Ikkuna-ahistus

Jos minä olisin sinä, hyvä lukija, niin klikkaisin tästä tämän postauksen taustamusiikiksi Kaksi vanhaa tukkijätkää -kappaleen. Tunnelmaltaan se sopii tämän vuodatuksen soundtrackiksi kuin nyrkki silmään.



Kerrottakoon ensin taustaksi, että tunnepitoisen suhtautumisen ikkunoihin olen perinyt suoraan mummoltani, jonka kanssa vietin lapsena paljon enemmän aikaa kuin omien vanhempieni. Kuulen vieläkin korvissani mummon "liian isot ikkunat vaihettu  pieneen mökkiin, jo on ruman näköstä" -tuomion. Mummon ikkuna-arviot ovat varmasti ensimmäistä kertaa jääneet mieleeni 80-luvulla, jolloin ne uudet, vaihdetut ikkunat olivat niitä yksiruutuisia, kapealla tuuletusikkunalla ja ritilällä varustettuja malleja. Joiden sopivuus varsinkin pieniin mökkeihin on kiistatta kyseenalainen tänäkin päivänä.

Opin siis jo lapsena, että ikkunoilla on väliä. Opin tarkkailemaan ikkunoiden nyansseja ja niiden hallitsevaa asemaa koko rakennuksen ulkonäössä. Opin, että ikkunoita ei noin vain pidä mennä sorkkimaan ja opin senkin, että asioilla kuten oikea puitejako ja mittasuhteet on hyvin paljon merkitystä.

Lienee tarpeen myös mainita, että kuusi luokkaa kansakoulua käynyt mummoni oli ammatiltaan sairaala-apulainen. Siis tuberkuloosiparantolan siivooja. Siltä arkkitehtooniselta geeeniperimäpohjalta tässä ponnistetaan.

Olen viime päivät viettänyt jopa omasta mielestäni ylireagoimisen puolelle heilahtaneen ikkuna-ahistuksen kourissa. Kaikki alkoi siitä, kun naapurin Ville tuli tässä iltana muutamana lainaamaan meiltä suodatinpussia ja kertoi ohimennen jutelleensa naapurin vanhan rouvan pojan kanssa. Poika oli kertonut, että rouvan talossa ikkunat ovat niin huonossa kunnossa että ne on päätetty vaihtaa uusiin.

Maailma ei ole enää sen jälkeen ollut entisensä.

Naapuritalo on kattoa lukuunottamatta alkuperäiskuntoinen. Siinä on viehättävät, sirot ja kapeat ikkunanpuitteet ja kiistatta vähän huonossa maalissa olevat pokat. Ja ikkunat, jotka ovat Hyvin Erikoiset: Naapurin nyt jo edesmennyt herra on tehnyt ikkunat itse siinä missä talonkin. Ja ne ovat kolmilasiset, mikä on perin harvinaista kun kyse on 50-lukulaisista alkuperäisikkunoista.

Minä olen jutellut ikkunoista ja niiden tekemisestä naapurin vanhan rouvan kanssa monia kertoja. Siitä, että hänen miehensä teki ne itse, ja että niistä tuli kolmelasiset vaikka se ei ollutkaan vielä silloin tapana. Siitäkin, että ikkunat pitäisi ehkä maalata. En koskaan oppinut tuntemaan naapurin herraa, koska hän ennätti kuolla vähän ennen kuin me muutimme Mikkeliin. Ikkunoiden - ja vanhan rouvan tarinoiden - kautta olen kuitenkin piirtänyt hänestä mielessäni kuvan.

Ja nyt ne ikkunat sitten vaihdetaan. Joihinkin tiiveihin tai pihloihin, jotka ovat tehty paskasta puutavarasta sarjatuotantona, maalattu jollain tehdastököttimaaleilla, luultavasti niihin lätkäissään vielä jotkut nurkista somasti viistotut smyygilaudat päälle. 20 vuoden päästä ne ovat entiset, ja sitten ne vaihdetaan uuteen. 20 vuoden päästä ne vanhat ikkunat olisivat 80 vuotta vanhat ja jatkaisivat elämäänsä eteenpäin - siis jos ne nyt kunnostettaisiin.

Mutta niitä ei kunnosteta. Ne on päätetty uusia.

Kyseenalaisen kylähullun maineen uhallakin soitin naapurin rouvan pojalle. Koska päätös oli jo tehty, uskaltauduin kysymään, saisinko vanhat ikkunat sitten kun ne vaihdetaan. Kuulemma saisin. Epäilen, että ikkunafirma ei kuitenkaan ole suosiollinen sille, että vanhat ikkunat purettaisiin niin että karmit säästyisivät. Ja mitä tekee karmittomilla ikkunanpokilla, ei mitään. Mikä ylipäänsä on niiden ikkunoiden arvo irrotettuna omasta talostaan, eipä kai kummoisempi.

Olen ärtynyt - koska joudun vastedes katselemaan jotain hirviöikkunoita kamalilla leveillä smyygilaudoilla joka kerta kun kodistani ulos astun. Olen surullinen - koska minusta tuntuu pahalta, että niiden ikkunoiden arvoa eivät näe ihmiset, joilla kuitenkin on ollut joku side myös niiden tekijään, ei pelkästään itse ikkunoihin. Olen jotenkin lamaannuksissani - koska tuntuu niin hölmöltä ja turhalta tämä kaikki oma vaahtoaminen rakennusperinnöstä ja sen arvostamisesta, kun koko muu maailma vaihtaa surutta ikkunoita, ovia, kattoja ja ulkovuorauksia uusiin, vaikka vanhat olisivat kauniimpia, laadukkaampia ja niihin taloihin paljon, paljon paremmin sopivia kuin uudet.

Eräs toveri rintamamiestalofoorumilla, hän, jonka talon ylijäämäpurua on meidän vintin superloninpalasista tyhjennetyissä purukoteloissa, kehotti suhtautumaan asiaan kapitalistis-positiivisesti: mitä vähemmän alkuperäisiä ikkunoita paikkakunnalla on jäljellä, sen arvokkaampia ovat omat alkuperäiset ikkunani. Minä todella toivon, että asia on näin ja 20 vuoden päästä niitä paskoja tiivejä ja pihloja kärrätään kiroillen kaatopaikalle. Niin tulee käymään, koska ei niitä ole tehty kestämään kuin se 20 vuotta, jos sitäkään.

En lopulta edes tiedä, miksi tämä asia on niin kovasti minua koskettanut. Ehkä siksi, että ne uudet ikkunat vaan ovat todella rumia, tökerön ja viimeistelemättömän ja rintamamiestaloihin aina ja joka tapauksessa liian raskaan näköisiä, olivat ne sitten samalla tai eri puitejaolla tehtyjä kuin alkuperäiset. Ehkä siksi, että minua ahdistaa se, mikseivät ihmiset näe että näissä uusimishommissa tuhoutuu jotain sellaista, jota on enää hyvin vähän jäljellä. Ehkä siksi, että ylipäänsä tämä pois heittämisen ja vanhan uudella korvaamisen kulttuuri on ahdistavaa. Ehkä siksi, että minua korpeaa ihan suunnattomasti se, että ikkunafirmat myyvät kymmenillä tuhansilla euroilla tavaraa, joka ei laadullisesti vastaa edes murto-osaa hinnasta. Ehkä siksi, että kaikki kuitenkin uskovat niitä ikkunafirmoja kun ne keisarin uusien vaatteiden tavoin vannovat, että uusissa ikkunoissa piilee onni ja autuus. Uskoisivat edes Tekniikan maailman rakennusmaailmaa, joka toteaa tässä ikkunavertailulyhennelmässäkin, että markkinoilla on edelleen paljon luvattoman huonolaatuisia ikkunoita.

Siteeraanpa vielä Ikkunakirjan kirjoittaneita Juulia Mikkolaa ja Netta Böökiä:

"Ikkunoiden uusimista suositellaan edelleen yksinomaan iän perusteella, koska ajatellaan, että vanha on huonompi kuin uusi. Ikkunoiden korkeaa ikää ei kuitenkaan tulisi pitää perusteena vaihtamiselle vaan päinvastoin säilyttämiselle: mitä vanhemmasta ikkunasta on kyse, sitä suuremmalla syyllä se tulee säilyttää. Vanhojen ikkunoiden hyvästä laadusta on todisteena kolmatta sataa vuotta vanhoja puuikkunoita, jotka ovat edelleen käytössä. Monilla vain kymmenen vuotta vanhoilla ikkunoilla on elinikää jäljellä vain toiset kymmenen vuotta." 

Minulle on tullut tästä ikkuna-asiasta jotenkin sellainen maailmastavetäytymisolo. Että en halua enää kirjoittaa rintamamiestalofoorumille ja paasata perinnerakentamisen puolesta, enkä halua enää edes kirjoittaa tätä blogia ja mainostaa täällä niitä samoja asioita. Mitä väliä, kun peli on jo kuitenkin menetetty. Kaikki vanha tuhotaan surutta, mistään mitään piittaamatta. Linnoittaudun siis kotiini, tänne omaan jälleenrakennuskauden mausoleumiini, silittelemään kauniita, sopusuhtaisia, arvokkaita ja hienosti kunnostettuja ikkunanpokiani ja ajattelemaan synkeitä ajatuksia ympäröivästä maailmasta.

Plääh.