Remontoija heittäytyy runolliseksi

Maalasin eilen illalla leikkimökkiä. Töiden jälkeen, kurkkukipuisena, epäluuloisesti pilviä keräävälle taivaalle tähyillen. Aloin sommitella mielessäni puolihuolimattomasti runomittaa koko ankeudesta - eli ikuisesti valmistumattomasta remontista - ja kun nyt olen jakanut runoa sekä Facebookissa että sähköpostilla kanssasisarille remonttilamaannuksen kurimuksessa, lienee paikallaan julkaista tämä kaunokirjallinen saavutus myös täällä:

On remontoijina tää perhe jotensakin hupa,
ei valmistu ees leikkimökki, saati sitten tupa.
Mä vihaan remontointia, mä tahdon vetää lonkkaa
ja koko perhe mua tässä toiveessani komppaa.

Ne toisenlaiset perheet osaavat kai elää niin,
et' tärväydy ei heillä kaikki aika remonttiin.
Vaan tämä äiti remontoi, hän skrabaa, maalaa, naulaa
ja lapsipolot äiditönnä itkuvirttä laulaa.

Mä tänään mökin maalasin ja siitä olen ylpee,
vaan tuolla se nyt kaatosateen syleilyssä kylpee.

Että näin. Miksi en ikinä usko, että aina alkaa sataa kun minä nappaan maalipensselin käteeni? Ulkomaalaustöitä ylipäänsä pitäisi suorittaa vain ja ainoastaan toukokuussa. Ja ensi kesänä ei muuten remontoida mitään, paitsi näitä tänä kesänä kesken jääneitä.

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Kirjoitin kesällä blogiin naulakosta, jonka hankin onnenkantamoisena huuto.netistä. Ystävällinen blogin lukija kertoi, että Loimaan keskuskoululta niitä oli huutokauppaan joskus päätynyt, kiva kun selvisi naulakon alkuperäkin.

Otaksuin kesäkuumalla, että naulakko osoittautuisi käteväksi syksyllä ja talvella, kun jälkikasvun ulkovaatetusta on ripusteltava kuivumaan kaikkien pihatuokioiden jälkeen. Vaan enpä osannut arvata, että naulakko on oikeasti niiin hyvä.

Meillä on hankala ja ahdas eteinen, joka ei ole oikeastaan eteinen lainkaan vaan jonkinlainen epä-eteinen, monta metriä pitkä käytävä, jonka varrella on seitsemän ovea tai oviaukkoa. Kahden lapsen märkien ulkovaatteiden kuivumaan ripustelu ko. tilassa olisi epäilemättä perin raivostuttavaa. Nyt on yksi raivostumisen aihe vähemmän, kun kamppeet voi nakata kellarissa naulakkoon ja ohjata jälkikasvun vasta sitten asuintiloihin.

Hirmu kätevää. Joka kerta tunnen suurta iloa ja tyytyväisyyttä, kun pipoja ja hanskoja ja villahousuja ja Kuomakenkiä naulakkoon ripustelen.

Sitten kun vielä autotallin ovi olisi siinä jamassa, että siitä pääsisi kätevästi sisään. No, se on siinä jamassa että oviaukkoon on taas ruuvattu paksut matot eristeiksi ja ovea ei saa ulkopuolelta auki. Ehkä vielä joku päivä. Kaikkea ei voi saada, hyvä kun on naulakko kuitenkin.

Tämä olkoon myös näpäytys sille porukalle, joka on sitä mieltä, että vanhassa talossa ei voi asua lapsiperheenä mukavasti ilman perustavanlaatuista peruskorjausta ja modernisointia. Kaikki arkea helpottava, kätevä ja näppärä ei vaadi kolossaalisia remontteja tai koko mökin muuttamista tunnistamattomaksi. Joskus vähempikin riittää, kuten huuto.netistä ostettu naulakko.

(Ja maapohjakellariin lattialämmityksen rakentaminen.

Öh. Tämä olkoon näpäytys itselleni.)

Työtä ja työelämää

Blogi on vaientunut entisestään, ja siihen on pätevä syy: Minä palasin elokuussa takaisin töihin, ja lapset ovat aloittaneet kahden mummo- ja sukulaistyttöavusteisen kotihoitoviikon jälkeen uransa kunnallisen päivähoidon parissa.

Äkkiä se kai hujahti, puolentoista vuoden äitiysloma- ja hoitovapaajakso. Niitä kaikkein mökkihöperöimpiä päiviä muistellessa tuntuu, että se kesti ikuisuuden. Viime vuoden keväästä ja kesästä ei ole juurikaan muistikuvia - meillä oli vilkas puolitoistavuotias, hyvinä päivinä kokonaisia 20 minuutin päiväunia nukkuva muutaman kuukauden ikäinen vauva ja kattoremontti. Noin joka päivä satoi vettä noin viisi kertaa, sen sentään muistan. En suosittele kokemusta kenellekään.

Minä tykkään hirmu paljon työstäni, enkä ole sielultani mikään pullantuoksuinen äitihahmo. Kovin pieniähän nuo rakkaat pirpanat vielä ovat, ja pelkästään lasten kannalta olisi varmasti ollut ihanteellisempi vaihtoehto olla vielä jonkun aikaa kotosalla. Olen kuitenkin häpeämättömästi iloinen, tyytyväinen ja innostunut töihin paluustani ja jollain tasolla myös sitä mieltä, että iloinen, tyytyväinen ja innostunut joskin tällä hetkellä aika väsynyt äiti on parempi lastenkin kannalta kuin leipääntynyt, mökkihöperö ja koko ajan tosi väsynyt äiti.

Ja onneksi on lieventäviä asianhaaroja, kuten työnantajan kanssa sopimani osittainen hoitovapaa neljän viikottaisen työpäivän muodossa ainakin siihen asti kunnes kuopus täyttää kolme. Työ, jossa voi aika paljon itsekin määritellä sitä, minkälaisia päiviä tekee - vaikka joskus onkin pakko matkustaa ulkomaille ja melko usein Helsinkiin. Unelmahoitopaikka, ihana perhepäivähoitaja ihan lähellä kotia ja ruokakaupan naapurissa. Se, ettei remonttia odotellessa -tilassa olevaa kotia ole enää ihan pakko katsella ympäri vuorokauden vaan välillä voi käydä töissä laajentamassa horisontteja ja todeta, että koti on kuitenkin tosi kiva paikka.

Paitsi silloin, kun sinne tulvii sisään vettä. Siitä kuulette ensi kerralla.

Älä osta mitään (ainakaan kaupasta)

Olemme vähän vahingossa onnistuneet luomaan kellariin lapsiperhe-elämän kannalta varsin onnistuneet olosuhteet. Kellarin pyykkitupaan on nimittäin käynti myös autotallin kautta, ja autotallista taas on ovi pihalle.

Kun sataa vettä tai on muuten vaan kuraista, voi päälakea myöten rapaiset tenavat siis ohjata tätä vaihtoehtoista reittiä pyykkitupaan. Varsinainen pääsisäänkäynti säästyy pahemmilta hiekoilta ja mudilta, ja kuravaatteilla ja kumppareilla on pyykkituvassa tilaa kuivua kenenkään niistä häiriintymättä.

(Matto puuttuu koska oli pesulassa. Tulikin sieltä, muttei ole vielä ennättänyt takaisin paikoilleen. Kuivumassa lasten kuravaatteiden sijasta allekirjoittaneen kurahousut, kaksi pyyhettä, kirpputorilta ostetut pitsiverhot tulevaan kellarinikkunakäyttöön ja esikoisen kelluttava uimapuku. Kaaapin ovi ei pysy kiinni, jonkun pitäisi säätää saranoita. Kukaan ei muista tai ennätä tai jaksa. Oi voi.)

Tässä vahingossa luodussa kellarin kuraeteinen -toiminnossa on ollut yksi ikävä puoli. Tämä on se ovi, josta mennään autotalliin, ja sen edessä on tuollainen älyttömän hyvä, tiheänukkainen kuramatto jonka merkkiä en nyt muista mutta jollaisia myydään ainakin täällä K-raudassa, eri kokoja ja värejä:

(Ovi on edelleen shabby chic -kuosissaan. Se tuossa vanhassa postauksessa esitelty ovi on tuolla tummanruskean oven takana autotallin puolella koska lämmitetyn pyykkituvan ja melkein lämmittämättömän autotallin välissä on tuplaovet. Tummanruskeakin pitäisi skrabata puhtaaksi ja maalata uudestaan. Karmilistatkin puuttuvat. Oi voi.)

Ja tuo ylempi "valikoituja tekstiilejä roikkuu Oskarin oksassa" -kuva on siis otettu kuvajaan seisoessa tuon oven edustalla. Vaikka kuramatto olisi miten tehokas, on huoneen toisessa ääripäässä oleva kuravaatteiden kuivatusnaulakko väkisin johtanut tilanteisiin, joissa puolet vaatteissa olevasta kurasta on riisuuntumisoperaation jälkeen levittynyt pitkin pyykkitupaa.

Jossa käydään suihkussa, ja jossa ei ole siksi kivaa lompsia jos lattialla on tuuman kerros soraa ja singeliä.

No, olimme tässä eräänä iltana koko perheen voimin paikallisessa automarketissa suorittamassa tieteellistä koetta eli testaamassa ihmishermojen äärimmäiseen kiristymiseen johtavia parametreja. Nappasin sieltä mukaan hyväksi havaitun Oskarin oksan ja totesin puolisolle, että tämän voi ripustaa siihen pyykkituvan nurkkaan, mihin piti tehdä jakotukin päälle jonkinmoinen komero mutta mihin tuskin ainakaan lasten kurahousuvuosina minkäänlaista komeroa tullaan rakentamaan. Nurkka on siis tuon autotalliin menevän oven vastapäätä, joten kuramatolta käsin voisi nostella vermeet oksalle kuivumaan.

Vähän häviäjän ratkaisu esteettisesti, mutta Oskarin oksat ovat kaikin puolin ihan toimivia kapineita. Ja kotimaisia.

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Notkuin taas eräänä iltana huuto.netissä selaamassa kaikenlaista "vanha" -alkuista, kun törmäsin kohteeseen nimeltä "hauska vanha naulakko". Se olikin tottavie niin hauska, että huusin sen oitis itselleni ja se saapui viime viikolla supernopean Matkahuoltokyydin toimesta ja on nyt jo paikallaan. Ta-daa:

(Näkymään jäänyt jakotukkikin on kyllä kiistatta esteettinen häviäjän ratkaisu. Lisäksi seinässä oleva reikä pitäisi paikata ja pyykkituvan lattia maalata uudestaan. Ja pestä pannuhuoneen palo-ovesta muinaiset kalkkimaaliroiskeet. Oi voi.)

Mutta naulakko! Se on kirjaimellisesti hauska ja sopii meidän pyykkitupaan kuin nenä päähän.

Naulakon olisi voinut kiinnittää joko kattoon tai lattiaan. Lattiaan kiinnitettynä se on lapsille sopivalla korkeudella

Ja nyt siihen voi syksyn tullen ripustella vaikka miten ison määrän haalareita, tumppuja, pipoja ja kumppareita kuivumaan. Hirmu kätevää ja käytännöllistä. Ja myös siivoustiimi kiittää, kun kurat pysyvät paremmin uloskäynnin ympäristössä.

Mitä tästä opimme. Ei kannata ostaa ikinä mitään uutta kaupasta, kun jostain muualta löytyy kuitenkin paljon sopivampi, vanha kapine. Yritämme muistaa tämän jatkossakin, tarpeeton Oskarin oksa on jo välitetty eteenpäin pikkuveljen modernimpaa kodinhoitohuonetta kalustamaan. 

Mies remontoi toilettia

Meillä ei ikinä mikään valmistu, etene eikä tapahdu rivakasti. Vessan kanssa nyt oli ihan suotavaakin ehkä pitää jonkinmoista etenemistaukoa, että paikkavalu ehti kuivua kunnolla, mutta olisihan tässä kerinnyt väliaikaislattian aikana tekemään vaikka mitä.

Tässä kuvassa nyt kuitenkin jo taputellaan puruja paikoilleen koolausten väleihin. Huomatkaa tunnelmaa luomassa erittäin professionaalinen työvalaisin, uskollisista uskollisin Mats Golvlampamme.

Tässä lattia on paikallaan ja remonttimies suunnittelee assistenttien suosiollisella avustuksella seuraavaa siirtoa.

Seuraavaa siirtoa ei tule, koska paikalle saapuu nukkevauva, jonka hoitotoimenpiteet ajavat vessaremontoinnin ohi.

Vuokko Nuhanenä Nuppunen, huomenna yksi vuotta, tutustuu akkuporakoneen saloihin. "Vuokko powaa", kommentoi isosisko kuvaajan selän takaa.

Sitten olikin jo iltapalan aika. Ehkä meillä on juhannukseen mennessä taas toimiva vessa asuinkerroksessa. 

Ensin huvi

Ja sitten vasta työ.

Keskellä taloa ammottavan remonttireijän kanssa on opittu elämään sen verran sujuvasti, että mikään ei oikein etene. No, pienin askelin kuitenkin. Minun pitää ainakin ihan pikimmiten raportoida maailmankaikkeudelle todella hyväksi havaittu konsti paikata repsottavia Enso-pahveja. Halpa ja simppeli konsti, simppelille vanhan ajan materiaalille.

Jostain syystä on ollut viime päivinä sellainen olo, että nyt on kevät. Se on ehkä lisääntynyt valo, tai se, että tuuli tuoksuu jotenkin villille ja vapaalle, erilaiselle kuin keskitalvella. Kuka siis viitsii nököttää sisällä ja harrastaa putkiremontointia?

 Ei...

...me...

...ainakaan.

Tuo pulkkamäki sijaitsee Anttolanhovissa, jossa käytiin ulkoilun lisäksi palkitsemassa itsemme myös bliniherkuilla.

Nam.

Mutta huviretken päätteeksi piti toki palata takaisin arkeen. Kas näin iloisesti sujui maalarilta alakerran vessan kattohalltexien sutiminen pienen irtioton jälkeen:

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta noiden kattohalltexien pitää olla valkoiset. (Juuri minkään muun sitten ei rintamamiestalossa pidäkään, terveisin tyylipoliisi.) Ihan huimasti tuli avaruutta lisää jopa tuohon pieneen kopperoon kun katto valkeni.

Seinät piti maalata tänään, mutta kuopus alkoi tekemään hampaita ja suostui vain nököttämään sylissä kuin tatti kiukkuisena kuin ampiainen. Ei voi maalata, jos sylissä on kiukkuinen mukula. Oh well, huomenna sitten. 

8.00.58

Tämä ei ole remonttia, ei edes sen suunnittelua, eikä paasausta jälleenrakennuskauden ylivertaisten rakenneratkaisujen säilyttämisestä.

(Tältä näyttää mies, joka on aloittanut liian myöhään katsomaan neuvostoliittolaista taide-elokuvaa ja laulanut sen päättymisen jälkeen vaimon kanssa Leevi And the Leavings -karaokea keskellä yötä...)

(Tältä näyttää isä, jonka vauva on herännyt ilosta huutaen ja hihkuen kello kuusi aamulla...)

(Tältä näyttää sekalainen aamiaispöytä ja joku ei ole syönyt puuroaan...)

(Tältä näyttää "Suljen ihanan soittorasian" esikoisen esittämänä...)

Loppujen lopuksi, tämä on elämää. Tämmöistä se meillä oli eräänä tammikuisena aamuna vuonna 2013. Julkaisen, että muistaisin. Otsikkoon on tietenkin idea varastettu Juicen kappaleesta 3.30.

(Tältä näyttää mies, jonka jälkikasvulla on neljä ja puoli tuntia päiväuniaikaan.)

Rauhallisesti ja jatkaa

No niin, nyt nähdään sekin päivä että esittelen sisustustrendin keittiössämme.

Mitenkään taaskaan haluamatta arvostella ketään erityisesti, olen ollut kohtuullisen hämmästynyt siitä suosiosta, jonka muinainen brittihallituksen natsimiehityksen uhan alla suunnittelema propagandajuliste on meidän päivinämme saavuttanut. Katsoipa minkä tahansa sisustuslehden mitä tahansa numeroa, jostain löytyy taatusti ainakin yksi keittiö, jonka seinällä lukee "Keep calm and carry on". Yritin suomentaa sen Googlen kääntäjällä. Tulos on tämän postauksen otsikkona.

Eihän siinä ohjeessa sinänsä mitään pahaa ole. Varsinkaan lapsiperheissä.

En nyt vaan ylipäänsä kauheasti fanita sitä tyylisuuntaa, jossa huusholli sirotellaan täyteen pseudofilosofisia, englanninkielisiä latteuksia niin että heikkopäisemmällä kirjaimet alkavat vilistä silmissä jo ensivilkaisulta. Enkä ole ehkä nyt niin kauhean historiaorientoitunutkaan, että haluaisin oman kyökkini seinän muistuttavan ensimmäisestä maailmansodasta, saati nurkan takana uhkaavasta natsimiehityksestä. Ja sillai vähän elitistisesti olen närkästynyt usein, kun asioita irrotetaan surutta alkuperäisistä konteksteistaan ja niitä valjastetaan markkinatalouden vetojuhdiksi.

No, meillä on kellariin tulossa jonkun neuvostoliittolaisen tehtaan alumiinikyltti, jossa lukee venäjäksi "Tilasta poistuessanne sammuttakaa valot ja sulkekaa sähkölaitteet". Kyltti on vielä kiistatta ostettu markkinataloustoimijalta, että mikä minä olen muiden konteksteista irrottamisia arvostelemaan.

Puolustaudun sillä, että en usko noiden kylttien olevan kenellekään mikään hirveän hyvä bisnes. En ainakaan ole nähnyt moista kovinkaan monen kodinhoitohuoneen seinällä.

Vaan taitavia ovat olleet vuonna 1939 heput brittien informaatioministeriössä. Tuossa "Keep calm and carry on" -lauseessa on jotain, mikä vetoaa.

Ameriikantätimme oli meillä yhtenä vähän heikomman suorituksen iltana ja huokaisi kotiin lähtiessään, että hänellä on jotain minkä hän haluaa lahjoittaa minulle, koska tarvitsen sitä kiistatta enemmän kuin hän itse. Kun seuraavan kerran kohtasimme tyttöjen joululounaalla Vileessä, sain eteeni lahjapakkauksen joka sisälsi tämän kipeästi tarvitsemani esineen.

Ja kyllä, se toimii. Olen löytänyt itseni kurkistelemasta kaappiin ja tavaamasta noita maagisia sanoja kun huusholli ja elämä ovat kaatumaisillaan niskaan. Ja aika usein kaivan lahjan sieltä kaapista käyttöön, valikoin sellaisen teepussin jonka kyljessä lukee "Stronger Tea" ja istun hetkisen tekstiä tuijottaen.

Enkä enää oikeastaan ihan kauheasti ihmettele, miksi niin monet haluavat sen saman julisteen oman keittiönsä seinälle.

Kone älä hyydy

Nyt seuraa urputusta asiasta nimeltä sähköpääkeskuksen kytkin. Kas tässä hän on, omassa persoonassaan. Ihan sympaattisen näköinen kapine, mutta aiheuttaa runsaahkosti päänvaivaa tämänhetkiseen elämääni:

Kytkin on alkuperäinen alkuperäisen sähköpääkeskuksen elimellinen osa. Sähköpääkeskus on ollut tarkoitus vaihtaa uuteen, koska keskuksen läpi kulkee tätä nykyä melko paljon enemmän kilowattiliikennettä kuin silloin ennen viiskytluvulla. Kellarissa on maalämpöpumppu, pesukone ja kuivausrumpu sekä satunnaisia sirkkeleitä ynnä muita työkaluja, ja keskikerroksen sähköt on joka tapauksessa aikomus laittaa uusiksi pintaremontin yhteydessä ainakin keittiön ja olohuoneen osalta.

Maalämpöpumppua ja kellarin pyykkitupaa askarrellessa sähkömies toki tarkisti keskuksen ja totesi, että kyllä sillä vielä pötkitään hetken matkaa.

Ilmeisesti taannoinen kunnallisvaali-illan jännitys oli liikaa kytkimelle. Kun olin vaalivalvojaisten jälkeen käymässä nukkumaan, tunsin eteisessä kirjaimellisesti palaneen käryä. Aikani nuuskuteltuani jonkinmoinen intuitio sai kopeloimaan sähköpääkeskusta, joka oli kytkimen kohdalta tulikuuma. Sen sisältä kuului ritinää ja rätinää, siis sellaista kipinöinnin ääntä. Ei kun nyhtämään puolisoa ylös ja miettimään, mitä tehdä.

Varmuuden vuoksi nykäisimme maalämpöpumpun irti seinästä ja sammutimme kellarissa käynnissä olleet pyykkikoneen ja kuivurin. Pakkasin esikoisen reissukassin ja tämä lähti isänsä kanssa kimppakyydillä aamulla mummolaan evakkoon. Minä jäin tuhdisti puetun vauvan kanssa lämmittämään keittiön puuhellaa ja odottelemaan sähkömiestä.

Sähkömies kävi, tutki tilannetta ja totesi, että välitöntä vaaraa ei ole. Kytkimessä on jonkinlaiset "kärjet", joissa on jonkinlaista iän mukanaan tuomaa välystä, joka aiheuttaa lämpenemisen ja pienoisen valokaari-ilmiön josta siis kipinöinnin ääni. Neuvoksi annettiin olla käyttämättä samaan aikaan pesukonetta ja kuivausrumpua sekä vaihtamaan sähköpääkeskus helmikuussa, kun joka tapauksessa tehdään putkiremonttia. Kiitos ja näkemiin.

Tämän jälkeen on tapahtunut seuraavaa: Kytkin kuumenee ja rätisee toisinaan satunnaisesti edelleen. Arkielämä on vaikeutunut merkittävästi. Kahta älytöntä kakaraa ei voi jättää keskenään kellarireissujen ajaksi vaan heidät on hinattava mukaan pyykinpesuoperaatiohin. Lapsilla varustettujen kellarikeikkojen määrä on tuplaantunut, koska entisenlaista pyykit koneesta - pyykit kuivuriin - toiset pyykit koneeseen -tehorumbaa ei toistaiseksi uskalla harrastaa. Arkielämän haasteellisuutta lisää sekin, että maalämpö on meillä mitoitettu siten, että kovimmilla pakkasilla pumppu tekee kuumempaa vettä sähkövastuksella, mutta vastusoptio on tällä hetkellä kytketty pois päältä sähköjen kuormituksen minimoimiseksi. Tämän vuoksi on pitänyt suorittaa erinäisiä kikkailuja riittävän lämpimän kiertoveden turvaamiseksi asuintiloisssa. Kellarin pyykkituvan lattialämmitystä on muun muassa pienennetty niin, että kellarissa on inhottavan kylmä - mikä hankaloittaa edellä mainittuja pyykkiretkiä edelleen, koska kahden älyttömän kakaran hinaaminen kellariin edellyttää molempien pukemista lämpimämpiin tamineisiin. Suihkussakin on ikävä käydä. Greit.

Oman pikkuruisen haasteensa tämä lämmityssäännöstely tuo myös siksi, että pakkasilla käytössämme on hyväksi havaittu varajärjestelmä eli keittiön hellan lämmittäminen. Puilla. Tämä taas edellyttää sitä, että käyn kahden älyttömän kakaran seurassa kaivelemassa polttopuita ensin kuivahtamaan ja lämpiämään pihalta pressun alta (eli lumikinoksesta), kannan puita kellarista, sytytän tulia pyrkien samalla estämään kahden älyttömän kakaran liian innokkaan osallistumisen toimenpiteeseen ja lopun aikaa vahdin pariairokaksikkoa kuin haukka, etteivät ne polta itseään tulikuumaan hellankylkeen. Greit.

Jokusen viikkoa tätä jaksettuani totesin puolisolle, että Nyt En Kestä Enää. Puoliso totesi arjen hankaloituneen kiistatta kohtuuttomalle tasolle ja soitti sähkömiehelle. Tämä totesi, että ensiapuna voitaisiin vaihtaa kytkin. Tällä viikolla. Tästä viikosta on nyt aikaa semmoinen kuukausi. Avauduin viikonloppuna taas aiheesta puolisolle, joka soitti sähkömiehelle, joka sanoi tulevansa vaihtamaan kytkimen - tällä viikolla.

Sitä odotellessa lämmitän hellaa puilla, käytän varoen pyykinpesu- ja -kuivausfasiliteetteja ja löydän itseni joka päivä pohdiskelemasta "entä jos talo vaikka syttyykin palamaan" -ajatuksia. Jos tilanteesta jotain positiivista haetaan niin suihkussa en kerkeä normaalisti käymään kuitenkaan, niiltä osin kellarin pyykkituvan viileys ei siis haittaa ollenkaan.

Sitä putki- ja nyt myös sähköremonttia odotellessa totean, että lapsiperheet pysykööt kerros- tai rivitaloissa. Tai ainakin yhteen kerrokseen rakennetuissa asumuksissa. 

Iltahetki

Nappasin kuvan olohuoneesta hetki sen jälkeen, kun isä tyttärineen oli poistunut olohuoneen musiikkituokiosta keittiöön iltapalalle ja -puurolle.

Julkaisen tämän, että muistaisin. Sitten kun meillä on se kaunis, viehättävä ja kodikas olohuone. 

Tosin jos minä vielä silloin asun täällä, on pianon päällä aivan varmasti täysin identtinen romukasa kuin nytkin. Jotenkin en ole koskaan tullut toimeen pianonpäällysten kanssa. 

Ps. Eniten ihmetyttää, miksi raastinrauta on sohvalla. Oh well, luultavasti vastauksen tietää vain hän, joka kaatoi myös kumoon sienijakkaran ja levitteli nuo muutkin rojut ympäri lattiaa. 

Romuhuoneen metamorfoosi, osa kaksi

Romuhuoneen metamorfoosi pikkukamariksi on esitelty tässä blogijutussa. Lapsettomien ihmisten ei kannattaisi esitelmöidä aiheesta lapset, eikä vauvojen vanhempien kannattaisi lausua mitään kovinkaan kiveen hakattua aiheesta muut lapset kuin vauvat. Olen nimittäin tuossa postauksessa sanonut näin:

"Minä en usko lastenhuoneisiin, ne kun tuntuvat valtaosin olevan paikkoja, joiden funktiona on toimia säilytyspaikkana noin kolmelle kuutiolle leikkikaluja."

No, en minä usko lastenhuoneisiin edelleenkään. Sen sijaan totesin joku aika sitten, että haluan sille kolmelle kuutiolle leikkikaluja jonkun muun säilytystilan kuin olohuoneen nurkka. 

Emme ole ostaneet kummallekaan lapselle lainkaan leluja. Eipäs kun olemme. Ennen esikoisen syntymää hankimme Imatran kierrätyskeskuksen myymälästä Tarmo-nimisen, kierrätysmateriaaleista valmistetun liskopehmolelun kahdeksalla eurolla. Kaikki muut lasten lelut on saatu lahjaksi, naapurikierrätyksen tuloksena tai sitten ne ovat omasta lapsuudestani säilyneitä. Ja niitä on paljon. Esikoinen tykkää erityisesti kirjoista, ja varsinkin kirjasäilytyksen hankaluus oli lopulta se kynnyskysymys, joka sai pohdiskelemaan romuhuone-kirjaston muuttamista lastenhuoneeksi.

Tässä välillä pikkukamari toimi minun ja vauvan nukkumapaikkana. Meillä oli vauvan neljän ensimmäisen kuukauden ajan lainassa Vaavi-vauvansänky, jota voin suositella lämpimästi. Perintökehdossa vauvaa ei uskaltanut nukuttaa, koska vauvan sisar osoitti melko pontevaa kiinnostusta kehdossa kiipeilyyn, oli vauva sisällä eli ei. Vauva-parka sai kyllä pari kertaa melko kylmää kyytiä myös tuossa pyörillä varustetussa sängyssä, mutta ratkaisu oli silti ehdottomasti turvallisempi kuin se kehtovaihtoehto. Tässä vielä nostalgiakuva Vaavi-sängystä pikkukamarissa. Ihana villapeitto on naapurin Kirsin Vuokolle syntymälahjaksi tekemä.

Sitten siirryimme kaikki samaan makuuhuoneeseen, ylimääräiset sängyt palautettiin lainaajilleen ja pikkukamari oli vapaa muuttumaan lastenhuoneeksi.

Oma urakkansa oli kirjahyllyn ja sen sisällön roudaamisessa yläkertaan. Olimme joskus aikaa sitten hankkineet huuto.netistä pienen sievän kirjahyllyn, joka sopi lastenhuoneeseen kuin nakutettu. Tuo yllä olevassa kuvassa näkyvä söpö matto on Imatran kierrätyskumppaneilta, nojatuoli äidin miesystävän äidin perintöä, pulpetin Panu pelasti kerran kaatopaikkareissulla kun joku mies oli työntämässä sitä jätelavalle, pieni pöytä ja tuoli ovat myös huuto.netistä ja taisivat vielä toisen tuollaisen tuolin kera maksaa yhteensä kolme ja puoli euroa. Pöytä odottaa saavansa kaverikseen nyt vintissä majailevan nukkekodin, joka on Viljan syntymäpäivälahja. Älkää kertoko siitä hänelle koska se on yllätys. Ja no, mitäpä minä tässä luettelemaan, katsokaa itse millainen siitä tuli. Ja antakaa anteeksi kuvien keltainen himmeys, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia valokuvata silloin kun olisi päivänvaloa eikä varsinkaan tätä huonetta näin siistinä...

Tuossa patterin edessä on kaksi vanhaa päärynälaatikkoa, jotka löysimme talosta. Toinen oli kellarissa, toisesta oli tehty olohuoneen komeroon kenkähylly ja siitä puuttui yksi kylki. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, en heittänyt pois pikkukamarin komeron hyllylautoja ja niistä kaksi sai mainiosti hyötykäytettyä kun naulasin ne puuttuvaa laatikon sivua markkeeraamaan. Honkkarista vielä huonekalupyörät alle. Kerrassaan mainiot kirjalaatikot, joista lapsi saa itse otettua haluamansa opuksen ja toisinaan jopa laitettua lukemansa kirjan takaisin paikoilleen.

Tässä on se kirjahylly koko komeudessaan. Minusta se sopii tuohon paikalleen mainiosti. Oven vierustalla on kammarissa alun perin ollutkin pieni neljän hyllyn seinähylly, joka oli hetken aikaa meillä olohuoneessa mutta palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. Sienijakkaran on Vilja saanut tämän talon edellisiltä lapsilta toissa kesänä ja vauvaduplo-kilpikonna on huuto.netistä ja tätä nykyä Vuokon suosikkilelu.

Pehmolelulaatikko on kellarista löytynyt Mallasjuoman laudoista tehty vanha puulaatikko, jonka maalasin Miranolilla ja tälläsin siihenkin pyörät alle. Siinä majailee lasten leluista ehdoton suosikkiviisikkoni, puolison siskon itse tekemät ihanat eläinhahmot. Jotka näyttävät tässä valossa kamalan haaleilta. Nalle-Kalle on ehdottomasti rakkain leluni, jonka olen saanut pienenä isältäni joululahjaksi.

Tässä vielä näkymä kirjahyllyseinälle ovelta. Hyllyssä on se hyvä puoli, että alle kaksivuotiaskin pääsee kätevästi käsiksi noille alahyllyille sekä kaappeihin ja laatikoihin.

Jostain kumman syystä meillä on aika paljon venäläisiä leluja... Maatuskan olen ostanut Moskovassa asuessani pienestä maatuskatehtaasta, ja tuo sikamagee Kremlin torni on ameriikantädin varastostaan löytämä 80-luvun opiskeluaikojensa matkamuisto, jonka hän ystävällisesti lahjoitti lapsille viimeisen Jenkkilän vierailunsa tuliaisena.

Olen sitä mieltä, että mikä tahansa huone olisi ihana jos siellä olisi tämä tuoli. Tuoliin on vaihdettu verhoomo SuVillassa täytteet mutta kangas on alkuperäinen. Punahilkka-ristipistotaulun sain synttärilahjaksi joku vuosi sitten, se on täältä Mikkelistä Fidan kirpputorilta. Pikkutaulun maalaajaa en muista mutta kuvan nimi on Anna suukko, ja olen saanut sen ylioppilaslahjaksi.

Sitten on vielä tämä yksi kuvakulma pulpetteineen ja pikkupöytineen. Seinällä on lapsuuskuvat minusta ja veljestäni sekä Panusta ja Panun siskosta. Minä en tykkää noista verhoista, olen ostanut ne joskus muistaakseni Fidan kirppikseltä eurolla, mutta en ole keksinyt mitään muutakaan verhosysteemiä tuonne joten saavat kelvata toistaiseksi.

Lopuksi vielä kurkistus käytävältä. Aku Ankan auto on kaikenikäisten lasten ehdoton hittilelu, se on peritty naapurista. Siinä oli ratti rikki ja kaikenlaisten epäonnistuneiden muovihitsaus- ja jeesusteippikorjausten jälkeen perheemme perinnerakentaja korjasi auton lopulta vaihtamalla siihen puisen ohjausakselin. Toimii.


Kas tällainen lastenkamari. Seinät on maalattu keltaiseksi, paitsi tuolla kirjahyllyn takana olevalla seinällä on makuuhuoneen tapettia. Jos en usko lastenhuoneisiin niin en usko ainakaan siihen, että huoneita kannattaisi tapetoida lapsellisilla tapeteilla koska ne pitää sitten taas parin vuoden päästä tapetoida uudelleen kun lapset kasvavat eivätkä halua enää lapsellisia tapetteja. Seinien pahveissa on patterin sivustalla pari repeämää, mitkä pitäisi ehtiä liisteröidä kiinni, ikkunan karmi on maalattava ja linoleum-lattia vahattava. Ehkä sähköt vaihdettava jossain vaiheessa. Muuta remonttia tässä huoneessa ei ole tarkoitus tehdä. Ovi on otettu pois, koska se kolisee yhteen makuuhuoneen oven kanssa.

Tämä saa nyt palvella lastenhuoneena siihen asti kunnes lapset ovat kyllin isoja muuttamaan majansa yläkertaan. Kerrossännky mahtuu tuohon viimeisessä kuvassa näkyvälle seinustalle, jos on tarvista ennen sitä tehdä uusia nukkumajärjestelyjä. Luulen, että me muutamme ensin myös nukkumaan yläkerran keittiöön ja tytöt saavat ison huoneen yhteiseksi huoneekseen. Teini-ikäisinä he ehkä haluavat koko yläkerran kokonaan itselleen jolloin me muutamme takaisin alas. Pikkuhuone voisi olla vaikka työhuone tai sen sellainen, kunhan tämä lastenhuonevaihe menee ohi.

Joku on joskus kehunut rintamamiestaloja niiden muunneltavuuden ansiosta ja sen kehun ne tottavie ovat ansainneet. Tämäkin huone on jo ehtinyt kahdessa vuodessa olla vaikka mitä, ja kuka tietää mitä siitä seuraavaksi tulee.