Vanhat uudet tuolit

Vihdoinkin, vihdoinkin.

Kuten jo aiemmin kerroin, meillä oli jo alkusyksystä akuutti keittiön tuoliongelma. Mitä pidemmälle viime vuosi eteni, sen iljettävämmiksi kävivät kangaspäällysteiset keittiön tuolit ja sen nolompaa oli istuttaa vieraita rötväisille, tahraisille ja muutenkin epäilyttäville istuimille. Esikoinen vielä viimeisenä iltana viimeisteli tuhon kippaamalla kahdelle tuolille tasapuolisesti puoli mukia kaakaota kummallekin.

Mutta sitten, ei hetkeäkään liian aikaisin, saapuivat valmiit, lakatut tuolit luoksemme. Minä pidän.

Kuvateksti voisi olla "se hetki, kun edellinen ateria on juuri siivottu mutta uutta ei ole ihan vielä katettu esiin". Perin harvinainen näky on noin siisti kyökin pöytä meillä.

Mutta siis tuommoiset tuolit. Tässä vielä lähempi kuva:

Nuo ovat jotenkin ryhdikkäät ja niissä on hyvä istua. Isokokoiset ja luotettavat istuimet.

Ne ostettiin tosiaan vähän heikossa kunnossa imatralaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Sitten ne hiottiin, ja jätettiin odottamaan lakkausinspiraatiota. Sitä ei koskaan tullut, lähinnä siksi, että selluloosalakalla halusin ne lakattavan ja kotioloissa sen käsittely on aika karseaa, se nimittäin haisee ja käryää ihan kamalasti.

Lopulta ulkoistin lakkaustyön luottoihmiselle, nimittäin verhoomo Suvillan Suville. Suvihan verhoili uudelleen sen meidän ihanan sinisen satujenlukemistuolin, joka esiintyy muun muassa tässä pikkukamaripostauksessa. Tai siis irrotti hellävaroen alkuperäisen kankaan, vaihtoi pölisevän oasis-sienipehmusteet uusiin ja verhoili tuolin sitten uudelleen vanhalla kankaalla. Tuolista tuli ihan täydellinen ja palvelu oli erinomaista, suosittelen Suvillaa lämpimästi verhoilu- ja nyttemmin myös lakkaushommiin!

Kaikki ei mennyt tämän lakkaushomman suhteen kuin Strömsössä. Meillä oli ostettuna Tikkurilan Dicco-lakkaa tätä operaatiota varten. Se loppui kesken. Kävi ilmi, että Diccon valmistus on lopetettu eikä sitä saanut enää mistään, ei tiskin alta tai päältä tai muualtakaan. Soittelin jo hädissäni kaikki lähiseudun rautakaupatkin läpi, mutta vedin vesiperän. Selluloosalakan valmistus soti ilmeisesti jotain direktiiviä vastaan, eikä sitä enää Tikkurilan toimesta tehty, myyty tahi markkinoitu.

Sitten onneksi löytyi Tampereelta Lakkavalmiste Oy, joka edelleen valmisti tätä kyseenalaista myrkkyä. Sieltä tilasimme joulun alla pöntöllisen, joka saapui mikkeliläiseen kaakeliliikkeeseen, josta toimitimme sen Suville, ja jonkun ajan kuluttua tuolit olivat saaneet tarpeelliset puuttuvat lakkakerrokset ylleen ja Suvi roudasi tuolit takaisin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaan helppoa ei ole perinneremontoitsijan elämä.

Niin miksi tämä kaikki vaivannäkö? Yritin ottaa kuvan tuosta vanhasta tuolista ja sen vieressä olevasta, uudesta ja modernilla lakalla lakatusta Stokken TrippTrapp -syöttötuolista, mutta ei se teesi taida tästä oikein selvitä:

Selluloosalakasta tulee ihan erilainen, eri värinenkin pinta kuin moderneista lakoista. Tuo TrippTrapp näyttää elävässä elämässä vanhan tuolin rinnalla kelmeältä ja jotenkin harmaalta, vaikka se on noin nimellisesti aivan samanlainen tuoli - koivusta valmistettu ja pintakäsittelynä lakkaus. Selluloosalakattu tuoli taas on lämpimän, vähän kellertävän sävyinen. Eikä se vanhene rumasti vaan tuo väri vain syvenee vuosien saatossa. Uudet lakat muistuttavat vanhetessaan harmaantuvaa erikeepperiä, sanoi minulle Huhdan Pekka, ja Pekka nyt on näissä asioissa yleensä oikeassa.

Iloitsen vanhoista uusista keittiön tuoleistani varsinkin joka kerta kun pyyhin niistä pienten ja isojen skläfmätassujen jälkiä ja muita ruokasuttuja, joita niihin joka päivä ilmestyy.

Ainoa miinus on se, että niitä olisi pitänyt tietenkin älytä ostaa saman tien kuusi.

Ja se, että nyt meillä on neljä tarpeetonta 50-luvun tuolia. Jos joku tarvitsee niin olkaatten yhteyksissä, ne tuolit tarvitsevat kipeästi uudet päälliskankaat ja kolme neljästä myös purkamisen ja uudelleen kasaamisen liiman kanssa. Tässä huono kuva tuoleista mielen virkistykseksi, kaksi on tummaksi petsattua ja kaksi vaaleaa: