojen tavaroiden kaupoissa. Niissä on mielenkiintoisempaa, vaikka kirpputoreilla on ainakin täällä ylivoimaisesti eniten myynnissä vaan kamalan ylihintaista, huonokuntoista rojua. Jotain aarteita sitten joukossa aina kuitenkin, mikä tekee haahuilusta edes jotenkin mielekkään.

Mutta näiden pakettien sisältämät kapineet olivat nyt ihan tarveharkintoja, ei mitään haahuilutuloksia. Ensimmäinen saapui Antiikkiverstas Wilmasta...

... ja sisälsi sähkötarvikkeita.

Meillä ei ole ollut vessoissa ollenkaan pistorasioita. Olen sen vuoksi luopunut lähes kokonaan lähes ainoasta ulkonäöstähuolehtimisrituaalistani eli hiusten kuivaamisesta saunan tai suihkun jälkeen. Nyt vessaremontin myötä kuitenkin päätimme nostaa vessojen varustelutasoa sen verran, että molempiin tulee suorastaan kaksi pistorasiaa. Onhan näitä hiustenkuivaajia, sähköhammasharjoja sun muita joita aina tarvitaan.

Aika monessa perinnerautakaupassa on myynnissä näitä saksalaisia pistorasioita, jotka ovat aika lailla täysin samanlaisia kuin meidän talon alkuperäiset rasiat. Tässä keittiön vanha pistorasia vertailukohtana, kädessäni pitelen uutta:

Joo-o, kyllä se ihan samalta näyttää. Puhtaammalta vain...

Tilasin nuo pistorasiat Wilmalta siksi, että muissa netin perinnerautakaupoissa ei ollut meidän taloon sopivia jakorasioita. Wilma myy tällaisia posliinisia, jotka ovat ruotsalaista tuotantoa:

Ihan kauhean sympaattinen esine tuo pyöreä posliinimötkäle.

Ja sekin on aikalailla saman näköinen kuin alkuperäinen jakorasia, tässä esimerkki keittiön katonrajasta.

Kun kerran nettishoppailun makuun pääsin, niin tein tilauksen myös Lundagårdista.

Yläkerran vessasta meiltä on puuttunut järkevä vessapaperirullateline. Siellä on ollut talon mukana tullut metallilankahäkkyrä, mutta se oli niin ohutta ja taipuisaa lankaa ettei oikein toiminut toivotulla tavalla. Nämä posliiniset muhkeat kapineet pääsevät yläkerran vessaan naulakoksi ja vessapaperirullaa kannattelemaan: 

Paperirullateline on tosiaan aika iso möhkäle.

Ja pyyhenaulakko myös.

Nämä Lundagårdin ostokset tulevat siis yläkerran vessaan. Alakerran vessassa meillä on roikkunut ja tulee roikkumaan jatkossakin talon mukana tullut alkuperäisvessapaperirullateline, joka on hienosti sanottuna vamaankin DIY-mallia. Eli Do It Yourself... 

Se nyt ei ole ihan symmetrinen, mutta mitäpä tuosta. Sille on oiva paikkakin, sen voi ripustaa vessan kaapin alalaatikon nuppiin ja rulla roikkuu siinä juuri optimaalisella korkeudella ja etäisyydellä. Ajattelin, että jospa tuon maalaisi punaiseksi niin olisi sitten sävy sävyyn muun vessan kanssa...

Tällä hetkellä vessapaperirullateline palvelee tosin keittiössä, perheen pienempien varasaniteettitiloissa.

Tosin meillä on niin pieni vessa, että kyllä tuo potta tuossa tulee nököttämään vielä sen remontin valmistumisen jälkeenkin.

Sähkö on rumaa

Tämän totesin jo kellarin osalta, nyt se rumuus valtaa alaa myös asuintiloissa.

Sähkömiehemme, tuo hivenen ennalta-arvaamaton mutta silti niin rakastettava hahmo, saapui tämän viikon tiistaina ovellemme vähän kuin faksi muinoin Anneli Jäätteenmäelle. Mikäs siinä, isäntäväki oli vielä pyjamissa ja puurotouhuissa mutta ainahan meille yksi sähkäri mahtuu.

Sähkäri, joka on siis niin tajunnu, oli pyytämättä mutta ei sentään yllätyksenä mittatilaustilannut meille uuden sähkökaapin, joka majoittui tuolla tavalla tuohon keittiön oven päälle.

Mittatilaustyö siksi, että tuo vanha (kohta) muinaismuisto jää tuohon paikoilleen. Kun kerran museoidaan niin museoidaan sitten kunnolla.

Uusi on tietysti susiruma, mutta tulee siihen tuo tuommoinen kansi päälle. Aiomme maalata sen vielä samalla vaaleankeltaisella kuin eteisen seinä, eiköhän tuo sillä maastoudu. Kauempaa eteiskäytävästä näkymä on tällainen:

Ehkä tuon nyt kestää. Siitä ilosta, että voi taas käyttää yhtä aikaa pesukonetta ja kuivuria ja kytkeä MLP:n sähkövastuksenkin päälle.

Huomatkaa kuvassa näkyvä, melko mahtava ovikellomme. Sen muodostaa tuo hopean värinen kello ja sen alapuolella oleva suorakulmion muotoinen kappale, joka kätkee sisäänsä sellaisen vanhan mallisen, ison, litteän pariston. Sellaisen, mitä käytettiin tämän mallisissa taskulampuissa. (Linkki vie Aika Eilinen -nettisivuille, joilla on hauskoja kuvia joista ainakin minulle tulee lapsuus mieleen. Olen niin vanha.)

Muuten hyvä ovikello, mutta se ulkona oleva painike on piilotettu niin hyvään paikkaan että yleensä jokainen ensikertalainen kävijä soittaa saavuttuaan puhelimella "Tuota, olen nyt tässä pihalla ja yritin koputella ovea..." -puhelun. Koputtelu ei kuulu sisälle, koska ulommaisen oven ja sisätilan välissä on vielä tuulikaappi kaksine ovineen. Tiedoksi siis, että jos tulet joskus meillä käymään niin ovikello löytyy oikealta eli saranapuolelta, siitä lyhyemmän henkilön silmän korkeudelta. 

Naapurin mattokutomo

Vaikka naapurusto on viime aikoina aiheuttanut myös ennennäkemätöntä ahistusta, on silti todettava että näissä naapuriasioissa olemme ja tulemme luultavasti aina olemaankin reilusti plussan puolella. Siitä saamme kiittää noita tien toisella puolella asuvia, öö, miten sen nyt kauniisti sanoisi, silleen oikein mukavalla tavalla kreisejä naapureitamme, joiden kanssa olemme ystävystyneet melkein heti tähän muuttaessamme.

Tänään sain siivotessani idean, johon liittyy läheisesti naapurin frouva. Olen joskus aiemminkin muistaakseni valitellut sitä, miten hankalaa välillä on asua kodissa, jossa melkein kaikki tavarat ovat vanhoja eivätkä ainakaan kaupasta ostettuja. Jos tarvitaan sanotaan nyt vaikka uusi kylpyhuoneen matto, ei voi vain marssia Ikeaan tai muuhun vastaavaan liikelaitokseen ja ostaa sieltä mieleistä mattoa, koska se näyttäisi kuitenkin jotenkin epämääräisen väärältä kaikkien mummolan mööpeleitten ja perintöräsymattojen keskellä. (Tai voi yrittää marssia. Ja todeta vasta sitten, että ei voi.)

Tämä esimerkki liittyy oikeaan elämään siten, että dilemma nimeltä vessan matto on todellinen. Meillä on nyt vessassa vihreä-valko-punaraidallinen kirpputorimatto, joka ei mitenkään istu vessaremontin jälkeen koittavaan puna-musta-harmaaseen tyylikkyyteen. Ja olen yrittänyt etsiä sopivaa uutta mattoa sieltä sun täältä, päätyen kuitenkin aina kaikkien tarjokkaiden kohdalla siihen että ei tämä vaan jotenkin sovi meidän vessaan.

Tänään siivosin. Ja kun nostin lattialta puistelemista varten keinutuolin alla olevaa, tämän samaisen naapurin mattokutomon valmistamaa harmaata, virkattua mattoa, sain idean. (Tuo matto on ihana. Se on kaunis ja kiva ja ihan täydellisen kokoinen ja mallinen ainakin tuon meidän nakkilalaisen kiikkustuolin alle.)

Tuossahan se on, täydellinen matto meidän viiskytlukulaisesti retroilevaan pikkuvessaan. Ehkä räväkän punainen tai suorastaan musta väri ja pikkuisen pienempi koko, niin eipä sopivampaa enää voisi olla.

Piti äkkiä ottaa puhelin käteen ja tekstiviestittää naapurin mattokutomolle nöyrä pyyntö ottaa vastaan tilaustyö. Pyyntöön vastattiin onneksi myönteisesti, ja sain vieläpä mahtavan hyvän linkkivinkin: Netissä on sellainen lankatavaratalo kuin Kauhavan Kangasaitta, ja Kauhavan Kangasaitan sivuilla on mahtava kokoelma tuollaisten virkattujen mattojen ohjeita. (Tuo meidän keinutuolin alusmatto taitaa olla Juhannusruusu nimeltään.)

On siellä kyllä pilvin pimein myös muiden aivan ihanien, perinteisten mattojen ohjeita. Ja muidenkin käsitöiden. Joskus sapettaa suunnattomasti olla tällainen onneton tumpelo jolla on neljä peukaloa keskellä kämmentä. Puolisokin on sattunut vielä tuollainen renessanssi-ihminen, se saumuroi esikoiselle viime viikolla housut. (!!!)

Pienikokoinen Paula-matto tai Tähti-matto istuisivat luultavasti meidän huussiin oikein mainiosti. Täytyy vielä käydä paikallisessa kahvila-käsityöpuodissa nimeltä Wanha Talo, ja fiilistellä siellä oikeaa väriä ja sävyä mattoon. Sitten vain kuteet kassiin ja tilaustyö kadun yli naapuriin. Kätevää ja käytännöllistä.

Taas yksi vessaremonttipulma ratkaistu optimaalisella tavalla. Enää ratkaisematta seinien ja lattialistojen väri ynnä se, miten vauvaperhe elää monta viikkoa ilman vettä ja vessaa muualla kuin kellarissa.  

Olohuoneen tapeteista

Olen ollut jokseenkin pintaremontointiahdistunut, koska minun on helpompi sopeutua annettuihin olosuhteisiin kuin luoda niitä olosuhteita itse. Otetaan nyt vaikka tämä olohuoneen tapetointi: 70-luvun karvatapetti ei saa jäädä, vaikka miten olisi ajallinen kerrostuma. En halua katsella tuon sortin ajallista kerrostumaa kodissani. Tuolla se pilkottaa radion takana mukaviattoman näköisenä, näkisittepä livenä.

Tämä tarkoittaa sitä, että jostain on löydettävä uusi tapetti. Tapettivalikoimat ovat kuin Pandoran lippaan aukaisisi - silmille pomppii kolme miljoonaa erilaista vaihtoehtoa joista yhdestäkään ei sitten lopulta tiedä että miksi tämä olisi parempi kuin se toinen.

Päätin helpottaa urakkaa ensinnäkin sillä, että ei edes yritetä mennä merta edemmäs kalaan ja lähteä tutkailemaan mitään ruotsalaisia tai brittiläisiä valikoimia. Suomalainen Tapettitalo saa luvan olla tapettitoimittajamme. Olkoonkin, että Panu Kaila, jonka toki pitäisi ainakin kaikkien modernimman remonttityylin kannattajien mukaan olla meidän huushollissa jonkinlainen jalustalle nostettu oraakkeli, jonka jumalaisia ilmoituksia on toteutettava pieteetillä, ei suuresti arvosta noita tapetteja kun niissä on nykyään muovinen kelmu pinnassa. Minä en jaksa murehtia moista, luotan valmistajaan, joka sanoo näin: Myönnytys nykyajalle on, että paperisen tapetin päälle ajetaan aivan ohut kerros muoviainesta, jolloin saadaan kevyttä pyyhkimistä kestävä tapetti. Tapetti säilyttää kuitenkin hengittävyytensä, koska liitu on karkeata kiviainesta, joka rikkoo muovikalvon ja päästää siten kosteuden haihtumaan tapetin läpi. Muoviainesta on ainoastaan muutama gramma neliömetrillä, ja se on samaa koostumukseltaan kuin elintarvikealalla käytetty. Tapetit eivät ole muovitapetteja.

Meidän mökissä suurin pieleen menon mahdollisuus olohuoneen tapettivalinnassa olisi minusta se, että räväyttäisimme seinään jonkun sellaisen tapetin, joka irrottaisi olohuoneen alkuperäisissä kuoseissaan seinien osalta säilytettävistä muista keskikerroksen huoneista. Kyllähän vaikka joku kaikkien tuntema Kiurujen yö on kiistatta 50-luvulla suunniteltu tapettimalli ja sikäli olisi ihan aikakauden mukainen. Mutta todennäköisyys sille, että sekatavarakauppias Mikkelin Kattilansillasta olisi 50-luvulla tempaissut seinälleen moiset korskeat kiurut, on aika olematon. Siksi minun meistä pitää noudattaa olohuoneen tapetissa enemmänkin "mitä mummo valitsisi" -lähestymistapaa. Toki tapetti voi siinä samalla miellyttää myös omaa silmää. 

Sain muistaakseni rintamamiestalo-foorumilta, jossa tätä samaa pintaremonttituskaa ulos ulvoin, hyvän vinkin että pitäisi ensin päättää lattia ja vasta sitten tapetti. Se olikin hyvä vinkki sikäli, että meidän nykyisen lattian linomaton kanssa yksi yhteen olevaa mattoa ei ole olemassa. Haalean kaakaon värisen lattian sijaan on joko vahvemman kaakaon tai harmaamman värinen lattiamatto, joista olemme kaiketi kallistumassa sen vähän harmaamman puoleen. Tästä kerron lisää tuonnempana. 

Mutta se lattian väri tosiaan vaikutti tapetin väriin. Kerran jo päätettiin, että Tapettitalon valikoimista Jukka Pellisen suunnittelema Bownet olisi meidän tapetti. Siis tämä:

Mutta ei se sitten sopinutkaan yhtään siihen lattiaan. Ja tällä hetkellä tuntuu, että olemme tilanteessa, jossa...no, jossa tilanne on tämä: 

Siinä valikoimaa salamavalolla, ja tässä samat mallit ilman salamaa: 

Suurimmassa osassa noista kauniista tapeteista on se vika, että niissä on minusta liian iso kuvio meidän pieneen olohuoneeseen, jossa on vielä hyvin vähän sitä ehjää seinäpintaa. Tai sitten ne ovat liian ruskeita. Tai liian kukikkaita. Tai muuten vaan liian selvästi "Hei, olen tapetti, huomaathan minut!!!" -tyyppisiä huudahduksia huudahtelevia. En halua tapettia, joka hyppii silmille. Haluan tapetin, joka sulautuu seinään kuin olisi aina siinä ollutkin. 

Noista yllä olevista malleista tällä hetkellä johtaa tapetti, jonka oikea nimi on Asteri, mutta joka meidän huushollissa kulkee nimellä "kukikas aivo". 

Se näyttää kauneimmalta sen ehkä jo valitun harmaamman olohuoneen linoleumin kanssa. Laitan kuvan siitä kunhan kerkiän päiväsaikaan kuvaamaan. 

Niin, nimi "kukikas aivo" tulee siitä, että yksi vaihtoehto oli jossain vaiheessa myös tapetti nimeltä "Marmori", joka sai kuviointinsa ansiosta hyvin pian lempinimen "aivo". Tuossa Asterissa on jotain samaa, mutta selvästi näkyvämmät kukkakuviot.

Oikeastaan tämä on asia, jota on ihan turha edes vatvoa. Teimme taannoin työnjaon, jonka mukaisesti minä saan valita keittiön lattian ja puoliso saa korvaukseksi valita olohuoneen tapetin. Luulen, että hän on jo melkolailla päätynyt "kukikkaaseen aivoon". Mikä on ihan hyvä, koska se vaikuttaa hyvältä tapetilta juuri meille: Mummo luultavasti tykkäisi, ei liian moderni, taiteellinen tai hippi, ei toisaalta kuitenkaan mikään ihan krumeluurikukkanenkaan. 

Sitä paitsi sillä on hyvä lempinimi. Ja se on tapetin valinnassa ihan yhtä hyvä kriteeri kuin mikä tahansa muukin.