Joskus sentään lykästää

Yksi suosikkiblogeistani perinneremontointisaralla on Ekholmin savustamon blogi. Kuten tuossa linkittämäni jutun otsikossa oivallisesti kerrotaan, kovin usein tämä perinnehinkkaus ja nyhertäminen on nimenomaan sitä ooh ja plääh -osastoa. Ammattimiehet mutisevat voi herranjestasta kun kuulevat asiakkaan toiveet ja tarpeet, mistään ei löydy mitään uutta mikä olisi yhtä aikaa toimivaa ja kaunista, vanhojen osien metsästäminen vaatisi infernaalisesti aikaa ja vaivaa.

Siksi on ihan uskomattoman ihanaa ja huojentavaa, kun joskus sentään joku yksittäinen asia ratkeaa yksinkertaisella kliks kliks -systeemillä. Minä olen toistaiseksi ratkaissut useammankin ongelman kliksuttelemalla itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, joten sitä uskallan suositella muillekin.

Tällä kertaa ratkennut ongelma liittyi kellarin pyykkituvan ikkunaan. Se varsinainen ongelma näkyy oikein hyvin tässä puolentoista vuoden takaisessa kuvassa:

Tuo keskimmäinen ikkuna lenksottaa valtoimenaan, ja syykin on selvä. Pyykkitupakellarimmehan toimi, kuten valistunut lukija muistaa, aikojen alussa puuliiterinä. Ja toki sinne oli siksi nakeltu halkoja suoraan ikkunasta hankalan rappuskanto-operaation välttämiseksi. Polttopuiden nakkelusta oli ikkunan karmi ottanut hitusen osumaa. Eli kovertunut tuosta keskimmäisen ikkunan alta puoliksi pois.

Karmi kunnostettiin viime kesän lopussa ystävällisen maksullisen aviomiehen eli tuttavallisemmin Harry-sedän suosiollisella avustuksella. Meillä oli joitakin sellaisia hommia, joita emme mitenkään ehtineet tehdä itse ja joiden jättäminen ensi vuoteen oli minulle ylitsepääsemätöntä. Ei enää yhtään talvea, jolloin kaivelisin polttopuita puukinoksesta tai rullaisin räsymattoa kellarin ikkunan väliin tiivisteeksi pakkasta vastaan, ei ei eieiei. Harry-setä tuli ja rakensi meidän Viljan kanssa puuvajan ja korjasi karmin. Kannattava sijoitus sekin.

Karmi tosin päätettiin kunnostaa niin, että pyykkituvan alkuperäinen puuvajakäyttö ei täysin hautautuisi historiaan. Niinpä siitä oikaistiin ja paikattiin vain se osa, joka oli välttämätön kunnostaa ikkunan tiivistämiseksi.

Kuvat ovat taas näitä ihan kamalia, pahoittelen.

No tuosta nyt ei saanut mitään käsitystä mistään. Mutta siis tuo alla olevassa kuvassa ruskealla näyvä on uutta karmin osaa, ja tuo etualalla oleva taas sitä vanhaa, jossa näkyy vuosikymmenten kuluma.

Tämä perinnehippeily oli minusta hauskaa siihen asti, kunnes koitti syksy ja viileämmät kelit. Silloin kävin epäortodoksisesti tiivistämässä pyykkituvan ikkunat tuollaisella perus-ikkunantiivistysnauhalla ja huomasin, että eihän tuo perhanan keskimmäinen ikkuna mene ollenkaan kiinni. Ei mene, koska ikkunan salvan kohdalla on tyhjää siinä, missä pitäisi olla salvan vastakappale eli se koukku, mihin salpa käännetään kiinni:

Höh.

Edit: Lisään vielä kuvan selvyyden vuoksi. Tämä on surkeistakin surkein laadultaan, mutta tästä käy tosiaan hyvin ilmi se, että tuo ikkunan kahva on ikään kuin kokonaan tyhjän päällä.

Minä yritin keksiä ties mitä epämääräisiä "lyödään joku naula karmiin" -systeemejä. Puoliso totesi, että ei todellakaan lyödä mitään nauloja yhtään mihinkään tai tehdä muitakaan puolivillaisia sätöstyksiä, hän miettii asiaa. Kylmä ilma ujelsi ikkunan raosta ties kuinka monta viikkoa, kunnes tänään mietintämyssy poistui puolison päästä ja hän ilmoitti tuttuun tyyliinsä, teknis-tieteellisesti asiaa selostaen ja kynän ja paperin avulla havainnollistaen, millainen ratkaisu karmiongelmaan tulisi.

Selitys oli tällä kertaa niin kansantajuinen, että ymmärsin oitis, mistä on kyse. Ja ymmärsin myös onneksi sen, että jos klikkaisin itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, saattaisi ratkaisu saapua ylihuomenna Matkahuoltoon.

Ja niin kävi. Se ratkaisu ovat siis tällaiset ikkunasalvat, joita varmasti moni on nähnyt rintamamiestaloissa, minä ainakin olen:

Tällainen salpa tulee siis ison keski-ikkunan molemmille puolille. Sen saa kiinni pystykarmiin ja sen avulla ikkunan pystyy kiilaamaan kiinni, vaikka karmin alaosasta pokan alta puuttuukin puutavaraa.

Ja tällaiset puolittaiset salvat tulevat sitten pitämään reunimmaisia ikkunoita kiinni, myös karmiin kiinnitettyinä.

Nämä nippelit maksoivat muutaman euron kappale, ehkä niitä olisi jostain saanut halvemmallakin mutta en ehdi enkä jaksa lähteä nyt etsimään. Ylihuomenna ne ovat luultavasti Matkahuollossa ja viimeistään viikonloppuna asentuvat ikkunaan. On uskomattoman huojentavaa, kun asiat joskus ratkeavat yksinkertaisesti ja vieläpä suorastaan näppärästi ja ajanmukaisesti. 

Talvi saa todellakin tulla, kohta ei enää puhuri pääse pyykkitupaan. Tänään mönjäsin vielä viimeisen mönjättävistä puutarhatuoleista odottamaan kesää.

Seinä kellariin

Olen tässä kevään ja kesän valokuvakansioita plärätessäni havainnut, että meillä on tapahtunut talorintamalla kuitenkin kaikenmoista, vaikka olevinaan ei mitään. Ihan viimeistä maalisipaisua vaille valmis vessa on edelleen esittelemättä, polttopuut ovat pihalla uudessa katoksessa, saunassa on vihdoin vähän mittavampaa maalisipaisua vaille valmiit listat ja kellarin pyykkituvassa erittäin jakomielisin entisöintimenetelmin kunnostettu ikkunan karmi ja uusi vessan seinä. Ja sitten meillä on pari uutta, hienoa huonekalua ja muuta kapinetta, jotka myös voisin mieluusti näyttää koko maailmalle.

Yrittäkäämme pala kerrallaan. Aloitetaan siitä kellarin seinästä.

Meillehän tuli kellarin pyykkitupaan vessa. Minusta tämä on niin ikoninen kuva, että julkaisen sen uudelleen:

(Näitä remontin keskellä -kuvia on muuten aina yhtä kummeksuvaa katsella. Että oliko meillä joskus tuommoinen kellariremonttikin. Mitenkäs se oikein tapahtui. Milläs ilveellä se valmistui. Oho.)

(Toki voidaan mennä vielä vähän ajassa taaksepäin ja muistella vaikka tätäkin.)

Mutta kun valmista siis sitten tuli, tuli entiseen puuvarastokellariin myös vessa. Ajatuksena oli ensin rakentaa vessan ympärille seinät, mutta kun ajatusta oli vain ajateltu eikä mittanauhalla mitattu, eivät seinät todellisuudessa olisi mahtuneet vessan ympärille. Niinpä vessa oli reilun vuoden ajan vapautuneen hippimeiningin mukaisesti yhtä avointa tilaa muun pyykkituvan kanssa.

Tämä on joku ikivanha kuva, nyt tuossa valurautaviemärin paikalla on uusi muoviviemäri. Kuva on kyllä aika osuva otos meidän remonttitarvikehankinnasta: Vessanpytty on guru-Pekalta, pesukomuutti Panun itse tekemä, lavuaari Sotkamosta vanhalta savottakämpältä, hana Ekotorilta eli kierrätyskeskuksesta ja tuo verho on anopin kustomoima vanhasta, kirpparilta löytyneestä pöytäliinasta. Hei me kierrätetään.

Mutta se uusi seinä sitten tuli ihan uudesta puutavarasta ja näkymä vessaan on nyt suunnilleen tämä, sanoisin että tästä kuvasta puuttuu vielä kolmas maalikerros:

Ihan kokonaista seinää ei rakennettu, ettei huussin puolesta tule ihan pimeä kopperoinen. Minusta lopputulos oli ihan onnistunut, koska silmä tottui tuohon seinäkkeeseen noin päivässä.

Tältä se näyttää toisesta suunnasta, tässä kohtaa maalaustyöt ovat jofinaalissa:

Seinä on siis maalattu samalla Uulan ovi- ja ikkunamaalin Oras-sävyllä kuin tuo takana oleva vaatekomero. Ihan istuu nätisti kokonaisuuteen. Tuo auki leuhottava kaappi taustalla on peräisin meidän mummon ja ukin rintamamiestalon kellarin rapusta, minun piti ensin maalata se ja kaappi on siksi majaillut autotallissa odottelemassa parempia aikoja. Kesällä totesin että hittojako tätä maalaamaan, hyvää kaappia, ja nyt se on siis oikealla paikallaan. Ja näyttää tältä:

Kaapin päällä esiintyvät joskus taannoin huutokaupasta ostamani tykötarpeet, jotka oli silloin ihan pakko saada. En oikein ymmärrä enää miksi, kun eivät nuo meille mihinkään sovi. Tuo kaapinpäällyskin on nykyään vanhan, puisen mankelin esittelypisteenä kun mankeli sopii paljon paremmin tuonne kellariin koristeeksi kun moiset belgialaiset porsliinit. Ihan ex tempore tuli nyt mieleen, että jos joku haluaa tuollaiset niin meiltä kyllä joutavat, 80 euroa maksoin koko komeudesta joten 80 eurolla ne saa mukaansa. Pesuvadissa on särö, kannu ja saippuakuppi taisivat olla ihan ehjiä, saa periä maksua vastaan vain paikan päältä.

Olen ottanut tuota seinää malatessani pari havainnollistavaa kuvaa Laurakaisan maalauskäsialasta joten laitetaan nekin vielä tähän jutun jatkoksi.

Ensinnäkin, minä maalaan nykyisin aina vain tuollaiset ohuet kertakäyttöhanskat käsissä. Älyttömän kätevää kun ei tarvitse hinkata maalitahroja käsistä pois ja lapsiperheolosuhteessa käytännöllistä myös siksi, että hanskat voi heittää sekunnissa hemmettiin jos jossain maalaushuoneiston läheisyydessä tapahtuu jotain äkillistä väliintuloa vaativaa katastrofintynkää.

Toiseksi, minä maalaan nykyään vain rengassiveltimellä. Olen tullut krantuksi.

Olen aiemminkin kertonut siitä, että minun on tosi vaikeaa maalata mitään vesiohenteisilla maaleilla, koska niitä pitää lotrata ihan suruttomasti ennen kuin pinnasta tulee mitenkään tolkullinen. Minä kun maalaan luontevimmin tällä tavalla:

Vasemmalla on eka kerros, tuollainen hento kuultomaalatun näköinen pinta. Oikealla on toka kerros, tuollainen edelleen peittävyyden kannalta toivomisen varaa jättävä. Maalaan aina kolme kerrosta, että jälki olisi kunnolla peittävää. Ja itse asiassa tämä nopeuttaa maalaustoimitusta sikäli, että tuollainen ihan hento kalvo kuivuu kohtalaisen nopeasti - perinnemaalien kuivumista saa paksumpaa kerrosta sutiessa odotella vuorokausitolkulla ja lopputulos saattaa olla karsea, jos ei malta odottaa riittävästi ja alemmat maalikerrokset alkavat kuivuessaan kupruilla.

Tässä nyt vielä kansiosta löytynyt kuva siitä, miltä seinä näytti kun aloin sitä toiseen kertaan maalata. Kuultomaalaus indeed.

Mutta että semmoinen seinä. Ajatuksena on vielä laittaa kattoon tanko ja siihen roikkumaan verho, jonka häveliäs vessassakävijä voi tarpeen tullen vetäistä näkösuojaksi. Verhoon tulee kyllä tamppi, jolla sen saa kiinni tuohon seinäkkeeseen pois tieltä kuleksimasta.

Piti tarkistaa Wikipediasta, että tamppi todellakin tarkoittaa "päistään kiinnitettävää kokoavaa nauhamaista osaa". Ehkä parasta mennä nukkumaan. 

Älä osta mitään (ainakaan kaupasta)

Olemme vähän vahingossa onnistuneet luomaan kellariin lapsiperhe-elämän kannalta varsin onnistuneet olosuhteet. Kellarin pyykkitupaan on nimittäin käynti myös autotallin kautta, ja autotallista taas on ovi pihalle.

Kun sataa vettä tai on muuten vaan kuraista, voi päälakea myöten rapaiset tenavat siis ohjata tätä vaihtoehtoista reittiä pyykkitupaan. Varsinainen pääsisäänkäynti säästyy pahemmilta hiekoilta ja mudilta, ja kuravaatteilla ja kumppareilla on pyykkituvassa tilaa kuivua kenenkään niistä häiriintymättä.

(Matto puuttuu koska oli pesulassa. Tulikin sieltä, muttei ole vielä ennättänyt takaisin paikoilleen. Kuivumassa lasten kuravaatteiden sijasta allekirjoittaneen kurahousut, kaksi pyyhettä, kirpputorilta ostetut pitsiverhot tulevaan kellarinikkunakäyttöön ja esikoisen kelluttava uimapuku. Kaaapin ovi ei pysy kiinni, jonkun pitäisi säätää saranoita. Kukaan ei muista tai ennätä tai jaksa. Oi voi.)

Tässä vahingossa luodussa kellarin kuraeteinen -toiminnossa on ollut yksi ikävä puoli. Tämä on se ovi, josta mennään autotalliin, ja sen edessä on tuollainen älyttömän hyvä, tiheänukkainen kuramatto jonka merkkiä en nyt muista mutta jollaisia myydään ainakin täällä K-raudassa, eri kokoja ja värejä:

(Ovi on edelleen shabby chic -kuosissaan. Se tuossa vanhassa postauksessa esitelty ovi on tuolla tummanruskean oven takana autotallin puolella koska lämmitetyn pyykkituvan ja melkein lämmittämättömän autotallin välissä on tuplaovet. Tummanruskeakin pitäisi skrabata puhtaaksi ja maalata uudestaan. Karmilistatkin puuttuvat. Oi voi.)

Ja tuo ylempi "valikoituja tekstiilejä roikkuu Oskarin oksassa" -kuva on siis otettu kuvajaan seisoessa tuon oven edustalla. Vaikka kuramatto olisi miten tehokas, on huoneen toisessa ääripäässä oleva kuravaatteiden kuivatusnaulakko väkisin johtanut tilanteisiin, joissa puolet vaatteissa olevasta kurasta on riisuuntumisoperaation jälkeen levittynyt pitkin pyykkitupaa.

Jossa käydään suihkussa, ja jossa ei ole siksi kivaa lompsia jos lattialla on tuuman kerros soraa ja singeliä.

No, olimme tässä eräänä iltana koko perheen voimin paikallisessa automarketissa suorittamassa tieteellistä koetta eli testaamassa ihmishermojen äärimmäiseen kiristymiseen johtavia parametreja. Nappasin sieltä mukaan hyväksi havaitun Oskarin oksan ja totesin puolisolle, että tämän voi ripustaa siihen pyykkituvan nurkkaan, mihin piti tehdä jakotukin päälle jonkinmoinen komero mutta mihin tuskin ainakaan lasten kurahousuvuosina minkäänlaista komeroa tullaan rakentamaan. Nurkka on siis tuon autotalliin menevän oven vastapäätä, joten kuramatolta käsin voisi nostella vermeet oksalle kuivumaan.

Vähän häviäjän ratkaisu esteettisesti, mutta Oskarin oksat ovat kaikin puolin ihan toimivia kapineita. Ja kotimaisia.

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Notkuin taas eräänä iltana huuto.netissä selaamassa kaikenlaista "vanha" -alkuista, kun törmäsin kohteeseen nimeltä "hauska vanha naulakko". Se olikin tottavie niin hauska, että huusin sen oitis itselleni ja se saapui viime viikolla supernopean Matkahuoltokyydin toimesta ja on nyt jo paikallaan. Ta-daa:

(Näkymään jäänyt jakotukkikin on kyllä kiistatta esteettinen häviäjän ratkaisu. Lisäksi seinässä oleva reikä pitäisi paikata ja pyykkituvan lattia maalata uudestaan. Ja pestä pannuhuoneen palo-ovesta muinaiset kalkkimaaliroiskeet. Oi voi.)

Mutta naulakko! Se on kirjaimellisesti hauska ja sopii meidän pyykkitupaan kuin nenä päähän.

Naulakon olisi voinut kiinnittää joko kattoon tai lattiaan. Lattiaan kiinnitettynä se on lapsille sopivalla korkeudella

Ja nyt siihen voi syksyn tullen ripustella vaikka miten ison määrän haalareita, tumppuja, pipoja ja kumppareita kuivumaan. Hirmu kätevää ja käytännöllistä. Ja myös siivoustiimi kiittää, kun kurat pysyvät paremmin uloskäynnin ympäristössä.

Mitä tästä opimme. Ei kannata ostaa ikinä mitään uutta kaupasta, kun jostain muualta löytyy kuitenkin paljon sopivampi, vanha kapine. Yritämme muistaa tämän jatkossakin, tarpeeton Oskarin oksa on jo välitetty eteenpäin pikkuveljen modernimpaa kodinhoitohuonetta kalustamaan. 

Perästä kuuluu, sanoi Perinnemestari

Moni tämän blogin aihepiiriin suuntautunut tietää varmasti vanhoja taloja ja niiden kunnostusta käsittelevän Perinnemestari-televisiosarjan vuodelta 2009 sekä sarjan teemoihin uppoutuvan, WSOY:ltä vuonna 2010 ilmestyneen Perinnemestarin remonttikirjan. Molemmista sekä aihepiiristä yleensäkin löytyy lisätietoa osoitteesta www.perinnemestari.fi. Olen kursorisesti vilkuillut tv-sarjan uusintoja, kun en telkkaria juuri katso, ja puhkilukenut kirjan. Se on mukavalla tavalla kirjoitettu makasiinityyppinen lukemisto vanhojen talojen sielunelämään sekä asujien että itse rakennusten näkövinkkelistä. Suosittelen lainaamaan kirjastosta tai ostamaan omaksi, jos teema on lähellä sydäntä.

Ja kansalaiset, nyt seuraa tiedonanto jota olen pantannut jo pidemmän aikaa: Perinnemestari-sarjan ja kirjan tekijältä Hannu Rinteeltä on ilmestymässä ensi keväänä, tarkemmin sanottuna 20.3.2013 uusi kirja. Sen nimi on Perinnemestarin rintamamiestalo ja se näyttää sitten ilmestyttyään näin kutsuvalta:

Minusta on ihan yyyyyyyyyberhienoa ja mahtavaa ja upeaa, että tämä rakas asumismuotomme saa kokonaisen oman, tuoreen teoksen. Vielä hienompaa on se, että kirja käsittelee rintamamiestaloja nimenomaan perinnerakentamisen ja -remontoinnin näkökulmasta, ei kaikki uusiks -tyyppisestä rautakauppavetoisen saneeraus- ja peruskorjausvinkkelistä.

Olisin kirjasta innostunut jo ihan pelkästään kirjan itsensä vuoksi, mutta toki oman lisänsä tähän jännittävään odotukseen tuo se, että me olemme taloinemme mukana tässä kunniakkaassa hankkeessa. Hannu kävi valokuvaajansa kanssa meillä visiitillä viime kesänä keskellä katto- ja oviremonttia ja päivän aikana tuli esiteltyä omien ajatusten ja asumuksen lisäksi myös muun muassa naapurin Pauli. Meistä tulee kirjaan samantyyppinen taloesittelyjuttu kuin Perinnemestarin remonttikirjankin taloesittelyt, ja lisäksi Hannu on työstänyt meidän kellarirempasta tarinaa kirjan maanalaiseen osioon.

Täällä siis odotellaan maaliskuuta innolla muutenkin kuin Vuokon 1-vuotissyntymäpäivien vuoksi. Toivottavasti kirja löytää paljon lukijoita ja on omalta osaltaan edistämässä rintamamiestalojen niiden arvolle sopivaa kunnostusta ja ylläpitoa. 

Melkein muttei ihan valmista

Aamuvalossa kohtaamani keittiön uusi tiskinurkkaus meinasi taas saada aikaan ilostaitkemistä. On se kyllä kaunis.



Harrastin tänään vanhaa elinkeinoani rakennussiivousta kellarissa. Suihkukaappi on putsattu rakennuspölystä ja vaatekomerokin maalattu. Näyttää hyvältä sekin nurkka:



Pyyhin kaapit ja askartelin niihin jopa hyllypaperit. Illalla sain vielä tyhjennettyä pyykkikorillisen kellarisäilytykseen sopivaa tavaraa nykyisestä väliaikaissiivouskomerosta ja asettelin tavarat paikoilleen kaappeihin. Hyvin mahtuivat.

Se varsinainen päivän urakka oli kuitenkin putkimies-Markon vierailu: Kellarin kahteen lavuaariin hanat ja viemärit ja viemäri myös keittiön uudelle altaalle. Putkimiesvierailun voisi ottaa oppikirjaesimerkiksi johonkin "näin teet kierrätyshenkistä perinneremonttia" -teokseen. Kun halutaan käyttää vanhoja, käytettyjä tai muuten vaan pakasta jo aika kauan aikaa sitten vedettyjä osia, täytyy varautua siihen että ihan ilman vastoinkäymisiä ei yleensä selviä mistään urakasta.

Niinpä tänäänkin on törmätty ainakin seuraaviin: Vanhat emaloidut valurauta-altaat vaativat tiivisteitä. Keittiön vanha hana tiputti. Kellarin käytetty vessanpönttö vuoti. Suihkupömpelistä kellarin rosterialtaan ylle siirretty hana toimi sentään ongelmitta, mutta kierrätyskeskuksesta ostettu käytetty Oraksen perushana valutti vesiä minne sattui. Putkimies teki hommansa ja poistui, jonka jälkeen puoliso ja appiukko poistuivat rautakauppaan ja palasivat mukanaan säkillinen tiivistysmateriaalia ynnä muita putkinakaleita. Tällä hetkellä ongelmana taitaa olla enää valurauta-altaiden viemäreiden tiivistäminen, mutta huomiselle aikataulutettu hamppua ja kittiä -ostosretki tuonee ratkaisun tähänkin pulmaan.

Sinänsä surkeaa, että suunnilleen ainoa uutena rautakaupasta ostettu asia pyykkituvassa, eli Oskarin oksa, onnistui olemaan viallinen: paketista puuttuu kokonaan toinen kiinnitysholkki. Kun otetaan huomioon, että uusi, kallis ja olevinaan laadukas astianpesukoneemme on edelleen korjaamolla ja odottaa varaosaa jo ennen ensimmäistäkään kunnon käyttökertaa, on ehkä todettava että ei se tavaran pakasta vedettävyyskään vielä välttämättä mitään takaa.

No, emme jää moista murehtimaan vaan iloitsemme jo valmiina olevasta. Tässä vielä esimerkki putkimiehemme työnäytöksestä:



Tässä taas esimerkki kellarin katossa vielä roikkuvasta putkihärdellistä, josta on purettu jo ainakin puolet. Loput lähtevät sen varsinaisen putkiremontin yhteydessä:



Tuossa putkihässäkässä on jotain vastaavaa käsityöläisyyden makua kuin siinä vanhan täkin hyödyntämisessä keittiön viemärin eristeenä, sanoisin. Joka tapauksessa itse arvostan enemmän tuota ensin esitellyn valokuvan mukaista putkimiestoimintaa...

Kunhan tuo tiiviste-episodi on valmistunut, on jäljellä enää mukavia töitä. Kellarin lattia pitää kuurata puhtaaksi ja pyyhkiä ovista kalkkimaaliroiskeet. Sitten voikin jo melkein ruveta ripustelemaan verhoja ja levittelemään mattoja ja sijoittelemaan paikoilleen muita sisustuksellisia elementtejä. Kellarin vessan näkösuojaksi pitää vielä rakentaa paneelista jonkinlainen sermi tai seinäke, ja kellarin ovista puuttuvat listat. Maalaushommia on ovien ja yhden kaapin osalta vielä tehtävä kesemmällä, kun maaleja voi poistaa ulkotiloissa, ja jakotukin ympärille on askarreltava jonkinlainen komero, kaappi tai kotelo. Ja ja ja.

Mutta kuten sanottua, ne ovat niitä mukavia töitä. Loppusuoran viimeistelyjä ja hifistelyjä, siistiä sisähommaa ja mukavaa pintaremonttia. Hyvä että joskus sitäkin.

Loikkauksia ja harppauksia

Sekä remontti että kaikki muut asiat taloudessamme etenevät niin kiivasta vauhtia kaikilla mahdollisilla rintamilla, etten meinaa perässä pysyä. Vauva ei sentään vielä ole syntynyt...

Kellarissa alkaa olla putkimiehen viimeistä vierailua ja perinpohjaista siivousta vaille valmista. Tai no, valmista ja valmista mutta siis ainakin toimintakuntoista. Entinen pyykinpesukoneemme hyppäsi tänään pakettiautoon matkustaakseen Helsinkiin, Indonesiasta kotiin palaavien tovereiden likapyykkejä pesemään (nyt kun niiden parkojen pitää tulla taas toimeen ilman kotiapulaista, toim. huom.). Vaihto sujui näppärästi, kellarissa jyl... eikun surisevat vaimeasti jo uudet koneet.



Pyykkituvan taso isoine rosterialtaineen on jo paikoillaan, hyllyjen eteen tulee vielä verho.



Tason ikkunan puoleisen päädyn alle irtosi tänään rautakaupasta hämmentävän halvalla kaksi Elfan korihyllykköä, niidenkin eteen tulee verho. Lisäksi ostimme ison Oskarin oksan. Rättipatterioptio on sähköistyksen puolesta olemassa, mutta täytyy nyt tutkailla, onko sen toteuttaminen tarpeen. Oskarille on vielä paikka hakusessa.

Vanhan pesukoneen lisäksi suihkupömpelistä häipyi tänään suihkuallas verhoineen, ne löysivät uuden kodin puolison papan kylpyhuoneesta. Suihkupömpeli näytti tänään jo hetken verran tältä:



Tänään tapahtui myös sellainen ikävä asia, että minulta hajosi selkä. Varsinaisesti se hajosi oikeastaan jo viime syksynä, mutta on käyttäytynyt suurin piirtein asiallisesti tähän päivään asti. Tiskaamisesta se ei kuitenkaan ole erityisemmin pitänyt - meillä ei tosiaan ole tiskikonetta ja tiskipöytäkin edustaa alkuperäismallia, joka tarkoittaa honkkeliperheessämme aivan liian matalaa ja kaikenlaisia kramppeja ja nyrjähdyksiä aiheuttavaa allaskorkeutta. Kun selkäni sitten tänään sanoi lopullisesti naks ja poks, ryhtyi kellarin valmistumisesta hurmioitunut puoliso välittömään toimeen. Ensinnäkin meille ostettiin tänään se kauan kaivattu astianpesukone, joka välivarastoitiin tyhjään suihkupömpeliin:



Lisäksi paikallisesta levyliikkeestä (ei, Mikkelissä ei ole musiikkikauppaa) käytiin hakemassa pikaisesti suunnitellun ja palotarkastajan puhelinkonsultaatiossa asianmukaiseksi todetun uuden tiskipöydän tarpeet. Tiskipöytä nousee työtehoseuran suosittelemaan 90 senttimetrin korkeuteen, siihen tulee halkolaatikon näköiseksi integroitava astianpesukone ja koneen vierelle mahdutetaan roskiskaappi. Joka oli puoli tuntia sitten jo viittä vaille valmis:



Meidän oli tarkoitus tehdä koko keittiö kerralla ja kärvistellä siihen asti nykyisellä käsitiski-seläntappomenetelmällä. Oma invaliditeettini sekä veljen joulukuussa kolmilapsiseksi laajentuneen perheen aikaansaama realiteettiherätys kuitenkin saivat aikaan tämän: Tiskauskuviot pistetään jo nyt uusiksi, ja irrotellaan ja siirrellään noita nakaleita sitten soveltuvin osin sen varsinaisen joskus koittavan keittiöremontin alta. Selkävammaisena en voi muuta kuin kiittää tätä puolison pikaratkaisua, eikä tuleva yhden ison ja yhden pienen vauvan perhearki luultavasti lainkaan huonone siitä, että vanhempien sijasta kone hoitaa tiskit. Alkuperäiset keittiön kaapistot fiksataan ja maalataan ja siirretään sitten yläkerran keittiöön, eli niiden kanssa on vielä pärjättävä sen varsinaisen keittiöremontin ajan. Mutta jospa vauva-arki rullaa jo siinä vaiheessa sujuvasti ja selkävammatkin ovat enää muisto vain.

Voi itkeä myös onnesta

Puolison piti eilen saada kellarin komero kyljelleen, ja sitä varten kellarin lattiatilaa piti vapauttaa kylkiasentoa varten. Kun menimme tyttären kanssa katsomaan kellarissa ahertavaa aviomiestä ja isää, aloin miltei itkeä onnesta.

En minä aikaisemmin ikinä osannut ajatella, että minulla olisi hauska ja mukava perhe tai oma vanha talo. En varsinkaan osannut kuvitella, että kaikesta huolimatta (toissapäivänä viimeiksi kimitin puoli metriä liian matalan tiskipöydän ääressä astioita pestessäni että olen KYLLÄSTYNYT tähän mökkiin) hauskan ja mukavan perheen kanssa omassa vanhassa talossa asuminen ja talon pikkuhiljainen kunnostelu olisi näin kivaa.

Ja sitten vielä tämä. En ainakaan koskaan olisi kuvitellut, että ihmisellä voi olla näin kaunis ja hieno ja jotenkin omannäköinen pyykkitupa!



Okei, kuva on lavastettu. Taso ei ole paikoillaan, sen jatkopala ei ole vielä kiinni, halkolaatikkolikapyykkikopasta puuttuu 10 senttiä korkeutta sokkelista ja nurkassa pitäisi olla verho ja sen takana niitä semmoisia lankakorisysteemejä. Mutta tuolta se tulee sitten valmiina näyttämään, suurin piirtein. Verhoja ei laiteta pesukoneiden eteen, niistä tulisi liian sievistelevät ja sitä paitsi, kuten kommenttilootassa jo sanoinkin, niitä pidettäisiin aivan varmasti pyykkikoneiden edessä vain sen kerran kun joku sisustuslehti joskus kaukana tulevaisuudessa kävisi kuvaamassa materiaalia "rintamamiestalo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuun.

Minusta tuo kokonaisuus on ihan sen näköinen kuin halusinkin ja olen ihan julkisestikin äärettömän kiitollinen rakkaalle puolisolleni siitä, että hän osaa noita hataria visioitani noin taitavasti toteuttaa.

Ah ja voih sentään. Tunnen edelleen joka kerta kotisaunassa käydessäni "tämä on käsittämätöntä luksusta" -tunteita, koska oma sauna jo sinänsä tuntuu ylellisyydeltä ja hyvillä löylyillä kruunattu tunnelmallinen saunamme vielä hienommalta. Luultavasti tulen tuntemaan jatkossa joka kerta pyykkiä pestessäni samankaltaisia tunteita - mikä nyt on sinänsä ihan hyvä juttu, koska perheemme pyykkihuolto vaatii kohtuupaljon aikaa ja mieluustihan sitä leijailee arjen harmauden yläpuolella aina kun mahdollista.

Otsikko tuli siis tästä Samulin hienosta biisistä. On se noin, aika usein.

Parillisia ovia

Pakkanen paukkui, vaan ei pauku enää. Pakkasilla tuli kuitenkin mieleen, että olisi ehkä ihan hyvä saada kylmän autotallin ja toistaiseksi kylmän mutta pian lämpiävän pyykkituvan väliin muutakin kuin pahainen peiliovi.

Siis toinen, samanmoinen:



Ovi on samaisesta paikasta kuin parinsakin, kiitos vaan naapuriin sinne mäen päälle. Se keltainen versio oli ihan iskussaan, tästä toisesta oli alareuna hieman pehminnyt vaan ei hätää, kotipuuseppä restauroi sen käden käänteessä. Itse asiassa restaurointi tapahtui jo syksyllä mutta asennus jotenkin viivästyi. Kevään tullen, sitten kun maalia voi taas poistaa pihalla, täytyy molemmat ovet maalata samalla ruskealla kuin jo olemassa olevatkin kellarin ovet.



Muitakin parillisia ovia kellariin on valmistunut, nimittäin komeron ovet. Vähän ovat naftit, pitää höylätä. Mutta kyllä maar se ruma suihkukaappi tuon komeron taakse naamioituu. Pakasta vedetty kuusipaneeli nyt ei varsinaisesti ole sen 50-lukulaisempi näky kuin itse suihkukaan, mutta maali tehnee ihmeitä.



Viimeisempänä, mutta ei suinkaan vähäisempänä, esittelemme pesukomootin. Joka itse asiassa on aika iso ja enemmän niin kuin pesupöytä. Vielä tanko ja verho ja vähän putkitöitä niin valmista tuli. Ja hieno se on, tässä edustavasti keskellä yläkerran maalaushuoneen kaaosta:



Kankaan valinta verhoksi on tosin melko monimutkainen operaatio. Kiersin tänään kaupungin kangaskauppoja ja kirpputoreja, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan. Minullahan on se yksi ruudullinen kangas, joka sopisi tuonne kuin valettu, mutta sitä on niin vähän ettei se riitä kuin pitkälle seinälle tulevan tason alle. Pesukomootin verhoksi pitää keksiä jotain muuta.

Pesukomootin rakennusprojekti on muuten toiminut oikeinkin hyvänä harjoituksena tulevaa keittiöremonttia varten. On todettu, että määrämittaan kaupassa sahatuista liimapuulevyn kappaleista saa perin näppärästi valmistettua huonekaluja, joten keittiöstä vielä puuttuva patakaappi, keittokirjahyllyt ja tiskipöytä valmistunevat kotipuusepältä tuossa tuokiossa. (Keittiöremonttihan, toim. huom., kestää rakkaan aikaoptimistimme mukaan "semmoset kaks viikkoa" että sikäli ihan lohduttava tieto tuokin.)

Tuollainen samanlainen lavuaari upotettuna puutasoon -ratkaisu tulee käyttöön myös keittiössä, vaikka minä olen edelleen sitä mieltä että taloudessa, jossa todistettavasti jätetään päättömiä rasvasillejä tiskipöydälle pötköttelemään, olisi ehdottoman paljon turvallisempaa käyttää tiskipöytämateriaalia rosteria. Vaan puuseppä on kantansa valinnut, puutaso sen olla pitää. Pyykkituvassa nuo tasot ovat halvempaa mäntyä, keittiöön on tulossa koivua. Lavuaari on tosiaan tuon kellarin lavuaarin kaksoiskappale, purettu samasta savottakämpän pesuhuoneesta. Ja vaikka ensin vähän karsastin sitä, täytyy kyllä myöntää että tuollainen paksusti emaloitu valurauta-allas on kyllä nätti ja sopinee ihan hyvin siihen jossain tulevaisuudessa siintävään kyökkiimme.

Mutta nyt pitää tilata se pitkä taso kellariin ja valita tason alle pyykkikone. Sepä ei olekaan ihan helppo homma.

Naamiohuveja

Suihkukaappi on ruma, kuten jo mainitsin. Mutta kiitos rakkaan harrastelijapuuseppämme, sen rumuus taitaa piiloutua melkolailla näkymättömiin pyykkituvan nurkkaan. Kaapin edustalle on nimittäin vaivihkaa valmistumassa vaatekomero:



Komeroon on tarkoitus majoittaa harrastelijapuusepän muut harrastusvälineet eli kaikenlaiset metsästysvehkeet, kalastuskamppeet ynnä muut rojut ja pukineet, jotka tällä hetkellä vellovat vintissä. Ja komero on tarkoitus maalata samalla vihreällä kuin seinällä olevat kaapitkin.

Lisäksi kellariin on valmistumassa pesukomootti. Alkuperäinen idea oli kiinnittää vanha, valurautainen, emaloitu lavuaari vessatilan seinään, mutta sitten joku onneksi tajusi, että se kiinnityskohta on muuten piippu. Eikä siihen saa mitään kiinnittää. Piti rakentaa komootti, johon upotetaan allas. Kas tällainen on itse kapine:



Tällainen Osmottu kansi siihen tulee:



Ja tässä on lavuaari, putsattuna ja puunattuna:



Totesin tänään, että meillä on kohta niin hieno kellari että varsinaiset asuinhuoneet alkavat näyttää surkean nukkavieruilta. Pidän kodistamme, mutta kiistatta olisi ihan kiva jo päästä tekemään myös tästä jokapäiväisestä asuintilasta omemman näköistä - kaikki kunnia Anni-vainaan tapeteille ja muovimatoille, mutta kaipaan jotain hieman hillitympää. Toistaiseksi aherretaan kuitenkin vielä maan alla.

Sähkömies tulee ensi viikon alussa ja sitten saadaan lattialämmitys kellarissa toimimaan - meiltä pääsi unohtumaan, että sitäkin varten pitää olla kiertovesipumppu ja sekin toimii sähköllä. Kalustusta on mietitty uuteen uskoon sen verran, että alkuperäisen suunnitelman mukaisen L:n mallisen tason ja lattialla vapaasti seisovien pesukoneen ja kuivurin ynnä erillisen, isolle altaalle nikkaroitavan tiskipöydän tilalle tulee yhtenäinen, koko autotallin seinän mittainen taso. Tämä tarkoittaa sitä, että myydään halvalla päältä täytettävä, täysin toimiva, 1200 kierrosta minuutissa linkoava pesukone (ja ostetaan kalliilla edestä täytettävä, jossa on 1600 kierroksen linko). Puolison esteettinen silmä sanoo, että yhtenäinen taso on kauniimpi kuin monessa eri osassa oleva ja pätkitty. Olen samaa mieltä.

Ostelen säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisia sisustuslehtiä iltojeni iloksi, mutta yleensä ne ovat pettymyksiä sikäli etten koskaan saa niistä mitään kodinsisustuksellisia ideoita. Oma visio on vahva, tai 50-luku ei ole muodissa, ihan kummin vaan. Talo&Koti -lehdessä oli kuitenkin kerran idea, johon tartuin:



Vähemmän ruutuja ja maalaisromantiikkaa, mutta ajatus siis kuitenkin tuo yllä oleva - tason alle ei tule ovia, vaan tuollainen tanko johon ommellaan verho. Verhon taakse voi piilottaa pyykinpesukoneiston ja sinne mahtuu myös aimo liuta käteviä metalliverkkokorisysteemejä, joista pidän. Sama verhoidea on muuten myös siinä yllä olevassa pesukomootissa, siinä tosin käytännön pakosta koska minkäänlainen ovi ei mahtuisi pienessä vessanurkkauksessa avautumaan törmäämättä pyttyyn.

En tiedä, onko tuollainen verho 50-lukua. Kellarissa oleva pyykkitupa-kodinhoitohuone ei ainakaan ole, joten verho saa luvan kelvata. Alkaa tuntua siltä, että pyykkitupa on lattiasta kattoon yhtä kompromissia, mutta sitä voi varmasti arvioida vasta kun kokonaisuus on valmis. Ei siis ihan vielä - mutta ilahduttavasti siihen suuntaan ollaan koko ajan menossa.

Kellariaskelia

Kellarissa edistytään. Sähköhommat on tehty (paitsi lattialämmitystä pyörittävää pumppua varten unohtui asennuttaa pistorasia) ja putkihommatkin valmiit tässä vaiheessa, eli vain vessan lavuaari, pönttö ja iso rosteriallas ovat vielä asentamatta.

Kellariin tuli siis uusi sähkökaappi. Se on ruma.



Aion sijoittaa tuohon alle vihreäksi maalattavan vanhan kaapin, joka on peräisin meidän ukin ja mummon rintamamiestalon kellarin rapusta. Ehkä huomio kiinnittyy sitten siihen eikä rumaan sähköpömpelin oveen.

Tämmöinen on sitten jakotukki, ettäs tiedätte.



Tuon hermokeskuksen kautta kulkevat siis kaikki vedet pannuhuoneen puolelta tarpeellisiin kohtiin. Aika monta vesipistettä pyykkitupaan tulikin - vessan lavuaari, vessanpönttö, suihkukaappi, pyykkikone ja se iso allas. Jakotukki välittää veden myös lattialämmitykselle.

Tässä alla on syy, miksi en jaksanut niin kauheasti murehtia niistä moderneista pistorasioista. Kun pyykkitupaan tulee pakostakin kaikkea tuollaista uutta ja modernia, kuten pesukoneen hana, on silkkaa masokismia edes pyrkiä mihinkään täydellisen autenttiseen lopputulokseen jokaisen nippelin ja nappelin osalta.



Työvalo on sentään 60-luvulta ja kaapit alkuperäiseltä vuosikymmeneltä, eiköhän se riitä.

Pyykkitupa ja sen vesi- ja sähköhommat ovat olleet hyväksi opiksi myös tulevia muiden tilojen remontteja varten. Ymmärrän nyt paljon konkreettisemmin, miten radikaaleja temppuja nuo sähköjen, putkien ja vesien vetelyt ovat ja miten paljon ne vaikuttavat tilojen alkuperäisenä pysymiseen tai sen alkuperäisyyden menettämiseen. Olin vielä jokin aika sitten sitä mieltä, että kyllä meille tarvitaan enemmän pistorasioita makuuhuoneeseen - nyt luulen, että pärjäämme hyvin sillä yhdellä, joka majailee huomaamattomasti ikkunapenkin vieressä. Kiittelen myös sitä, että missään vaiheessa ei ole tullut edes mieleen muutella vessojen tai keittiön vesipisteiden paikkaa, nyt keskikerroksen ja yläkerran viemäri- ja käyttövesiputkiremontit ovat aika helpot ja ennen muuta melko näkymättömät suorittaa. Kellarin pyykkitupa on joka tapauksessa teknishenkinen aputila kaikkine pyykki- ja kuivauskoneineen joten tuollaiset rumilukset kuten sähkökaappi ja väärän vuosikymmenen sähkö- ja vesikalusteet eivät siellä näyttele minusta niin suurta roolia. Täällä asuintiloissa haluan kuitenkin säilyttää kaiken mahdollisimman alkuperäisenä jo pelkästään esteettisistä syistä - vaan onneksi niitä identtisiä 50-luvun pistorasioita saa rahalla kaupasta, koska yhdellä pistorasialla varustettu nykykeittiö on aika mahdoton yhdistelmä.

Ruma, rumempi, suihkukaappi

Otetaas askel taaksepäin. Noin esteettisessä mielessä ne neliön muotoiset jakorasiat alkoivat juuri häiritsemään suorastaan mitättömän vähän. Tätä hökötystä isompaa malkaa ei nimittäin voi enää esteetikon silmässä olla:



Suihkukaappi, tuo kellaripyykkitupamme autenttisen jälleenrakennuskauden tunnelman Mörkö ja Ankeuttaja, kasattiin tänään. Onhan se ihan susiruma.

Vaan minkäs teet. Se on myös tilava, tukevan ja laadukkaan oloinen ja ainoa järjellinen tapa saada suihku taloon. Esteetikko nielee kyyneleensä ja valmistautuu uusiin ankeuttajiin, joita herrat Electrolux ja Miele pian kellariimme toimittavat.

On sitä pyykkiäkin pestävä.

Suuri sähkö halkaisi taivaan

Sanotaan YUP:n kappaleessa Julmasti juhlallista.

Hower taisi jossain uretaaninkäyttöpostauksessa kommentoida aiheesta ajalliset kerrostumat ja niiden kiistaton arvo rakennusperinnössämme. Meidän kellarimme sähkötyöt olkoot esimerkki siitä, että ajalliset kerrostumat tunkevat väkisin sormensa peliin kun tekniikkaa ryhdytään lisäämään paikkoihin, joissa sitä ei ole aikaisemmin ollut.

Olemme löytäneet sähkömiehen, joka on ainakin melkein yhtä hyvä kuin putkimies-Marko. Tulee sovittuna aikana, tekee hyvää jälkeä, pitää sanansa. EAL-palvelut, hyvät ihmiset. Voimme suositella.

Tänään sähkömiesvalinta osoittautui oikeaksi myös mentaliteettiosaston kannalta: sähkäri-Esa oli todennut puolisolle kellarissa pakertaessaan, että jos hän ei aivan viime keväänä maalämpörempan yhteydessä ymmärtänyt tätä teidän remontti-ideaa niin nyt kun näkee nuo kaapit tuossa kellarin seinällä on todettava, että hyvän näköistä tulee kun tällä vanhalla mallilla tehdään. Oli vielä kehunut, että hyvä on maku isäntäväellä. Ja asentanut mukisematta aidon ja alkuperäisen 50-luvun väännettävän valokatkaisijan, samaa aikakautta edustavan pallolampun ja 60-luvun tasonalusvalaisimen pyykkitupaan. Ei ole kuulkaa itsestään selvää tämmöinen. Ja kaikki, siis todellakin aivan kaikki, muuttuu tuhat kertaa helpommaksi ja kivemmaksi kun ei tarvitse omassa talossa hengaaville maksullisille miehille jatkuvasti vääntää rautalangasta sitä, että miksi tässä nyt tehdään tällä tavalla eikä sillä toisella ja EI, sillä toisella tavalla ei todellakaan ruveta jatkossakaan tekemään vaikka se olisi miten helpompaa, halvempaa, modernimpaa tai muuten vaan yleisen mielipiteen mukaista.

Sitä paitsi sähkömies oli ihan tolkun miehiä huomauttaessaan myös siitä, että talomme mahdollista joskus eteen tulevaa myyntiä silmälläpitäen tämä valitsemamme tapa on varmasti myös taloudelliselta kannalta ajatellen järkevä. Olen samaa mieltä - talossa, joka sijaitsee ison tien vieressä ja huoltoaseman rajanaapurissa, on oltava jotain spesiaalia jotta kukaan sitä viitsii tosissaan edes ajatella ostavansa. Meidän talossamme se on "rikkumaton 50-luvun henki", arkkitehti-Pekkaa lainatakseni. Se henki kulkekoon.

Mutta ajallisin kerrostumin. Kellariin tulee nimittäin uusi, vikavirtasuojattu sähkötaulu. Alkuperäinen oli suojaamaton ja siten arveluttava. Ja tuon taulun takana on kuitenkin aika merkittävä osa taloutemme olennaisista, sähköllä toimivista fasiliteeteista kuten maalämpöpumppu, ruokataloutemme tukipylväinä seisovat pakastimet, pyykkikone ja kuivuri. Tässä niitä ajallisia kerrostumia rinta rinnan:



Rinta rinnan on aika paljon muutakin uutta ja vanhaa. Olisihan noiden pistorasioiden kanssa voinut ruveta hifistelemään, kun kerran vaihtoehtojakin on. Mutta jotenkin nuo minusta istuvat ihan hyvin sen 60-luvun lampun viereen, kun niissä on nuo lätkät päällä. Eivät särje silmään. Ikään kuin maastoutuvat seinään. Lienen sekoamassa:



Neliön mallinen, moderni jakorasia on kiistatta ruma, siitä ei pääse mihinkään, varsinkin kun sen vieressä on 60-luvun bakeliittikytkin. Toisaalta kellari on kuitenkin vain aputila. Tällä hetkellä tuntuu oleelliselta se, että pyykkäys siirtyisi kellariin ennen kuin talossa on kaksi kestovaippoja käyttävää henkilöä. Ja jos nuo jossain vaiheessa alkavat ahdistaa, niin voihan niitä sitten vaihtaa. En tosin ole mistään löytänyt sellaisia ihan oikeasti vanhan näköisiä jakorasioita, Renova niitä tekee mutta eivät ne näytä samoilta kuin meillä. Vinkatkoon hän, joka noista jotain tietää.

Sellainen ruma jakorasia on muuten tulossa toiseenkin paikkaan, vessanurkkaukseen lampun yläpuolelle. Melko näkymättömiin, mutta silti. Ääh.



Ja itse asiassa kolmanteenkin, mutta tuo jää piiloon pyykkikoneen ja kuivurin taakse.



No, asiat tärkeysjärjestykseen. Minut pysähdytti tässä taannoin 30-vuotias pariskunta, joka oli neljä vuotta remontoinut täydellisesti aikakauden tyyliin vanhaa taloa. Arjet ja pyhät, illat ja viikonloput. Tunnustivat olleensa välillä henkisesti ja fyysisesti aivan poikki, ja lopulta puoli vuotta remontoidussa talossaan asuneina päätyivät koko roskan myymiseen velkavankeudesta vapautuakseen. Tämä tarina asettaa ainakin omalla kohdallani jotkut rumat kellarin pyykkituvan jakorasiat aika hyvin sille paikalle, jolle ne ihan oikeasti kuuluvatkin - mitättömiä nippeleitä joiden merkitys asujaimiston hyvinvoinnille on täysin merkityksetön. En tiedä, kuuluisiko oikean perinnehipin tällä tavalla mennä siitä, mistä aita on matalin, mutta tässä nyt ollaan eikä muuta voida. Neliön mallisine jakorasioinemme.

Keittiön ja muiden asuintilojen osalta täytyy kyllä pyrkiä esteettisesti ehjempään lopputulokseen. Kyllä perinteet sen verran velvoittavat.