Vanhat uudet tuolit

Vihdoinkin, vihdoinkin.

Kuten jo aiemmin kerroin, meillä oli jo alkusyksystä akuutti keittiön tuoliongelma. Mitä pidemmälle viime vuosi eteni, sen iljettävämmiksi kävivät kangaspäällysteiset keittiön tuolit ja sen nolompaa oli istuttaa vieraita rötväisille, tahraisille ja muutenkin epäilyttäville istuimille. Esikoinen vielä viimeisenä iltana viimeisteli tuhon kippaamalla kahdelle tuolille tasapuolisesti puoli mukia kaakaota kummallekin.

Mutta sitten, ei hetkeäkään liian aikaisin, saapuivat valmiit, lakatut tuolit luoksemme. Minä pidän.

Kuvateksti voisi olla "se hetki, kun edellinen ateria on juuri siivottu mutta uutta ei ole ihan vielä katettu esiin". Perin harvinainen näky on noin siisti kyökin pöytä meillä.

Mutta siis tuommoiset tuolit. Tässä vielä lähempi kuva:

Nuo ovat jotenkin ryhdikkäät ja niissä on hyvä istua. Isokokoiset ja luotettavat istuimet.

Ne ostettiin tosiaan vähän heikossa kunnossa imatralaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Sitten ne hiottiin, ja jätettiin odottamaan lakkausinspiraatiota. Sitä ei koskaan tullut, lähinnä siksi, että selluloosalakalla halusin ne lakattavan ja kotioloissa sen käsittely on aika karseaa, se nimittäin haisee ja käryää ihan kamalasti.

Lopulta ulkoistin lakkaustyön luottoihmiselle, nimittäin verhoomo Suvillan Suville. Suvihan verhoili uudelleen sen meidän ihanan sinisen satujenlukemistuolin, joka esiintyy muun muassa tässä pikkukamaripostauksessa. Tai siis irrotti hellävaroen alkuperäisen kankaan, vaihtoi pölisevän oasis-sienipehmusteet uusiin ja verhoili tuolin sitten uudelleen vanhalla kankaalla. Tuolista tuli ihan täydellinen ja palvelu oli erinomaista, suosittelen Suvillaa lämpimästi verhoilu- ja nyttemmin myös lakkaushommiin!

Kaikki ei mennyt tämän lakkaushomman suhteen kuin Strömsössä. Meillä oli ostettuna Tikkurilan Dicco-lakkaa tätä operaatiota varten. Se loppui kesken. Kävi ilmi, että Diccon valmistus on lopetettu eikä sitä saanut enää mistään, ei tiskin alta tai päältä tai muualtakaan. Soittelin jo hädissäni kaikki lähiseudun rautakaupatkin läpi, mutta vedin vesiperän. Selluloosalakan valmistus soti ilmeisesti jotain direktiiviä vastaan, eikä sitä enää Tikkurilan toimesta tehty, myyty tahi markkinoitu.

Sitten onneksi löytyi Tampereelta Lakkavalmiste Oy, joka edelleen valmisti tätä kyseenalaista myrkkyä. Sieltä tilasimme joulun alla pöntöllisen, joka saapui mikkeliläiseen kaakeliliikkeeseen, josta toimitimme sen Suville, ja jonkun ajan kuluttua tuolit olivat saaneet tarpeelliset puuttuvat lakkakerrokset ylleen ja Suvi roudasi tuolit takaisin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaan helppoa ei ole perinneremontoitsijan elämä.

Niin miksi tämä kaikki vaivannäkö? Yritin ottaa kuvan tuosta vanhasta tuolista ja sen vieressä olevasta, uudesta ja modernilla lakalla lakatusta Stokken TrippTrapp -syöttötuolista, mutta ei se teesi taida tästä oikein selvitä:

Selluloosalakasta tulee ihan erilainen, eri värinenkin pinta kuin moderneista lakoista. Tuo TrippTrapp näyttää elävässä elämässä vanhan tuolin rinnalla kelmeältä ja jotenkin harmaalta, vaikka se on noin nimellisesti aivan samanlainen tuoli - koivusta valmistettu ja pintakäsittelynä lakkaus. Selluloosalakattu tuoli taas on lämpimän, vähän kellertävän sävyinen. Eikä se vanhene rumasti vaan tuo väri vain syvenee vuosien saatossa. Uudet lakat muistuttavat vanhetessaan harmaantuvaa erikeepperiä, sanoi minulle Huhdan Pekka, ja Pekka nyt on näissä asioissa yleensä oikeassa.

Iloitsen vanhoista uusista keittiön tuoleistani varsinkin joka kerta kun pyyhin niistä pienten ja isojen skläfmätassujen jälkiä ja muita ruokasuttuja, joita niihin joka päivä ilmestyy.

Ainoa miinus on se, että niitä olisi pitänyt tietenkin älytä ostaa saman tien kuusi.

Ja se, että nyt meillä on neljä tarpeetonta 50-luvun tuolia. Jos joku tarvitsee niin olkaatten yhteyksissä, ne tuolit tarvitsevat kipeästi uudet päälliskankaat ja kolme neljästä myös purkamisen ja uudelleen kasaamisen liiman kanssa. Tässä huono kuva tuoleista mielen virkistykseksi, kaksi on tummaksi petsattua ja kaksi vaaleaa:

Sähkö on rumaa

Tämän totesin jo kellarin osalta, nyt se rumuus valtaa alaa myös asuintiloissa.

Sähkömiehemme, tuo hivenen ennalta-arvaamaton mutta silti niin rakastettava hahmo, saapui tämän viikon tiistaina ovellemme vähän kuin faksi muinoin Anneli Jäätteenmäelle. Mikäs siinä, isäntäväki oli vielä pyjamissa ja puurotouhuissa mutta ainahan meille yksi sähkäri mahtuu.

Sähkäri, joka on siis niin tajunnu, oli pyytämättä mutta ei sentään yllätyksenä mittatilaustilannut meille uuden sähkökaapin, joka majoittui tuolla tavalla tuohon keittiön oven päälle.

Mittatilaustyö siksi, että tuo vanha (kohta) muinaismuisto jää tuohon paikoilleen. Kun kerran museoidaan niin museoidaan sitten kunnolla.

Uusi on tietysti susiruma, mutta tulee siihen tuo tuommoinen kansi päälle. Aiomme maalata sen vielä samalla vaaleankeltaisella kuin eteisen seinä, eiköhän tuo sillä maastoudu. Kauempaa eteiskäytävästä näkymä on tällainen:

Ehkä tuon nyt kestää. Siitä ilosta, että voi taas käyttää yhtä aikaa pesukonetta ja kuivuria ja kytkeä MLP:n sähkövastuksenkin päälle.

Huomatkaa kuvassa näkyvä, melko mahtava ovikellomme. Sen muodostaa tuo hopean värinen kello ja sen alapuolella oleva suorakulmion muotoinen kappale, joka kätkee sisäänsä sellaisen vanhan mallisen, ison, litteän pariston. Sellaisen, mitä käytettiin tämän mallisissa taskulampuissa. (Linkki vie Aika Eilinen -nettisivuille, joilla on hauskoja kuvia joista ainakin minulle tulee lapsuus mieleen. Olen niin vanha.)

Muuten hyvä ovikello, mutta se ulkona oleva painike on piilotettu niin hyvään paikkaan että yleensä jokainen ensikertalainen kävijä soittaa saavuttuaan puhelimella "Tuota, olen nyt tässä pihalla ja yritin koputella ovea..." -puhelun. Koputtelu ei kuulu sisälle, koska ulommaisen oven ja sisätilan välissä on vielä tuulikaappi kaksine ovineen. Tiedoksi siis, että jos tulet joskus meillä käymään niin ovikello löytyy oikealta eli saranapuolelta, siitä lyhyemmän henkilön silmän korkeudelta. 

Naapurin mattokutomo

Vaikka naapurusto on viime aikoina aiheuttanut myös ennennäkemätöntä ahistusta, on silti todettava että näissä naapuriasioissa olemme ja tulemme luultavasti aina olemaankin reilusti plussan puolella. Siitä saamme kiittää noita tien toisella puolella asuvia, öö, miten sen nyt kauniisti sanoisi, silleen oikein mukavalla tavalla kreisejä naapureitamme, joiden kanssa olemme ystävystyneet melkein heti tähän muuttaessamme.

Tänään sain siivotessani idean, johon liittyy läheisesti naapurin frouva. Olen joskus aiemminkin muistaakseni valitellut sitä, miten hankalaa välillä on asua kodissa, jossa melkein kaikki tavarat ovat vanhoja eivätkä ainakaan kaupasta ostettuja. Jos tarvitaan sanotaan nyt vaikka uusi kylpyhuoneen matto, ei voi vain marssia Ikeaan tai muuhun vastaavaan liikelaitokseen ja ostaa sieltä mieleistä mattoa, koska se näyttäisi kuitenkin jotenkin epämääräisen väärältä kaikkien mummolan mööpeleitten ja perintöräsymattojen keskellä. (Tai voi yrittää marssia. Ja todeta vasta sitten, että ei voi.)

Tämä esimerkki liittyy oikeaan elämään siten, että dilemma nimeltä vessan matto on todellinen. Meillä on nyt vessassa vihreä-valko-punaraidallinen kirpputorimatto, joka ei mitenkään istu vessaremontin jälkeen koittavaan puna-musta-harmaaseen tyylikkyyteen. Ja olen yrittänyt etsiä sopivaa uutta mattoa sieltä sun täältä, päätyen kuitenkin aina kaikkien tarjokkaiden kohdalla siihen että ei tämä vaan jotenkin sovi meidän vessaan.

Tänään siivosin. Ja kun nostin lattialta puistelemista varten keinutuolin alla olevaa, tämän samaisen naapurin mattokutomon valmistamaa harmaata, virkattua mattoa, sain idean. (Tuo matto on ihana. Se on kaunis ja kiva ja ihan täydellisen kokoinen ja mallinen ainakin tuon meidän nakkilalaisen kiikkustuolin alle.)

Tuossahan se on, täydellinen matto meidän viiskytlukulaisesti retroilevaan pikkuvessaan. Ehkä räväkän punainen tai suorastaan musta väri ja pikkuisen pienempi koko, niin eipä sopivampaa enää voisi olla.

Piti äkkiä ottaa puhelin käteen ja tekstiviestittää naapurin mattokutomolle nöyrä pyyntö ottaa vastaan tilaustyö. Pyyntöön vastattiin onneksi myönteisesti, ja sain vieläpä mahtavan hyvän linkkivinkin: Netissä on sellainen lankatavaratalo kuin Kauhavan Kangasaitta, ja Kauhavan Kangasaitan sivuilla on mahtava kokoelma tuollaisten virkattujen mattojen ohjeita. (Tuo meidän keinutuolin alusmatto taitaa olla Juhannusruusu nimeltään.)

On siellä kyllä pilvin pimein myös muiden aivan ihanien, perinteisten mattojen ohjeita. Ja muidenkin käsitöiden. Joskus sapettaa suunnattomasti olla tällainen onneton tumpelo jolla on neljä peukaloa keskellä kämmentä. Puolisokin on sattunut vielä tuollainen renessanssi-ihminen, se saumuroi esikoiselle viime viikolla housut. (!!!)

Pienikokoinen Paula-matto tai Tähti-matto istuisivat luultavasti meidän huussiin oikein mainiosti. Täytyy vielä käydä paikallisessa kahvila-käsityöpuodissa nimeltä Wanha Talo, ja fiilistellä siellä oikeaa väriä ja sävyä mattoon. Sitten vain kuteet kassiin ja tilaustyö kadun yli naapuriin. Kätevää ja käytännöllistä.

Taas yksi vessaremonttipulma ratkaistu optimaalisella tavalla. Enää ratkaisematta seinien ja lattialistojen väri ynnä se, miten vauvaperhe elää monta viikkoa ilman vettä ja vessaa muualla kuin kellarissa.  

8.00.58

Tämä ei ole remonttia, ei edes sen suunnittelua, eikä paasausta jälleenrakennuskauden ylivertaisten rakenneratkaisujen säilyttämisestä.

(Tältä näyttää mies, joka on aloittanut liian myöhään katsomaan neuvostoliittolaista taide-elokuvaa ja laulanut sen päättymisen jälkeen vaimon kanssa Leevi And the Leavings -karaokea keskellä yötä...)

(Tältä näyttää isä, jonka vauva on herännyt ilosta huutaen ja hihkuen kello kuusi aamulla...)

(Tältä näyttää sekalainen aamiaispöytä ja joku ei ole syönyt puuroaan...)

(Tältä näyttää "Suljen ihanan soittorasian" esikoisen esittämänä...)

Loppujen lopuksi, tämä on elämää. Tämmöistä se meillä oli eräänä tammikuisena aamuna vuonna 2013. Julkaisen, että muistaisin. Otsikkoon on tietenkin idea varastettu Juicen kappaleesta 3.30.

(Tältä näyttää mies, jonka jälkikasvulla on neljä ja puoli tuntia päiväuniaikaan.)

Ikkuna-ahistus

Jos minä olisin sinä, hyvä lukija, niin klikkaisin tästä tämän postauksen taustamusiikiksi Kaksi vanhaa tukkijätkää -kappaleen. Tunnelmaltaan se sopii tämän vuodatuksen soundtrackiksi kuin nyrkki silmään.



Kerrottakoon ensin taustaksi, että tunnepitoisen suhtautumisen ikkunoihin olen perinyt suoraan mummoltani, jonka kanssa vietin lapsena paljon enemmän aikaa kuin omien vanhempieni. Kuulen vieläkin korvissani mummon "liian isot ikkunat vaihettu  pieneen mökkiin, jo on ruman näköstä" -tuomion. Mummon ikkuna-arviot ovat varmasti ensimmäistä kertaa jääneet mieleeni 80-luvulla, jolloin ne uudet, vaihdetut ikkunat olivat niitä yksiruutuisia, kapealla tuuletusikkunalla ja ritilällä varustettuja malleja. Joiden sopivuus varsinkin pieniin mökkeihin on kiistatta kyseenalainen tänäkin päivänä.

Opin siis jo lapsena, että ikkunoilla on väliä. Opin tarkkailemaan ikkunoiden nyansseja ja niiden hallitsevaa asemaa koko rakennuksen ulkonäössä. Opin, että ikkunoita ei noin vain pidä mennä sorkkimaan ja opin senkin, että asioilla kuten oikea puitejako ja mittasuhteet on hyvin paljon merkitystä.

Lienee tarpeen myös mainita, että kuusi luokkaa kansakoulua käynyt mummoni oli ammatiltaan sairaala-apulainen. Siis tuberkuloosiparantolan siivooja. Siltä arkkitehtooniselta geeeniperimäpohjalta tässä ponnistetaan.

Olen viime päivät viettänyt jopa omasta mielestäni ylireagoimisen puolelle heilahtaneen ikkuna-ahistuksen kourissa. Kaikki alkoi siitä, kun naapurin Ville tuli tässä iltana muutamana lainaamaan meiltä suodatinpussia ja kertoi ohimennen jutelleensa naapurin vanhan rouvan pojan kanssa. Poika oli kertonut, että rouvan talossa ikkunat ovat niin huonossa kunnossa että ne on päätetty vaihtaa uusiin.

Maailma ei ole enää sen jälkeen ollut entisensä.

Naapuritalo on kattoa lukuunottamatta alkuperäiskuntoinen. Siinä on viehättävät, sirot ja kapeat ikkunanpuitteet ja kiistatta vähän huonossa maalissa olevat pokat. Ja ikkunat, jotka ovat Hyvin Erikoiset: Naapurin nyt jo edesmennyt herra on tehnyt ikkunat itse siinä missä talonkin. Ja ne ovat kolmilasiset, mikä on perin harvinaista kun kyse on 50-lukulaisista alkuperäisikkunoista.

Minä olen jutellut ikkunoista ja niiden tekemisestä naapurin vanhan rouvan kanssa monia kertoja. Siitä, että hänen miehensä teki ne itse, ja että niistä tuli kolmelasiset vaikka se ei ollutkaan vielä silloin tapana. Siitäkin, että ikkunat pitäisi ehkä maalata. En koskaan oppinut tuntemaan naapurin herraa, koska hän ennätti kuolla vähän ennen kuin me muutimme Mikkeliin. Ikkunoiden - ja vanhan rouvan tarinoiden - kautta olen kuitenkin piirtänyt hänestä mielessäni kuvan.

Ja nyt ne ikkunat sitten vaihdetaan. Joihinkin tiiveihin tai pihloihin, jotka ovat tehty paskasta puutavarasta sarjatuotantona, maalattu jollain tehdastököttimaaleilla, luultavasti niihin lätkäissään vielä jotkut nurkista somasti viistotut smyygilaudat päälle. 20 vuoden päästä ne ovat entiset, ja sitten ne vaihdetaan uuteen. 20 vuoden päästä ne vanhat ikkunat olisivat 80 vuotta vanhat ja jatkaisivat elämäänsä eteenpäin - siis jos ne nyt kunnostettaisiin.

Mutta niitä ei kunnosteta. Ne on päätetty uusia.

Kyseenalaisen kylähullun maineen uhallakin soitin naapurin rouvan pojalle. Koska päätös oli jo tehty, uskaltauduin kysymään, saisinko vanhat ikkunat sitten kun ne vaihdetaan. Kuulemma saisin. Epäilen, että ikkunafirma ei kuitenkaan ole suosiollinen sille, että vanhat ikkunat purettaisiin niin että karmit säästyisivät. Ja mitä tekee karmittomilla ikkunanpokilla, ei mitään. Mikä ylipäänsä on niiden ikkunoiden arvo irrotettuna omasta talostaan, eipä kai kummoisempi.

Olen ärtynyt - koska joudun vastedes katselemaan jotain hirviöikkunoita kamalilla leveillä smyygilaudoilla joka kerta kun kodistani ulos astun. Olen surullinen - koska minusta tuntuu pahalta, että niiden ikkunoiden arvoa eivät näe ihmiset, joilla kuitenkin on ollut joku side myös niiden tekijään, ei pelkästään itse ikkunoihin. Olen jotenkin lamaannuksissani - koska tuntuu niin hölmöltä ja turhalta tämä kaikki oma vaahtoaminen rakennusperinnöstä ja sen arvostamisesta, kun koko muu maailma vaihtaa surutta ikkunoita, ovia, kattoja ja ulkovuorauksia uusiin, vaikka vanhat olisivat kauniimpia, laadukkaampia ja niihin taloihin paljon, paljon paremmin sopivia kuin uudet.

Eräs toveri rintamamiestalofoorumilla, hän, jonka talon ylijäämäpurua on meidän vintin superloninpalasista tyhjennetyissä purukoteloissa, kehotti suhtautumaan asiaan kapitalistis-positiivisesti: mitä vähemmän alkuperäisiä ikkunoita paikkakunnalla on jäljellä, sen arvokkaampia ovat omat alkuperäiset ikkunani. Minä todella toivon, että asia on näin ja 20 vuoden päästä niitä paskoja tiivejä ja pihloja kärrätään kiroillen kaatopaikalle. Niin tulee käymään, koska ei niitä ole tehty kestämään kuin se 20 vuotta, jos sitäkään.

En lopulta edes tiedä, miksi tämä asia on niin kovasti minua koskettanut. Ehkä siksi, että ne uudet ikkunat vaan ovat todella rumia, tökerön ja viimeistelemättömän ja rintamamiestaloihin aina ja joka tapauksessa liian raskaan näköisiä, olivat ne sitten samalla tai eri puitejaolla tehtyjä kuin alkuperäiset. Ehkä siksi, että minua ahdistaa se, mikseivät ihmiset näe että näissä uusimishommissa tuhoutuu jotain sellaista, jota on enää hyvin vähän jäljellä. Ehkä siksi, että ylipäänsä tämä pois heittämisen ja vanhan uudella korvaamisen kulttuuri on ahdistavaa. Ehkä siksi, että minua korpeaa ihan suunnattomasti se, että ikkunafirmat myyvät kymmenillä tuhansilla euroilla tavaraa, joka ei laadullisesti vastaa edes murto-osaa hinnasta. Ehkä siksi, että kaikki kuitenkin uskovat niitä ikkunafirmoja kun ne keisarin uusien vaatteiden tavoin vannovat, että uusissa ikkunoissa piilee onni ja autuus. Uskoisivat edes Tekniikan maailman rakennusmaailmaa, joka toteaa tässä ikkunavertailulyhennelmässäkin, että markkinoilla on edelleen paljon luvattoman huonolaatuisia ikkunoita.

Siteeraanpa vielä Ikkunakirjan kirjoittaneita Juulia Mikkolaa ja Netta Böökiä:

"Ikkunoiden uusimista suositellaan edelleen yksinomaan iän perusteella, koska ajatellaan, että vanha on huonompi kuin uusi. Ikkunoiden korkeaa ikää ei kuitenkaan tulisi pitää perusteena vaihtamiselle vaan päinvastoin säilyttämiselle: mitä vanhemmasta ikkunasta on kyse, sitä suuremmalla syyllä se tulee säilyttää. Vanhojen ikkunoiden hyvästä laadusta on todisteena kolmatta sataa vuotta vanhoja puuikkunoita, jotka ovat edelleen käytössä. Monilla vain kymmenen vuotta vanhoilla ikkunoilla on elinikää jäljellä vain toiset kymmenen vuotta." 

Minulle on tullut tästä ikkuna-asiasta jotenkin sellainen maailmastavetäytymisolo. Että en halua enää kirjoittaa rintamamiestalofoorumille ja paasata perinnerakentamisen puolesta, enkä halua enää edes kirjoittaa tätä blogia ja mainostaa täällä niitä samoja asioita. Mitä väliä, kun peli on jo kuitenkin menetetty. Kaikki vanha tuhotaan surutta, mistään mitään piittaamatta. Linnoittaudun siis kotiini, tänne omaan jälleenrakennuskauden mausoleumiini, silittelemään kauniita, sopusuhtaisia, arvokkaita ja hienosti kunnostettuja ikkunanpokiani ja ajattelemaan synkeitä ajatuksia ympäröivästä maailmasta.

Plääh.

Mikkelin siistein vintti

Tai ehkä koko itäisen Suomen.

Kirjoitin heinäkuussa aiheesta Tavaroiden taikamaailma, kun olimme tyhjentäneet kattoremontin tieltä koko kadunpuoleisen törkyvintin sisukset yläkerran puolelle. Päätin, että tavarat eivät mene takaisin vinttiin ennen kuin ne on läpikäyty ja huolella arkistoitu.

Ja katso, niin myös jostain ihmeen syystä tapahtui. Susannan tavarapostauksen innoittamana esittelen nyt lopputuloksen. Se olisi toki pitänyt tehdä jo aikoja sitten, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ostimme joskus pari vuotta sitten huuto.netin kautta Ristiinasta vinon pinon varastohyllyjä vinttitarkoitusta varten. Ne olivat alun perin palvelleet jonkin pankin arkistohyllyinä, eli ne olivat perin askeettiset mutta sitäkin tukevammat. Lisäksi vinttiprojektin käynnistyessä suoritin internet-perusteista hintavertailua ja päädyin tilaamaan Biltemasta useita kymmeniä muovisia, kannellisia säilytyslaatikoita. Bilteman olivat halvimmat löytämäni. Hintaansa nähden toimivat oikein hyvin. Kansi ei kyllä ole täysin tiivis, mutta meidän vintti ei ole erityisen pölyävää sorttia joten luulen, että tuo kannen antama suoja riittää kyllä tavaroille.

Sivuvinttihän on toiselta reunaltaan matala, joten yhtenä kesäisenä iltana otimme puolison kanssa sirkkelin ja surautimme osan hyllyistä keskeltä kahtia. Niistä tuli täydellisen korkuiset siihen vintin matalaan osaan, ja ne ovat kuitenkin riittävän kapeat jotta niiden ohi pääsee kulkemaan.

Kuten kuvasta näkyy, vintillä on kaikkea, öh, tarpeellista. Ylivoimaisesti suurin osa on tavaroita, joita on säilytetty isovanhempieni vinteillä ja varastoissa, ja joista en raaski luopua. Olen sitä mieltä, että jos lapseni käyvät vaikka kerran vuodessa vintillä kollastamassa laatikon kerrallaan ja löytävät isoisoäitinsä taimitarhoja esittävän valokuvakokoelman tai muistoja matkoilta Neuvostoliittoon, ovat laatikot täyttäneet funktionsa. Jonkun verran siellä on myös leluja, lautapelejä ja muita omia lapsuuteni tavaroita, joita voi ottaa käyttöön sitä mukaa kun tyttäret kasvavat. Ja lisäksi vintillä on toki sellaista tavaraa, jota vinteillä nyt yleensäkin on kätevää säilyttää: Talvikamoja kesällä, kesäkamoja talvella. Yksi iso venäläisen torimyyjän kassillinen paitoja, liivimekkoja ja muita vaatekappaleita, joita ei voi käyttää imetyksen aikana - kohta sekin kassi pitää raahata alakertaan, kuskata imetyspaidat kirpparille ja ottaa taas oma garderobi haltuun. Aika iso osa noista pahvilaatikoista ja vanhoista matkalaukuista on vielä tyhjiä joten pelivaraa on jonkin verran.

Tässä hyllyt vielä toisesta suunnasta ovelle päin. Kuvassa näkyy myös keskisuuri räsymattovarasto vintin oven puoleisessa päässä.

Vintin leveässä päädyssä on kolme korkeaa varastohyllä seinään kiinni ruuvattuna. Kuvan ottohetken jälkeen taisin keventää tuota hyllyä hieman, ettei se muodosta liian tiivistä muovimuuria vintin ja yläkerran huoneen välille.

Toinen vintin päädyn säilytyspaikka on talon mukana meille tullut laveri, jonka päällä säilytetään vieraspatjoja ja paria muuta isompaa tykötarvetta. Laveri ja myös nuo hyllyt ovat siksikin passeleita vinttikalusteita, että niiden alle jää tuuletusrako. Vintin lattialle ei voi turvallisin mielin pinota mitään muoviblokkeja, tuo vintin lattiahan muodostaa osan keskikerroksen yläpohjaa. Lattian virkaa tekevät tuollaiset raakalaudat ja niiden alla on sitten koolaukset ja purueristeet.

Jos jostain olen ylpeä niin siitä, että vintti on edelleen, puolen vuoden jälkeen, yhtä siistissä kunnossa. Eikä sinne ole kulkeutunut mitään muuta rojua, päin vastoin jotain vintillä ollutta on otettu käyttöön, kuten tyttärelle syntymäpäivälahjksi kesällä löydetty ja joulukuisiin syntymäpäiviin asti vintillä varastoitu nukkekoti. Joulukoristeet oli helppo poimia käyttöön omasta kohdastaan hyllyä, samoin talvikengät vaihtaa kesäkenkiin säilytyspaikkaansa, vanhaan, risaan matkalaukkuun.

Vintti toimii. Se on siisti, järjestyksessä ja melkein kaikista tavaroista voin sanoa, että ne ovat olemassaolonsa oikeuttaneet.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa asuintiloistamme, mutta olen toiveikas: Jos onnistuin vintin suhteen, voin onnistua muissakin kohteissa kunhan tämä "remonttia odotellessa" -sisustustyyli väistyy.

Kun nyt vintissä ollaan niin laitanpa loppuun pari kuvaa yläkerrasta. Yläkerran iso huone on toiminut meillä maalaamona melkein koko sen ajan kun olemme talossa asuneet. Kun kävi selväksi, että vintin tavarat on kannettava sinne pakoon lautojen välistä karisevaa huopakaton purkumuhjua, piti maalaamo siivota. Kun tavarat oli sortteeraamisen jälkeen kannettu takaisin vintin puolelle, minä ihan hämmästyin. Näin hieno huone meillä on yläkerrassa!

Huoneen lisäksi yläkerrassa on siis vielä keittiö, joka toimii tällä hetkellä mummojen, kummien ja muiden satunnaisten matkailijoiden majoituspaikkana. Minusta siellä on feng shuit kohdallaan, ja vieraatkin kertovat yleensä nukkuneensa hyvin.

Tuonne meidän on tarkoitus muuttaa sitten kun alamme tätä keskimmäistä kerrosta remontoimaan. Mutta sitä ennen makuukammari-keittiöstä pitää tehdä ihan oikea keittiö. Siitä lisää tuonnempana. 

Kokkausta otsalampun valossa

Kuten jo aiemmin olen valittanut, meillä on tämä talviaikainen valaistusolosuhde melko haastava. Olohuone tuli jo käsiteltyä, urputan seuraavaksi keittiöstä.

Keittiössämme on kaksi valonlähdettä: Tiskinurkan pallolamppu, joka näkyy tässä:

Ja keskellä keittiötä oleva alkuperäisvalaisin, joka vähän pilkottaa tässä Jaakko Avikaisen Länsi-Savoon ottamassa kuvassa:

(Sikäli hauska yhteensattuma, että Avikaisen Jaakko kävi taas tällä viikolla meillä kameransa kanssa. Ensi sunnuntain Länkkärissä perheemme kertoo, minkälaista on keskiluokkainen kevyttyöttömyys.)

Noista tuikuista ei paljon valonsäde kajasta esimerkiksi siihen kohtaan, jossa meillä on hella, eli tuossa ikkunan oikealla puolella. Olen pyytänyt, että keittövarusteisiimme hankittaisiin otsalamppu, koska sokkokokkaus on alkanut ärsyttää päivä päivältä enemmän.

Ylipäänsä asiat ovat alkaneet ärsyttää päivä päivältä enemmän, mutta se johtuu luultavasti siitä, että asioita korjaava remontti on tullut lähemmäs ajankohtaista kuin ennen.

Keittiön valaistussuunnitelmaa tässä olen muiden puuhieni ohessa hahmotellut, ja hahmottelen sitä nyt muistivihkotyyppisesti tännekin.

Tuo pallolamppu jää paikoilleen, se on ihan hyvä ja riittävä valo tuohon tiskinurkkaukseen, ehkä siksi etten paremmasta tiedä. Mutta siinä kohtaa on sellainen olo, että ei ole liian hämärää.

Tuon kattolampun haluaisin siirtää keittiön pöydän yläpuolelle. Puoliso vastustaa, koska hän ei lähtökohtaisesti halua siirtää tai muuttaa mitään, korkeintaan lisätä. Olemme pattitilanteessa. Enkä sitä paitsi oikein tiedä, miten tuon yleisvalaistuksen sitten järjestäisi jos tuo nykyinen lampetti menisi siihen pöydän päälle. Ehdotuksia, anyone?

Sinne murheenkryyni-kokkausnurkkaan on ratkaisu hankittu suunnilleen samaan aikaan kuin tämä talokin. Löysin huuto.netistä kaksi vanhaa...niin. Mitähän ne ovat nimeltään? Sellaisia keittiönkaappien välitilaan tarkoitettuja valaisimia, joissa on kaksi kupua molemmissa päissä ja maitolasiset kuvut luodin mallisia. Nyt selventäisi kuva asiaa huomattavasti, mutta laiskuus ja palelevat varpaat estävät kipuamasta vinttiin ja kaivelemasta esiin sitä pahvilaatikkoa, johon nämä aarteet on säilötty. En löytänyt googlaamalla mitään vastaavaa kuvaakaan tähän hätään, joten pitänee odottaa keittiöremonttikuvia vaan kiltisti. Joka tapauksessa ne ovat kauniin muotoiset ja sopivat Enso-kaappien ja Enso-levyn kanssa täydellisesti.

Minulla oli sellainen ajatus, että jos sen nykylampun sijoittaisi pöydän päälle, voisi keittiöön ikkunan eteen tulevan työtason päälle laittaa myös saman tyyppisen vanhan, riippuvan lampun, joita kirpputorit ovat pullollaan. Tämäkään ratkaisu ei miellyttänyt puolisoa, ehkä siksi, että siihen kuului se nykyisen lampun siirtäminen. Hän esitti kilpailevan ehdotuksen, joka meni jotensakin näin:

Kuva: Bukowskis Market

Tuommoinen vanha kirjoituspöydän lamppu tai mikä liekään työvalaisin tason yhteydessä olisi kyllä ihan näppärä ratkaisu. Sähköt aiheuttavat muutenkin pulmia joten ehkä kattoon risteilemään ei kannata alkaa vetelemään liikoja piuhoja. Tuolle lampulle voisi virran ottaa jääkaapin takaa, kun sinne tulee joka tapauksessa pistorasioita. 

Tänään osallistuin kilpailuun, jossa palkintona on Lundian Loiste-valaisin. Se on sellainen uusi tuote, jonka voisin keittiööni halutakin. En ostaisi, mutta jos voittaisin. En tosin usko, että voitan, koska voitin samaisessa kilpailussa taannoin viidelläkymmenellä eurolla pesuaineita, eikä salamakaan iske kahdesti samaan paikkaan...

Kuva: Lundia-valaisimet

Tiedän, että aika monen muun keittiön valaistusta lähdettäisiin suunnittelemaan varmasti eri vinkkelistä. Minä ja varsinkin se puoliso olemme tässä koko remonttitouhussa lähteneet siitä, että pyritään vain riittävän hyvään lopputulokseen. Sellaiseen, joka mahdollistaa vaikka nyt tässä tapauksessa kokkauksen ilman otsalamppua, mutta säilyttää kuitenkin myös sen alkuperäisen, mikä meille on kodissamme arvokasta. Ei noilla lamppuviritelmillä saada ikinä aikaan työtehoseuran suosittelemaa valaistusta kyökkiin, mutta vähemmälläkin ihan varmasti pärjää. Modernit lamput, loisteputket ja ledit ja kohdevalaisimet tuntuvat niin vierailta, että en mitenkään osaa kuvitella niitä meidän keittiöön. En, vaikka samalla valitan siitä hämäryydestä ja kiroilen, kun vähäisenkin valon blokkaa itse omalla varjollaan kun se valo tulee väärästä suunnasta.

Onhan aina olemassa se otsalamppu. 

Olohuoneen tapeteista

Olen ollut jokseenkin pintaremontointiahdistunut, koska minun on helpompi sopeutua annettuihin olosuhteisiin kuin luoda niitä olosuhteita itse. Otetaan nyt vaikka tämä olohuoneen tapetointi: 70-luvun karvatapetti ei saa jäädä, vaikka miten olisi ajallinen kerrostuma. En halua katsella tuon sortin ajallista kerrostumaa kodissani. Tuolla se pilkottaa radion takana mukaviattoman näköisenä, näkisittepä livenä.

Tämä tarkoittaa sitä, että jostain on löydettävä uusi tapetti. Tapettivalikoimat ovat kuin Pandoran lippaan aukaisisi - silmille pomppii kolme miljoonaa erilaista vaihtoehtoa joista yhdestäkään ei sitten lopulta tiedä että miksi tämä olisi parempi kuin se toinen.

Päätin helpottaa urakkaa ensinnäkin sillä, että ei edes yritetä mennä merta edemmäs kalaan ja lähteä tutkailemaan mitään ruotsalaisia tai brittiläisiä valikoimia. Suomalainen Tapettitalo saa luvan olla tapettitoimittajamme. Olkoonkin, että Panu Kaila, jonka toki pitäisi ainakin kaikkien modernimman remonttityylin kannattajien mukaan olla meidän huushollissa jonkinlainen jalustalle nostettu oraakkeli, jonka jumalaisia ilmoituksia on toteutettava pieteetillä, ei suuresti arvosta noita tapetteja kun niissä on nykyään muovinen kelmu pinnassa. Minä en jaksa murehtia moista, luotan valmistajaan, joka sanoo näin: Myönnytys nykyajalle on, että paperisen tapetin päälle ajetaan aivan ohut kerros muoviainesta, jolloin saadaan kevyttä pyyhkimistä kestävä tapetti. Tapetti säilyttää kuitenkin hengittävyytensä, koska liitu on karkeata kiviainesta, joka rikkoo muovikalvon ja päästää siten kosteuden haihtumaan tapetin läpi. Muoviainesta on ainoastaan muutama gramma neliömetrillä, ja se on samaa koostumukseltaan kuin elintarvikealalla käytetty. Tapetit eivät ole muovitapetteja.

Meidän mökissä suurin pieleen menon mahdollisuus olohuoneen tapettivalinnassa olisi minusta se, että räväyttäisimme seinään jonkun sellaisen tapetin, joka irrottaisi olohuoneen alkuperäisissä kuoseissaan seinien osalta säilytettävistä muista keskikerroksen huoneista. Kyllähän vaikka joku kaikkien tuntema Kiurujen yö on kiistatta 50-luvulla suunniteltu tapettimalli ja sikäli olisi ihan aikakauden mukainen. Mutta todennäköisyys sille, että sekatavarakauppias Mikkelin Kattilansillasta olisi 50-luvulla tempaissut seinälleen moiset korskeat kiurut, on aika olematon. Siksi minun meistä pitää noudattaa olohuoneen tapetissa enemmänkin "mitä mummo valitsisi" -lähestymistapaa. Toki tapetti voi siinä samalla miellyttää myös omaa silmää. 

Sain muistaakseni rintamamiestalo-foorumilta, jossa tätä samaa pintaremonttituskaa ulos ulvoin, hyvän vinkin että pitäisi ensin päättää lattia ja vasta sitten tapetti. Se olikin hyvä vinkki sikäli, että meidän nykyisen lattian linomaton kanssa yksi yhteen olevaa mattoa ei ole olemassa. Haalean kaakaon värisen lattian sijaan on joko vahvemman kaakaon tai harmaamman värinen lattiamatto, joista olemme kaiketi kallistumassa sen vähän harmaamman puoleen. Tästä kerron lisää tuonnempana. 

Mutta se lattian väri tosiaan vaikutti tapetin väriin. Kerran jo päätettiin, että Tapettitalon valikoimista Jukka Pellisen suunnittelema Bownet olisi meidän tapetti. Siis tämä:

Mutta ei se sitten sopinutkaan yhtään siihen lattiaan. Ja tällä hetkellä tuntuu, että olemme tilanteessa, jossa...no, jossa tilanne on tämä: 

Siinä valikoimaa salamavalolla, ja tässä samat mallit ilman salamaa: 

Suurimmassa osassa noista kauniista tapeteista on se vika, että niissä on minusta liian iso kuvio meidän pieneen olohuoneeseen, jossa on vielä hyvin vähän sitä ehjää seinäpintaa. Tai sitten ne ovat liian ruskeita. Tai liian kukikkaita. Tai muuten vaan liian selvästi "Hei, olen tapetti, huomaathan minut!!!" -tyyppisiä huudahduksia huudahtelevia. En halua tapettia, joka hyppii silmille. Haluan tapetin, joka sulautuu seinään kuin olisi aina siinä ollutkin. 

Noista yllä olevista malleista tällä hetkellä johtaa tapetti, jonka oikea nimi on Asteri, mutta joka meidän huushollissa kulkee nimellä "kukikas aivo". 

Se näyttää kauneimmalta sen ehkä jo valitun harmaamman olohuoneen linoleumin kanssa. Laitan kuvan siitä kunhan kerkiän päiväsaikaan kuvaamaan. 

Niin, nimi "kukikas aivo" tulee siitä, että yksi vaihtoehto oli jossain vaiheessa myös tapetti nimeltä "Marmori", joka sai kuviointinsa ansiosta hyvin pian lempinimen "aivo". Tuossa Asterissa on jotain samaa, mutta selvästi näkyvämmät kukkakuviot.

Oikeastaan tämä on asia, jota on ihan turha edes vatvoa. Teimme taannoin työnjaon, jonka mukaisesti minä saan valita keittiön lattian ja puoliso saa korvaukseksi valita olohuoneen tapetin. Luulen, että hän on jo melkolailla päätynyt "kukikkaaseen aivoon". Mikä on ihan hyvä, koska se vaikuttaa hyvältä tapetilta juuri meille: Mummo luultavasti tykkäisi, ei liian moderni, taiteellinen tai hippi, ei toisaalta kuitenkaan mikään ihan krumeluurikukkanenkaan. 

Sitä paitsi sillä on hyvä lempinimi. Ja se on tapetin valinnassa ihan yhtä hyvä kriteeri kuin mikä tahansa muukin. 

Vessapohdinnoille jatkoa

Kiitos kaikille vessadilemmaan osallistuneille! Remontointi on mahtavaa, kun on näin hyvä tukiryhmä.

Ajattelin, että tuon vähemmän informatiivisen ja ikäkulun vessakuvan lisäksi räpsäisen vielä pari otosta vessan nykytilasta, että on sitten jotain mihin valmista lopputulosta verrata. Samalla kelailen tässä noita jo tulleita ehdotuksia listojen ja muiden värien valintaan.

Se meidän vessan nykytila on siis oikeasti tämä, eikä se vähän muuton jälkeen otettu kuva joka edellisessä vessapostauksessa näkyi.

Minä tykkään tuosta Ebba Masalinin Ruis-koulutaulusta tuon mustan pöntön kanssa. Musta pönttö olisi ehkä esteettisempi ilman tuota juuri itsenäistä vessa-asiointia opiskelevan esikoisen punaista apuvälinettä, mutta tältä se meidän vessa nyt oikeasti näyttää. Keltainen väri seinässä sopii Ruis-tauluun hyvin, mutta haluaisin ehkä itse kuitenkin lopputuloksesta jotain...viileämpää.

Ehkä se harmaaseen vivahtava valkoinen seinä olisi tässä kohtaa siis hyvä valinta.

Punainen naulakko, josta höpötin siinä edellisen vessakirjoituksen kommenteissa, on siis tällainen:

Koukut ovat sieltä samaiselta metsäkämpältä, mistä meidän keittiön kaapit, ja tuo koukkujen kiinnityslauta taitaa olla saunan seinästä purettua alkuperäispaneelia. Väri on Uulan sävy Puolukka.

Ja vähän kornia on, että sillä aikaa kun puoliso teki viime kesänä katon, minä sain aikaiseksi tuon naulakon. Mutta molemmat ovat tarpeellisia, punaisia ja hienoja, ehkä siinä riittävästi meriittejä molemmille.

Tällainen näkymä avautuu pöntöltä käsin:

Nuo oven karmilistat ovat siis ne, joiden väriä tässä olen aprikoinut. Olisihan se kommeeta, jos nekin olisivat punaiset. Semminkin kun sitä maalia on tosiaan vielä tähteellä melkein litran purkki, siitä ei ole maalattu kuin tuo naulakko ja keittiön kaappien vetimet. Tuo kauhea jälkikäteissähköviritelmä on tehty suihkupömpelin sähköistystä varten, ja lähtee vessaremontin myötä mäkeen. Pinkopahvireikien paikkausohjeita olen iltapuhteina opiskellut tuon arven piilottamiseksi...

Samaista listaa on tuossa naulakon alla lattialistana, ja itse asiassa melkein joka paikassa muuallakin meidän talossa missä nyt listaa on yleensä käytetty:

Tuo kaikki kuvassa näkyvä töhkähän ei siis ole suinkaan likaa, vaan patinaa. Se on kuulkaa arvokas asia vanhassa talossa. Joskus toivoisin, että meillä olisi sitä vähemmän, varsinkin kun talossa on erittäin hyvin patinoitunut vauva joka luuhaa päivät pitkät ympäri nurkkia.

Siitä ovilistojen maalaamisesta puolukanpunaiseksi innostuin, samoin siitä, että viemäriputki olisi myös punainen. Jäin kuitenkin miettimään noita lattialistoja lähinnä siksi, että toisella puolella vessaa ei ole lattialistaa vaan tämmöinen kotelo:

Emme tiedä vielä, mitä kotelon sisällä on, mutta luultavasti jotain sellaista joka pitää myös putkirempan jälkeen koteloida piiloon tuolla samalla tavalla. En ole aivan varma, onko tuollainen kotelointi korostamisen arvoinen, eli sikäli olisi ehkä järkevämpi maalata kotelo ja nuo kaksi muuta lattialistaa jollain lattiamattoon sulautuvalla värillä. Olkoonkin, että se tarkoittaisi harmaan maalin ostamista vaikka sitä punaista olisikin jäljellä... ehkä budjetti moisen tuhlailun sallii.

Vessan punaista huomioväriä puoltaa myös se, että meillä on tuommoinen punainen vessan roskiskin. Se on ostettu Moskovan Ikeasta Moskovan kodin vessaan. Siihen ei voi toistaiseksi laittaa roskia, koska se on kumollaan noin sata kertaa päivässä, koska se patinoituneissa nurkissa luuhaava tyyppi on rakastunut palavasti roskikseen ja haluaa leikkiä sillä aina kun vessan ovi vähänkin unohtuu auki.

Että tämmöisessä toiletissa meillä asioidaan.

Joskus aina tuntuu, että voisi kai sitä kirjoittaa nettiin jostain oikeistakin asioista. Maailmantalouden tilasta, rotusyrjinnästä, kodittomista lapsista ja koirista. No, nyt kirjoitan vessoista. Ehkä joskus vielä jostain muusta. 

Ennakkovaroitus! Muutoksia tulossa!

Olen tässä suorittanut kaikenmoisia kokeiluja uuden Bloggerin uusilla ulkoasumahdollisuuksilla ja siksi varoitan teitä: Olen aikeissa muuttaa blogin ulkoasua lähiaikoina.

Minä olen kaavoihin kangistuvaa tyyppiä enkä tykkää siitä, että asioita mennään sörkkimään. Tabloid-kokoinen Hesari, firmojen uudet visuaaliset ilmeet ja suosikkiblogien uudet ulkoasut saavat minut kavahtamaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että noin kahdessa päivässä minä, kuten kuka tahansa ihminen, totun uuteen ulkoasuun enkä enää entistä muistele. Mutta kangistun silti kaavoihini. Jos joku lukija on vastaavaa sorttia, ajattelin aloittaa henkisen valmennusprosessin. 

Ei täällä silti mikään niin kauheasti muutu. Tuon bannerikuvan värkkäsin täpinöissäni kun vielä asuimme vuokrakasarmissa, enkä siitä luovu. Värimaailmakin saa pysyä hailakan viiskytlukulaisena, luulen ma. Mutta jotain uutta kumminkin, kohtapuoliin. 

Syy on se, että tämä nykyinen ulkomuoto on sen vanhan Bloggerin asetuksilla pikkuisen perusmallista muokattu, eikä se taivu uuden Bloggerin säätöihin. Haluaisin blogiin talosta, meistä ja remontista kertovat perustiedot tuohon ylös välilehtiin, mutta kuten kuvasta näkyy, niitä ei saa tähän malliin kovinkaan kivasti laitettua. Ja jos välilehtikohtaa haluaa muokata, pitää vaihtaa koko höskä. 

No niin. Nyt olen saanut kaikki odottamaan jotain visuaalista ilotulitusta ja pettymys on karmea, kun mitään dramaattista ei tapahdukaan. Yrittäkää kestää, tämä nyt vaan on tämmöinen blogi missä kirjallinen sisältö lienee objektiivisesti arvioiden kaikkien mielestä parasta antia ja ulkoiset avut lähinnä sivuseikkoja. 

Väripuusilmä huhuilee jälleen

Meillä oli tosiaan äskettäin puhelinpalaveri putkimies-Markon kanssa helmikuussa alkavasta putkirempasta ja tänään kävi sähkäri sopimassa saman projektin aikana tehtävästä keskuksen vaihdosta ja vessan sähkörempasta. Annamme sähkömiehelle pienen viipymisen anteeksi koska hän sanoi, että jätetään vanha sähköpääkeskus mykistettynä paikoilleen ulkonäkösyistä ja laitetaan uusi viereen ja yritetään naamioida se maalaamalla. Se siis niin Tajuu Meitä. 

Että kohta taas mennään, pitäkää kiinni hatuistanne. Minä olen tässä pikkuhiljaa tehnyt vessaremonttisuunnitelmaa ja päässyt suunnitelmassa jopa ihan konkreettiselle tasolle. Lähtökohtana on tämä:

Paitsi että pytty on jo vaihdettu.

Kattohalltexit maalataan maalarinvalkoisiksi ja tuohon vihreän tilalle tulee mustavalkoraidallista Enso-levyä. Ja tuosta kaapista tulee valkoinen. Peili, lankakorihylly ja lavuaari jäävät, jälkimmäistä nostetaan vaan tuolta polvenkorkeudelta reilusti ylöspäin.

Myös lattiamateriaali on valittu. Lattiaan tulee muovimatto, joka on aika paljon saman oloinen kuin Rintamamiestalofoorumilta tutun projekti Kongon vessan matto:

Meillä on jo tuo matto. Se valittiin jälleenrakennuskauden henkeen "man tar vad man har" -periaatteella: Valitsimme kuvastosta maton ja tilasin sitä tarvitun pätkän. Mikkelin Värisilmästä soitettiin, että haluamaani mattoa ei ole Suomessa vaan se pitää tilata tehtaalta Hollannista, jolloin sitä ei saa kuin kolmen metrin pätkän, jossa olisi ollut metri liikaa. Kuvastossa viereistä, vaaleamman harmaan sävyistä mattoa olisi saatavilla Lahdessa. Lienee tarpeetonta sanoakaan, että se matto on nyt sitä vaaleampaa sävyä...

Matto tuli aikanaan kotiin kotiinkuljetuksella, ja se on nyt rullalla tuolla vintissä mutta en jaksa ruveta sitä nyt rullalta aukomaan kuvaamista varten, siksi varastan luvatta Kongon kuvan selitysmateriaaliksi.

Meidän vessaan ei tule remontin jälkeenkään lattiakaivoa. Sen sijaan tuo lattiamatto nostetaan jokusen sentin seinälle ja hitsataan kulmistaan niin, että saadaan aikaan jos ei nyt ihan vesitiivis niin ainakin riittävä suojaus sitä vastaan, jos joku vaikka joskus pissii pöntön ohi. Kaukalomaisen vaikutelman minimoimiseksi vanhat vessan jalkalistat on tarkoitus laittaa paikoilleen, siis toki niin, että se maton taitos jää listan alle. Samoin vessaan jäävät vanhat ovilistat.

Ja nyt seuraa se kysymys: Jos vessan katto on valkoinen, vessassa on mustavalkoraidallinen levy lavuaarin takana ja harmaa lattia, niin minkä värisiksi maalataan seinät, lattia- ja ovilistat?

Nämä ovat nyt taas näitä first world problemseja: Vessa on tosiaan kooltaan pienempi kuin meidän nykuisen keittiön pöydän pinta-ala. Se, onko sen seinässä täydellinen värisävy vai ei, on noin lähtökohtaisesti melko merkityksetön asia. Mutta minuapa nyt ihan itseni kehittämismielessä kiinnostavat nämä väriasiat, ja siksi niitä pohdiskelen. Seinät ovat nyt keltaiset, mutta ajattelin että ne voisi maalata valkoisiksi. Olisiko se katon maalarinvalkoinen hyvä vai johonkin suuntaan taitettu valkoinen? Nuo listat ovatkin sitten kysymysmerkki. Miten oven listat oikein on tarkoitus maalata? Seinien värisiksi? Harmaiksi, maton sävyisiksi? Entä lattialistat, onko niihin jotain nyrkkisääntöä?

Nämä samat lista-asiat tulevat eteen myös olohuoneessa ja keittiössä, siksi niitä voisi nyt vessassa harjoitella. Kommentit ja kokemukset ovat taas tervetulleita! 

Ai niin - hyvää tätä vuotta!

Taisi tuossa vuosi vaihtua. Vähän niin kuin huomaamatta. Pienesti jälkijunassa siis toivotan kaikille teille ja meille oikein hyvää uutta vuotta 2013! Tuokoon se mukanaan valmistuvia remontteja, onnistuneita sisustuksia ja muutenkin vaan ihanaa elämää.

 Muissa blogeissa on näkynyt kivoja kuvapostauksia vuoden varrelta. Minä ajattelin ajanpuutteen vuoksi julkaista vain sanallisen remonttilistan, mutta kaivelin sitten muutamia ennennäkemättömiä kuviakin joukkoon. Tämä ei silti liene kaikkein lukijaystävällisin postaus, mutta onpahan kirjattu ylös mitä tuli tehtyä vuonna 2012:

- Juuri ennen Vuokon syntymää 7.3.2012 saatiin valmiiksi kellarin pyykkitupa. Siivosin kaappeja vielä pari tuntia ennen sairaalan lähtöä. Tai siis eihän se ihan valmis ole, vaan odottelee ylempien kerrosten putkiremonttia, jonka jälkeen sen voi tehdä kokonaan valmiiksi. Kellarissa on mahtavat pyykkifasiliteetit, erittäin hyvä käydä suihkussa ja siellä mahtuu myös tekemään muita puhdetöitä kuten maalaamaan sänkyjä. Tällä järjellä kuvassa näkymätön, vessanpöntön vieressä oleva lavuaari on ihan turha, mutta ehkä tuota kellarin vessaa tulee jatkossa käytettyä enemmän saunoessa ja kesäaikaan, kunhan vauvaperhe-elämä muuttuu vähän isompien lasten perhe-elämäksi.

- 

- Vuokon jo synnyttyä mutta ennen kotiutumistamme sairaalasta valmistui myös keittiön tiskinurkka eli uudet yläkaapit, uusi alakaappi ja tiskikone. Juuttaan kallis tiskari tosin oli saapuessaan rikki, ja sitä piti odottaa korjaamolta erinäisten sähläysten takia viikkotolkulla. Saimme lopulta viallisen laitteen myyneeltä Gigantilta varakoneen tilalle, kun sain puhelimessa asiakaspalvelijalle keskivaikean raivarin aiheesta minulla on täällä vastasyntynyt vauva, mustasukkainen yksivuotias, yksi tiskiallas koska tiskikoneen kanssa ei tarvita enää kahta, ja tiskikoneen paikalla tyhjä aukko. Ja kyllä se oma konekin sitten kuntoutui ja tuli tekemään hommiaan. Se on edelleen yksi arjen suurimpia iloja, Askon sellainen iso kolmekerroksinen malli. Voin suositella alkukankeuksista huolimatta. Yllättävän siistinä on pysynyt myös koivuinen tiskipöytä.

- Kesällä oli se kattoremontti. Hirveä, tolkuton urakka. En vieläkään tiedä, miten siitä oikein selvittiin mutta katto joka tapauksessa on nyt pään päällä, uusi ja hieno ja kaunis. Pitää myös vettä. Talkooavulle olemme ikuisesti kiitollisuudenvelassa. Säiden haltijoille lähetämme edelleen miinuspisteitä homman sotkemisesta kaikin mahdollisin keinoin.

- Kattoremontin jälkeen elettiin pitkälle syksyyn muovitetuissa oloissa kun ikkunanpokat kävivät kahdessa vuorossa Rantasalmella kunnostettavina. Opettelin toimimaan työnantajana, se oli oikeastaan ihan helppoa. Pokista tuli kauniit ja ihanat. Karmeja kunnostetaankin varmaan seuraavat viisitoista vuotta. Tai pidempään.

- Kesällä siinä kattoremontin keskellä kunnostettiin myös vuokralaisen ovi. Jotain nakaleita siitä puuttuu edelleen mutta noin periaatteessa se on nyt laitettu. Hyvä tuli. Uulan Kaakao-värisävy on ihan yksi yhteen meidän talon ovien värin kanssa, ei tarvinnut paljon sävyjä arpoa. Nautin oven maalaamisesta suunnattomasti vaikka vauva nukkui siihen aikaan erittäin lyhyitä päiväunia ja projekti oli siksi varsin katkonainen.

- Maalasin myös pihaportin. Sitten tuli sade, ja vei puolet maaleista mennessään. Uusi yritys ehkä ensi kesänä.

Tehtiinköhän muuta? Ei vissiin, mutta tuossakin on ollut kylliksi, kun remonttiaikaa oli käytännössä vain tammi-elokuu ja sen jälkeen remppareiska oli toisella paikkakunnalla palkkatöissä loppuvuoden.

Kirjataan nyt vielä vuoden 2013 suunnitelmat ja katsotaan, miten moni näistä on myös vuoden 2014 suunnitelma:

- Putkiremontti alkaa 12.2.2013. Tai siis putkimiehen osalta alkaa, meidän osalta se alkaa jo pari viikkoa etukäteen kun pitää purkaa vessat ja vähän keittiöitä.

- Putkiremontin yhteydessä laitetaan molempien asuinkerrosten vessat uuteen uskoon. Sittenpä näette.

- Samalla tehdään yläkertaan keittiö alakerran keittiön vanhoista tarpeista ja viimeistellään alakerran keittiön tiskinurkkaus valmiiksi.

- Putkiremontin päätyttyä viimeistellään kellari lopulliseen asuunsa. Ja sitten pidetään kellarin lopputarkastus.

-  Sitten muutamme yläkertaan asumaan.

- Ja sen jälkeen tehdään pintaremontti nykyiseen asuinkerrokseen. Katot, seinät, lattiat, komero ja sähköt olohuoneeseen. Katot, seinät, lattiat, sähköt ja kaapit keittiöön. Komero nurkkakamariin. Linomattojen huolto eteisessä ja kamareissa ja parin repsottavan tapettikohdan paikkaus.

- Jos puolisolta kysytään niin jossain vaiheessa "näpsäytetään" vielä kuistiin uusi katto ja tehdään uusiksi kuistin katon päällä pötköttävä parveke/terassi, joka on latvasta laho.

Minusta se puoliso on, koska tuossa on jo ilman mitään kuistejakin ihan älyttömästi tekemistä. 

Kirjoille hylly

Siirretäänpä hedelmälliseksi osoittautunut Facebook-teema tänne blogin puolelle niin ehkä keitos mehevöityy lisää.

Aihe on lyhykäisyydessään se, että meille pitäisi olohuoneeseen saada kirjahylly. Ja nyt tarkoitan siis hyllyä kirjoille, ei mitään televisiotaso-baarikaappi-kummilastenkuvat-aaltovaasi -huonekalua. Kirjoja on arviolta parikymmentä pahvilaatikkoa ja ne majailevat tällä hetkellä osin pahvilaatikossa, osin vinttiin siirretyssä kirjahyllyssä joka esitellään tarkemmin tässä postauksessa.

Kirjahylly on tulossa tuohon nurkkaan, jossa nyt on tuollainen huuto.netistä hankittu väliaikaishylly. Siihen mahtuu parisen metriä hyllyä kaiken kaikkiaan ennen kuin ovi tulee vastaan. Toisaalta ovenkin voisi ylittää kirjahyllyllä ja jatkaa vielä yhden hyllykokonaisuuden verran nurkkakamarin ja käytävän ovien väliin. Mene tiedä.

No, millainen kirjahylly. Tarpeetonta sanoa, että kaikki modernit lastulevyviritelmät, Ikean Billyt sun muut nykyajan vempeleet ovat poissuljettu vaihtoehto. Uustuotantovaihtoehtoina ajattelin vaikka nyt Boknäsin valmistamia lasiovellisia hyllyjä - niitähän valmistaa useampi muukin puulaaki Suomessa - tai sitten ihan perus-Lundiaa myös lasiovilla. Boknäsiä toki ilman sitä massiivista sokkelia ja ylälistaa, se on meidän taloon liian pompöösi tyyli.

Toinen vaihtoehto olisi löytää jostain vanha, sopiva kirjahylly tai vanhat sopivat kirjahyllyt. Toistaiseksi etsintä on ollut tuloksetonta, vaikka useampikin kirjahyllyn nimikettä kantava kapine on tullut huusholliin haalittua.

Kolmas vaihtoehto on Handmade by Panu.

Pitänee ehkä valottaa vähän sitä, millaisia ominaisuuksia kirjahyllyllä pitäisi olla. Sen pitäisi

- ulottua kattoon asti, koska olohuone on aika pieni ja siellä on hyvin vähän yhtenäistä seinäpintaa kolmen oven ja kolmen ison ikkunan takia. Piano vielä varastaa ison osan seinänvieruspaikoista. Matalampia hyllyjä pitäisi olla enemmän kuin tilaan mahtuu, jotta kaikki kirjat saisi soviteltua esille. (Kirjoistahan ei voi luopua. Paitsi ehkä yhteensä kolmesta, ja koska se ei ratkaisisi tilannetta suuntaan eikä toiseen, on paras olla luopumatta niistäkään.)

- olla kaunis katsella. Ja sopia muuhun mummolan perintösisustukseen.

- koostua varsinaisten hyllyosien lisäksi myös ovellisesta alaosasta. Ovien taakse piiloon voisi laittaa tavaroita kuten Afrikan tähti, Rumat Mutta Tarpeelliset Mapit ja mappien ulkopuolella vellovan paperisäläkaaoksen. Minä tulen aina ja ikuisesti olemaan ihmispolo, jonka ympärillä ajelehtii selluloosasta valmistettua kaaosta. Olen perinyt ominaisuuden äidiltäni ja hyväksynyt sen osana minua, parempi hankkia mööpelit sen mukaan.

- olla mielellään varustettu lasiovilla. Tämä useamman vuoden jatkunut sisustustyyli nimeltä "remonttia odotellessa" on saanut ainakin minut kaipaamaan lopputulokselta jonkinmoista siisteys ynnä helppohoitoisuus -kombinaatiota. Toki estetiikka edellä mennään, mutta jos kirjat olisi mahdollista säilöä pölyltä piiloon niin mielelläni sen tekisin.

- olla tosiaan kirjahylly. Eli topakka, jämäkkä ja tukeva. Kaikki 50-60-lukujen sisustuslehdet ovat täynnä niitä kauniita kuvia, joissa olohuonetta koristaa ilmava ja kevyt hyllyrakennelma, jolle on aistikkaasti koottu muutamia kirjoja, muutamia koriste-esineitä eikä sitten muuta. Siis tyyliin tämä, kuva on anastettu Jyväskylän taidemuseon Oravien aarteita -sivustolta.

Jos googlaa "60-luvun kirjahylly" niin ensimmäisinä tuloksina tulee vastaan niitä mukavan näköisiä, tiikkiä ja metallia yhdistäviä kirjahyllyjä, jollaisia meilläkin on vintissä muistaakseni parisen kappaletta. Ne ovat kivoja ja kauniita, mutta täysin hyödyttömiä kirjahyllykäytössä. Jos ne änkee täyteen kirjoja, ne menettävät ulkonäkönsä ja alkavat huojua ja tutista. Eivät siis sovi ratkaisuksi ongelmaan.

Kävin tuossa eilispäivänä nykimässä sekä Boknäsejä että Lundioita paikallisissa huonekalukaupoissa. En oikein vakuuttunut. Boknäs vaikutti hyperkalliiseen hintaansa nähden jotenkin kuitenkin kompromissiratkaisulta - jos kirjahyllyyn sijoittaa tonnikaupalla euroja, pitäisi sen kyllä sitten olla just eikä melkein. En tiedä, mikä se häiritsevä juttu niissä on, ehkä kuolleen teolliselta vaikuttava pintakäsittely tai mikä liekään. Lundiat puolestaan eivät herättäneet tunteita oikein mihinkään suuntaan, ja nekin maksavat sen verran paljon että saisivat kuitenkin ihan mielellään niin tehdä. Siis lähettää jotain fiboja sinne asteikon positiiviseen päähän.

Facebook-keskustelussa suositeltiin kolmen edellä esitetyn vaihtoehdon lisäksi myös vaihtoehtoa "paikallinen puuseppä". Vaan minä kun en niiden kanssa asioi. Soitin valehtelematta jokaisen seutukunnan puusepänretaleen läpi kun meillä oli joskus sellainen ajatus, että vuokralaisen ovi ja autotallin ovi pitäisi tehdä uusiksi. Kipitin kerta toisensa jälkeen töistä avaamaan ovia puusepille, jotka vuorotellen jättivät saapumatta sovittuun aikaan, eivätkä toki koskaan ilmoittaneet syytä saapumatta jättämisilleen. Tästä aiheutunut kimmastus pääsi jopa lehteen.

(Vuokralaisen ovi on muuten kunnostettu. Ulkopuolen lahot paneelit vaihdettiin uusiin, paneelin taakse lisättiin eristeeksi 12 millin Tuulileijona-levy, ovi maalattiin Uulan pellavaöljymaalilla. Operaation suorittivat viime kesänä puoliso ja appiukko, minä maalasin. Autotallin ovi on kunnostuslistalla ensi kesänä. Sen tekevät puoliso ja appiukko, minä maalaan. Meni usko rakennusalan yrittäjiin taas kerran, eikä ole palautunut. Onneksi on näitä kotitarvepuuseppiä.)

Takaisin kirjahyllyhin.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen vaihtoehto Handmade by Panu on alkanut houkuttaa entistä enemmän.  Pitäisi vain tietää, millainen hylly, ja luultavasti luopua niistä lasiovista, koska puoliso ei ehkä jaksa kaiken muun remonttitoimen ohessa ryhtyä moiseen nyhertelemiseen.

Siinä alussa mainitussa Facebook-keskustelussa sitten vinkkasi minulle yksi entinen työkaveri, että on olemassa sellainen kuin Huonekaluliike Laakkonen, joka tekee tilaustyöstä kirjahyllyjä. Minä sinne oitis katsomaan.

Se unelmien kirjahyllyhän olisi siis tällä hetkellä osapuilleen tämä. Pikkuisen pois tuosta noita krumeluureja niin a vot. Mutta idean tästä varmasti saa:

Kuva: Bukowskis Market

Ja kas, tuolla Laakkosen sivuilla oli yksi jos toinenkin hylly, jossa on jotain samaa, jotka ovat silti ihan helposti Panun kotiverstaan taidoilla ja työkaluilla toteutettavissa ja jotka sopisivat ainakin minusta ihan hyvin meidän olohuoneeseen. Tässä kuvakavalkadia, kaikki kuvat ovat Laakkosen sivuilta: 

Simppeli, mutta tuo ylöspäin kapeneva muoto on kiva.

Tämä ilman tuota kulmapalasta olisi sellainen, jonka ottaisin vaikka saman tien. Nuo pyöristetyt yläosat ovat kivat ja niissä on sitä henkeä, mitä haen.

Tämä on enemmän kuuskytlukua, mutta ideana hauska. Ehkä ilman noita vitriiniovia kuitenkin, mutta alhaalla voisi olla tuollaiset liukuovet. 

Semmoista pohdintaa. Mutta nyt ottaisin mielelläni vastaan kommentteja - tuleeko kenellekään mieleen, missä 50-luvun kulttuurikodeissa säilytettiin kirja-arsenaalia? Myös kaikenlaisia muita kirjahyllyideoita olisi kiva lukea, ja nähdä linkkejä toteutuksiin.