Sohvan paikka

Täällä ollaan varkain luikahdettu siihen tilanteeseen, että remontti on melkein-valmis ja remonttisiivoustakin on harrastettu sen verran, että pääsiäisvieraat saatiin majoitettua säällisesti. Muutama juttu on vielä kesken, kuten komeroitten hyllyt ja keittiön kaapin ovien uudelleenmaalaus - ne maalattiin yli neljä vuotta sitten ja ovat häiritsevän paljon eri väriset kuin tänä keväänä maalatut kaappien rungot. Mutta noin muuten, valmista.

Ja täytyy todeta, että varsinkin keittiön osalta visio muuttui todellisuudeksi aikalailla täydellisesti.

Hellan päältä puuttuu vielä huuva, mutta muuten ollaan jo melko lähellä valmista. 

Olohuoneesta taas ei ollut oikein mitään visiota, ja siksi se tuntuu edelleen lähinnä käsittämättömältä. Että meidän karvatapettiolkkarista tuli yks kaks kaunis, iso, avara, vaalea tila, jossa ei mikään särje silmää. 

Paitsi ehkä jotakuta silmää nuo pääsiäisvieraiden patjat, itselle ne tuovat mieleen vain lämpimän ailahduksen siitä, että on olemassa ystäviä, jotka voivat tulla kyläilemään myös kirjaimellisesti remontin keskelle. Olipa meillä mukava pääsiäinen. 

Tällä erää remonttitunnelmien kuuminta hottia on kaiken maailman komeron hyllyjen ja puuhellan peltikuoren vaihtoehtoisten puhdistusmenetelmien sijasta pohdiskella käsi poskella sohvan paikkaa. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että tuo nyt olohuoneessa töröttävä sohva ei ole edes se, joka on olohuoneeseen jäämässä, mutta esittääpä vain muina sohvina sitä varsinaista kalustetta, joka on vielä lakanalla peitettynä varastoituna makuuhuoneen puolelle. Onko sohva hyvä keskellä lattiaa? Tulisiko se kuitenkin tällätä ikkunan eteen? Kuinka hankalaa voi olla lukuisten piironkien sijoittelu olohuoneeseen, jossa on perin vähän ehjää seinäpintaa? Kuinka paljon ihminen ylipäänsä tarvitsee piironkeja? Pianon ihminen nyt ainakin tarvitsee, vaikka siihen menisi sitten se viimeinenkin ehjä seinänpätkä. 

Ensi viikonloppuna lapset on neuvoteltu mummolaan ja tavoitteena on remonttiviimeistelysiperrysten loppuunsaattaminen. Sitten pitäisikin olla vuorossa jo muutto alakertaan, ei yhtään liian aikaisin, koska pihamaalla alkaa vaikuttaa siltä, että kevät on saapunut myös eteläiseen Savoon. 

Hajanaisia olohuoneajatuksia

Minun on pitänyt tänä iltana tiskata, pyykätä ja tehdä töitä. Vaan kun en ole.

Olen sen sijaan istunut tietokoneen ääressä ja plärännyt Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja, löytyvät tästä. Kun sieltä valitsee Pienpainatteet ja sitten välilehden Julkaisijat, ja klikkaa kohdasta A Asko Avoniuksen, on kuulkaa meikäläisen sisustussuunnittelun kulmakivien äärellä.

Askon huonekaluja ja esitteiden valokuvattuja huoneita katsellessa minun sieluni lepää. Tuollaisen kodin haluaisin, huokean keittiönkaluston ja nurkissa olevat "säiliöt", lienee hienompi nimi komerolle. Inspiroidun Askon70 vuotta vanhoista katalogeista enemmän kuin kaikista 2000-luvulla julkaistuista sisustuslehdistä yhteensä.

Samalla tulee väkisin muututtua Mielensäpahoittajaksi. Miksi ei enää valmisteta koivusta ruokailuhuoneenkalusto "Sopua", salinkalusto "Kestiä", makuuhuoneenkalusto "Leilaa" tai tupakkapöytiä "Eino" ja "Väinö"? Miksi en uskonut Askon Kodin sisustuksen aakkosia -kirjasta, jossa todetaan muun muassa näin: "Värien valinta huoneisiin on arka asia ja vaatii synnynnäistä väriaistia."

No, tästä aasinsilta olohuoneeseen.Tältä se suurin piirtein näytti, ennen kuin iso paha (ei kun hyvä) remontti hyökkäsi sen kimppuun.

Otetaan vielä yksi näkökulma toiseen ilmansuuntaan:

Tässä remontissahan käy niin, että juuri mitään siitä, mitä tuolla olohuoneessa näissä kuvissa näkyy, ei tule siellä jatkossa enää olemaan. Styrox-katto on purettu ja paikalla on nyt jo valkeaksi maalattu uustuotanto-Halltex, jonka ajatteleminen saa minussa aikaan mielenrauhaa. Poissa on suihkupömpeli, poissa tuo mäntykuvioinen kovalevy ja kummallinen huoneen pienentävä lippa tuossa oviaukon päällä.

Keinutuolinurkkaan on tänään rakentunut toisen vaatekaapin runko. Lattian huonokuntoinen, saumoista irronnut ja suihkupömpelin alta osin irti revitty linomattokin on poissa ja haristunut puulattia odottaa päälleen uutta linoleumia.

Monet rintamamiestaloremontoijat haluavat nimenomaan säilyttää alkuperäisen puulattian. Minä en koe sitä mitenkään tarpeelliseksi - linoleumit ovat olleet lattioissa täällä jo niin kauan, että ne saavat olla jatkossakin lattiapäällysteinä. Linoleumia puoltaa myös käytännöllisyys - se sama, minkä takia niitä ylipäänsä ruvettiin elintason noustessa lattioihin lätkimään. En siis oikein näe, miten tuon puolen sentin rakoja täynnänsä olevan puulattian kanssa arjessa toimittaisiin. Vissiin putsaamalla raot jouluna ja juhannuksena haarukalla, kuten meidän talon keittiössä on perimätiedon mukaan tehty.

Olohuoneeseen vaihtuu lattian lisäksi tapetti, kuten kuulittekin. Ja hammastahnanväriset listat hiotaan ja maalataan, en vielä tiedä minkä värisiksi, luultavasti samalla Uulan Pellava-sävyllä millä maalasin lastenhuoneen listatkin syksyllä tapetoinnin yhteydessä. Se näyttää auringonlaskun aikaan vaaleanpunaiselta, muulloin hyvin, hyvin vaaleanruskealta.

Mitä sitten jää jäljelle? No ainakin iso, ihana huone. 

Ja ainakin toistaiseksi myös tuo televisiokaappi, nähdäkseni tuohon samalle paikalle.

Pianokin jää, mutta se siirtyy kaiketi tuosta entisestä sijoituspaikastaan olohuoneen nykyistä ja alkuperäistä, keittiön vastaista seinää vasten.

Tuossa, missä yllä olevassa kuvassa on seinäkello, on jatkossa siis kahden oviaukon välinen tila. Siihen olemme ostaneet vaalean koivulipaston, johon kuuluu myös lipaston päälle tuleva kirjahyllyosa.

Kuten tässä vanhassa postauksessa kerron, olohuoneen sohvakalustoksi on tulossa Pormestari-kalusto, jonka toinen tuoli on myös tuossa ylhäällä olevassa kuvassa. Tuoleja on siis kaksi, ja lisäksi yksi kaksimetrinen sohva ja pyöreä tupakkapöytä. Niiden lisäksi meillä on vielä yksi loimukoivuinen lipasto, jonka ajattelin sijoittaa nurkkakamarin vastaiselle seinälle tuohon, missä alla olevassa kuvassa on tumma peilipiironki. Kattolamppu jää, koska se on sukukalleus, vaikka puoliso ei pidäkään siitä. En minäkään pidä pahkapöydistä.

Haluaisin olohuoneeseen ehdottomasti lukunurkkauksen, samaan aikaan sen ovien väliin tulevan lipaston kanssa ostetun ihanan jalkalampun ja nojatuolin. Siinä tapauksessa tuo nurkassa oleva kirjoituspöytä ei voi enää jatkossa olla tuossa, eikä se kyllä mahtuisi siihen oikein muutenkaan kun loimukoivupiironki on leveämpi kuin tuo nykyinen. Se, minkä haluan ehdottomasti kokonaan pois olohuoneesta, on tuollaisen sekalaista sälää sisältävän avohyllyn tuoma levottomuus.

Ja tuo talossa meidän muuttaessamme ollut, oranssiraitainen räsymatto muuttaa jatkossa joko yläkerran keittiöön tai kierrätyskeskukseen. Olohuoneeseen olemme jo sopineet hankkivamme jollain aikataululla (ja budjetilla) ison, aidon itämaisen maton, todennäköisesti Bukowskilta. Mattoja voi käydä kuikuilemassa tästä. Minä pidän eniten sellaisista, jotka ovat vähemmän punaisia, kuten vaikka tällaisesta:

Aika paljon on siis jo fundeerattu valmiiksi, mutta aika paljon vielä kysymysmerkkejäkin. Miten käy keinutuolin? Entä kirjoituspöydän ja tietokoneen, joille ei ole oikein mitään muutakaan järjellistä sijaintipaikkaa kuin olohuone? Entäs verhot? Minulla on säilössä ne fiikuksenlehtikuvioiset, ohuet sivuverhot, jotka olivat noiden pormestareiden kanssa samaan aikaan lapsuudenkotini olohuoneessa, mutta en ole niistä aivan vakuuttunut.

Oman haasteensa tähän mööpelien sijoitteluun tuo se, että olohuoneessa on hävyttömän vähän ehjää seinäpintaa, kuten tästä pohjakuvasta ehkä näkyy. Piirustuksesta poiketen keittiön ja olohuoneen välissä ei ole tuollaista komeroa muurin kupeessa vaan ovi, ja sen oven takana komerot. Olohuoneessa on iso ikkuna pihalle päin ja sen kanssa kulmaikkunan muodostama pienempi ikkuna naapurin Paulin suuntaan ja tosiaan kaksi ovea nurkkakamarista ja käytävästä vielä yhdellä seinällä. Ovia on rakastettu palavasti kun tätä taloa on suunniteltu.

Minä tuijottelin tänään olohuonetta sillä silmällä. Olohuoneessa oli sirkkeli sellaisten pukkien päällä, tai mikä liekään jalusta se on viralliselta nimeltään. Ja tämä laitos oli sijoitettu vinoon tuon kulmaikkunan eteen. Siitä sain idean, että jospa sen kaksimetrisen sohvan laittaisikin sillä tavalla vinoon, niin komeron viereen voisi jäädä tilaa tuolle pienelle kirjoituspöydälle. Toisaalta tämä iso all in one -tietokoneen ruutu tukkisi sitten puolet näkymästä pihamaalle. Ja Asko Avoniuskin toteaa: "Asetelkaa yleensäkin varovaisesti huonekaluja vinoon suuntaan. On nim. olemassa laki, jota aloittelijan olisi parasta suurin piirtein noudattaa; sen mukaan huonekalun asennon täytyy noudattaa huoneen ns. rakenteellisia viivoja - s.o. seinien suuntia, siis useinmiten suorakaiteen sivuja! - tai olla kohtisuorassa niitä vastaan."

Uskaltaako tässä nyt ruveta Askon teesejä rikkomaan, mene tiedä. Yksi vaihtoehto olisi laittaa sohva ikkunan eteen, missä se ennen olikin. Minä kaipaisin  kuitenkin olohuoneeseen enemmän sellaista pesämäistä kodikkuutta, joten tuo pormestari-porukka saisi olla melko läheisessä kontaktissa toisiinsa.

Puoliso totesi näihin pohdintoihin, että eikö sitä voi miettiä sitten kun remontti on valmis. Kuitenkaan ei osteta uusia huonekaluja vaan sijoitellaan näitä olemassa olevia paremmin uusiin tiloihin. Vaikea on noita mittasuhteitakaan hahmottaa, kun huone on näennäisesti avartunut hirmuisesti, mutta ei sinne ole lisää neliöitä kuitenkaan tullut muutamaa enempää.

Jos jollain sattuu olemaan sisustuksellista silmää, saa mieluusti vilkuilla sillä tähän suuntaan.

Hullun puutarhurin helmikuu

Meillä on meneillään massiivisin remontti sisätiloissa ikinä. Ja vaikka se ulkoistettu onkin, riittäisi siellä kyllä puuhaa itse kullekin: listojen hiontaa, siivousta ja raivausta, komeron rakentelua, seinien reikien paikkailua. Aktiivisen remonttitekemisen lisäksi voisi olla myös asiallista tehdä ajatus- ja suunnittelutyötä: sähkömies odottaa kuvia keittiöstä pistorasioiden paikoilla varustettuna, työmaan aikataulutukselle omien maalaus- ynnä muiden ambitioiden osalta olisi myös tarpeen uhrata pari ajatusta. Ja ylipäänsä olisi ihmisen sielulle ihan hyväksi keskittyä tähän hetkeen ja olemassa olevaan projektiin. 

 

Vaan mitä tekee hullu puutarhuri? On helmikuu, tienoita peittää metrinen hanki, remontti on valloillaan ykköskerroksessa - ja puutarhuri on jo kääntänyt katseen kokonaan kevääseen. Hän suunnittelee ei suinkaan remontti- vaan pihatyöjärjestyksiä, piirtää kuvia istutuslaatikoiden sijainnista, haaveilee munakoisojen kasvatuksesta, pohtii takapihan ruusujen siirtoa etupihalle ja etsii kuumeisesti netistä pihakalusteiden kuvia. 

Hullu puutarhuri on toivoton tapaus. Mutta sanokaa mitä sanotte, omakotitaloissa ei ole läheskään niin kiva asua talvella kuin kesällä. Talvella on kaikenlaista työläyttä ja harmia, loppumattomia lumitöitä ja polttopuiden raahaamista ja vetoisia nurkkia ja falskaavia parvekkeenovia. Kesäisin asuminen laajenee omalle pihalle, joka tarjoaa noin puolet vuodesta hullulle puutarhurille ehtymättömän, päättymättömän ja ennen muuta mieluisen puuhamaan. 

Meillä on ensi keväänä aikomus viimeistellä viime kesänä kesken jäänyt ikkunanpuiteprojekti. Osasta talon ikkunoita nimittäin puuttuu tällä hetkellä kokonaan vuorilaudat ja samaiset ikkunankarmit ovat myös maalausta vaille. Olemme myös suunnitelleet autotallin ovien ja oven lahojen karmien kunnostusta sekä koko autotallin siivousta ja uudelleenjärjestelyä - se on niin toivoton rytöläjä, etten juuri viitsi edes ajatella koko autotallia. Leikkimökistä puuttuu vielä kattopaneelit ja lattiamaali, samalla vaivalla ja maalilla voisi sutia myös verannan lattian. 

Mutta muun osan kesästä haluan omistaa pihahommille. Sokkeli pitäisi hiekkapuhaltaa, paikata ja maalata, verannan oven rappu paikata ja vuokralaisen oven rappu luultavasti purkaa ja valaa kokonaan uudestaan, vaan se projekti saa luvan odottaa kesää 2016. Kesällä 2015 haluan viettää hulluna puutarhurina, ja niitä suunnitelmia täynnänsä on pää tällä hetkellä. 

Mieluisen työleirin ja ilmaisen kuntosaliharrastuksen lisäksi toivoisin, että piha tarjoaisi ensi kesänä myös vähemmän työläitä hetkiä. Haluan ehtiä maalaamaan viime keväänä ostamani Westan-puusepänverstaan lepotuolit ja myös välillä ehtiä istumaan niissä. Haluan ehtiä leikkimään leikkimökissä lasten kanssa. Ja ennen muuta haluan uudet piharuokailukalusteet. Sille viime kesänä valmistuneelle liuskekivipatiolle, jonka päällä on tällä hetkellä puolentoista metrin korkuinen lumikasa.  

Olen googlannut raivokkaasti jo useampana vuotena isohkoa pihapöytää ja tuoleja, jotka eivät näyttäisi ihan niin paljon olevan mallia "kaasugrillimaa" kuin melkein kaikki tarjolla olevat, ulos tarkoitetut ruokailuryhmät. (Kaasugrillimaa on ystävän nimitys uudehkolle, saviselle pellolle perustetulle omakotitaloalueelle jossa Älvsby-arkkitehtuurin lisäksi vallitsee muutenkin yhteinäiskulttuuri ja jossa jokaisessa pihassa töröttää samanlainen kaasugrilli.) Enpä ole löytänyt. Huonekaluliikkeiden - jotka myyvät pelkästään sitä kaasugrillimaata - lisäksi paikalliseen tarjontaan kuuluu vankilan kauppa, jossa on jonkunlainen valikoima pihakalusteita. Vankilan kauppa olisi eettisesti ihan tolkullinen paikka tehdä ostoksia, mutta olemme ajautuneet puolison kanssa pattitilanteeseen siitä, kumman mielestä parhaat kalusteet meille hankittaisiin. Minä kannatan tätä klassista mallia, jonka pöytä on tosin Vankilatuotteen mallistossa sitä ihan perinteistä pöytää paljon rumempi:

Puoliso taas on jostain minulle käsittämättömästä syystä päättänyt, että vankilan kaupasta hankitaan nämä kiikkerät ja ennen muuta minun mielestäni susirumat hökötykset:

Pattitilanne meni viime kesänä jo sen verran pahaksi, että meille ei hankittu minkäänlaisia puutarhakalusteita vaan ulkona syömisen virkaa teki ruokailu verannalla, jonne virittelin pienen pöydän hitusen epäkätevästi puusohvan eteen. Kyllä sekin asiansa ajoi, varsinkin aamiaishuoneena. Ja on meillä edelleen äidiltä saadut, vanhat ja aika ravistuneet pihakalusteet hätävarana. 

Mutta nyt, oi nyt, olen löytänyt etsimäni. 

Ja kerettiläisesti vielä Ikean mallistosta! Kyseessä on Ikean Sunderö-mallisto. Täytyisi nähdä nuo vielä livenä, mutta ainakin valokuvissa ne näyttävät siltä että istuisivat ihan mainiosti meidän pihaan. Pöytäkin on ihan tolkullisen kokoinen, ja taittokalusteisiin mieltyneen puolison onneksi sen saa jopa kasaan. 

Keittiön ja eteisen seiniin ja puolen alakerran kattoihin pitäisi ostaa maalia, putkimiehen lasku vaanii postilaatikkoa päivänä minä hyvänsä ja remonttireiskakin on palkkansa ansainnut. Ja silti olen Ikean nettikaupassa sormi liipasimella tilaamaisillani tuon yllä olevan paketin meille ihan just nyt heti.

Ehkä se kesäkin tulisi nopeammin jos olisi pihakalusteet jo valmiina odottamassa? 

(Kolme ekaa kuvaa omia valokuvia Viherpiha-lehden sivuista, kaksi seuraavaa Vankilatuotteen nettisivuilta, kaksi viimeistä Ikean nettisivuilta.)

Yläkerran keittiö eli angstinen esimerkki etanaremontoinnista

Tämän tarinan edellisen luvun voi lukea kohdasta Laurakaisa korjaa kosteusvaurion.

Korjasin tosiaan yläkerran keittiön seinän näemmä marraskuun puolivälissä 2013. Jollain aivosolulla kuvittelin, että se olisi melkein sit niinku siinä, pientä kalustemaalausta ja homma olisi valmis. Voi kökön kökkö sentään miten väärässä olen ollut.

No, seinä sentään saatiin joululomalla nyherrettyä valmiiksi. Minähän olin hankkinut onnenkantamoisena meille palan äreää oranssiraidallista Enso-levyä, mutta ei se sitten lopulta riittänyt yläkerran keittiön tiskipöydän taakse. Apuun tuli guru-Pekka, jolta saimme viime keväänä ylijäämäpaloja pliisua mutta autenttista, valkoista ruudullista levyä, josta sitten askarreltiin pahvitapetin päälle roiskeenkestävä pinta.

Ihan on sama meininki kuin meidän alakerran alkuperäiskeittiössäkin. Levyä oli liian vähän, joten man tar vad man har -meiningillä jätettiin siihen tiskipöydän kohdalle tuollainen luova aukko. Eihän se sieltä kaapin takaa mihinkään näy.

Paitsi että kun tiskikaapin laittoi paikalleen, kajasti Ensopahvi rumasti hellan ja tiskipöydän välisestä raosta. Rako taas on pakko jättää, koska hellan nuohousluukut ovat tuossa noin Panun käden kohdalla. Joten jäljellä oleva levynsuikale käytettiin hyödyksi naamioimaan se loppukin näkyviin jäävä seinänpätkä. Näin ne olisi tehneet viiskytluvullakin, uskokaa pois. 

Yksi laudanpätkä on edelleen kateissa, koska se oli minulla värimallina mukana maalikaupassa. Ei pidä perinneremontoijan jättää rakenneosia kuljeksimaan, nyt piti purut peitellä Ensopahvin palasella.

Minun piti maalata uusiksi muuri, koska se oli niin likainen ja täynnä mustia sormenjälkiä. Samalla maalasin myös tuon paljaaksi jäävän pahvinpalasen. Muurin ja seinän väliin kiinnitettiin uusi lista, joka on samaa mallia kuin talossa muuten käytetyt ovilistat mutta vähän leveämpi.

Tässäkin oltiin viiskytlukulaisia. Kun listaa kerran sattui olemaan niin sama kai se oli lykätä tuohon. Alkuperäinen lista oli kapea, simppeli, kulmista pyöristetty rimanpätkä. Se oli liian kapea peittääkseen ruman muurin ja seinän yhtymäkohdan ja lohkeilleen muurin reunan, kun taas uusi lista asettui nätisti moisen irvotuksen päälle. Epäilen, että kukaan vähemmän asiaa tunteva ei edes tajua, että tuossa on joku moderni puukeskuslista. Vaikka yläkerrassa tuota listamallia on käytetty alakertaa vähemmän. Yläkerran listat ovat etupäässä tätä edellisessä kuvassa näkyvää myrkynvihreän lattialistan sorttia.

Joo. Ihan hyvä siitä tuli. Nätti suorastaan. Maalasin suoraan tehdasmaalatun listan päälle Uulan Into-sisustusmaalilla millä nuo yläkerran seinät on kauttaaltaan maalattu, kai se siinä kiinni pysyy. Maali siis.

Mutta sitten alkoi se etanaosuus. Nimittäin keittiön kaappien maalaus. Minä olin jo ennen tätä käyttänyt yhteenlaskettuna varmaan pari viikkoa aikaa kaappien maalinpoistoon ja hiomiseen - enkä edes yrittänyt sipistellä niitä mitenkään kovinkaan siisteiksi, kun ne kerran vanhat ovat niin kolhut saavat minun puolestani näkyä. Nämähän ovat tosiaan meidän alakerran keittiön alkuperäiset kaapit, jotka siirrettiin yläkerran keittiöön, kun alakertaan piti rakentaa tiskikoneen takia uusi kaapisto. Kaapit alkuperäisasussaan näkyvät vaikka tässä vanhassa blogijutussa.

Ja voi vee-pee-äs tuota maalaushommaa. Toistaiseksi hirvein ja ärsyttävin remonttiurakka ikinä. Täti vihreä -postausten (tässä ja tässä) innoittamana hankin joskus talvella 2012-2013 kaksi purkkia Tikkurilan Empireä sävytettynä vastaväripariin syvän vihreä - räväkän oranssi. Kas näin:

Minä olen perinnemaalien vankkumaton kannattaja enkä osannut ajatellakaan, että maali voisi avaamattomassa purkissa kuivua osapuilleen käyttökelvottomaksi. Tähän maalivalintaan päädyin nettisuositusten perustella ja siksi, että normaalisti huonekalumaalina käyttämääni Uulan ovi- ja ikkunamaalia ei saa kuin Uulan omissa sävyissä, joista ei löydy kaveria yläkerran vihreälle lattialle.

Joko tuo Empire on aivan uskomattoman, tolkuttoman ja suunnattoman kauheaa maalia, tönkköä jankkia jonka sutiminen mihin tahansa pintaan on yhtä tuskaa, tai sitten maali tosiaan on kuivunut ja menettänyt kaikki mahdolliset hyvät ominaisuutensa. Perinnemaalit eivät muutu säilytettäessä miksikään, niistä pitää korkeintaan kuoria kalvo pois päältä (lakkamaalit) ja sekoittaa huolella niin ne ovat taas ihan käyttökelpoisia. Tuosta Empirestä en voi sanoa samaa. Oranssia maalia oli vain pikkupurkillinen, koska sitä ajattelin käyttää tuollaisena tehostevärinä. Olen ohentanut maalia varmasti 50-prosenttiseksi, ja se on edelleen ihan toivotonta, kankeaa tököttiä. En kuitenkaan raaski mennä kauppaan ostamaan enää uusia kalliita maaleja kun ne kerran on yhteen otteeseen jo hankittu, joten näillä mennään.

Kuvassahan nuo tekeleet vielä näyttävät ihan siedettäviltä.

Käytännössä kaikki tasaiset pinnat ovat täynnä valumia ja ihmeellistä paksun ja ohuen maalipinnan vaihtelua. Maali ei siis siliä ollenkaan samalla tavalla mihin olen tottunut, enkä vielä noin sadannella maalauskerralla ole ymmärtänyt, pitääkö tuota maalia sutia ohut kerros vai paksu kerros kerrallaan. Ohuet kerrokset eivät peitä mitään ja jättävät pinnan omituisen kuultavaksi ja mataksi, paksut kerrokset taas jäävät epätasaisiksi. Niitä sitten hioskelen ja maalailen uudelleen kerta toisensa jälkeen ja lopputulos muuttuu osapuilleen vain kauheammaksi. Minulla on mennyt maalaamiseen valehtelematta ainakin 15 iltaa - eli olen myös pessyt pensselit 15 kertaa kaksi on 30 kertaa.

Ihan uskomattoman rasittava operaatio siis, eikä se ole vieläkään päättynyt koska noita oransseja kohtia pitää vielä maalata ainakin yhteen kertaan. Olisi pitänyt siis myös ennen varsinaista maalia älytä käyttää jotain pohjamaalia ainakin oransseihin kohtiin. No, en älynnyt. Turkanen sentään.

Lopulta olin niin ärtynyt että maalasin suutuspäissäni vihreäksi myös hellan ympärystän, joka oli tähän asti likaisen kellertävänvihreä. Olokuun tuommoinen nyt sitten. En jaksanut välittää mistään teippauksista joten jälki on sen mukaista. Argh.

Olemme tässä yläkerran nyhertämisen ohella ottanet kellariin toisen maalaustyön, nimittäin Niemen tehtaiden (kaikki hullut Niemen tehdas -fanaatikot, hyökätkää kimppuun!) kerrossängyn toisen puolikkaan. Sitä sudin Teknoksen Futuralla, joka on sellainen vanhan kunnon Miranolin tyyppinen superkiiltävä huonekalumaali. Kiva maali maalata, ranneohennukseen tottunut perinnehippikin tykkää ja saa helpolla siistiä jälkeä aikaan.

Kun tuolla yläkerran keittiössä on nyt sattuneesta syystä tullut vietettyä iltapuhde jos toinenkin, olen tuijotellut raivoissani myös keittiön hammastahnanvärisiä (aka omituinen, hailakka, mintunvihreään taipuva harmahtava sävy) ovi- ja ikkunalistoja. Ja kun kerran sattui olemaan se sopivan värinen, myös korkeakiiltoinen maalipurkki auki ja sutikin sotkettuna, päätin kokeilla, miltä listat näyttäisivät osapuilleen seinän sävyisinä.

Joo-o. Ei ehkä ihan täydellinen, mutta kuitenkin kivempi kuin entinen.

Näin ne remontit laajenee -tyyppisesti minulla on siis never-ending-horror-kaappiprojektin lisäksi vielä maalattavana noin kilometrin verran yläkerran listoja - jotka siis todellakin aion sutia suoraan seinään kenties maalarinteippiä hitusen apuna käyttäen - ennen kuin yläkerran kyökki on valmis. Tällä menolla se ei tapahdu vielä puoleen ikuisuuteen. Vaikka kerkesinkin maalata jo kertaalleen keittiön oven listat ja karmit.

Ja sitten on tietysti se yläkerran vessa. Se alkaa olla nyt siinä kunnossa, että sitä voisi ruveta lyömään ihan oikeasti kasaan, kun puoliso sai nyhdettyä seinistä noin tuhat kappaletta huopakattonauloja. Toivottavasti palaamme siihen projektiin pian. Ja sitä ennen saan tämän keittiön etanaremontin vihdoin valmiiksi.

Seinä kellariin

Olen tässä kevään ja kesän valokuvakansioita plärätessäni havainnut, että meillä on tapahtunut talorintamalla kuitenkin kaikenmoista, vaikka olevinaan ei mitään. Ihan viimeistä maalisipaisua vaille valmis vessa on edelleen esittelemättä, polttopuut ovat pihalla uudessa katoksessa, saunassa on vihdoin vähän mittavampaa maalisipaisua vaille valmiit listat ja kellarin pyykkituvassa erittäin jakomielisin entisöintimenetelmin kunnostettu ikkunan karmi ja uusi vessan seinä. Ja sitten meillä on pari uutta, hienoa huonekalua ja muuta kapinetta, jotka myös voisin mieluusti näyttää koko maailmalle.

Yrittäkäämme pala kerrallaan. Aloitetaan siitä kellarin seinästä.

Meillehän tuli kellarin pyykkitupaan vessa. Minusta tämä on niin ikoninen kuva, että julkaisen sen uudelleen:

(Näitä remontin keskellä -kuvia on muuten aina yhtä kummeksuvaa katsella. Että oliko meillä joskus tuommoinen kellariremonttikin. Mitenkäs se oikein tapahtui. Milläs ilveellä se valmistui. Oho.)

(Toki voidaan mennä vielä vähän ajassa taaksepäin ja muistella vaikka tätäkin.)

Mutta kun valmista siis sitten tuli, tuli entiseen puuvarastokellariin myös vessa. Ajatuksena oli ensin rakentaa vessan ympärille seinät, mutta kun ajatusta oli vain ajateltu eikä mittanauhalla mitattu, eivät seinät todellisuudessa olisi mahtuneet vessan ympärille. Niinpä vessa oli reilun vuoden ajan vapautuneen hippimeiningin mukaisesti yhtä avointa tilaa muun pyykkituvan kanssa.

Tämä on joku ikivanha kuva, nyt tuossa valurautaviemärin paikalla on uusi muoviviemäri. Kuva on kyllä aika osuva otos meidän remonttitarvikehankinnasta: Vessanpytty on guru-Pekalta, pesukomuutti Panun itse tekemä, lavuaari Sotkamosta vanhalta savottakämpältä, hana Ekotorilta eli kierrätyskeskuksesta ja tuo verho on anopin kustomoima vanhasta, kirpparilta löytyneestä pöytäliinasta. Hei me kierrätetään.

Mutta se uusi seinä sitten tuli ihan uudesta puutavarasta ja näkymä vessaan on nyt suunnilleen tämä, sanoisin että tästä kuvasta puuttuu vielä kolmas maalikerros:

Ihan kokonaista seinää ei rakennettu, ettei huussin puolesta tule ihan pimeä kopperoinen. Minusta lopputulos oli ihan onnistunut, koska silmä tottui tuohon seinäkkeeseen noin päivässä.

Tältä se näyttää toisesta suunnasta, tässä kohtaa maalaustyöt ovat jofinaalissa:

Seinä on siis maalattu samalla Uulan ovi- ja ikkunamaalin Oras-sävyllä kuin tuo takana oleva vaatekomero. Ihan istuu nätisti kokonaisuuteen. Tuo auki leuhottava kaappi taustalla on peräisin meidän mummon ja ukin rintamamiestalon kellarin rapusta, minun piti ensin maalata se ja kaappi on siksi majaillut autotallissa odottelemassa parempia aikoja. Kesällä totesin että hittojako tätä maalaamaan, hyvää kaappia, ja nyt se on siis oikealla paikallaan. Ja näyttää tältä:

Kaapin päällä esiintyvät joskus taannoin huutokaupasta ostamani tykötarpeet, jotka oli silloin ihan pakko saada. En oikein ymmärrä enää miksi, kun eivät nuo meille mihinkään sovi. Tuo kaapinpäällyskin on nykyään vanhan, puisen mankelin esittelypisteenä kun mankeli sopii paljon paremmin tuonne kellariin koristeeksi kun moiset belgialaiset porsliinit. Ihan ex tempore tuli nyt mieleen, että jos joku haluaa tuollaiset niin meiltä kyllä joutavat, 80 euroa maksoin koko komeudesta joten 80 eurolla ne saa mukaansa. Pesuvadissa on särö, kannu ja saippuakuppi taisivat olla ihan ehjiä, saa periä maksua vastaan vain paikan päältä.

Olen ottanut tuota seinää malatessani pari havainnollistavaa kuvaa Laurakaisan maalauskäsialasta joten laitetaan nekin vielä tähän jutun jatkoksi.

Ensinnäkin, minä maalaan nykyisin aina vain tuollaiset ohuet kertakäyttöhanskat käsissä. Älyttömän kätevää kun ei tarvitse hinkata maalitahroja käsistä pois ja lapsiperheolosuhteessa käytännöllistä myös siksi, että hanskat voi heittää sekunnissa hemmettiin jos jossain maalaushuoneiston läheisyydessä tapahtuu jotain äkillistä väliintuloa vaativaa katastrofintynkää.

Toiseksi, minä maalaan nykyään vain rengassiveltimellä. Olen tullut krantuksi.

Olen aiemminkin kertonut siitä, että minun on tosi vaikeaa maalata mitään vesiohenteisilla maaleilla, koska niitä pitää lotrata ihan suruttomasti ennen kuin pinnasta tulee mitenkään tolkullinen. Minä kun maalaan luontevimmin tällä tavalla:

Vasemmalla on eka kerros, tuollainen hento kuultomaalatun näköinen pinta. Oikealla on toka kerros, tuollainen edelleen peittävyyden kannalta toivomisen varaa jättävä. Maalaan aina kolme kerrosta, että jälki olisi kunnolla peittävää. Ja itse asiassa tämä nopeuttaa maalaustoimitusta sikäli, että tuollainen ihan hento kalvo kuivuu kohtalaisen nopeasti - perinnemaalien kuivumista saa paksumpaa kerrosta sutiessa odotella vuorokausitolkulla ja lopputulos saattaa olla karsea, jos ei malta odottaa riittävästi ja alemmat maalikerrokset alkavat kuivuessaan kupruilla.

Tässä nyt vielä kansiosta löytynyt kuva siitä, miltä seinä näytti kun aloin sitä toiseen kertaan maalata. Kuultomaalaus indeed.

Mutta että semmoinen seinä. Ajatuksena on vielä laittaa kattoon tanko ja siihen roikkumaan verho, jonka häveliäs vessassakävijä voi tarpeen tullen vetäistä näkösuojaksi. Verhoon tulee kyllä tamppi, jolla sen saa kiinni tuohon seinäkkeeseen pois tieltä kuleksimasta.

Piti tarkistaa Wikipediasta, että tamppi todellakin tarkoittaa "päistään kiinnitettävää kokoavaa nauhamaista osaa". Ehkä parasta mennä nukkumaan. 

Unelmien puutarhakalusteet

Kaikki piha-aiheiset avaukseni sisältävät sanan "unelma". Eikä syyttä.

Olen nyt tämän viikon verran kestäneen melko lumettoman ajanjakson aikana tullut siihen tulokseen, että puutarhanhoidollisesti arvioituna tämä kesä tulee olemaan parempi kuin viime kesä. Olen nimittäin jo useana päivänä ehtinyt tekemään lasten aamupäiväulkoilun ajan väljästi laskettuna tunnin verran pihahommia. Ja lapsia on tällä hetkellä talossa neljä, 5-, 2,5- ja 1-vuotiaat sekä neljän kuukauden ikäinen vauva.

Fanfaareja!

Todellisuus nyt ei ole tällä kertaa tarua ihmeellisempi, vaan pihamaalla on muun muassa kahdesta eri ilmansuunnasta aloitettu ja yhä pahasti keskeneräinen orapihlaja-aidan leikkausoperaatio, yksi puoleen väliin kuolleesta aineksesta harvennettu kukkapenkki ja yksi noin yhden kolmasosan osalta leikattu ruusuaidanne. Pihahommat sijoittuvat nimittäin sille kulmalle, missä lapset kulloinkin suvaitsevat leikkimään. Onneksi joka kulmalla piisaa tehtävää.

Lienee tarpeetonta sanoa, että en ole ehtinyt kameran kanssa juuri pihamaalla heilumaan, joten kuvamateriaalia ei ole. Pitänee yrittää ensi viikolla ryhdistäytyä.

Mutta naputtelenpa nyt aiheesta pihakalusteet, kun kerran on sellainen meininki että jotain voisi naputella.

Meillä on pihakalusteet, yksi pöytä ja neljä tuolia. Saimme ne äidiltäni, joka luetteloi ne tarpeettomien tavaroittensa joukkoon. Me emme ole nyt kolmeen kesään niitä juuri ehtineet huoltaa, ja ne ovat päässeet perin heikkoon kuntoon. Ne eivät ole mitenkään erityisen tunteita herättävät, tässä jonkinmoinen kuva ensimmäiseltä kesältä. Valkoiset pinnatuolit eivät kuulu kalustoon, ja ne on muutenkin kiikutettu jo takaisin kierrätyskeskukseen mistä ne alun perin meille tulivatkin:

Olen nyt sillä silmällä tutkaillut pihakalusteita jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin sillä välillä. Lienee niin, että meillä olisi hyvä olla peräti kahdet pihakalusteet - toiset alapihalle ja toiset talon edustalle - siksi, että aurinko paistaa päivisin alapihan puolelle ja iltaisin etupihalle. Jos ajatellaan vaikkapa työsskäyvää arkea, tai kesäiltojen ruokailuja ylipäänsä, on ateriointi ilta-auringossa paljon miellyttävämpää kuin varjon puolella alapihalla. Kunhan se orapihlaja-aita vielä kasvaa, on etupiha tarpeeksi suojainenkin tuollaiseen ulkoruokailuun, nyt siinä on vähän niin kuin tarjottimella.

No, toisaalta nyt voi kätevästi huudella kadun yli naapurin uudelle terassille.

Lienee tarpeetonta sanoa sekin, että olen jo pari kevättä, syksyä ja vähän kesääkin ollut pääosin tyytymätön ja ärsyyntynyt tarjolla olevaan pihakalustevalikoimaan. Meidän pihaan eivät mitkään modernit polyrottinkisysteemit istu, vaikka sopivalla paikalla ne varmasti ovat ihan paikallaankin. Kaupoissa myytävät puiset puutarhakalusteet ovat sietämättömiä, joko liian ökyjä tai liian rempuloita. Halpojen pihakalusteiden laatu on sitä luokkaa että puoliso ei uskalla edes koeistua niitä, kalliitkin ovat muotoilultaan ja olemukseltaan rumia ja jollain selittämättömällä tavalla hyvin huonosti meidän pihaan kuviteltavissa olevia.

Oikeastaan vankilan myymälä on ainoa, jossa on ollut edes vähän sinne päin olevia pihakapineita. Minä olen ollut jo ostamassa meidän pihaan sieltä keinua, mutta ostos on tyssännyt puolison vastusteluun. Keinu ei vastaa tiukkoja laatukriteerejä eikä ilmeisesti ole muutenkaan erityisesti vakuuttanut.

Totuudenmukaisesti on kyllä sanottava, kaikella kunnioituksella rikosseuraamuslaitosta kohtaan, että vankilan kaupan pihakalusteet ovat ulkomuodoltaan monesti hitusen kökähtäviä ja niissä on vähän sellainen "torx-ruuvi törröttää" -tyyppinen viimeistelyn tai lähinnä viimeistelemättömyyden leima. Kun nyt ajattelee kalusteiden tuotantotapaa, niin ehkä nämä pienet puutteet ovat ihan sallittuja ja suorastaan ymmärrettäviä. Eivätkä vankilan myymälän pihakalusteet maksa kovinkaan paljoa. Niitä ilmeisesti saa myös tavallisesta puusta, minä kun en ole erityisen ihastunut kestopuuhun materiaalina. Kaikkein mieluiten hankkisin puuvalmiit, käsittelemättömät kalusteet ja maalaisin ne itse pellavaöljymaalilla.

Tänään posti toi Glorian Antiikki -lehden. Siinä oli kuva kauniista, vihreästä puutarhatuolista ja osoite www.westan.fi . Kävin nettisivuilla katsomassa kuvia ja niistä innostuneina soitin ja pyysin myös hinnaston.

Eiväthän nuo tuolit ja pöydät ilmaisia ole. Toisaalta ne ovat Suomessa valmistettuja ja ainakin kuvissa hyvin laadukkaan oloisia. Olisin taipuvainen ajattelemaan jopa niin, että noista saattaisi olla meille pihakalusteiksi vähän niin kuin loppuiäksi. Ihastuin erityisesti 50-lukulaisiin lepotuoleihin, joiden kuvan uskaltaudun varastamaan Westanin sivuilta:

Sellaista unelmien ruokailuryhmää ei tainnut löytyä vieläkään, muutamia aika kivoja kuitenkin. Sen sijaan ryhdyin pontevasti haaveilemaan siitä, että kaksi tuollaista lepotuolia ja yksi pieni pöytä koristaisivat jo ensi kesänä pihamaatamme. Ne voisi sijoittaa tuohon keittiön ikkunan alle, penkereelle, mihin on tulossa myös lasten leikkipaikka.

En kyllä tiedä ihan varmasti, kuinka paljon tavaraa siihen leikkipaikalle oikein mahtuu. Mutta ainakin aion vakavasti harkita noita tuoleja ja pikkuista pöytää. Vankilan kaupassakin pitää käydä tutustumassa vielä kerran tarkasti valikoimiin.

Jos jollakulla on vinkkejä kauniista, ajattomista puutarhakalusteista niin sellaisia otan mielelläni vastaan. Tiedän, että ainakin Antiikkiliike Fasaani tuo Suomeen vanhoja, ranskalaisia metallikalusteita puutarhatarkoituksiin, mutta ne ovat minusta vähän liian maalaisromanttisia meidän pihalle. Puiset pihakalusteet olisivat enemmän minun makuuni. 

Annetaan ylijäämäkalusteita

Olen raivannut yläkertaa, johon on talven aikana kertynyt sankka populaatio kaikenlaista nyyttiä ja nyssäkkää. Nyytit ja nyssäkät ja niiden sisältämät etupäässä lasten pieniksi jääneet vaatteet lähtevät ensi kuussa kirpputorille. Raivausurakan tiimellyksessä päätimme, että jo sitä ennen lähtee uuteen kotiin ylijäämävarastoitaviksi meillä joutuneet sohva ja neljä tuolia.

Sohva on kaunis ja hauska, mutta kiistatta vähän matkan varrella kärsinyt. Siitä pitäisi kunnostaa repeytyneet viilut noiden päätyjen laidoista ja verhoilussakin on reikiä. Sohvasta on purettu edellisen omistajan toimesta rikki mennyt vuodemekanismi, mutta tuon selkänojan saa edelleen pystyyn ja sohvalla voi yksi vieras köllötellä siten mukavasti. Me olemme ostaneet sohvan naapurista pussillisella pakastettuja suppilovahveroita.

Sohvaa vartioi tällä hetkellä Juho Kusti, ja hän taas päivystää seinällämme ideologisten syiden asemasta etupäässä siksi, että talomme on valmistunut Juho Kustin ollessa tasavaltamme päämiehenä.

Tuolit ovat puolestaan Askon mallistoa ja sijoittaisin ne itse ehkä 40-luvun loppuun tai ihan 50-luvun alkuun. Ne ovat sievät pikkutuolit, joiden rungot ovat hyvässä kunnossa. Ne olemme pelastaneet kierrätyskeskuksesta kympillä, ajatuksena kunnostaa ne joskus johonkin tarkoitukseen.

Rungot ovat tosiaan ihan kuosissaan, ellei katso pahalla pieniä kulumia pintakäsittelyssä. Sen sijaan nuo istuinosat pitänee vaihtaa kaikista, koska tuolit ovat jossain vaiheessa kostuneet ja vaneriset istuinten aluset ovat vääntyilleet ja kääntyilleet rikki, joissain oli muistaakseni ihan sälöjäkin.

Ensi viikon perjantaina eli 5. huhtikuuta kello 16 saapuu meille Ekotorin eli paikallisen kierrätyskeskuksen auto, joka vie mukanaan sekä sohvan että nämä neljä tuolia. 

Sohvan siksi, että talossamme on tällä hetkellä kolme sohvaa, joista tämä yksi ei mahdu mihinkään. Haaveilin sitä keittiöön, mutta se on niin matala, ettei siitä ilman mittavia muutostöitä saa ruokapöydälle kaveria. 

Tuolit siksi, että "joskus" ja "johonkin tarkoitukseen" ovat sekä niin kaukana tulevaisuudessa että hypoteettisia, että parempi etsiä sitten uudet tuolit kunnostettaviksi jos sellainen tarve ilmenee. 

Jos joku haluaa nämä kalusteet itselleen, ne ilmaiseksi saa, mutta vain, jos tulee hakemaan ennen ensi viikon perjantaita. Halutessaan voi vastalahjaksi ojentaa vaikka paketillisen tummapaahtoista kahvia, terhakoita tomaatintaimia tai muita vastaavia oravannahkoja. Muistutettakoon, että myös iloinen hymy ja lämmin kiitos ovat enemmän kuin riittäviä vastapalveluksia. 

Minulla on, ikävä kyllä, ollut vähän huonoja kokemuksia joskus kun olen pyrkinyt lahjoittamaan omia ylijäämätavaroitani ilmaiseksi eteenpäin, ja siksi olen pakotettu liittämään tähän viestiin vielä selventävän, yksityiskohtaisen jälkikirjoituksen. Tämä tuntuu jokseenkin pöljältä, mutta vahingot joskus viisastuttavat:  

Meillä ei valitettavasti ole ajallisia tai muitakaan resursseja kuljettaa näitä kalusteita mihinkään, emmekä lähde näitä myöskään Matkahuollon tai muiden kuljetuspalveluiden kyytiin tarjoamaan - toivon, että ystävällinen lukija ottaa tämän lempeän mutta raudanlujan rajoituksen huomioon. Myös tuo aikaraja eli ensi viikon perjantai kello 16 on ehdoton - yläkertaan saapuu tilaa vieviä vieraita, joten sohvan on oltava pois jaloista perjantai-iltana. 

Mikäli halukkaita on useita, saa kellonajalla mitattuna ensimmäisenä kiinnostuksensa ilmaissut ottaja kalusteet omakseen. Ja sen kiinnostuksen voi ilmaista joko jättämällä kommentin tähän postaukseen tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen kaisalaura(at)gmail.com.

Vanhat uudet tuolit

Vihdoinkin, vihdoinkin.

Kuten jo aiemmin kerroin, meillä oli jo alkusyksystä akuutti keittiön tuoliongelma. Mitä pidemmälle viime vuosi eteni, sen iljettävämmiksi kävivät kangaspäällysteiset keittiön tuolit ja sen nolompaa oli istuttaa vieraita rötväisille, tahraisille ja muutenkin epäilyttäville istuimille. Esikoinen vielä viimeisenä iltana viimeisteli tuhon kippaamalla kahdelle tuolille tasapuolisesti puoli mukia kaakaota kummallekin.

Mutta sitten, ei hetkeäkään liian aikaisin, saapuivat valmiit, lakatut tuolit luoksemme. Minä pidän.

Kuvateksti voisi olla "se hetki, kun edellinen ateria on juuri siivottu mutta uutta ei ole ihan vielä katettu esiin". Perin harvinainen näky on noin siisti kyökin pöytä meillä.

Mutta siis tuommoiset tuolit. Tässä vielä lähempi kuva:

Nuo ovat jotenkin ryhdikkäät ja niissä on hyvä istua. Isokokoiset ja luotettavat istuimet.

Ne ostettiin tosiaan vähän heikossa kunnossa imatralaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Sitten ne hiottiin, ja jätettiin odottamaan lakkausinspiraatiota. Sitä ei koskaan tullut, lähinnä siksi, että selluloosalakalla halusin ne lakattavan ja kotioloissa sen käsittely on aika karseaa, se nimittäin haisee ja käryää ihan kamalasti.

Lopulta ulkoistin lakkaustyön luottoihmiselle, nimittäin verhoomo Suvillan Suville. Suvihan verhoili uudelleen sen meidän ihanan sinisen satujenlukemistuolin, joka esiintyy muun muassa tässä pikkukamaripostauksessa. Tai siis irrotti hellävaroen alkuperäisen kankaan, vaihtoi pölisevän oasis-sienipehmusteet uusiin ja verhoili tuolin sitten uudelleen vanhalla kankaalla. Tuolista tuli ihan täydellinen ja palvelu oli erinomaista, suosittelen Suvillaa lämpimästi verhoilu- ja nyttemmin myös lakkaushommiin!

Kaikki ei mennyt tämän lakkaushomman suhteen kuin Strömsössä. Meillä oli ostettuna Tikkurilan Dicco-lakkaa tätä operaatiota varten. Se loppui kesken. Kävi ilmi, että Diccon valmistus on lopetettu eikä sitä saanut enää mistään, ei tiskin alta tai päältä tai muualtakaan. Soittelin jo hädissäni kaikki lähiseudun rautakaupatkin läpi, mutta vedin vesiperän. Selluloosalakan valmistus soti ilmeisesti jotain direktiiviä vastaan, eikä sitä enää Tikkurilan toimesta tehty, myyty tahi markkinoitu.

Sitten onneksi löytyi Tampereelta Lakkavalmiste Oy, joka edelleen valmisti tätä kyseenalaista myrkkyä. Sieltä tilasimme joulun alla pöntöllisen, joka saapui mikkeliläiseen kaakeliliikkeeseen, josta toimitimme sen Suville, ja jonkun ajan kuluttua tuolit olivat saaneet tarpeelliset puuttuvat lakkakerrokset ylleen ja Suvi roudasi tuolit takaisin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaan helppoa ei ole perinneremontoitsijan elämä.

Niin miksi tämä kaikki vaivannäkö? Yritin ottaa kuvan tuosta vanhasta tuolista ja sen vieressä olevasta, uudesta ja modernilla lakalla lakatusta Stokken TrippTrapp -syöttötuolista, mutta ei se teesi taida tästä oikein selvitä:

Selluloosalakasta tulee ihan erilainen, eri värinenkin pinta kuin moderneista lakoista. Tuo TrippTrapp näyttää elävässä elämässä vanhan tuolin rinnalla kelmeältä ja jotenkin harmaalta, vaikka se on noin nimellisesti aivan samanlainen tuoli - koivusta valmistettu ja pintakäsittelynä lakkaus. Selluloosalakattu tuoli taas on lämpimän, vähän kellertävän sävyinen. Eikä se vanhene rumasti vaan tuo väri vain syvenee vuosien saatossa. Uudet lakat muistuttavat vanhetessaan harmaantuvaa erikeepperiä, sanoi minulle Huhdan Pekka, ja Pekka nyt on näissä asioissa yleensä oikeassa.

Iloitsen vanhoista uusista keittiön tuoleistani varsinkin joka kerta kun pyyhin niistä pienten ja isojen skläfmätassujen jälkiä ja muita ruokasuttuja, joita niihin joka päivä ilmestyy.

Ainoa miinus on se, että niitä olisi pitänyt tietenkin älytä ostaa saman tien kuusi.

Ja se, että nyt meillä on neljä tarpeetonta 50-luvun tuolia. Jos joku tarvitsee niin olkaatten yhteyksissä, ne tuolit tarvitsevat kipeästi uudet päälliskankaat ja kolme neljästä myös purkamisen ja uudelleen kasaamisen liiman kanssa. Tässä huono kuva tuoleista mielen virkistykseksi, kaksi on tummaksi petsattua ja kaksi vaaleaa: