Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.

Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.

Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 

Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.

Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.

Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.

Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.

Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:

Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.

Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.

Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.

Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.

Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

Tikasmoka

Minulle kävi viime kesänä moka. 

Meidän talossa ei ole alunperin ollut rännejä. Kattoremontin yhteydessä nykäistiin irti jo valmiiksi hyvää vauhtia kohti maan kamaraa matkalla olleet rumat, neliskanttiset kattokourut ja muut tykötarpeet ja vaihdettiin niiden tilalle Vesivekin pyöreät rännit. Eivät ne nyt varsinaisesti mitkään peltisepän käsin nyhertämät perinnerakentajan unelmat ole, mutta kun alkuperäisiä ei ollut olemassa ja sadevedet nykyjärjellä piti saada pois sokkelia kastelemasta, oli tuossa kohtaa kompromissi ihan paikallaan. Sitä paitsi ne Vesivekit eivät ole edes kauhean rumat. Ainakaan kaukaa katsottuna. 

Tuo hienosti sanottuna kattoturvatuote, joka pilkottaa piipun takaa ja on siis sellainen silta, jota pitkin pääsee piipulle, sen sijaan on ruma. Mutta joku kulkureitti sille nuohoojallekin piti järjestää.

Meiltä puuttui myös tikkaat vintin ison huoneen ikkunan alta. Vintin keittiön päädyssä tikarappunen pelastautumista varten on, se on alkuperäinen, ja näyttää tältä: 

Ja minä en edelleenkään tiedä, millä uupumushuuruisella aivosolulla päädyin siihen ratkaisuun, että Vesivekiltä olisi hyvä tilata samalla noiden rännien ja kattotikkaiden kanssa se talon toisen päädynkin tikassysteemi ison huoneen ikkunan alle. Se Vesivekin näkemys tuosta yllä olevasta on nimittäin tämän näköinen: 

Ai kamala sentään. Joka kerta kun näen tuon tikkaan, alkaa v-käyrä oirehtimaan. Ja se ei edes tuossa kuvassa jotenkin onnistu näyttämään niin epäsopivalta ja paikalleen kuulumattomalta hökötykseltä kuin luonnossa. 

Piippu pitäisi pellittää, ja pellityksen tarjouspyyntöön lisäsin tuon alkuperäisen tikkaan mallin mukaan tehdyn tikarappusen, jolla tuo Vesivek-epäonnistuminen paikataan. Kun tässä nyt on tullut myyskenneltyä kaikenlaista niin seuraavaksi sitten myydään erittäin hieno ja aivan täysin käyttämätön tikapuu eniten tarjoavalle. Tuokin varmasti sopii ihan kauniisti johonkin paikkaan, mutta se paikka ei ole paraatipaikka meidän talon seinässä. 

Paraatipaikka siksi, että nyt on jo jonkin aikaa ollut taas käsillä se aika vuodesta, jolloin minä voin harrastaa ehdotonta lempikotitalousaskarettani. Ja tämän askareen harrastusareena sijaitsee juuri tuon pelastautumistikkaan alapuolella sivupihalla. 

Se askare on pyykkien ripustaminen ulos kuivumaan ja auringossa ja tuulessa kuivuneiden pyykkien kerääminen kuivumasta pois. Mikään maailmassa ei tuoksu niin hyvälle kuin ulkona kuivatettu pyykki, ja vaikka kuivausrumpu onkin ollut kuluneen talven ajan tosiystävä ja laulanut ahkerasti kellarissa, on sen nyt aika vetäytyä kesälomalle. Hyvästit ei-millekään tuoksuvalle pyykille ja ikuisuuskurttuun vetäytyville lakanoille ja muille tekstiileille, tervetuloa ulkokuivatuksen ilot ja mankelissa taas kurtuttomiksi siliävät petivaatteet.  

Muutaman päivän on jo tuntunut siltä, että saattaisi tulla kevät. Merkillisen pitkäpiimäinen tämä talvi olikin. 

Pää täynnä pihasuunnitelmia, joista toivottavasti tännekin ennätän jotain pikimmiten naputtelemaan. 

Päivän sää

Minulle tulee vieläkin sanasta "kattoremontti" mieleen ensimmäiseksi Maikkarin nettisivujen sadetutka. Sadetta on tottavie riittänyt kaikkien remontoijien ja rakentajien iloksi, ja viimeisin kuuroepisodi tapahtui tänään.

Alkupuheenvuoroksi vielä se, että minähän en pysty tekemään tällä hetkellä normioloissa kotona yhtään mitään remonttiin liittyvää. Puoliso on viikot töissä sadan kilometrin päässä ja minä huseeraan täällä ympärivuorokautisena yksinhuoltajana kahden alle kaksivuotiaan kanssa minkä ehdin. En ehdi yleensä edes niitä perushuushollaushommia, mistään remonttitöistä puhumattakaan. Iltaisin olen niin väsynyt että jaksan korkeintaan roikkua tylsämielisesti netissä.

Tästä syystä kaikenlainen remontin edistystoiminta on harvinaista luksusta. Siksi takaiskut remontin edistystoiminnassa tuntuvat likipitäen musertavilta.

Esikoinen oli tällä viikolla yhden yönseudun mummolassa ja minä vauvan kanssa kotona. Olin budjetoinut itselleni vaikka mitä hommaa maalinpoistosta pihan siistimiseen. Ensimmäisen päivän satoi kaatamalla. Hylkäsin kaikki muut remontinedistämistoimet paitsi yhden: koska toisena mummolavierailupäivänä oli luvattu pelkkää päivänpaistetta, päätin maalata portin.

Porttihan tuli meille viime syksyn etupiharemontin myötä. Se tehtiin paikallisessa ammattioppilaitoksessa, designista vastaa puoliso. Portti on olla möllöttänyt paikallaan sinkittynä ja ankeana siitä asti, ja tämän kesän vaatimaton pihatyölistani sisälsi myös kohdan "maalaa portti". 

Meillä jäi kattoremontista yli katon väristä peltikattomaalia, jolla maalattiin väärän väriset huippuimuri ja viemärin tuuletusputken pää paremmin katolle maastoutuviksi. Ajattelin, että katon värinen portti olisi kiva. Peltikattomaali sopi sitä paitsi hyvin myös portin maalaukseen. Joten vauva päiväunille, maalauskamppeet niskaan ja töihin.

Pesin portista ensin linnunkakat ja muut liat jollain Skinnarilan vapaavaltiossa toimivan Willimiehen autokerhon kautta hankitulla litkulla, jota entinen Willimies suositteli peltipesun asemasta. Sitten ryhdyin maalaamaan. 

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen totesin, että jossain on vikaa. Olin saanut aikaiseksi portin, jossa oli edelleen enemmän harmaata kuin punaruskeaa. Totesin, että pellavaöljymaalaukseen kehitetty tiukka käsiala ja niukka maali pensselissä eivät toimi peltikattomaalin kanssa ja rupesin lotraamaan maalia porttiin maailmanlopun meiningillä. Ja katso, lopputulos oli halutun kaltainen. Eri maalit vaativat siis todellakin erilaisen otteen. 

Portti näyttää maalattuna enemmän rintamamiestalon portilta ja vähemmän teollisuusalueelta. Tästä kuvasta näkyy myös vaatimattoman pihatyölistani toinen aikaansaannos - olen istuttanut etupihan aidan aukkopaikkoihin uudet orapihlajan taimet. Niistäkin pitäisi kirjoittaa oma tarinansa. Mutta nyt se portti, ta-daa:

Portista tuli minusta ihan kivan värinen. Se ei ole kovinkaan punainen vaan enemmänkin ruskea, ja maalauksen myötä se ei näytä enää uustuotannolta vaan vanhalta viiskytluvun portilta. Ainakin minun silmääni. (Ignoroikaa vinossa könöttävä roskis. Sen alle on tulossa laatat ja tuohon vasemmalle puolelle sireenipuska, jonka tarkoitus on yhdessä roskiksen toisella puolella olevan sireeniaidan kanssa maisemoida roskapytty huomaamattomammaksi.)

Tuon pienemmän porttipuoliskon maalasin ensin, ja pinnasta tuli minusta ihan kelvollinen. Isomman porttipuoliskon kanssa käytin ehkä vielä vähän reilummin maalia, ja siitäkin tuli oikein hyvä. Tuuletimme Vuokko Nuppusen kanssa onnistunutta maalausoperaatiotamme... ja samassa alkoi sataa.

Pienempi puolisko oli ehtinyt kuivua sen verran, että mitään mittavampaa vauriota ei tullut. Isompi puolisko ei ehtinyt kuivua ollenkaan, ja maalipinta näyttää nyt sitten tältä:

Harmitti niin että meinasin alkaa itkeä. Sinänsä mitään korvaamatonta tuossa ei ole tapahtunut - alin, ohut maalikerros ehti kyllä kuivua ja nuo valumat ja kokkareet saa hiottua pois ja sen jälkeen vain uutta maalia pintaan. 

Ongelma on vain se, milloin sen uudelleenmaalauksen suorittaa. Viikonloppuna on luvattu sadetta ja maalaaminen illalla ei enää onnistu kasteen takia. Maalaaminen kahden alle kaksivuotiaan kanssa on mission impossible -luokkaa. 

Olisipa se sade alkanut vaikka vain tuntia myöhemmin. 

Selvä!

Kaikki muistanevat vielä Kummelin ja kaksi onnetonta remonttireiskaa ja rakennusaputyöläistä, joilla ei juuri mikään mennyt putkeen. Siis nämä heput:



Minä olen tilannut meille viime vuoden lokakuussa aidan. Aitatilaus - naapurin Paulin vihreän lauta-aidan kaltainen hypoteettisen ajokoiran tontillapitämisrajoite pihan takalaidalle - tehtiin sosiaalisin perustein samalta työllisyysprojektilta, joka kävi viime syksynä kaatamassa menestyksekkäästi meidän risuuntuneen orapihlaja-aidan. Tämä aidan pystytys on ollut vähän monimutkaisempi projekti - se alkuperäinen työllisyyshanke ehti jo päättyä, uusi hanke alkaa, hankkeen vetäjä vaihtua ynnä muuta ynnä muuta. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa aitaelementit ovat valmistumassa ja aidan pystytys voi alkaa.

Minulla ei ole tästä onnettomuudesta kuvamateriaalia, koska en ehtinyt tänään kameroineni paikalle aidanrakennusta kuvaamaan. Suusanallisesti selitettynä meillä on nyt  pihan takalaidalla aitatolppien perustukset, jotka on linjattu kulkemaan sen naapurin Paulin aidan suuntaisesti. Muuten ihan hyvä, mutta kun meidän tontti ja Paulin tontti ovat eri muotoisia... Aita kulkee siis ihan vinossa, toisella laidalla noin puolitoista metriä meidän tontin puolella, ei suinkaan tonttien rajalla. Aidan ja takapihan naapurin tontin väliin jää siis omituinen, kiilamainen ei-kenenkään-maa. Ei hyvä.

Taivastelimme aitaporukan poistuttua tätä onnettomuutta ensin ovipuuseppänä tänään ahertaneen ukin ja sitten töistä tulleen puolison ja mummon kanssa. Itse aita ei ole sentään vielä pystyssä, mutta aitatolppien kiinnikkeet oli valettu tänään. Ainoa keksimämme vaihtoehto kuuden aikaan illalla oli se, että ukki ja Panu irrottivat kiinnikkeet vielä märistä betonikakuista ja vetivät linjalangan siihen, missä aidan pitäisi oikeasti kulkea. Huomenna on soitettava aitahankkeen vetäjälle ja sanottava, että tolpat on valettava uudelleen uusiin, linjalangan osoittamiin paikkoihin.

Susannan työhuoneella on tullut vastaan ikävä tilanne, jonka Susanna minusta handlaa aivan mahtavasti - rehellisyys ja avoimuus sekä vilpitön pahoillaanolo kantavat aika kaunista hedelmää. Vähän samoja fiiliksiä aiheutti myös tuo aita - sosiaalisin perustein valittuja työmiehiä ei millään viitsisi kauheasti moittia, kun parhaansa ovat varmasti yrittäneet. Alkuperäinen ajatus oli se, että kotona pääsääntöisesti päivisin oleva puoliso opastaisi tarpeen vaatiessa aitatyömiehiä, mutta kun puoliso ei olekaan enää pääsääntöisesti päivisin kotona vaan töissä sadan kilometrin päässä. Minulla on selvä visio siitä, missä aidan kuuluu kulkea - mutta tänään vierailulle saapui pitkästä aikaa esikoisen kummitäti, enkä edes muistanut koko aitaprojektia ennen kuin ukki tuli kysymään, että noinko tuo aita tosiaan piti kulkea. Meiltähän ei, toim. huom, näe tällä hetkellä kovinkaan tarkasti ulos, koska ikkunoiden ulkopokat ovat puusepällä kunnostettavina, ikkunoissa pelkät sisäpokat ja karmeja suojaamassa rakennusmuovit. Ukki-parka soimasi itseään siitä, ettei ollut puuttunut aitamiesten tekemisiin, mutta mistäpä hän olisi osannut aavistaa että prikaati olisi tarvinnut komentajaa, eikä ukin kanssa oltu enemmälti edes keskusteltu koko aidasta koska ukin agendalla on ollut viimeiset kaksi päivää vuokralaisen oven hellävarainen kunnostus niin, että pakkanen pysyisi ensi talvena paremmin oven ulkopuolella. Ja oltaisiinhan me toki voitu se linjalanka vetää sinne vaikka eilen illalla, mutta kun ei tullut pieneen mieleenkään.

Summa summarum, klassinen tapaus jossa viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä oli syystä tai toisesta niin pahaa kohinaa, että aita tuli rakennettua puolitoista metriä väärään paikkaan. Mitä tästä opimme - no ainakin sen, että joihinkin asioihin kannattaa suhtautua huumorilla. Saimme nimittäin viikon toistaiseksi parhaat ja vielä ihan hyväntahtoiset naurut, kun puoliso mykkänä aitatolppia tovin tuijoteltuamme lausui jotenkin niin, että "Pojat, tää aita on muuten kaksi metriä väärässä paikassa." - "Selvä!". 

Oodi kolmiorimahuopakatolle

Koska sääennusteet ja pihalla vallitseva todellisuus kohtaavat ainoastaan siinä, että välillä sataa ja välillä paistaa, saatiin ennakko-odotuksista poiketen tänäänkin kattoa vähän valmiimmaksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että on se vaan kaunis. Kau-nis.

Tuon katonpätkän näkeminen sai jossain sisuskaluissa aikaan onnentunteen: talosta tulee vielä upea. Kunhan katto on valmis.

Ja ulkovuoraus maalattu. Mutta se on sitten ensi kesän homma. Sitä seuraavana kesänä aion vakaasti hyökätä pihan kimppuun. Toistaiseksi yleisilme on onneksi enemmän työmaa- kuin puutarhamainen ja siksi tuo ihana luonnontilaisuus ei ahdista kuin hetkittäin.

Koska oma kontribuutioni kattoremontille on tänään tapahtunut, noin tunnin mittainen työmaasiivous eli vanhojen huovanriekaleiden ja muun ryönän survominen jätesäkkeihin pitkin pihaa kuleksimasta, olen päättänyt hoitaa tämän projektin raportoimisen journalistiseen tyyliin - haastattelemalla Huopakattomiestä.

Kommenttiboksiin voi jättää kysymyksiä, joita olet aina halunnut Huopakattomieheltä kysyä. Haastattelu, tai ainakin ensimmäinen niistä, suoritetaan sitten kun tuo pihan puoleinen lape on valmis ja kadun puolen vielä tekemättä.

Kattoremontti, vissiin

Voisi kuvitella, että bloggaustahti olisi ainoa remonttiblogiin liittyvä asia, jota kaksi edelleen alle puolitoistavuotiasta lasta vakavasti vaikeuttavat. Olen nyt todennut, että asia ei ole näin yksinkertainen: Ei ole aikaa kirjoittaa, ei ole aikaa valokuvata, ei aikaa siirtää jossain välissä hutaistuja kuvaotoksia koneelle - eikä myöskään aikaa ottaa selvää, mitä remontin tiimellyksessä oikein tapahtuu. Ja tämä viimeisenä mainittu vaikeus on kyllä sitä luokkaa, että se tekee remonttiblogin kirjoittamisen melko mahdottomaksi.

Kaikesta 2010-lukulaisuudesta huolimatta minä olen meillä edelleen ainoa, joka pystyy imettämään nuorimmaista, ja tästä johtuen on ollut jotenkin kuitenkin luontevampaa että puoliso hoitaa nyt niitä remonttihommia - siis niitä kaikkia - ja minä hoidan lapsia - niitä molempia. Tällä hetkellä tämä keskiaikainen työnjako on edennyt siihen pisteeseen, että puoliso levyttää isänsä sekä satunnaisten enojen ja naapureiden avulla pihan puoleista kattolapetta, minä olen tyttärien kanssa evakossa mummolassa. Kattoremontista ei siis ole luvassa edes kuvamateriaalia. En ole ehtinyt enkä jaksanut perehtyä kattoremonttiin juuri pätkän vertaa enempää, ja toisaalta se on kuulkaa ollut ihan helpotuskin. Vaikkapa kellariremontin osalta käytin ilta- ja yökaudet selvitellessäni erilaisia kellariremonttien yksityiskohtia ja muita maanalaisia filosofioita, nyt en ole juuri tikkua ristiin asian hyväksi pannut, en fyysisen työn enkä edes faktojen selvittelyn osalta. Onneksi satuin naimaan sen oikean miehen, joka totesi tässä yhtenä päivänä, ettei hän ole koskaan ennen kolmiorimahuopakattoa tehnyt mutta hyvä siitä tulee. Tätä ei ole syytä epäillä.

Jotain sentään tiedän. Meillä on juhannukseen mennessä uusi katto, kun kerran appiukko niin sanoi. Se on punainen kolmiorimahuopakatto eli palauttaa talon siltä osin alkuperäiseen asuunsa. Katon remontointia varten piti rakentaa telineet. Kadun puoleinen lape on helppo tehdä kun siinä ei ole muuta kuin se lape, ja pihan puoleinen taas vaikeampi kun siinä on lappeen lisäksi piippu, yläpohjan miesluukku ja viemärin huohotusputken pää sekä aivan uusi reikä huippuimurille, joka palvelee keittiön liesituulettajana sitten kun projekti etenee kyökkiin. Katto on jyrkkä. Minä kiipesin alkuviikosta kerran telineille kokeilumielessä, enkä meinannut uskaltaa tulla alas, ja lisäksi pidin kouristuksenomaisesti koko ajan kiinni telineiden kaiteesta. En tajua, miten kukaan uskaltaa kiivetä telineiltä katolle, enkä varsinkaan tajua, miten kukaan uskaltaa tehdä siellä jotain muuta kuin pitää jostain kouristuksenomaisesti kiinni. Toisaalta en ennen tiennyt, miten kahden alle puolitoistavuotiaan kanssa operoidaan, enkä tiedä sitä kaikilta osin edelleenkään, että sikäli taloudessamme ei ole tällä hetkellä tarjolla helppoja hommia.

Niin joo ja lähtökohdan tiedän. Kolmiorimahuopakatosta oli otettu rimat pois ja nykäisty päälle aaltopelti. Ei tuuletusrimoja, ja muutenkin huono valinta - komeaan taloon slummihökkelien kattomateriaali istui erinomaisen huonosti. Mietimme ensin konesaumapeltiä, tuota kattojen kuningasta, mutta päädyimme sitten palauttamaan alkuperäisen katon - kolmiorimahuopahan on köyhän miehen ja naisen konesaumapelti. Katto oli silmämääräisesti ja kuntotarkastuksen perusteella arvioiden melko tanakasti ryhdissään, tosin ilmeisesti ristimitoissa oli jotain häikkää. Aaltopellin ja vanhan huovan alla oli ponttaamaton laudoitus, jossa oli rakoja - siis uuden huovan alle olisi suotavaa lisätä levytys, ettei uusi huopa katolla liikkuessa murtuisi aluslaudan notkahtaessa.

Jotain kuvamateriaalia sentään, ettei jää raportoimatta koko kattohässäkkä. Tältä meillä näytti edestä kun kotoa poistuimme:

Ja tältä siis takaa. Tässä kuvassa ei näy noiden pihan puolen telineiden erikoisuus - autotallin ovihan sijaitsee penkereiden välissä ja penkereen yli menee parru, johon telineet tukeutuvat. Tämä telinemalli syntyi käytännön sanelemana - puutavara oli ilmaista, koska se on meillä joko lainassa tai peruja yhdestä toisesta kattoremontista. Telineet vaativat yhden seinäpaneelin uhraamista sikäli, että tuo vaakatasossa seinällä oleva kakkosnelonen on kiinnitetty seinään. No, paikkaillaan sitten kun talo maalataan.





Telineiden lisäksi räystäslaudat oli kotoa poistuessani maalattu - tuo räystäällä roikkuminen ei kuulemma ole niin kivaa että sitä viitsisi ihan huvikseen tehdä joten päätimme suosiolla vaihtaa räystäslaudat kokonaan uusiin, ne oli huomattavasti helpompi maalata maan tasalla ja katon valmistuessa nostella maalattuina paikoilleen.

Tänään viimeisin raportti kertoi, että eilisen ja tämän päivän uurastuksen jälkeen pihan puolelta oli purettu pellit niin katosta kuin piipustakin, samoin kuorittu vanha huopa pois ja levytetty kolme viidesosaa katosta valmiiksi. Sekä peitetty katto pressulla - kaikkien ammattiin valmistuneiden, ylioppilaiden ja kattoremontoijien iloksi huomenna tulee vissiin joku vuosisadan myrsky. Tämän kaiken jäljiltä pihamme on kuulemma siinä kunnossa, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin se on siivottu. Huovanpätkiä, naulaisia lautoja, nauloja, ruuveja, pellin suikaleita... jep, ei paras mahdollinen leikkipaikka puolitoistavuotiaalle tohelolle.

Ehkä meillä on tosiaan uusi katto juhannukseen mennessä. Ehkä jo sitä ennen pääsemme tyttärien kanssa kotiin.

Keittiön pikaremontti, osa yksi

Jossain alkuperäisissä remonttisuunnitelmissa luki, että keittiö on ensimmäinen asia, joka kellarin jälkeen pistetään kuntoon. Jossain vaiheessa ymmärrys lisääntyi sen verran, että keittiön edelle kiilasivat vessat - viemärien ja käyttövesiputkien vaihto edellyttää nimenomaan vessaremontteja, koska vessojen kautta kulkevat vedet myös keittiöihin. Niinpä keittiöremontti on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen ("kevväämmälle", sanoi savolainen puoliso tänään) ja silmissä vilistävät vain mustavalkoiset vessahaaveilut...

No, ei sentään. Minulla on ollut selkä perin juurin kipeä tämän toisen lapsen odotuksen aikana. Meillä menee myös hyvin paljon aikaa tiskaamiseen, jota kumpikaan meistä ei suuresti rakasta. Liian matala tiskipöytä ei ainakaan edesauta selän tilannetta, ja tiskikoneettomuus on alkanut muiden nykyajan mukavuuksien hiivittyä huusholliin haittamaan enemmän ja enemmän. Tänään siis suoritettiin keittiön pikarempan osa yksi ennen sitä varsinaista keittiöremonttia, pikaremontoinnin kakkososa nähdään huomenna kun putkimies-Marko saapuu.

Meillä on siis tarkoituksena tehdä keittiöön sellainen ihan oikeakin remontti. Maalata seinien likaiset pinkopahvit ja katon nuhjuiset Halltex-levyt, lisätä kaappitilaa, rakentaa ikkunan eteen työtaso, kunnostaa peltikuorinen puuhella ja ennen muuta repiä ruma muovimatto lattiasta ja ottaa esiin alkuperäinen lakattu puulattia, tosin visioissani ruskeaksi maalattuna. Isoin tekninen juttu on liesituulettimen laittaminen keittiöön - kaiken alleen peittävä rasvainen pöly öllöttää. Ja sitten vielä sähköjen uusiminen, lisääminen ja valaistus.

Mutta tässä vaiheessa tyydyimme vain tuon tiskinurkkauksen fiksaamiseen. Lähtökohta oli tämä blogissa jo useita kertoja vilahtanut kuva:



Ensin lähti yläkaappi yläkertaan. Maalausta ja pientä laittoa, ja alkuperäiset varsin, hmm, kotitekoisen oloiset keittiön kaapit jatkavat elämäänsä yläkerran keittiössä. 40 vuoden päästä, kun toivottavasti vielä asun talossani, ne ovat satavuotiaat. Satavuotiaita kaappeja ei voi kuin arvostaa, kotitekoisuudesta viis.



Sitten heilahti vinttiin rosterinen tiskipöytä ja alakaappi. Osasimme odottaa jonkinlaisia ajallisia kerrostumia kaapin alta paljastuviksi...



Muovimaton, ohuen vanerin, pahvin ja pölykerroksen alta paljastui lopulta kuiva, ehjä lautalattia. Viemärin ympärys oli eristetty yhtä mielikuvituksellisesti kuin yläkerrassakin - siellä purujen sekaan oli sullottu superlonpatjan palasia, alakerran kyökissä taas viemärin ympärys oli vuorattu jollain, joka muistutti erehdyttävästi vanhaa täkkiä. Täkistä en ehtinyt saada kuvaa, sen verran rivakasti se poistui roskikseen.



Pääsin vihdoin kurkistamaan myös keittiön muovimaton alle. Ainakin tuosta tiskipöydän kohdalta se oli liimattu varsin topakasti lattialautoihin - täytynee siis varautua joko hirveään urakkaan tai siihen, että liimaa ei saa irti laudoista. Ans kattoo nyt - sitten kevväämmällä.

Rempparyhmän nuorempi hanslankari oli onnellinen, koska remontti oli vihdoin siirtynyt täysin hänen ulottuvilleen eikä edellyttänyt enää harvoin tarjolla olevaa pääsyä kellaritiloihin.



Tiskipöytä tulee siis muodostumaan integroitavasta, puulaatikoksi naamioidusta astianpesukoneesta sekä sen viereen puolison itse liimapuulevystä tekemästä roskiskaapista, jonne mahtuvat juuri sopivasti energiajakeen ja kompostin sangot. Näiden päälle tuli koivuinen taso, johon suhtaudun skeptisesti (tiskipöydällämme on nähty retkottavan muun muassa päätön rasvasilli) mutta se on Osmottuna ja hiottuna ja kiillotettuna niin kaunis, että hyväksyn sen toistaiseksi varauksetta. Katsotaan, miten se kestää käytössä.



Puoliso osti aika pian taloon muutettuamme sellaisen laserlaitteen, jolla voi katsoa seinien suoruutta ynnä muita kiinnostavia yksityiskohtia. Keittiön seinät todettiin sillä suoriksi jo yli vuosi takaperin - mutta eipä tullut silloin tai myöhemminkään tarkastettua tilannetta tuon tiskinurkkauksen osalta. Lopputulos on tämä:



Ei ihan 90 astetta. Melkein. Kun kysyin timpureilta, mitä aikovat tehdä, oli vastaus että katsotaan sitäkin sitten kevväämmällä. Näin teemme.

Lavuaariksi laitettiin Kainuun metsäkämpältä pelastettu, emaloitu valurauta-allas. Se on kyllä nätti. Tarkkaavainen lukija huomaa seuraavasta kuvasta, että hana roikkuu omituisen alhaalla ja paikoilleen kiinnitetyn uuden tiskikaapin reunan ja Enso-levyn väliin jää outo pinkopahvisaareke. Tämäkin on kevväämmällä-osastoa - kun keittiön vesiputket vaihdetaan vasta vessojen remontin yhteydessä, nostetaan hana vasta sitten oikealle korkeudelleen ja hiissataan samalla Enso-levy kiinni tiskikaappiin. Näin vältytään siltä, että levyyn pitäisi tehdä ylimääräisiä reikiä.



Keittiössä asennetaan parastaikaa kuumeisesti ovia. Mikä ei ole ihan helppoa, kun saranat pitäisi saada niin kohdalleen että ovet sulkeutuisivat jouhevasti mutta eivät jäisi leuhottamaan avonaisina. Puoliso ja pihdit työskentelevät pieteetillä.

Yksi "ei menny niinku Strömsössä" -havaintokin tuli tehtyä - tiskikaapin yläpuolelle tulee vielä toinen kaksiosainen kaappi, jonne olen ajatellut sulloa niitä pakasterasioita ja lasipurkkeja, jotka nyt majailevat yläkomerossa, jonne sijoitetaan tulevaisuudessa nyt pikkukamarin yläkomerossa asusteleva vessa- ja talouspaperivarasto. (Huomatkaa, kaikki suunnitelmat on tehty tarkasti ja harkiten.) Ei tullut sitten mieleen, että tuo edellisessä kuvassa valokehänä loistava pallolamppu on sellaisessa kohdassa, että oikeanpuoleisen yläkaapin ovea ei saa kunnolla auki. Aukeaa se kuitenkin jonkun verran, ja kaappiin voi laittaa narusta stopparin ettei ovi lävähdä joskus vahingossa lamppua vasten ja riko kuuppaa. Tai sitten keksitään jotain muuta, sitten kevväämmällä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna jatketaan sekä kellarissa että keittiössä.

Seinä ja Strömsö

Minusta "Ei menny ihan niinku Strömsössä" on kerrassaan mainio uudissanonta. Arki ja sen hankaluudet ovat tottavie joskus melko kaukana tästä tunnelmasta:



Kuva: Svenska Yle

Ja kuitenkin sanontaan kiteytyy se ajatus, että pyrkimys oli joka tapauksessa johonkin ihan hyvään, kauniiseen ja ylevään. Lopputulos vaan on joskus enemmän tämän kaltainen silloin kun ei olla Strömsössä vaan vaikkapa meidän kellarissa:



(Voisin ihan vaan tuon otoksen perustella ryhtyä rintamamiestalobloggarista muotibloggariksi, sen verran tyrmäävä asukokonaisuus on taas valikoitunut ylle. Mutta kellarissa on kylmä, enkä mahdu enää normaaleihin vaatteisiini - tämä puolustuksen puheenvuorona mainittakoon.)

Ennen tuon kuvan ottamista tapahtui seuraavaa: Oli synkkä ja myrskyinen yö. Lapsi nukkui. Otimme naapurista lainatun asfalttiliidun ja laskeuduimme itkuhälyttimen kanssa kellariin testaamaan, kuinka jo blogissa esitelty kellarisuunnitelmamme hahmottuisi käytännössä.

Jo aikaisemmin oli saatu oivallus, soitettu palotarkastajalle ja vastaanotettu vahvistus siitä, että eihän se alkuperäinen suunnitelma kellarin nurkkaan tulevan vessan kalusteiden sijoittelusta ole toteuttamiskelpoinen: piipun muuriin ei saa kiinnittää mitään, ja meidän tapauksessamme siihen oli tarkoitus kiinnittää lavuaari ja peili. Kun kiinnitys ei ollut mahdollinen, päätettiin rakentaa vanha kunnon pesukomuutti joka seisoisi omilla jaloillaan ja johon saisi päälle Kainuun korvesta pelastetun emalilavuaarin.

Tähän mennessä kaikki oli siis vielä ihan hyvin. Aloitimme hahmottelun helpoimmasta päästä eli suihkukaapin ja pesukoneen sekä kuivurin sijoittelusta, niiden paikat kun määrää pitkälti vesien ja viemärien lukkoon lyöty ja paikoilleen jo vedetty sijainti. Kas näin:



Niin joo, lienee tarpeetonta mainita, että kellarin lattiaa ei tuossa vaiheessa oltu vielä maalattu.

Sitten siirryimme pähkäilemään tulevaa vessanurkkausta, joka siis tulee olemaan jotakuinkin tällainen plus se puinen komuutti tuohon lavuaarin alle:



Eipä siinä mitään. Oven ja pytyn väliin oli suunniteltu seinä, ja seinän oli tarkoitus kätkeä huussi taakseen myös tuosta ylläolevasta kuvakulmasta niin, että seinä alkaisi muurin nurkasta.

No, kuten "Pipopäinen nainen vessanpöntöllä" -otoksesta käy ilmi, seinän rakentaminen suunniteltuun paikkaan estäisi tehokkaasti kellarin vessan käytön kaikilta yli 150-senttisiltä yksilöiltä - vessanpöntön viemäri on sen verran kaukana seinästä ja pönttö itse vie sen verran paljon tilaa, että vinoonkin sijoitettuna sen ja seinän väliin ei jäisi riittävästi tilaa pöntöllä istujan kintuille. Seinän siirtäminen kauemmas taas kaventaisi kapeaa tilaa entisestään ja vastakkaiselle seinälle suunniteltu iso rosteriallas tasoineen ei mahtuisi paikalleen - jolle taas oli jo vedetty allasta varten vesi ja viemäri.

Greit.

Mietimme tovin ja totesimme, että ehkä ei kannata tehdä mitään lopullisia päätöksiä hätiköiden ja keskellä yötä. Totesimme, että vessanpönttöä ei olisi voinut sijoittaa mihinkään muuallekaan tuossa nurkkauksessa - piipun lenssiin ei olisi saanut mitenkään pöntön viemäriä. Sinänsä huojentavaa, kun ensimmäinen ajatus toki oli, että olisi pitänyt suunnitella vähän huolellisemmin koko hyyskä. Totesimme myös, että seinä kauempana pöntöstä on poissuljettu ratkaisu koska kulkuväylä muuttuisi sen myötä turhan kapeaksi ja tilavaraus ja tarve edellä mainitulle isolle rosterialtaalle olivat jo olemassa.

Tämänhetkinen suunnitelma on se, että vessanpöntön ja oven väliin rakennetaan se seinä, kuten alun perin pitikin. Toinen seinä jätetään rakentamatta, kattoon laitetaan kisko tai tanko, ja siitä roikkumaan laitetaan verho. Häveliäs vessassakävijä voi näin vetää verhon intimiteettinsä suojaksi, mutta tunkea jalkansa verhon alitse. Verhojärjestelmä ei liikaa kavenna tai pienennä kellaritilaa vaan on kevyt ja ilmava. Ja totta puhuen tuota kellarin vessaa tuskin kauheasti käytetään niin, että kellarissa on runsaasti muita kuin oman perheen jäseniä. (Tämä voi tulla järkytyksenä varsinkin lapsettomille lukijoille, mutta ainakin meidän perheessämme eletään tätä nykyä aikoja, joina vessassa käyminen ovi suljettuna on mahdotonta oven takaa kuuluvan voimakkaan protestoinnin tai vaarallisen hiljaisuuden (nytsekiipesilipastonpäälletaisohvanselkänojalle) vuoksi.

Minulla on kangas, joka sopisi ainakin väreiltään ja kuvioltaan tähän tarkoitukseen:



Toki muitakin vaihtoehtoja olisi, esimerkiksi Teho-pönttö (siis se sellainen ylhäällä olevalla vesisäiliöllä varustettu), mutta eipä taideta ruveta kikkailemaan. Luulen, että tuo verhojärjestelmä on ihan toimiva ja kätevä ja jos ei ole, niin mietitään sitten jotain muuta.

Sitäpaitsi söpö ruutukangas on melkein niinku Strömsötä.

Maapohjakellari huoneentuu epäortodoksisesti

Seisoimme tänään kolmen sukupolven voimin entisessä maapohjakellarissa. "Tämä tuntuu nyt jo huoneelta", totesi puoliso. Totta maar, niin tekeekin. Tilassa on tasainen betonilattia ja tänään epämääräinen ja rosoinen, autotalliin avautuva aukko sai karmit ja sen shabby chic -ovenkin ainakin valokuvaustuokion ajaksi.

Pekka Huhdan, jota tuttavallisemmin myös guruksi kutsutaan (kjäh kjäh), mainioilla Sihistin-nimisillä nettisivuilla on oiva ohje siitä, kuinka vanhalle peiliovelle rakennetaan arvoisensa karmi. Kas tässä.

Meidän kellarissa on nyt ovi, jossa ei ole noudatettu gurun ohjetta ja tehty noita sormiliitoksia. Älkää kysykö miksi, minä sanoin että ne pitäisi olla. Timpurit elivät kellarin karmityömaalla omaa elämäänsä sillä aikaa kun olin töissä. Karmi on toisaalta ruuvattu kasaan ja sitten kiinnitetty lujasti kellarin betoniseinään, eli kaipa se koossa pysyy, vaikka painavia peiliovia joutuukin kannattelemaan. Jos ei pysy, niin kurittomat timpurit ovat luvanneet ottaa lusikan kauniiseen käteen ja korjata tekeleensä oikeaoppiseksi.

Ja jotta kaikki loputkin perinnerakentamisuskottavuudet karisisivat, karmin ja betoniseinän välistä railoa ei ruvettu tukkimaan tervatuilla tappuroilla, vaikka rakennusmestari Eino Hahdon rakennustapaohjeessa niin käsketään. Tervattuja tappuroita ei ollut saatavilla, joten karmin ja betoniseinän välinen railo on tukittu uretaanilla.



Onhan tämä nyt jotenkin vähän sietämätöntä. Ja toisaalta, alan pikkuhiljaa ymmärtää niitä rintamamiestalojaan remontoivia, työssäkäyviä lapsiperheitä jotka suorittavat remonttejaan "mennään rautakauppaan, ostetaan mitä tarvitaan, lyödään kiinni" -metodia. Sormiliitokseton, uretaanilla kuorrutettu karmi on ilonaihe, koska se on kaiken tämän arkikaaoksen keskellä kuitenkin valmis karmi.

Joskus pitää mennä siitä mistä aita on matalin. Varsinkin päivänä, jolloin maksulliset miehet saapuivat ja leikkasivat rehottavan orapihlaja-aidan kokonaan alas.

Ирония судьбы или с легким паром

Venättä taitamattomille kerrottakoon, että otsikko on neuvostoliittolainen elokuva harvinaisen hyvältä valmistumisvuodelta. Ensimmäinen osa tuota leffan nimeä tarkoittaa tosiaan kohtalon ivaa, toinen osa taas on venäläinen saunatoivotus, jolla toivotellaan kevyitä löylyjä.

Niitä odotellessa...



(Mikkelin markkinoilta löytyi tuollainen kaunis emaliämpäri, joka sointuu virheettömästi DDR:n armeijan ylijäämäpyyhkeisiin. Puukauha ostettiin poikkeuksellisesti uutena rautakaupasta, kun vanhaa puukauhaa ei osunut mistään esiin. Puukauha siksi, ettei kolhiinnu hieno emalipinta.)

Itse asiassa olemme muuttaneet remonttia suunnittelevasta perheestä remonttia tekeväksi. Appivanhemmat olivat viikonloppuna kylässä ja silloin aina hommatkin etenevät. Nyt meillä on perfektionistisesti rapattu saunan muuri, joka saa jäädäkin harmaalle betonipinnalle - se on niin kaunis sellaisenaan. Tässä vielä keskeneräistä rappaustyötä ihastelee freelance-rapparin lapsenlapsi.



Ja sitten meillä on puoliksi paneloitu saunan katto ja kokonaan paneloidut puolitoista saunan seinää. (Ja niitä koristavat patterin putket, koska patteri on vielä asentamatta lauteiden alle peräseinälle.) Paneeli ei ole ihan samanlaista kuin alkuperäinen - 100 mm:n leveyttä ei ollut mistään saatavilla ja erikoishöylättyä emme kuitenkaan lähteneet etsimään, joten 90 millillä mennään. Sauna tehdään muuten täysin samalla rakenteella kuin hyvänä säilynyt alkuperäismalli, mutta tervapaperi jätettiin suosiolla pois rivinteerauksen ja paneelin välistä - ilmasulkua tuossa kohtaa ei tarvita ja nykytietämyksen mukaan tervapaperista saattaa kaiketi kuumassa irrota jotain terveydelle haitallisia yhdisteitä.



Jonkunlainen myönnytys sentään tehtiin 2010-luvulle. Paneelit on kiinnitetty seinään timpurinvasaran sijasta paineilmanaulaimella.

Se kohtalon iva sitten... No, siinä pikaistuksissani ostamassa kiukaassa on tietysti hormiliitoksen reikä vähän niin kuin väärässä paikassa, ja kiuas tullee näyttämään valmiissa saunassa jokseenkin allaolevalta.



No, lauteet tulevat onneksi siten, että löylynheitto onnistuu muualtakin kuin suoraan kiukaan luukun edestä. Muistuttakoon tuo kiuastötterö minua siitä, että maltti on yleensä valttia.

Remonttimoka yksi

Koska yksikään maailmankaikkeudessa toteutetuista remonteista ei takuulla ole sujunut ilman jonkinlaisia tunarointeja, avaan niille nyt uuden tunnistekategorian ja samalla tunnustan ensimmäisen omani.

Tämä on siis täysin minun niskoillani oleva juttu, jota kuka tahansa puolisoni tunteva ei ikikuunaan voisi pitääkään hänen keksintönään. Tämä johtuu siitä, että minun henkilökohtainen nollasta sataan -kiihtymisnopeuteni on noin kuusitoistakertainen armaaseen aviomieheen verrattuna. Minä olen hötkyilijä, teen asioita nopeasti, ennen kuin ajattelen. Panu on harkitseva, tekee asioita ajan kanssa, käyttää aikaa tuumailuun.

Täydennämme toisiamme. Hyvinä päivinä. Huonoina päivinä, joita on onneksi harvemmin, yritämme sietää. Sitä on avioliitto.

No, sitten asiaan eli siihen mokaan.

Meillä on alusta asti ollut ajatuksena noudattaa hissukseen ja kiireettä -remontointiperiaatetta ja asua talossa ainakin yhdet vuodenajat läpi ennen mitään valtavia mullistuksia. Tässä vajaan vuoden aikana on tullut havaituksi ainakin se, että kovinkaan valtavia mullistuksia ei tarvitse edes tehdä, mikä on toki hyvä. Koko ajan on ollut myös selvillä se, että remontointi aloitetaan kellarisaunasta.

Saunaremontti oli tarkoitus aloittaa ja saada valmiiksi viime syksyn aikana, mutta sitten iski kombinaatio nimeltä minä viimeisilläni raskaana, mies töissä toisella paikkakunnalla ja hyväksi kehuttu, Mikkelin ainoa kalenterin ja puhelimen käytön taitava putkimies vapaa vasta kevättalvella. Saunaremontti jäi pisteeseen, jossa saunasta oli purettu seinät rivinteeraukseen asti ja paikattu ikkunan alta pari irrallaan heiluvaa tiilivarvia.

Ja, kröhöm. Ostettu kiuas.

Meillä oli ollut hataraa puhetta siitä, että olisi itse asiassa kiva, jos saunakamarissa eli pukuhuoneessakin olisi pieni tulisija. Arkkitehti-Pekka mainitsi, että onhan niitä sellaisia kiukaita, joita voi lämmittää saunan ulkopuolelta. Joo, sellainen olisikin hyvä, tuumimme.

Ja sitten menin rautakauppaan ja tilasin kiukaan. Tarkkaan ottaen se oli tämä kiuas, kuva Harvian sivuilta:



Ja sitten kävi tietysti niin, että saunasuunnitelmat muuttuivat. Saunaan tuleekin Porin Mainio -muuripata eikä sitä suihkukaappia, mitä sinne ensin kaavailtiin. Reijän tekeminen saunan seinään ei tuntunut enää asialliselta, semminkin kun muuripadan takia saunassa tulee joka tapauksessa sotkettua ja roskattua polttopuiden kanssa. Erillinen pieni kamiina tuntuu istuvan saunakamariin paljon paremmin kuin kiukaan lasiluukku, ja paloturvallisuusmääräyksetkin aiheuttivat päänvaivaa.

No, meillä oli kumminkin kiuas. Jossa oli luukun ja itse kiukaan välissä tötterö elikkäs yhde, jonka oli tarkoitus ulottua kiukaasta toisen huoneen puolelle. Tötteröllistä kiuasta ei voinut ajatella saunaan sellaisenaan, reikää ei hotsittanut saunan seinään tehdä eikä rautakauppa tietenkään ottanut varta vasten tilaamaani erikoiskiuasta takaisin ilman mittavia sanktioita. Lienee tarpeetonta mainita, että kiuas yhteellä maksoi toki paljon enemmän kuin tavallinen peruskiuas.

On tullut tässä pari kertaa mieleen, että olisi ehkä pitänyt harkita vaikka toisenkin kerran tuota kiuashankintaa.

No, onneksi rakas puoliso ratkaisi ongelman. Ei moittinut, ei soimannut, ei irvaillut eikä naljaillut. Vaan kiikutti kiukaan Esedun metallipajalle ja amisopiskelijat hitsasivat heräteostoskiukaan uuteen uskoon. Hinnasta ei ole vielä sovittu, koska samaisesta paikasta on tilattu meille myös portti, keinun runko, mattoteline ja pyykinkuivaustelineet ja kiukaan hitsaus luvattiin hövelisti liittää edellä mainittujen hankintojen loppulaskuun.

Kiukaasta siis rälläköitiin irti se yhde, yhteen toisesta päästä luukun karmit ja sitten karmit hitsattiin takaisin kiinni kiukaaseen. Kas näin:



En ole hitsaussaumojen ammattilainen, mutta minusta tuo näyttää erittäin miellyttävältä ja sitä paitsi varsin toimivalta saumalta. Luukku on todistettavasti kiinni kiukaassa, joka puolestaan näyttää tältä:



Ja kun nyt tänne asti tänään päästiin, voidaan todeta, että itse asiassa tuo kiuas istuu nyt paremmin perinnesaunaamme kuin se perusmalli samasta kiukaasta. Siinä perusmallissa on nimittäin tuollainen mikälie läkkipeltinen tingeltangel-etumus, kun meidän kiukaamme on kauttaaltaan eleettömän mattamusta.



Tarinan opetus: Jos teet saunaremonttia, älä osta ensimmäiseksi kallista erikoiskiuasta. Ja se yleisneuvo: Jos muutat vanhaan taloon, älä syöksy suinpäin remonttien kimppuun. Tutki, katsele, fiilistele, suunnittele. Hiljaa hyvä tulee.

(Ehkä vielä kolmas opetus: Hanki lempeä puoliso.)