Nyt olisi tietenkin otollinen hetki kuvailla, kuinka vanhassa talossa valmistaudutaan jouluun. Fanny ja Alexander -meininkiä, aistikkaiden joulukoristeiden sijoittelua harkituille paikoille, lempeää tunnelmaa ja esteettistä silmää hiveleviä kuvakulmia.
Joopa joo. Erinäisiä jouluvalaisimia vintistä kaivellessa samaisesta osoitteesta löytyi vahingossa noin puolitoista vuotta kadoksissa ollut perheemme akustinen kitara. En tajua, miten kukaan ihminen voi kadottaa kitaran - se on kuitenkin sen kokoluokan esine, että luulisi osuvan silmään isommassakin lukaalissa. Mutta ei, häveyksissä oli, Landola-parka, kunnes totesimme tänään että se pötköttää vintissä laverin alle maastoutuneena. Kuka on vienyt kitaran vinttiin, en tiedä. Milloin se on tapahtunut, en tiedä sitäkään. Sen tiedän, että viimeinen näköhavainto kitarasta on meidän Vuokon nimenantojuhlissa toissa äitienpäivänä Elomaan talolla. Ja senkin, että puoliso kantoi kitaran asuintiloihin, viritti lämminneen instrumentin ja soitti koko illan Mokoman kappaletta Kuu saa valtansa auringolta.
Minä yritin soittaa pianolla joululauluja. Lapsille kelpasi Tuiki, tuiki tähtönen. Yritin jotain muuta, esikoinen tuli ottamaan nuottikirjan ja sanoi että elä äiti soita enää.
Mokomaa eivät vastustaneet.
Joulutunnelmaan kuitenkin lopulta päästiin, jopa ihan Bergman-hengessä, kun virittelin meidän mummon vanhan enkelikellon soimaan. Silloin loistivat lasten silmät ja pienempi katsoi kynttilöiden kirkkaita liekkejä ja niiden yläpuolella vilistäviä enkeleitä ja sanoi: "Ihmeellistä!"
Olen nyt omistautunut blogille melko antaumuksella viime ajat. Seuraavaksi omistaudun työmatkailulle ja Pietarin kaupungille, johon olen suhdettani kuvaillut joskus tällä tavoin. Blogissa on siis varmaan seuraavan viikon ajan hipihiljaista, mutta pyrin pääsemään sitten taas rivakkaan päivitystahtiin.
Joopa joo. Erinäisiä jouluvalaisimia vintistä kaivellessa samaisesta osoitteesta löytyi vahingossa noin puolitoista vuotta kadoksissa ollut perheemme akustinen kitara. En tajua, miten kukaan ihminen voi kadottaa kitaran - se on kuitenkin sen kokoluokan esine, että luulisi osuvan silmään isommassakin lukaalissa. Mutta ei, häveyksissä oli, Landola-parka, kunnes totesimme tänään että se pötköttää vintissä laverin alle maastoutuneena. Kuka on vienyt kitaran vinttiin, en tiedä. Milloin se on tapahtunut, en tiedä sitäkään. Sen tiedän, että viimeinen näköhavainto kitarasta on meidän Vuokon nimenantojuhlissa toissa äitienpäivänä Elomaan talolla. Ja senkin, että puoliso kantoi kitaran asuintiloihin, viritti lämminneen instrumentin ja soitti koko illan Mokoman kappaletta Kuu saa valtansa auringolta.
Minä yritin soittaa pianolla joululauluja. Lapsille kelpasi Tuiki, tuiki tähtönen. Yritin jotain muuta, esikoinen tuli ottamaan nuottikirjan ja sanoi että elä äiti soita enää.
Mokomaa eivät vastustaneet.
Joulutunnelmaan kuitenkin lopulta päästiin, jopa ihan Bergman-hengessä, kun virittelin meidän mummon vanhan enkelikellon soimaan. Silloin loistivat lasten silmät ja pienempi katsoi kynttilöiden kirkkaita liekkejä ja niiden yläpuolella vilistäviä enkeleitä ja sanoi: "Ihmeellistä!"
Olen nyt omistautunut blogille melko antaumuksella viime ajat. Seuraavaksi omistaudun työmatkailulle ja Pietarin kaupungille, johon olen suhdettani kuvaillut joskus tällä tavoin. Blogissa on siis varmaan seuraavan viikon ajan hipihiljaista, mutta pyrin pääsemään sitten taas rivakkaan päivitystahtiin.
Tykkään tuollaisesta enkelikellosta!
VastaaPoistaMinultaa vanha kello HÄVISI...eikä muuten ole mistään löytynyt...ja ostin uuden, mutta oli ihme rimpula...enkelit eivät pyörineet....:)
Meillä oli jossain vaiheessa kolme tuollaista enkelikelloa, joista yksi eli tuo kuvassa oleva vanhaa kunnon tekoa ja kaksi jotain siihen verrattuna rimpulaa, jotka kyllä sentään toimivat. Taisin myydä yhden kirppiksellä ja toisesta puuttui jotain joten jätin sen varaosiksi.
PoistaIhmeellistä on se, että noihin sentään saa vielä sopivia kynttilöitä!
Tuo vanhempien musiikillisten lahjojen aliarvostaminen on tuttua.. Siskontyttö totesi aikoinaan yksissä hautajaisissa saattoväen virrenveisuuta kuunnellessa, ettei kuulosta yhtään hyvältä tämä kappale. Samainen lapsukainen pyysi minua lopettamaan satujen luvun - mutta siinä syynä liene se, että taisin vähän innostua ja luin koko Hanhiemon satuaarteen melkein läpi.
VastaaPoistaOstin itsekin enkelkellon lapsuudessa rikkimenneen tilalle, mutta se tuntuu niin huteralta, että tokko siihen palavia kynttilöitä uskaltaa laittaa.
Pietari on ihana kaupunki, käyn siellä työn puolesta epäsäännöllisen säännöllisesti. Mietin työskentely-kielikurssijaksoa siellä. Vinkkejä otan vastaan. OP
Kyllä on kumma kun eivät mitään osaa tehdä enää kunnolla, ei edes enkelikelloja! Mutta sama totuus pätee kyllä mihin tahansa, huonekaluista ruuveihin.
PoistaMinä olen ollut itse valtionyliopiston kielikurssilla Smolnassa kesällä ysiviis, Suomi-Venäjä -seuran kautta niitä näköjään järjestetään edelleen. Se oli ihan jees, muistaakseni ainakin, tuntien laadusta ei ole kauheasti enää muistijälkiä. Yksi hyvä vaihtoehto Pietarissa työskentelyyn välivuosityyppisesti oli ainakin ennen konsulaatin viisumiosasto, siellä minäkin olen tuon armaan puolison aikanani tavannut... En ole nyt ihan kartalla, miten ottavat sinne porukkaa mutta UM:stähän se selviää kysymällä. Minä olen kyllä tykännyt opiskella ja olla töissä ja asua ja käydä vierailuilla ja virkamatkoilla siellä aina tosi paljon, joku siinä on siinä kaupungissa semmoinen... hyvä fiilinki.