Riskinottoa

Olen miettinyt koko illan, mitä tekisin. Jättäisinkö tämän päivän raportoimatta blogiin, säästelisinkö myöhemmäksi. Pitäisi kirjoittaa tarinaan ne välistä puuttuvat luvutkin. Taikauskoinen kauhu valtaa mielen - jos nyt menen liikaa toitottamaan hyvää tuuriamme, kaikki voikin mennä kertalaakista pieleen.

Mutta no. Uskallan nyt kuitenkin ottaa riskin, ja julkaista kuvan siitä, mikä meitä odotti kun tänään palasimme töistä kotiin.

Kyllä, se on meidän talo. Ja kyllä, kuten kuvasta näkyy, siitä on poistettu aika paljon maalia - aamulla töihin lähtiessä kaikki maali oli vielä talon seinässä kiinni. Ja kyllä, luitte oikein - me olimme töissä, ja tämä kaikki tapahtui poissaollessamme.

Tässähän kävi siis niin, että epäonnisen sooda- ja lasinpuhalluskokeen jälkeen kaivoimme samana iltana autotallista viiden litran tonkan blogin kautta useitakin suosituksia saanutta ja Antiikkiverstas Wilmasta koekäyttöön tilattua Fluxaf Pro -nimistä maalinpoistoainetta. Puoliso suti ainetta masennuksen vallassa testiseinään ja puolen tunnin kuluttua kokeili pintaa skraballa.

Ja katso, maali irtosi. Kaikki lateksi lähti irti kevyesti supertylsällä kaapimella työntämällä. Minulle ei sattunut käteen muuta työvälinettä siihen hätään kuin kittilasta, mutta silläkin maali lähti kuin leikiten. "Kato, kato!", "Kato, tästäkin irtoaa!" -hihkunta kaikui alkukevään illassa.

Ja sitten soitimme uudelleen pintakäsittelijöiden opettajalle, joka sanoi, että testituloksemme olivat riittävän luotettavia siihen, että hän uskaltaisi ohjelmoida talon kuorinnan muutaman opiskelijan porukalle vielä tänä keväänä. Myöhemmin jengiin sovittiin liittyvän vielä yksi vastavalmistunut maalari ihan palkkatyöläisenä, joka maksua vastaan toimisi opiskelijoiden piällysmiehenä ja myös maalaisi lopulta kuoritun talon.

Maalinpoistourakka alkoi tänään siis kaiken kaikkiaan kolmen nuoren miehen voimin. Ja kuten kuvista näkyy, jälkeä tosiaan rupesi syntymään saman tien. Maaliroska onneksi näyttäisi putoavan aika tarkasti talon seinän viereen, täytyy huomisiltana suorittaa työmaasiivousta varmuuden vuoksi ettei tuo mömmö lähde tuosta enempiä leviämään.

Läheltä katsottuna työn jälki on aivan priimaa - tuo näkyvissä oleva maali on alkuperäistä öljymaalia, jonka voi tuollaisena hentoisena kerroksena aivan mainiosti jättää uuden maalikerroksen alle.

Paikoin maali oli kyllä irronnut kokonaan. Mitä pidempi vaikutusaika ja paksumpi maalinpoistoainekerros, sen helpompaa ja joutuisampaa on työskentely.

Kaksi aihetta onneen - maalinpoistoaine ja Pikä eli pintakäsittelijät. Hommasimme tuon maalinpoistoaineen lisäksi työmiehille skraboja, teloja ja suteja, telineet tulivat koulun puolesta ja niiltä yltää neljään metriin. Päätykolmiot otetaan sitten vuokrattavalla henkilönostimella.

Eikä tässä vielä kaikki. Meinasin pillahtaa ilosta itkemään kun kurkistin talon nurkan taakse - käytännössä tuossa on yhden kokonaisen seinän verran valmista jälkeä yhden vielä vähän vajaan työpäivän aikana, kun aamulla meni aikaa opastukseen, telineiden kasaamiseen ynnä muihin alkulämmittelyihin! Neljännes pystysuorasta seinäpinta-alasta siis osapuilleen valmiina.



Toki nuo nyt poistetut alueet ovat varmasti olleet ne kaikkein nopeimmat työstää, suoraa seinää suoraan maasta käsin, mutta yhtä kaikki tästä "monen kesän ikuisuusprojektista" taitaa nyt tällä menolla tulla "muutaman viikon keväthomma". En saata ihan vielä käsittää, että tämä on edes mahdollista. Toki työ tuosta hidastuun kun päästään talon toiselle puolelle, jossa pitää kikkailla autotallin luiskan montun kanssa, tai aletaan työstää räystäiden alusia. Mutta kuitenkin - kutsuisin tätä kunnioitettavaksi päivätyöksi.

Olen kokenut näissä remonttiostopalveluissa niin monta pettymystä, että en oikein vielä uskalla edes unelmoida valmiiksi maalatusta talosta. Toki noiden seinien ja räystään alusten maalaamisen jälkeenkin jää vielä ihan kiitettävästi puuhaa - ikkunoista on kunnostettu vasta pokat, karmit odottavat vielä maalausta ja osin, ainakin tippalistojen osalta, myös puukorjauksiakin. Sokkeli pitäisi myös maalata, ja sitä ennen tuo melko hurjan näköiseksi mennyt vuokralaisen porras kunnostaa tai luultavasti rakentaa kokonaan uusiksi, sen verran isoja palasia siitä tipahtelee. Ja ennen sokkelin maalaamista pitäisi miettiä, mitä tuolle yllä olevassa kuvassa näkyvän kadun puolen julkisivun vasemanpuoleisen ikkunan edustalle tehdään - siinä on kuoppa, joka kerää sulamisvesiä, ja sokkelissa on sillä kohtaa reikä, jonka paikkaaminen ei ole kokonaan poistanut pyykkituvan seinän kostumisongelmaa keväisin ja syksyisin.

Mutta että maalattu talo, voi pojat. Nuo kaikki muut hommat ovat sellaisia, että ne jollakin ulkoistusprosentilla saattaisivat valmistua jo tänä kesänä tai sitten tulevien parin kesän aikana omin voimin. Talon maalaus taas - no, lienee tarpeetonta enää edes toistella, miten ylivoimaiselta se on tuntunut. Ja nyt se näyttäisi olevan ihan realistinen, suorastaan kovaa vauhtia toteutumassa oleva saavutus, ilman mitään muuta omaa eforttia kuin kukkaron kaiveleminen. Käsittämätöntä.

Tämä kertoo ehkä eniten siitä, miten suunnattoman vaikeaa tällaiseen perinnehinkkausprojektiin on löytää tekijöitä. Meidänkin tekijämme ovat siis opiskelijoita, joille tämä maalinpoistourakka on opintoihin kuuluvaa työssäoppimista. Kun on jo ainakin kolmen vuoden ajan asennoitunut siihen, että kaikki pitää kuitenkin tehdä aina itse, ja kun itsellä on perin vähän ajallisia tai muitakaan resursseja siihen tekemiseen, on tällainen yllättävä ostopalvelu kuin taivaan lahja. Okei, talon ulkovuorauksen maalinpoisto ja uudelleenmaalaus tulevat reilusti kalliimmaksi kuin vaikkapa meidän kattoremontti - budjetti on tällä hetkellä kymppitonnin luokkaa kaikkine kuluineen, ja voin siitä kyllä esittää projektin valmistuttua blogissakin tarkan laskelman - mutta on meillä nyt ihan eri elämäntilannekin, kun molemmat olemme hienosti sanottuna koulutusta vastaavassa työssä ja nostamattomaan remonttilainaan voi suhtautua "tämähän se alkuperäinen ajatus olikin" -tyylillä. En usko, että tämän ulkoistetun projektin vuoksi tulemme menemään konkurssiin, enkä usko, että tätä helpotuksen määrää voi edes euroissa mitata.

Kunpa nyt kaikki sujuisi tämän ensimmäisen päivän lailla loppuun asti.

Pihan töitä

Meillä oli hyvin eksoottinen viikonloppu.

Lapset olivat mummon ja ukin luona yökylässä. Edellisen kerran olivat toisessa mummolassa noin vuosi sitten, kun kävimme pääkaupunkiseudulla pyhiinvaelluksella. Emme kaiketi turhan usein siis vietä lapsivapaata aikaa. Nyt vietimme, koska oli niin paljon isoja asioita agendalla.

Ja nyt, sunnuntai-iltana, on todettava, että aika paljon saa kahden pienen lapsen vanhempikaksikko aikaiseksi kun ne jättää kokonaiseksi viikonlopuksi ahertamaan. On myös todettava, että puolisoni on nero - jos emme olisi saaneet päivän varoitusajalla konevuokraamosta lainaksi etukuormaajaa, ei murto-osaakaan näistä hommista olisi valmistunut.

Agendalla oli siis alapiha, ja kuten monesti aiemmin todettua, meidän tapauksessa alapiha on vielä aika kaukana siitä tilanteesta, jossa käyskennellään puutarhassa ja mietitään korkeintaan sitä, tulisiko kukkapenkkiin lisätä vaikkapa uusi pionilajike. Konevoima oli siis enemmän kuin tarpeen.

Se agendan ensimmäinen asia oli toukokuun 9. päivänä pihaan saapuvan leikkimökkipaketin perustusten laadinta. Niitä varten piti kuoria iso alue pintamaata...

... ja keksiä sille maalle joku käyttötarkoitus. No, kun ala- ja välipihan välille oli tehty jyrkkä penger, johon tulee myöhemmin kesällä ostopalveluina hankittavat ikuiset kiviportaat, täytyi kottikärry- ynnä muuta huoltoliikennettä varten rakentaa luiska. 

Luiska sijoitettiin tuohon Paulin autotallin vierustalle, ja minä olin ajatellut sijoittaa luiskan viereen, tuohon osapuilleen etukuormaajan takaosan kohdalle ja siitä vasemmalle, tulevan hienon kasvimaani.

Se suunnitelma meni nyt kertalaakista uusiksi, sillä...

...kun rupesimme mylläämään pihaa, tajusimme maan olevan tuosta Paulin autotallin seinustalta vielä aivan jäässä. Mikä johti ensinnäkin siihen, että kun se nyt kevään lämpimimpien päivien ansiosta alkoi sulaa, muuttui pihamaa etukuormaajan alla velliksi. Ja lisäksi se johti siihen, että olen aivan hukassa kasvimaa-ajatusteni kanssa - tajusin siis vasta nyt, että autotallin seinä varjostaa pihaa niin paljon, ja aurinkokin paistaa tuohon kohtaan vain aamupäivisin, että tuo kolkka on varmasti alapihan kylmin paikka. Se ei ole optimaalinen sijainti kasvimaalle, semminkin kun pihan toisella laidalla on jo aivan sulaa.

Että nyt sitten pohtimaan pihasuunnitelmia uusiksi. Hyvä että selkisi sentään tässä vaiheessa tuokin mikroilmastollinen olosuhde. Toistaiseksi voitolla uudeksi kasvimaan paikaksi on tuo alla olevassa kuvassa näkyvä pihan vasemman laidan nurkka omenapuun takana. Mene tiedä.

Kuvassa näkyy myös pääsyy siihen, miksi tuo etukuormaaja päätettiin ottaa vuokralle. Kuvassa ei näy, että viime talvena pihaan tuoduista nurmimullista oli vielä noin puolet kuorma-auton lavallista eli seitsemisen kuutiota levitettävänä. Minulla ei ole todistusaineistoa, mutta mitään noista kolmesta kasasta ei ole enää pihalla - jee!

Ihan ensin piti kuitenkin siirtää koneen alta turvaan kolme syksyisestä pihamylläyksestä kuin ihmeen kaupalla selvinnyttä sankaria...

...jotka pääsivät turvaan etupihan kukkapenkkiin. Anopin ensimmäisenä kesänä pihalle tuomat keltapäivänliljat, jotka epäortodoksisesti vielä jaoin kuudeksi kappaleeksi - olen muistaakseni jostain lukenut, että päivänliljat nököttäisivät mieluiten paikallaan ja että alkukesästä kukkivat kukat pitäisi ylipäänsä jakaa ja siirtää syksyllä ja syyskesällä kukkivat keväällä. No, katsotaan miten käy - etukuormaajan alla olisi käynyt luultavasti kuitenkin huonommin.

Päivänliljojen pelastamisen lisäksi myös yksi ikuisuusprojekti saatiin päätökseen - alapihan keskellä on törröttänyt aikoja sitten kuivuneen ja lapsiturvallisuussyistä kellarin pyykkituvan kaivuujätteellä täytetyn kaivon rengas. Se irtosi helposti etukuormaajan avustuksella ja pääsi heti toimimaan yhdistettyna kuntoiluvälineenä ja puutarhajyränä, jolla muotoillun rinteen sai näppärästi jyrättyä riittävän tiiviiksi koneella ajeluun. Kaivonrenkaasta tulee parsapenkki sitten kun sille kasvimaalle löytyy paikka...

Meillä oli myös lainassa puutarhajyrsin. Siinä vasta metka peli. Ajattelin, että sen perässä voisi kävellä kuin ruohonleikkurin, mutta maan muokkauksen ei kai pidäkään olla liian helppoa - aikamoista taistelua oli myös jyrsimen kanssa maan kääntäminen. Käytimme jyrsintä kaivetun leikkimökkimontun pohjalla niin, että viettävästä maasta sai murumaisen ja helpommin muotoiltavan mökin perustusten saamiseksi vaateriin.

Seuraava pikkuinen arkihaaste oli nimeltään kolme kuutiota sepeliä penkereen päällä. Ne piti saada jotenkin siirrettyä monttuun, ja sitä varten olisi pienoiskaivinkone ollut omiaan. Sepeli ei oikein liikkunut etukuormaajan kauhalla, joten käytimme konetta vain sepelilastin siirtelyyn ja lapioimme kasasta käsipelillä sepelilastin koneen kauhaan. Siinä sai myös mukavasti lihaskuntotreeniä.

Söpö pikku kuormaaja ei ollut moksiskaan pihan jyrkistä luiskista.

Lopulta leikkimökin vaatimattomat pikku perustukset olivat valmiit. Tässä nyt jäi dokumentoimatta se työvaihe, että sepelien alla on vielä varmuuden vuoksi routaeristeet. Jossain vaiheessa projektia tuli kiistatta mieleen, että leikkimökki - vaikka vähän isompikin - saattaisi tulla toimeen vähän vähemmänkin jykevillä perustuksilla, mutta perustettiin nyt kunnolla kun kerran perustamaan ryhdyttiin. Jospa mökki seisoisi sitten suorana ainakin niin kauan kuin meillä sille tarvetta on.

Tuohon päälle tulee siis vielä  betonilaatat ja leca-harkot, joiden päälle mökki rakennetaan.

Tähän asti pääsimme lauantaina. Sunnuntai meni sitten pengerrysten parissa, mutta taidanpa kirjoittaa siitä asiasta ihan oman jutun.

Puh pah pelistä pois

Palatkaamme taas tämän kevään ikuisuusasiaan nimeltä kuinka kuoria lateksi rintamamiestalon seinästä.

Tarinan edelliset osat voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Minä, kuten niin moni muukin tämän samaisen lateksoidun taloprobleeman äärellä oleva kiinteistönomistaja, olen kahlannut netistä aika paljon informaatiota kaikenlaisten kätevien puhallustoimenpiteiden sopivuudesta käsillä olevan ongelman ratkaisemiseksi. Museovirasto ei suosita mitään puhaltamista, hiekkapuhallus taitaa olla jo yleisen mielipiteenkin mukaan vähän turhan järeä konsti puuverhoukselle - ainakin jos sitä puuverhousta on tarkoitus jollain tavalla säästellä jälkipolville - ja soodapuhaltajat kehuvat estottomasti niin kirjallisessa kuin videomuodossa omia palveluksiaan kaikille kuviteltavissa oleville pinnoille.

Meillä tosiaan kävi soodapuhaltaja toteamassa, että se homma ei toimi. Toiselta firmalta nimeltä Saimaan soodapuhallus olimme saaneet puhelimessa arvion, että soodalla ei tosiaan kannattaisi lähteä edes yrittämään paksua lateksikerrosta, mutta lasimurskalla puhaltaminen voisi toimia.

Ja tämä firma tarjosi myös ilmaisen koeajon, jonka toki otimme mielellämme vastaan. Saapui ystävällinen sooda/lasimurskapuhaltaja, saapui yllä mainittu auto ja alla mainittu pömpeli.

Pömpeliin kaadettiin lasimurskaa ja auton perässä kulkenut kompura alkoi hurisemaan. Minä olin tulisilla hiilillä Peltoreilla varustettujen lasten kanssa turvaetäisyyden päässä ja toivoin, että voiku voiku voiku...

Mutta lopputulos oli noin vartin hurinan päästä sittenkin pelkkä eiku. Ja ihan äkkiä en muista, milloin olisin edellisen kerran ollut niin pettynyt kuin lasimurskapuhalluskokeen päätyttyä kirvelevään tappioon. (Tässä alla olevassa kuvassa on lasimurska kerrostunut sen uuden salaattilavan päälle.)

Näitä puhallusjuttuja tosiaan tunnutaan markkinoivan aika aukottomina menetelminä ja siksi kai minäkin olin niin toiveikas. Noin ihan peruskoulufysiikalla ajatellen voisi kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että tuollainen mekaaniseen kulutukseen perustuva toimenpide riippuu aika paljon siitä, mitä pintaa kulutetaan. Ja jos nyt yhtään on lateksia yrittänyt miltään pinnalta poistaa, voi todeta, että aika veemäistä se venyvä ja paukkuva ja paksu ja nahkea kerrostuma on irrotella, millä tahansa menetelmällä.

Meidän talon osalta siis tuolla lasinpuhallusmenetelmällä maali ei hellävaraisesti yrittämällä vaan yksinkertaisesti lähtenyt irti. Soodapuhallus on vielä hellävaraisempi, eli puhaltajan mukaan sillä ei olisi tullut edes tämänmoista jälkeä.

Kun sitten maali on jostain kohtaa tiukasti kiinni ja jostain kohtaa ei ollenkaan, haukkaa lasimurska sitä paljasta puuta tietysti ihan eri tavalla - siitä näkyy jälkiä tämän alla olevan kuvan vasemmassa alareunassa. 

Kun puhallukseen lisättiin tehoja, rupesi kyllä maali kiistatta irtoamaan. Mutta samalla rupesi irtoamaan myös puu. Tästä alta näkynee hyvin, miten pehmeä kevätpuu on lähtenyt irti lasimurskan mukana ja kovempi kesäpuu jäänyt jäljelle. Seinä oli testilaudan osalta siis jos ei nyt ihan yhtä hurja kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä niin ei paljon muutakaan. 

Tässä tuo maalinpoiston tekemä raidoitus näkyy ehkä kaikkein selvimmin, vaikka kuvasta ei kolmiulotteisuus juuri käykään ilmi.

Puhaltaja otti tässä vaiheessa Ebola-virustorjujan näköiset työvarusteensa pois yltään ja totesi, että teidän talon ulkoverhous on niin hyvässä kunnossa että hän ei kyllä rupeaisi sitä tällä tavalla enempiä raapimaan. Jäimme vielä pitkäksi aikaa jutustelemaan puhaltajan kanssa ja tämä osoittautui aivan oivalliseksi hepuksi, suorastaan perinnerakentajan parhaaksi ystäväksi. Kovasti pahoiteltiin puolin ja toisin ettei saatu yhteistä urakkaa aikaan ja puhaltaja vielä pyysi, että ilmoittaisimme, millä konstilla lateksi lopulta irtosi seinästä. Kuulemma mikä tahansa öljymaali tai kuultava puunsuoja tai muu vastaava pintakäsittelyaine olisi lähtenyt helposti ja vaivatta, mutta lateksiin ei oikein tahdo purra mikään. Greit.

Mieliala oli kyllä kiistatta aika pakkasella, kun puhallusauto ajoi pois pihasta. Mietimme, että nyt alkaa olla se aika, jolloin otetaan vain lusikka kauniiseen käteen ja todetaan, että mitään helppoa ja nopeaa konstia ei ole olemassa. Talo pitää tosiaan raapia käsipelissä esiin sen turkasen lateksikerrostuman alta, ja sille urakalle ei löydy ketään maksullistakaan tekijää.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aika monta ulkoverhousta nähnyt puhallusasiantuntija oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen ulkoverhous on kaiken sen vaivan ja säilyttämisen arvoinen. Lisäksi tämä kokemus tietysti vahvisti omaa kyynistä suhtautumista markkinointiin - niin monta "soodapuhallus ratkaisee kaikki ongelmasi" -tyyppistä maalinpoistomainosta on eteen parin viime vuoden aikana sattunut. Tosiasiassa ne talot, joiden maalinpoistossa nuo puhallusmenetelmät ovat mahdollisia käyttää, ovat ilmeisesti todella harvassa.

Summa summarum, vinkiksi muille sanoisin tästä viisastuneena sen, että kannattaa asioida vain sellaisten puhallusfirmojen kanssa, jotka suostuvat tekemään kotikäyntejä ja testaamaan, miten oman talon seinästä maali lähtee irtoamaan. Meidän tapauksessamme tämä kotikäynti oli ihan ilmainen, josta olemme Saimaan soodapuhallukselle kiitollisia.

Mutta maalinpoistotarina ei pääty tähän... Lisää ensi kerralla.