Alkuun pahoittelut radiohiljaisuudesta - kameran muistikortti unohtui viime viikon keskiviikkona työpaikalle ja sitä ei muka missään välissä ennättänyt hakea, vaikka kummankin kodin ja työpaikan väli on enimmillään parisen kilometriä. Talon nettiyhteyskin on vielä niin sanotusti vaiheessa - tarkoituksena on hankkia pitkäaikaisen ja palavan rakkauteni kohde, kaiken maailman huijarimokkuloihin ja pätkiviin ADSL-vempaimiin verrattuna varmatoiminen ja luotettava kaapelimodeemi, jonka humanistikin osaa "johto seinästä-johto takaisin" -menetelmällä palauttaa takaisin toimintakuntoon. Suunnitelmassa on vain yksi iso mutta: modeemin vaatima kaapeli on tällä hetkellä kelalla tontin luoteisnurkalla. Väliaikaista tai lopullista ratkaisua odotellessa bloggaan henki kurkussa työmaalla.
Ja ilman niitä valokuvia, hitto soikoon.
Olemme nyt tässä: kiitos maailman vahvimman muutto-Nasun, rakkaan puolison ja oman vähäisen panostukseni sekä eilen apuun kiirehtineen äidin, sijaitsee kaikki maallinen omaisuutemme perheen toista fillaria lukuunottamatta tällä hetkellä pysyvässä osoitteessa. Se on saavutus, jota sietää juhlia. Se väliaikainen osoite on siivottu ja tänä iltana on tarkoitus luovuttaa kerrostaloelämä lopullisesti pois. Hyvästi sisään tulevat postit, kätevästi parin askelen päässä ulko-ovelta sijaitseva kierrätysjärjestelmä ja huoltomiehies, joille voi aina soittaa kun tulee pulma.
Tilalle olemme saaneet uuden äärettömän tyylikkään postilaatikon (ja puoliso piti taluttaa ulos vain yhdestä rautakaupasta koska heti siitä toisesta löytyi 14,90 euron hintainen muovinen postiloota 149 euron hintaisten high tech -mallien sijasta) joka sijaitsee parin askelen päässä portilta, ensi viikonlopuksi itsellemme annetun "rakentakaa komposti" -ukaasin ja ensi viikon keskiviikoksi sovitut korjausuunnitelmanlaatimistreffit huoltomiestä ainakin henkisen tuen osalta jatkossa korvaavan rakennusarkkitehdin kanssa.
Ei niin kovin huono tilanne. Jos ei ota huomioon sitä, että koko talo on infernaalisen kaaoksen vallassa, joka nurkkaa peittävät pahvilaatikot ja keittiö, vessa, suihkupömpeli ja käytävä kellarista ja vintistä puhumattakaan jäivät siivoamatta ennen kuin tavaroita alettiin kantaa sisään.
Vaan nyt on kesä. Eilen kaksi pahvilaatikollista pyyhkeitä ja lakanoita majoittui uuden vanhan liinavaatekaapin uumeniin. Jo kahtena iltana peräkkäin on istuttu pihalla, juotu punaviiniä ja syöty grillattua halloumia ja vähän muuta sen kyytipojaksi. Kameran muistikortti on taas kamerassa. Juhannusaattona ehdittiin Hiihtomäen lavalle tanssimaan, ja Hiihtomäen lava sijaitsee yhtä aikaa meidän naapurissa JA Saimaan rannalla. Elämämme on järjellä käsittämättömän luksusta.
Eikä kumpikaan osapuoli loukkaantunut vakavasti sunnuntai-illan "kyllä pienikin Nasu saa ison miehen liikkumaan nokkakärreillä" -älynväläyksessä, vaikka toista ehkä ihan vähän vaan huitaistiin vahingossa kädellä leukapieleen ja toiselta ihan vähän vaan revähti jotain hartianseudulla. Älkää yrittäkö työntää kaksimetristä miestä nokkakärreissä nurmikolla, pyydän. Älkää ainakaan meidän pihalla.
Kalliokadulla kaikki hyvin. Vähän vaiheessa, mutta ainakin saman katon alla.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Likainen täti siivoo ja kapinoi
Huomenna olemme omistaneet talon viikon ajan, mutta mitään kovinkaan hehkeää raportoitavaa ei blogiin edelleenkään ole.
Olemme siivonneet - ja todenneet että alkuperäiskuntoiseksi taloksi talomme on suorastaan pöyristyttävän siisti. Olemme olleet väsyneitä kaikesta uudesta ja siitä, että ihan riittävän raskaiden työpäivien jälkeen odottaa sentään normaalia siivousurakkaa kivempi, mutta silti aika kuluttava muuttotyömaa - ja purkaneet väsymystä kiistelemällä saunan eteisessä erittäin akateemisesti siitä, mitä itse asiassa tarkoittaa vanhaa kunnioittava remontointi. Olemme irtisanoneet sähköjä ja nettejä ja solmineet uusia ja tilanneet nuohoojaa ja etsineet postilaatikkoa ja sopineet rakentavamme itse kompostin heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna koska kaupoissa myytävät muovipömpelit ovat älyttömän rumia ja hirvittävän kallita. Heinäkuun alkupäivinä epäilemättä syömme kaiken taloudessamme syntyvän biojätteen. Paitsi kahvinporot, niillä poistamme hajua tunkkaisesta pianon painoisesta vaatekaapista.
Jotain kuvamateriaalia sentään. Tässä vielä kuva Matti ja Maija -kaapista jonka haimme parinkymmenen kilometrin päästä erään rouvan kesämökiltä:
Eikö ole kaunis? Ja ihana? Ja kymmenen senttiä liian leveä niin, ettei se mahdu ikkunan ja seinän väliseen nurkkaan oikein päin! Painokelvottomia kommentteja. Kaappi on puoliksi rapsuteltu, rapsuttelua pitänee jatkaa vielä joku kaunis päivä mutta ensi talven se saa luvan kelvata Piet Hein Eek -tyylisenä noin - muutakaan astiakaappia kun ei ole ja keittiöremppa alkaa vasta ensi kesänä.
Toim. huom., jos joku joskus haluaa ilahduttaa rakasta puolisoani 3.645 euron arvoisesti, hänelle voi ostaa tuon kaapin. Paitsi ei kannata kertoa ostoaikeista etukäteen, koska rakas puoliso sanoo kuitenkin että ei hän semmoista halua, hän tekee sen mieluummin itse.
Seuraavaksi muutama action-otos siitä, kuinka pianon painoinen kaappi pääsi lopulta sisään. Normaalioloissa minä olen tässä kaupungissa ollut se, joka on kantanut pesukoneita ties monensiin kerroksiin, mutta nyt jouduin tyytymään "sinä poljet, minä ohjaan" -osaan. Alla olevissa kuvassa on huomionarvoista erityisesti se, että niissä näkyvät avohoitopotilaan asuun pukeutuneen talon emännän lisäksi myös kaikki talomme sokkeli- ja porrasvauriot:
Tässä ollaan jo voiton puolella. Eläköön maailman vahvin sunnuntaivieras sekä Mikkelin vahvin Nasu!
Komeroita siivotessa tuli vastaan tällainenkin söpö löytö - siis vanhasta päärynälaatikosta tehty erittäin kätevä kenkähylly:
Eipä sitten muuta tällä erää. Operaatio etenee niin, että pyrimme siivoamaan torpan keskikerroksen ennen juhannusta ja muuttamaan juhannuksen aikana. Pähkäilylistalla tällä hetkellä erityisesti oviremontti ja etupihan vinksallaan olevat kallistukset - palaan niihin kun aika koittaa.
Olemme siivonneet - ja todenneet että alkuperäiskuntoiseksi taloksi talomme on suorastaan pöyristyttävän siisti. Olemme olleet väsyneitä kaikesta uudesta ja siitä, että ihan riittävän raskaiden työpäivien jälkeen odottaa sentään normaalia siivousurakkaa kivempi, mutta silti aika kuluttava muuttotyömaa - ja purkaneet väsymystä kiistelemällä saunan eteisessä erittäin akateemisesti siitä, mitä itse asiassa tarkoittaa vanhaa kunnioittava remontointi. Olemme irtisanoneet sähköjä ja nettejä ja solmineet uusia ja tilanneet nuohoojaa ja etsineet postilaatikkoa ja sopineet rakentavamme itse kompostin heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna koska kaupoissa myytävät muovipömpelit ovat älyttömän rumia ja hirvittävän kallita. Heinäkuun alkupäivinä epäilemättä syömme kaiken taloudessamme syntyvän biojätteen. Paitsi kahvinporot, niillä poistamme hajua tunkkaisesta pianon painoisesta vaatekaapista.
Jotain kuvamateriaalia sentään. Tässä vielä kuva Matti ja Maija -kaapista jonka haimme parinkymmenen kilometrin päästä erään rouvan kesämökiltä:
Eikö ole kaunis? Ja ihana? Ja kymmenen senttiä liian leveä niin, ettei se mahdu ikkunan ja seinän väliseen nurkkaan oikein päin! Painokelvottomia kommentteja. Kaappi on puoliksi rapsuteltu, rapsuttelua pitänee jatkaa vielä joku kaunis päivä mutta ensi talven se saa luvan kelvata Piet Hein Eek -tyylisenä noin - muutakaan astiakaappia kun ei ole ja keittiöremppa alkaa vasta ensi kesänä.
Toim. huom., jos joku joskus haluaa ilahduttaa rakasta puolisoani 3.645 euron arvoisesti, hänelle voi ostaa tuon kaapin. Paitsi ei kannata kertoa ostoaikeista etukäteen, koska rakas puoliso sanoo kuitenkin että ei hän semmoista halua, hän tekee sen mieluummin itse.
Seuraavaksi muutama action-otos siitä, kuinka pianon painoinen kaappi pääsi lopulta sisään. Normaalioloissa minä olen tässä kaupungissa ollut se, joka on kantanut pesukoneita ties monensiin kerroksiin, mutta nyt jouduin tyytymään "sinä poljet, minä ohjaan" -osaan. Alla olevissa kuvassa on huomionarvoista erityisesti se, että niissä näkyvät avohoitopotilaan asuun pukeutuneen talon emännän lisäksi myös kaikki talomme sokkeli- ja porrasvauriot:
Tässä ollaan jo voiton puolella. Eläköön maailman vahvin sunnuntaivieras sekä Mikkelin vahvin Nasu!
Komeroita siivotessa tuli vastaan tällainenkin söpö löytö - siis vanhasta päärynälaatikosta tehty erittäin kätevä kenkähylly:
Eipä sitten muuta tällä erää. Operaatio etenee niin, että pyrimme siivoamaan torpan keskikerroksen ennen juhannusta ja muuttamaan juhannuksen aikana. Pähkäilylistalla tällä hetkellä erityisesti oviremontti ja etupihan vinksallaan olevat kallistukset - palaan niihin kun aika koittaa.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Piknikretki itäiselle Uudellemaalle
Vastoin kaikkia odotuksiamme eilen ei satanut kaatamalla vettä eikä tuliterän peräkärryn kuomu päässyt vielä näyttämään todellista osaamistaan.
Vaan eipä tuo varsinaisesti haitannut, huutonettiaarteiden keräilyretki kun sujui paljon mukavammin aurinkoisessa säässä. Lauantain aamuherätys klo 7.00 ei juuri ilahduttanut kumpaakaan asianosaista, mutta niin vain olimme aikataulun mukaisesti kasilta tien päällä. Ensin köröttelimme Järvenpäähän, jossa kyytiin pakattiin suit sait tuleva lakanakaappi:
Kun kurvasimme taas baanalle, olimme ällistykseksemme tunnin etuajassa. Siispä lounastauko. Reitin varrelle osui Pukkila, ja puhelimen netti kertoi, että siellä sijaitsi houkuttelevalla nimellä varustettu kahvila-ravintola Mairen Maitobaari. Sinne siis.
Mutta voi. Maire oli laittanut lapun luukulle ja tarjoili vain kiinteistönvälittäjän yhteystietoja. Emme tästä lannistuneet, suunnistimme Liikekeskus-kyltin viitoittamalle tielle. Sieltä löytyi ehkä hivenen proosallinen Pukkilan Sale, josta ostimme eväät ja pikniköimme sitten menestyksekkäästi Salen pihalla. Aurinko paistoi ja mieli oli iloinen:
Mahat killillään, kenellä mistäkin syystä, ajelimme Myrskylään ja nostimme sieltä kyytiin toisen kaapin. Edellinen lause sisältää aimo annoksen sarkasmia: todellakin lastulevyä sisältämätön uusi vaatekomeromme on valmistettu parin tuuman vahvuisesta umpipuusta ja painaa noin pianon verran. Kaappi oli sijoitettu yläkertaan, josta armas puoliso ja myyjä hiissasivat sen liinoilla alas. Lienee tarpeetonta mainita, että tällä hetkellä kaappi pötköttää edelleen peräkärryssä ja odottaa tänään saapuvaa maailman vahvinta sunnuntaivierasta, joka toivottavasti saa Panun kanssa nostettua kaapin sisätiloihin.
Tästä mieliinpainuvasta kaappikuljetuksesta ei valitettavasti ole kuvamateriaalia, tässä kuitenkin kaapin peili joka matkusti Mikkeliin Volvon takapenkillä:
Ehdin tässä jo hävittää talon ainoan avaimen, jota metsästettiin kissojen ja koirien ja amerikkalaisvahvistusten kanssa, kunnes se sattui sattumalta silmiin melko epätodennäköisestä paikasta, keittiön maton ja jääkaapin välisestä lattianraosta, puoliksi jääkaapin alta. En ryhdy edes arvailemaan, miten se sinne oli joutunut. Joka tapauksessa koppasin ensi töikseni mukaan kaikki viisi talon avainta kun perjantai-iltana suoritimme traditionaalisen kynnyksenylikantamisrituaalin.
Eilen, kaappiretken jälkeen, hohhailimme talossa. Vallalla oli, ja on edelleen, se luultavasti aika monelle vanhan tai minkä tahansa remontoitavan huushollin hankkineelle tuttu fiilis: mielessä on noin ziljoona asiaa, jotka pitäisi tehdä nyt ja heti tai viimeistään huomenna, ja tätä to do -listaa sitten toteuttaa kiertelemällä ympäriinsä täysin kykenemättömänä tarttumaan yhtikäs mihinkään.
Eilisen saldo oli lopulta se, että kannoimme alas autotalliin kaikki ne kapineet, jotka Ekotorin auto tulee hakemaan jonkun muun parempaan käyttöön. Minä toteutin itseäni repimällä keittiön komeroista irti likaiset hyllypaperit ja niiden asemasta käytetyt vahakankaat:
Olihan sitä siinäkin.
Tänä aamuna olemme ilmoittaneet huuto.nettiin myyntiin kaikki kaksi tarpeetonta tavaraamme ja puoliso on ansiokkaasti kommentoiden seurannut Sääksmäen seurakunnan 670-vuotismessua YLE TV 1:n välityksellä. Minä tyydyin vain kyynelehtimään prinssi Danielin puheen äärellä.
Nyt siivouspuuhiin, mars.
Vaan eipä tuo varsinaisesti haitannut, huutonettiaarteiden keräilyretki kun sujui paljon mukavammin aurinkoisessa säässä. Lauantain aamuherätys klo 7.00 ei juuri ilahduttanut kumpaakaan asianosaista, mutta niin vain olimme aikataulun mukaisesti kasilta tien päällä. Ensin köröttelimme Järvenpäähän, jossa kyytiin pakattiin suit sait tuleva lakanakaappi:
Kun kurvasimme taas baanalle, olimme ällistykseksemme tunnin etuajassa. Siispä lounastauko. Reitin varrelle osui Pukkila, ja puhelimen netti kertoi, että siellä sijaitsi houkuttelevalla nimellä varustettu kahvila-ravintola Mairen Maitobaari. Sinne siis.
Mutta voi. Maire oli laittanut lapun luukulle ja tarjoili vain kiinteistönvälittäjän yhteystietoja. Emme tästä lannistuneet, suunnistimme Liikekeskus-kyltin viitoittamalle tielle. Sieltä löytyi ehkä hivenen proosallinen Pukkilan Sale, josta ostimme eväät ja pikniköimme sitten menestyksekkäästi Salen pihalla. Aurinko paistoi ja mieli oli iloinen:
Mahat killillään, kenellä mistäkin syystä, ajelimme Myrskylään ja nostimme sieltä kyytiin toisen kaapin. Edellinen lause sisältää aimo annoksen sarkasmia: todellakin lastulevyä sisältämätön uusi vaatekomeromme on valmistettu parin tuuman vahvuisesta umpipuusta ja painaa noin pianon verran. Kaappi oli sijoitettu yläkertaan, josta armas puoliso ja myyjä hiissasivat sen liinoilla alas. Lienee tarpeetonta mainita, että tällä hetkellä kaappi pötköttää edelleen peräkärryssä ja odottaa tänään saapuvaa maailman vahvinta sunnuntaivierasta, joka toivottavasti saa Panun kanssa nostettua kaapin sisätiloihin.
Tästä mieliinpainuvasta kaappikuljetuksesta ei valitettavasti ole kuvamateriaalia, tässä kuitenkin kaapin peili joka matkusti Mikkeliin Volvon takapenkillä:
Ehdin tässä jo hävittää talon ainoan avaimen, jota metsästettiin kissojen ja koirien ja amerikkalaisvahvistusten kanssa, kunnes se sattui sattumalta silmiin melko epätodennäköisestä paikasta, keittiön maton ja jääkaapin välisestä lattianraosta, puoliksi jääkaapin alta. En ryhdy edes arvailemaan, miten se sinne oli joutunut. Joka tapauksessa koppasin ensi töikseni mukaan kaikki viisi talon avainta kun perjantai-iltana suoritimme traditionaalisen kynnyksenylikantamisrituaalin.
Eilen, kaappiretken jälkeen, hohhailimme talossa. Vallalla oli, ja on edelleen, se luultavasti aika monelle vanhan tai minkä tahansa remontoitavan huushollin hankkineelle tuttu fiilis: mielessä on noin ziljoona asiaa, jotka pitäisi tehdä nyt ja heti tai viimeistään huomenna, ja tätä to do -listaa sitten toteuttaa kiertelemällä ympäriinsä täysin kykenemättömänä tarttumaan yhtikäs mihinkään.
Eilisen saldo oli lopulta se, että kannoimme alas autotalliin kaikki ne kapineet, jotka Ekotorin auto tulee hakemaan jonkun muun parempaan käyttöön. Minä toteutin itseäni repimällä keittiön komeroista irti likaiset hyllypaperit ja niiden asemasta käytetyt vahakankaat:
Olihan sitä siinäkin.
Tänä aamuna olemme ilmoittaneet huuto.nettiin myyntiin kaikki kaksi tarpeetonta tavaraamme ja puoliso on ansiokkaasti kommentoiden seurannut Sääksmäen seurakunnan 670-vuotismessua YLE TV 1:n välityksellä. Minä tyydyin vain kyynelehtimään prinssi Danielin puheen äärellä.
Nyt siivouspuuhiin, mars.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Arkipäivän anarkiaa
Kovin usein tulee pienelle ihmiselle suuressa, postmodernissa maailmassa sellainen olo, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat kuin kärpäsen kikkareita jalkapallokentällä.
Tämän kokemuksen ehdoton huippukokemus on kyllä se, kun ihminen asuu Moskovassa ja alkaa pohdiskelemaan jätehuoltoa. Sitten ihminen kiikuttaa omaa kolmea oluttölkkiään ja limupulloaan automaattiin, joka muuttaa pakkausjätteen ongelmajätteeksi nimeltä kymmenen kopeekan kolikot, jotka eivät kelpaa kellekään, ja ympärillä 15 miljoonaa ihmistä syytää tauotta lajittelemattomia roskavuoria alati kasvaville kaatopaikoille ja laulelee hilpeästi syytäessään.
Greit.
Vähän samanlainen olo on tullut pohdiskellessa viimeaikaisia kotimaisia energiaratkaisuja. Jotenkin tuntuu, että itsellä ei olisi tällä ymmärryksellä pokkaa tehdä 100 000 vuoden päähän kantavia päätöksiä. Tai siis pikemminkin pyrkisi tekemään sellaisia päätöksiä, joiden kantomatka olisi vähän järjellä käsitettävämpi. Ja aina niitä kookkaalla pokalla varustettuja päättäjiä radiosta kuunnellessa alkaa väkisin soida päässä Eppujen vanha kunnon Uraani halkeaa, se kohta missä millään muilla mailla ydinvoima ei ole riskiä vailla paitsi täällä se nyt vaan on kun me ollaan niin teknisesti edistyneitä tai jos ei itse olla niin ainakin TVO ja Fennovoima on. Kun ne sano että ne on. Ni onhan ne.
Asioista voi olla monta mieltä ja ydinvoima-asiasta varsinkin, mutta en ole voinut välttyä siltä ajatukselta, että halpa ydinsähkö syöksee Suomen vain syvemmälle saavutetuista eduista kiinnipitämisen kurimukseen. Se ei pakota miettimään muita ratkaisuja, se siirtää sujuvasti ongelmat ja isot päätökset jonnekin ylihuomiseen. Voi olla, että optimistisempi maailmankäsitys on oikeassa ja omani väärässä, ja hienoa on, jos niin käy ja niitä isoja ja ikäviä päätöksiä ei koskaan tarvitse kenenkään tehdä. Voi tosin olla, että ne olisikin pitänyt tehdä, itse asiassa jo toissa viikolla. Jää nähtäväksi.
No, meillä keksittiin eilen niin anarkistinen vaikutusmahdollisuus että vieläkin ihan ihmetyttää. Sähköä pitää kuitenkin torppaan saada senkin jälkeen kun perikunta on korjannut omansa pois, ja sitä varten patistin puolison nettiin kilpailuttamaan sähköyhtiöitä. Olin kyllä jo etukäteen sitä mieltä, että kannatamme paikallista taantumuksen kourissa kärvistelevää maakuntaamme, jos paikallisen yhtiön sähkö ei ole ihan törkeän paljon muita kalliimpaa. Vaan katso: kilpailutuksen voittaja oli ruotsalainen Kraft&Kultur.
Lähempi tarkastelu paljasti, että yhtiön toimittama sähkö on tuuli- ja vesivoimalla tuotettua. Eli ekologista. Mutta ruotsalaista. Narisin ensin, että eikö nyt pitäisi kuitenkin tukea kotoperäistä sähköä, mutta puoliso muistutti osuvasti, että kotoperäinen sähkö on tästä 100 000 vuoden päähän sitä surullisenkuuluisaa ydinmallia.
Sitten totesimme, että Ruotsihan teki päätöksen ydinvoimaloiden lakkauttamisesta. No, pientä takapakkia ne kyllä siinä asiassa ottivat, mutta ainakaan eivät rakenna uusia reaktoreja. Laskeskelimme, että jos meillä on kerran göteborgilainen, kotimarkkinoita varten valmistettu auto, meillä voi aivan hyvin olla myös ruotsalaista sähköä. Ja lopuksi keksimme, että tällä pikku valinnalla on itse asiassa varsin merkittävä poliittinen ulottuvuus.
Tehkää vain ydinvoimapäätöksiä, te keski-ikäiset miehet ja muut niiden hengenheimolaiset. Mepä ostetaan kostoksi tästälähin sähkömme Ruotsista!
Ähä.
Tämän kokemuksen ehdoton huippukokemus on kyllä se, kun ihminen asuu Moskovassa ja alkaa pohdiskelemaan jätehuoltoa. Sitten ihminen kiikuttaa omaa kolmea oluttölkkiään ja limupulloaan automaattiin, joka muuttaa pakkausjätteen ongelmajätteeksi nimeltä kymmenen kopeekan kolikot, jotka eivät kelpaa kellekään, ja ympärillä 15 miljoonaa ihmistä syytää tauotta lajittelemattomia roskavuoria alati kasvaville kaatopaikoille ja laulelee hilpeästi syytäessään.
Greit.
Vähän samanlainen olo on tullut pohdiskellessa viimeaikaisia kotimaisia energiaratkaisuja. Jotenkin tuntuu, että itsellä ei olisi tällä ymmärryksellä pokkaa tehdä 100 000 vuoden päähän kantavia päätöksiä. Tai siis pikemminkin pyrkisi tekemään sellaisia päätöksiä, joiden kantomatka olisi vähän järjellä käsitettävämpi. Ja aina niitä kookkaalla pokalla varustettuja päättäjiä radiosta kuunnellessa alkaa väkisin soida päässä Eppujen vanha kunnon Uraani halkeaa, se kohta missä millään muilla mailla ydinvoima ei ole riskiä vailla paitsi täällä se nyt vaan on kun me ollaan niin teknisesti edistyneitä tai jos ei itse olla niin ainakin TVO ja Fennovoima on. Kun ne sano että ne on. Ni onhan ne.
Asioista voi olla monta mieltä ja ydinvoima-asiasta varsinkin, mutta en ole voinut välttyä siltä ajatukselta, että halpa ydinsähkö syöksee Suomen vain syvemmälle saavutetuista eduista kiinnipitämisen kurimukseen. Se ei pakota miettimään muita ratkaisuja, se siirtää sujuvasti ongelmat ja isot päätökset jonnekin ylihuomiseen. Voi olla, että optimistisempi maailmankäsitys on oikeassa ja omani väärässä, ja hienoa on, jos niin käy ja niitä isoja ja ikäviä päätöksiä ei koskaan tarvitse kenenkään tehdä. Voi tosin olla, että ne olisikin pitänyt tehdä, itse asiassa jo toissa viikolla. Jää nähtäväksi.
No, meillä keksittiin eilen niin anarkistinen vaikutusmahdollisuus että vieläkin ihan ihmetyttää. Sähköä pitää kuitenkin torppaan saada senkin jälkeen kun perikunta on korjannut omansa pois, ja sitä varten patistin puolison nettiin kilpailuttamaan sähköyhtiöitä. Olin kyllä jo etukäteen sitä mieltä, että kannatamme paikallista taantumuksen kourissa kärvistelevää maakuntaamme, jos paikallisen yhtiön sähkö ei ole ihan törkeän paljon muita kalliimpaa. Vaan katso: kilpailutuksen voittaja oli ruotsalainen Kraft&Kultur.
Lähempi tarkastelu paljasti, että yhtiön toimittama sähkö on tuuli- ja vesivoimalla tuotettua. Eli ekologista. Mutta ruotsalaista. Narisin ensin, että eikö nyt pitäisi kuitenkin tukea kotoperäistä sähköä, mutta puoliso muistutti osuvasti, että kotoperäinen sähkö on tästä 100 000 vuoden päähän sitä surullisenkuuluisaa ydinmallia.
Sitten totesimme, että Ruotsihan teki päätöksen ydinvoimaloiden lakkauttamisesta. No, pientä takapakkia ne kyllä siinä asiassa ottivat, mutta ainakaan eivät rakenna uusia reaktoreja. Laskeskelimme, että jos meillä on kerran göteborgilainen, kotimarkkinoita varten valmistettu auto, meillä voi aivan hyvin olla myös ruotsalaista sähköä. Ja lopuksi keksimme, että tällä pikku valinnalla on itse asiassa varsin merkittävä poliittinen ulottuvuus.
Tehkää vain ydinvoimapäätöksiä, te keski-ikäiset miehet ja muut niiden hengenheimolaiset. Mepä ostetaan kostoksi tästälähin sähkömme Ruotsista!
Ähä.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Porvariston hillitty charmi
Olemme siirtyneet Omistavaan Luokkaan. Tai siis, meillä on asuntolaina. Olin joitakin vuosia sitten sitä mieltä, että pelkän pankkilainan ajatteleminenkin saa yöunet ja yleisen mielenrauhan kaikkoamaan ikuisiksi ajoiksi - olen siis selvinnyt varhaiskeski-ikään asti olematta koskaan yhtään mitään velkaa millekään rahalaitokselle.
No, nyt olen velkaa. Ja jostain syystä se ei tunnu miltään? Joko jotain on peruttamattomasti vialla, tai sitten numb-olo johtuu vain siitä, että en ole akuutin työtilanteen vuoksi ehtinyt ulos konttorista ennen iltahämärää. Siksi kokemus oman talon kynnyksen yli astumisesta on vielä edessäpäin. (Ehkä se on mukavampi tehdä yhdessä rakkaan elämäntoverin kanssa, sitä paitsi. Hän kantoi minut kynnyksen yli ensimmäiseen yhteiseen vuokrayksiöönkin, joten ehkä sama kohtelu on luvassa myös talon suhteen. Vink vink.)
Ajelimme eilen vähän kaukana sijaitsevaan, tunne- ja marginaalisyistä valittuun pankkiin ottamaan lainaa ja solmimaan kauppaa. Molemmat operaatiot vaativat noin 379 allekirjoitusta erinäisiin papereihin ja kestivät tunnin. Merkillistä presenssiä ja konkretiaa, kun nykyaikana kaiken voi hoitaa itternetitse. Pankin täti lausui poistuessamme hiukan hämmentävästi, että harvoin näkee noin onnellisia asunnon ostajia. Emme kokeneet käyttäytyneemme mitenkään silmiinpistävän onnellisesti, ja haukottelimme koko toimituksen ajan kuin teini-ikäiset ennen puoltapäivää. Ehkä asuntoa ostavat ovat keskimäärin kireitä ja huonolla tuulella?
Matkat sujuivat joka tapauksessa rattoisasti, koska meillä oli kyydissä myös myyjän edustaja, joka kertoi varsin värikkäitä tarinoita legendaarisesta Annasta sekä naapuruston vaiheista 50-luvulta tähän päivään. Uusilta kulmiltamme on kuulemma jokin aika sitten julkaistu hieno perinnekirja, joka täytynee käydä kirjastosta lainaamassa jahka sinne asti ehdimme.
Olemme myös hankkineet peräkärryn. Koira puuttuu, ja kaksi kokonaista ja yksi neljäsosaa lasta, ja farmariauto. Huomenna lähdemme hakemaan rapsutusta ja maalausta vailla olevaa Matti ja Maija -kaappia jostain 20 kilometrin päästä ja lauantai sujuu rattoisasti huristelemalla uuden peräkärryn kanssa pitkin eteläistä Suomea niiden lastulevyttömien ja liukuovettomien vaatekaappien perässä. Jossain välissä on ehdittävä Matkahuoltoonkin, noutamaan huuto.netistä parilla kympillä hankittua vanerista lääkekaappia. Se sentään tuli itse luoksemme, sitä ei tarvinnut Pohojammaalta asti lähteä hakemaan.
Totean, että nyt riittää tämä porvarillinen ostelu ja materian keruu. Ainakin, jos materia sijaitsee kauempana kuin pyörämatkan päässä ja on suurempi kuin tarakalle mahtuu.
No, nyt olen velkaa. Ja jostain syystä se ei tunnu miltään? Joko jotain on peruttamattomasti vialla, tai sitten numb-olo johtuu vain siitä, että en ole akuutin työtilanteen vuoksi ehtinyt ulos konttorista ennen iltahämärää. Siksi kokemus oman talon kynnyksen yli astumisesta on vielä edessäpäin. (Ehkä se on mukavampi tehdä yhdessä rakkaan elämäntoverin kanssa, sitä paitsi. Hän kantoi minut kynnyksen yli ensimmäiseen yhteiseen vuokrayksiöönkin, joten ehkä sama kohtelu on luvassa myös talon suhteen. Vink vink.)
Ajelimme eilen vähän kaukana sijaitsevaan, tunne- ja marginaalisyistä valittuun pankkiin ottamaan lainaa ja solmimaan kauppaa. Molemmat operaatiot vaativat noin 379 allekirjoitusta erinäisiin papereihin ja kestivät tunnin. Merkillistä presenssiä ja konkretiaa, kun nykyaikana kaiken voi hoitaa itternetitse. Pankin täti lausui poistuessamme hiukan hämmentävästi, että harvoin näkee noin onnellisia asunnon ostajia. Emme kokeneet käyttäytyneemme mitenkään silmiinpistävän onnellisesti, ja haukottelimme koko toimituksen ajan kuin teini-ikäiset ennen puoltapäivää. Ehkä asuntoa ostavat ovat keskimäärin kireitä ja huonolla tuulella?
Matkat sujuivat joka tapauksessa rattoisasti, koska meillä oli kyydissä myös myyjän edustaja, joka kertoi varsin värikkäitä tarinoita legendaarisesta Annasta sekä naapuruston vaiheista 50-luvulta tähän päivään. Uusilta kulmiltamme on kuulemma jokin aika sitten julkaistu hieno perinnekirja, joka täytynee käydä kirjastosta lainaamassa jahka sinne asti ehdimme.
Olemme myös hankkineet peräkärryn. Koira puuttuu, ja kaksi kokonaista ja yksi neljäsosaa lasta, ja farmariauto. Huomenna lähdemme hakemaan rapsutusta ja maalausta vailla olevaa Matti ja Maija -kaappia jostain 20 kilometrin päästä ja lauantai sujuu rattoisasti huristelemalla uuden peräkärryn kanssa pitkin eteläistä Suomea niiden lastulevyttömien ja liukuovettomien vaatekaappien perässä. Jossain välissä on ehdittävä Matkahuoltoonkin, noutamaan huuto.netistä parilla kympillä hankittua vanerista lääkekaappia. Se sentään tuli itse luoksemme, sitä ei tarvinnut Pohojammaalta asti lähteä hakemaan.
Totean, että nyt riittää tämä porvarillinen ostelu ja materian keruu. Ainakin, jos materia sijaitsee kauempana kuin pyörämatkan päässä ja on suurempi kuin tarakalle mahtuu.
Tunnisteet:
Asumisen filosofiaa,
Merkittäviä hankintoja
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Vaihtoehtoista kalustehankintaa
Varoitus: postaus sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä luonnonystäviä.
Kirjoitin jo aiemmin siitä, että meillä on keittiökalustefirmaa vähän vaihtoehtoisempi tapa hommata kaappeja kyökkiin. Suunnitelma toteutettiin lauantaina ja se osoittautui varsin tulokselliseksi, tosin retki Kainuuseen sisälsi myös annoksen elämän traagisempaa puolta ja erittäin runsaasti suomalaiskansallista kesäsadetta.
Pakkasimme aamulla autoon itsemme ynnä anopin ja ajokoiran nimeltä Juulia. Juuliankin voisi joskus esitellä ihan kunnolla, onhan hän luultavasti meidänkin torpassamme joskus tulevaisuudessa tallustelevan ajokoiran henkinen kantaäiti, mutta ajan puutteen vuoksi tyydyn viittaamaan toiseen blogiini: Juulian rakastettava perusluonne tulee enemmän kuin hyvin ilmi tästä tekstistä.
Ja sitten hurautimme korpeen. Vettä tuli kuin aisaa ja kaikkien maailman teknisten turhakkeiden turhakkein keksintö eli navigaattori alkoi riitelemään kanssamme oitis, kun käännyimme pois päällystetyltä tieltä. Moinen uhkarohkeus ja off the beaten track -tyyppinen omatoimisuus ei soveltunut vempaimen pirtaan ja siinä vaiheessa kun se oli yrittänyt 30 kilometrin ajan vaatia meitä tekemään U-käännöksen, totesimme että vehje on parempi vaientaa ja totella anopin tolkullisempaa opastusta takapenkiltä. Alas navigaattorit, eläköön anopit ja niiden puutteessa, tadaa, kartat.
Lienee tarpeetonta sanoakaan, että löysimme perille. Vesisade veti henkeä mutta vuosia käyttämättömänä ollut ajotie pihaan oli sen verran lillinkinä, että peräkärry jätettiin ensin suosiolla tarkkailuasemiin. Emme siis tässä vaiheessa tienneet lainkaan, tuliko reissusta vesiperä vai kaikkien aikojen löytöretki.
Perillä odotti iso, komea metsätyökämppä, rakennuksena suorastaan tyylikäs. Kämppä on valmistunut perimätiedon mukaan vuonna 1951 ja ollut käytöstä poistumisensa jälkeen vielä vuosia metsästysseuran tukikohtana, kunnes maanvuokrasopimuksen umpeuduttua jäänyt tyhjilleen. Eipä voi juuri muuta kuin hattua nostaa heille, jotka tämän rakensivat - sitä lillinkinä ollutta ajotietä ei nimittäin tuohon aikaan ollut vaan kaikki rakennustavara piti hinata käsi- ja hevospelissä kinttupolkua pitkin rakennuspaikalle.
Ja sitten sisään. Meillä oli avaimet, mutta niitä ei valitettavasti tarvittu - toisen oven lukko oli rikki ja ovi siis auki. Pelkäsin tosissani, että kaiken maailman vandaalit ja muut kanaljat olisivat käyneet paikalla tuhoamassa sen, mitä ajan hammas ei vielä ollut ehtinyt nakertaa, mutta kämpän objektiivisestikin arvioiden syrjäinen sijainti keskellä korpea kaiketi oli suojellut sitä tältä vitsaukselta.
Sen sijaan mikään ei suojele hirsitaloa vuotavalta huopakatolta ja vuosikausien unohdukselta. Kämppä oli sisältä surullinen, suorastaan riipaiseva näky. En voi olla saarnaamatta, mutta tämän nykyisen hyvinvoinniksi kutsutun maanpäällisen onnelamme perustukset on aika pitkälti rakennettu noilla itäisen ja pohjoisen Suomen metsäkämpillä ja savotoissa ja siksi soisin, että tätä historiaa pidettäisiin arvossa ja edes jollakin tavalla vaalittaisiin - vaikka ymmärrän toisaalta senkin, että kun näitä yksilöitä Suomen saloilla riittää, ei ole olemassa instanssia, jonka varallisuus riittäisi joka ikisen savottakämpän ylläpitoon.
Mutta silti. Kämpän rappiota katsellessa tuli yksiselitteisen paha mieli.
Muistaakseni Hesarin Kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten oivallinen kuvareportaasi autiotaloista, jotka eivät itse asiassa olleet autioita lainkaan. Mieleen on jäänyt erityisesti kuva mäyristä vilistämässä vanhassa tuvassa, mutta en nyt mistään löytänyt linkkiä juttuun saati kuvaan. Vaan ei hätää, saman lajityypin kuvamateriaalia on omastakin takaa:
Yläkertaan kiivettyämme huomasimme, että talo on sittenkin asuttu:
Ja vähän myöhemmin löytyivät asukkaatkin, joista toinen oli lentää allekirjoittaneen silmille kun menin irrottamaan verhotankoa ns. parempia käyttötarkoituksia silmälläpitäen:
Haarapääskyjä olivat he, ja jätösten määrästä päätellen myös alakerta on otettu asumiskäyttöön.
Osoitus siitä, että ilmiö nimeltä luonto ottaa ihmiseltä vapautuneen tilan haltuun ei ole pelkästään hauska ja positiivinen, löytyi eräästä alakerran makuutuvasta. Tämäkin vähän säikäytti kun avasin pahaa-aavistamattomana oven ja olin astua vainaja-paran päälle:
Orava-raukan ympäriltä löytyi mittava määrä tupaan hylätyistä tyynyistä irti revittyä superlonia. Puolison valistunut arvaus oli, että kurre oli syönyt sitä, saanut suolitukoksen ja heittänyt sen vuoksi henkensä. Niin kutsuttu turha kuolema.
Vietämme vielä hiljaisen hetken oravan maallisen tomumajan äärellä ja siirrymme sitten iloisempiin asioihin. Nimittäin, kaikesta rappiosta, surumielisyydestä ja ihmisen ja eläimen elämän rajallisuudesta huolimatta saimme sen, mitä halusimmekin, ja vielä vähän enemmän!
Aloitamme pääartikkelista: keittiön kaapit olivat missiomme, ja sellaiset löysimme. Purimme kahdet tällaiset yläkaapit ja alakaappien ovet, koska alakaappien irrottaminen olisi vaatinut väkivaltaa ja kokonaisille kaapeille ei kuitenkaan olisi ollut sellaisenaan käyttöä keittiöissämme.
Halusin kaikkein eniten löytää vetolaatikoston, jossa olisi ylimmäisenä leikkuulauta, ja sellainen löytyikin ja otettiin ilman muuta talteen. Joku oli huomaavaisesti säilönyt kuvassa näkyvän, rikki menneen vetimen yhteen laatikoista, mikä helpottaa kunnostajan työmaata. Puoliso tutkii tässä laatikoston hellävaraista irroittamistaktiikkaa, sorkkarautaa ei lopulta juuri tarvittu:
Pelastimme myös yhden halkolaatikon, josta tosin tullee käytännön syistä patakaappi. Tästä löydöksestä ei ole yksityiskohtaista kuvaa, joten korvaamme sen kuvalla äreän värisellä purkutyömaalla haahuilevasta avuliaasta ajokoirasta:
Huomatkaa yläkerran asukkaiden terveiset lattialla lampun alla.
Löysimme erään makuutuvan nurkasta myös tällaisen kaapin, joka ei ole tuota samaa Enson sarjaa. Aikakausi osuu yhteen kuitenkin, ja tällaiselle oli tilausta keittiön seinällä, joten kaappi siirrettiin kyytiin.
Tässä vaiheessa Esteri oli alkanut ravistella helmojaan aamun malliin ja sadetta tulikin sitten loppupäivän kaatamalla. Mikä teki auton pakkaamisesta enemmän kuin mielenkiintoisen operaation. Tässä läpimärkä mies tutkailee Volvon (ei oman vaan parempien ajokoirankuljetusfasiliteettien vuoksi lainatun farkkumallin) vetoisuutta:
Tilaa ei ollut loputtomiin ja priorisoimme tässä vaiheessa keittiötä, mutta kämpästä löytyi muitakin kivoja kapineita niin, että päätimme tehdä vielä toisen hakumatkan kesemmällä. Tässä suuri ihastukseni, tukkijätkien käytössä makuutuvissa olleet vaatekaapit jotka olivat noin puolentoista metrin korkuisia ja ilmiselvästi kuumaa kamaa missä tahansa lastenhuoneessa:
Meillä on kerrassaan hauska, entisen ullanlinnalaistalon vintiltä löytynyt puinen, vanha kirjoituspöydän tuoli, mutta tämä työnjohtajan huoneesta löytynyt yksilö oli niin hieno että pääsee myös uuteen kotiin:
Lisäksi purimme kämpän seiniltä mittavan määrän vanhanmallisia alumiinisia vaatekoukkuja sekä muutamia tällaisia hauskoilla pampuloilla varustettuja koukkuja, joista voi tehdä naulakoita saunan pukuhuoneeseen ja muihin naulakkoa vaativiin paikkoihin:
Kämppä oli tyhjennetty kaikesta irtaimesta melko totaalisesti, mutta löysin kuitenkin vanhan savupiippu-Arabian lautasen ja mukin, joitain vanhoja hauskoja kylttejä ja huoneentauluja, kolme kappaletta niitä keltapunaisia isoja kattiloita pihalle kukka-astioiksi ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, Jeesuksen vuodelta 1939:
Kyseessä on iso, melkein A4-arkin kokoinen kiiltokuva, ja sen reunassa oli tosiaan saksalaisen painopaikan nimi ja päivämäärä 1. maaliskuuta 1939. Millään tavalla ottamatta kantaa kristinuskon opinkappaleisiin, minusta tuo ison kirveen kanssa viatonta pilttiä tarkasteleva hahmo on kiistatta melko pelottava.
Lopulta olimme jo tässä tilanteessa. Läpimärkinä, kuraisina, silmät kirvelevinä, kurkku käheänä, mutta silti onnellisina:
Koska kunnianarvoisan metsäkämpän karu kohtalo suretti kovin, tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ainakin pieni osa kämpän esineistöstä jatkaa elämää meidän kodissamme. Moraaliton ryöstöretkeilijä -fiilikset kaappeja irroitellessa pystyi aika nopeasti vaientamaan kun kuunteli kahden kerroksen läpi lattialle lorisevaa sadetta ja ajatteli sitä kiistatonta tosiasiaa, että tätä taloa ei enää mikään mahti maailmassa pysty pelastamaan. Sen kohtalona on ennemmin tai myöhemmin purkutuomio, ja jotenkin minusta tuntuu, että purkajilla ei ole intressiä irrotella koukkuja varovasti seiniltä talteen tai ruuvata kaapin ovia irti hellävaroen ja tarpeetonta rikkomista vältellen.
Kun auto ja peräkärry oli saatu pehmeältä pihatieltä kuivalle pohjalle ja olimme taitelleet itsemme tavaroiden sekaan, en voinut muuta kuin todeta miehelle ja anopille seuraavan sydämen pohjasta tulleen ajatuksen: Epäilen, että aika moni ihminen olisi aika monessa vaiheessa projektiamme kyseenalaistanut koko toiminnan mielekkyyden. Sen arvokkaampaa on, että on onnistunut vahingossa saamaan ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat samat arvot, ajatukset ja samanlaisen - no, kutsutaan sitä vaikka hulluudeksi.
Ai niin. Mitä tämä kaikki maksoi? Bensat Sotkamoon ja takaisin, yhden pyykkikoneellisen kun likaiset, mutaiset, homeiset, märät vaatteet pyöräytettiin puhtaaksi, tulevaisuudessa noiden kapineiden puhdistamiseen, vanhojen maalien pois rapsuttamiseen ja uudelleen maalaamiseen käytettäviä iltapuhteita. Sekä 30 euroa plus arvonlisävero Tornator Oy:lle. Pieni hinta, iso kokemus, pitkä tarina blogiin.
Kirjoitin jo aiemmin siitä, että meillä on keittiökalustefirmaa vähän vaihtoehtoisempi tapa hommata kaappeja kyökkiin. Suunnitelma toteutettiin lauantaina ja se osoittautui varsin tulokselliseksi, tosin retki Kainuuseen sisälsi myös annoksen elämän traagisempaa puolta ja erittäin runsaasti suomalaiskansallista kesäsadetta.
Pakkasimme aamulla autoon itsemme ynnä anopin ja ajokoiran nimeltä Juulia. Juuliankin voisi joskus esitellä ihan kunnolla, onhan hän luultavasti meidänkin torpassamme joskus tulevaisuudessa tallustelevan ajokoiran henkinen kantaäiti, mutta ajan puutteen vuoksi tyydyn viittaamaan toiseen blogiini: Juulian rakastettava perusluonne tulee enemmän kuin hyvin ilmi tästä tekstistä.
Ja sitten hurautimme korpeen. Vettä tuli kuin aisaa ja kaikkien maailman teknisten turhakkeiden turhakkein keksintö eli navigaattori alkoi riitelemään kanssamme oitis, kun käännyimme pois päällystetyltä tieltä. Moinen uhkarohkeus ja off the beaten track -tyyppinen omatoimisuus ei soveltunut vempaimen pirtaan ja siinä vaiheessa kun se oli yrittänyt 30 kilometrin ajan vaatia meitä tekemään U-käännöksen, totesimme että vehje on parempi vaientaa ja totella anopin tolkullisempaa opastusta takapenkiltä. Alas navigaattorit, eläköön anopit ja niiden puutteessa, tadaa, kartat.
Lienee tarpeetonta sanoakaan, että löysimme perille. Vesisade veti henkeä mutta vuosia käyttämättömänä ollut ajotie pihaan oli sen verran lillinkinä, että peräkärry jätettiin ensin suosiolla tarkkailuasemiin. Emme siis tässä vaiheessa tienneet lainkaan, tuliko reissusta vesiperä vai kaikkien aikojen löytöretki.
Perillä odotti iso, komea metsätyökämppä, rakennuksena suorastaan tyylikäs. Kämppä on valmistunut perimätiedon mukaan vuonna 1951 ja ollut käytöstä poistumisensa jälkeen vielä vuosia metsästysseuran tukikohtana, kunnes maanvuokrasopimuksen umpeuduttua jäänyt tyhjilleen. Eipä voi juuri muuta kuin hattua nostaa heille, jotka tämän rakensivat - sitä lillinkinä ollutta ajotietä ei nimittäin tuohon aikaan ollut vaan kaikki rakennustavara piti hinata käsi- ja hevospelissä kinttupolkua pitkin rakennuspaikalle.
Ja sitten sisään. Meillä oli avaimet, mutta niitä ei valitettavasti tarvittu - toisen oven lukko oli rikki ja ovi siis auki. Pelkäsin tosissani, että kaiken maailman vandaalit ja muut kanaljat olisivat käyneet paikalla tuhoamassa sen, mitä ajan hammas ei vielä ollut ehtinyt nakertaa, mutta kämpän objektiivisestikin arvioiden syrjäinen sijainti keskellä korpea kaiketi oli suojellut sitä tältä vitsaukselta.
Sen sijaan mikään ei suojele hirsitaloa vuotavalta huopakatolta ja vuosikausien unohdukselta. Kämppä oli sisältä surullinen, suorastaan riipaiseva näky. En voi olla saarnaamatta, mutta tämän nykyisen hyvinvoinniksi kutsutun maanpäällisen onnelamme perustukset on aika pitkälti rakennettu noilla itäisen ja pohjoisen Suomen metsäkämpillä ja savotoissa ja siksi soisin, että tätä historiaa pidettäisiin arvossa ja edes jollakin tavalla vaalittaisiin - vaikka ymmärrän toisaalta senkin, että kun näitä yksilöitä Suomen saloilla riittää, ei ole olemassa instanssia, jonka varallisuus riittäisi joka ikisen savottakämpän ylläpitoon.
Mutta silti. Kämpän rappiota katsellessa tuli yksiselitteisen paha mieli.
Muistaakseni Hesarin Kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten oivallinen kuvareportaasi autiotaloista, jotka eivät itse asiassa olleet autioita lainkaan. Mieleen on jäänyt erityisesti kuva mäyristä vilistämässä vanhassa tuvassa, mutta en nyt mistään löytänyt linkkiä juttuun saati kuvaan. Vaan ei hätää, saman lajityypin kuvamateriaalia on omastakin takaa:
Yläkertaan kiivettyämme huomasimme, että talo on sittenkin asuttu:
Ja vähän myöhemmin löytyivät asukkaatkin, joista toinen oli lentää allekirjoittaneen silmille kun menin irrottamaan verhotankoa ns. parempia käyttötarkoituksia silmälläpitäen:
Haarapääskyjä olivat he, ja jätösten määrästä päätellen myös alakerta on otettu asumiskäyttöön.
Osoitus siitä, että ilmiö nimeltä luonto ottaa ihmiseltä vapautuneen tilan haltuun ei ole pelkästään hauska ja positiivinen, löytyi eräästä alakerran makuutuvasta. Tämäkin vähän säikäytti kun avasin pahaa-aavistamattomana oven ja olin astua vainaja-paran päälle:
Orava-raukan ympäriltä löytyi mittava määrä tupaan hylätyistä tyynyistä irti revittyä superlonia. Puolison valistunut arvaus oli, että kurre oli syönyt sitä, saanut suolitukoksen ja heittänyt sen vuoksi henkensä. Niin kutsuttu turha kuolema.
Vietämme vielä hiljaisen hetken oravan maallisen tomumajan äärellä ja siirrymme sitten iloisempiin asioihin. Nimittäin, kaikesta rappiosta, surumielisyydestä ja ihmisen ja eläimen elämän rajallisuudesta huolimatta saimme sen, mitä halusimmekin, ja vielä vähän enemmän!
Aloitamme pääartikkelista: keittiön kaapit olivat missiomme, ja sellaiset löysimme. Purimme kahdet tällaiset yläkaapit ja alakaappien ovet, koska alakaappien irrottaminen olisi vaatinut väkivaltaa ja kokonaisille kaapeille ei kuitenkaan olisi ollut sellaisenaan käyttöä keittiöissämme.
Halusin kaikkein eniten löytää vetolaatikoston, jossa olisi ylimmäisenä leikkuulauta, ja sellainen löytyikin ja otettiin ilman muuta talteen. Joku oli huomaavaisesti säilönyt kuvassa näkyvän, rikki menneen vetimen yhteen laatikoista, mikä helpottaa kunnostajan työmaata. Puoliso tutkii tässä laatikoston hellävaraista irroittamistaktiikkaa, sorkkarautaa ei lopulta juuri tarvittu:
Pelastimme myös yhden halkolaatikon, josta tosin tullee käytännön syistä patakaappi. Tästä löydöksestä ei ole yksityiskohtaista kuvaa, joten korvaamme sen kuvalla äreän värisellä purkutyömaalla haahuilevasta avuliaasta ajokoirasta:
Huomatkaa yläkerran asukkaiden terveiset lattialla lampun alla.
Löysimme erään makuutuvan nurkasta myös tällaisen kaapin, joka ei ole tuota samaa Enson sarjaa. Aikakausi osuu yhteen kuitenkin, ja tällaiselle oli tilausta keittiön seinällä, joten kaappi siirrettiin kyytiin.
Tässä vaiheessa Esteri oli alkanut ravistella helmojaan aamun malliin ja sadetta tulikin sitten loppupäivän kaatamalla. Mikä teki auton pakkaamisesta enemmän kuin mielenkiintoisen operaation. Tässä läpimärkä mies tutkailee Volvon (ei oman vaan parempien ajokoirankuljetusfasiliteettien vuoksi lainatun farkkumallin) vetoisuutta:
Tilaa ei ollut loputtomiin ja priorisoimme tässä vaiheessa keittiötä, mutta kämpästä löytyi muitakin kivoja kapineita niin, että päätimme tehdä vielä toisen hakumatkan kesemmällä. Tässä suuri ihastukseni, tukkijätkien käytössä makuutuvissa olleet vaatekaapit jotka olivat noin puolentoista metrin korkuisia ja ilmiselvästi kuumaa kamaa missä tahansa lastenhuoneessa:
Meillä on kerrassaan hauska, entisen ullanlinnalaistalon vintiltä löytynyt puinen, vanha kirjoituspöydän tuoli, mutta tämä työnjohtajan huoneesta löytynyt yksilö oli niin hieno että pääsee myös uuteen kotiin:
Lisäksi purimme kämpän seiniltä mittavan määrän vanhanmallisia alumiinisia vaatekoukkuja sekä muutamia tällaisia hauskoilla pampuloilla varustettuja koukkuja, joista voi tehdä naulakoita saunan pukuhuoneeseen ja muihin naulakkoa vaativiin paikkoihin:
Kämppä oli tyhjennetty kaikesta irtaimesta melko totaalisesti, mutta löysin kuitenkin vanhan savupiippu-Arabian lautasen ja mukin, joitain vanhoja hauskoja kylttejä ja huoneentauluja, kolme kappaletta niitä keltapunaisia isoja kattiloita pihalle kukka-astioiksi ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, Jeesuksen vuodelta 1939:
Kyseessä on iso, melkein A4-arkin kokoinen kiiltokuva, ja sen reunassa oli tosiaan saksalaisen painopaikan nimi ja päivämäärä 1. maaliskuuta 1939. Millään tavalla ottamatta kantaa kristinuskon opinkappaleisiin, minusta tuo ison kirveen kanssa viatonta pilttiä tarkasteleva hahmo on kiistatta melko pelottava.
Lopulta olimme jo tässä tilanteessa. Läpimärkinä, kuraisina, silmät kirvelevinä, kurkku käheänä, mutta silti onnellisina:
Koska kunnianarvoisan metsäkämpän karu kohtalo suretti kovin, tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ainakin pieni osa kämpän esineistöstä jatkaa elämää meidän kodissamme. Moraaliton ryöstöretkeilijä -fiilikset kaappeja irroitellessa pystyi aika nopeasti vaientamaan kun kuunteli kahden kerroksen läpi lattialle lorisevaa sadetta ja ajatteli sitä kiistatonta tosiasiaa, että tätä taloa ei enää mikään mahti maailmassa pysty pelastamaan. Sen kohtalona on ennemmin tai myöhemmin purkutuomio, ja jotenkin minusta tuntuu, että purkajilla ei ole intressiä irrotella koukkuja varovasti seiniltä talteen tai ruuvata kaapin ovia irti hellävaroen ja tarpeetonta rikkomista vältellen.
Kun auto ja peräkärry oli saatu pehmeältä pihatieltä kuivalle pohjalle ja olimme taitelleet itsemme tavaroiden sekaan, en voinut muuta kuin todeta miehelle ja anopille seuraavan sydämen pohjasta tulleen ajatuksen: Epäilen, että aika moni ihminen olisi aika monessa vaiheessa projektiamme kyseenalaistanut koko toiminnan mielekkyyden. Sen arvokkaampaa on, että on onnistunut vahingossa saamaan ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat samat arvot, ajatukset ja samanlaisen - no, kutsutaan sitä vaikka hulluudeksi.
Ai niin. Mitä tämä kaikki maksoi? Bensat Sotkamoon ja takaisin, yhden pyykkikoneellisen kun likaiset, mutaiset, homeiset, märät vaatteet pyöräytettiin puhtaaksi, tulevaisuudessa noiden kapineiden puhdistamiseen, vanhojen maalien pois rapsuttamiseen ja uudelleen maalaamiseen käytettäviä iltapuhteita. Sekä 30 euroa plus arvonlisävero Tornator Oy:lle. Pieni hinta, iso kokemus, pitkä tarina blogiin.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Tassut vetää seikkailuun
Jotta elämä ei kävisi liian yksinkertaiseksi, meillä on talon ohella myös mökki. Mökkiä emännöi myös äiti aka anoppi, joka halusi mökilleen kesäkeittiön. No, kuuliainen vävy kesäkeittiötä rakentamaan, kuinkas muuten. Päärakennusmateriaalin valinta kävi luontevasti: tädin talon kasari-ikkunat vaihdettiin uusiin tänä keväänä, ja käytöstä poistetut sopivat kasarimökkimme naapuriksi sopuisasti.
Vaan eipä ole kesäkuun aikana mökille ehditty. On ollut metsästysseuran puutalkoota ja flunssaa ja muita force majoureita. Kesäkeittiön pohja sentään kaivettiin ja perustustolpat valettiin toukokuun helteiden aikana. Veljenpoika-Aleksanterin kanssa kasteltiinkin valuja oikeaoppisesti Aksun pienellä ja Panun isolla kastelukannulla, mutta kaikki muu on enemmän kuin vaiheessa. Nyt oli tarkoitus kuskata puutavara mökille ja aloittaa itse hökkelin pystytys, mutta niin vaan tämänkin viikonlopun rakennussuunnitelmat torpedoi Savo-Karjalaan luvattu kaatosade. Mökki pyritään pitämään harrastuksena ja kivana juttuna, ei pakkotyömaana, joten suunnitelmat kesäkeittiön pystyttämisestä uhkaavissa tulvaolosuhteissa hylättiin viimeistään torstai-iltana.
Korvaavaa toimintaa toki keksimme: Ne hypoteettiset keittiön kaapit vaivaavat mieltä päivin ja öin, ja kun kalenterista vapautui yksi kokonainen viikonloppu, päätimme käyttää sen hyödyksi ja hurauttaa Kaenuuseen kaappeja katsastamaan. Toivottakaa meille onnea ja menestystä, ettei tarvitse palata takaisin pelkkää kokemusta rikkaampana.
Aiomme kyllä vierailla myös Hiidenportin kansallispuistossa ihan vaan siltä varalta, jos kaappisuunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuu. Eipä tarvitse sitten sanoa että tulipa ajeltua Kainuuseen ja takaisin ihan turhan takia. Ja mottoni kaikkeen on se, että aina pitää olla vähän seikkailua.
Tässä vaiheessa, kun kerran matkustamisesta puhutaan, lienee paikallaan esitellä myös lähes perheenjäseneksi muodostuneet kulkupelimme. Meillä on kaksi autoa, mikä on sekä typerää, turhaa että tarpeetonta, varsinkin kun molemmista pidetään kynsin hampain kiinni ainoastaan tunnesyistä. Minun autoni on ukilta peritty Corolla vuosimallia 1997, enkä nyt löytänyt siitä yhtään soveliasta valokuvaa. Se ei ole koskaan rikki (jätän nyt mainitsematta sen kerran kun puoliso unohti valot päälle työpaikan pihalla ja alkuperäinen akku ösähti) eikä sillä ole ajettu ikäänsä nähden juuri mitään. Ei sitä kannata myydä, koska ei siitä mitään saakaan, sitä paitsi se on Ukin Perintö ja Muutenkin Hyvä Auto.
Ja sitten on tämä toinen rakas peltilehmä, Panun Volvo:
Lienee siis tarpeetonta mainita että se on tuo jälkimmäinen. Ajalta, jolloin Volvotkin olivat vielä Volvoja ja valmistettu Göteborgissa. Jos minä suhtaudun autooni tunnepitoisesti niin samaa voi kyllä sanoa Volvo-miehestäkin. Volvo on ihana, täydellinen, upea, mahtava, kaunis ja paras. Siinä on ylivertainen takaveto ja isolle miehelle iso penkki.
Minusta Volvossa on hyvää se, että siinä on peräkoukku, kun Corollassa ei ole. Muuten suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella. Enkä vähiten sen takavedon takia.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Raportoimme kaappiretken tuloksista ensi tilassa.
Vaan eipä ole kesäkuun aikana mökille ehditty. On ollut metsästysseuran puutalkoota ja flunssaa ja muita force majoureita. Kesäkeittiön pohja sentään kaivettiin ja perustustolpat valettiin toukokuun helteiden aikana. Veljenpoika-Aleksanterin kanssa kasteltiinkin valuja oikeaoppisesti Aksun pienellä ja Panun isolla kastelukannulla, mutta kaikki muu on enemmän kuin vaiheessa. Nyt oli tarkoitus kuskata puutavara mökille ja aloittaa itse hökkelin pystytys, mutta niin vaan tämänkin viikonlopun rakennussuunnitelmat torpedoi Savo-Karjalaan luvattu kaatosade. Mökki pyritään pitämään harrastuksena ja kivana juttuna, ei pakkotyömaana, joten suunnitelmat kesäkeittiön pystyttämisestä uhkaavissa tulvaolosuhteissa hylättiin viimeistään torstai-iltana.
Korvaavaa toimintaa toki keksimme: Ne hypoteettiset keittiön kaapit vaivaavat mieltä päivin ja öin, ja kun kalenterista vapautui yksi kokonainen viikonloppu, päätimme käyttää sen hyödyksi ja hurauttaa Kaenuuseen kaappeja katsastamaan. Toivottakaa meille onnea ja menestystä, ettei tarvitse palata takaisin pelkkää kokemusta rikkaampana.
Aiomme kyllä vierailla myös Hiidenportin kansallispuistossa ihan vaan siltä varalta, jos kaappisuunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuu. Eipä tarvitse sitten sanoa että tulipa ajeltua Kainuuseen ja takaisin ihan turhan takia. Ja mottoni kaikkeen on se, että aina pitää olla vähän seikkailua.
Tässä vaiheessa, kun kerran matkustamisesta puhutaan, lienee paikallaan esitellä myös lähes perheenjäseneksi muodostuneet kulkupelimme. Meillä on kaksi autoa, mikä on sekä typerää, turhaa että tarpeetonta, varsinkin kun molemmista pidetään kynsin hampain kiinni ainoastaan tunnesyistä. Minun autoni on ukilta peritty Corolla vuosimallia 1997, enkä nyt löytänyt siitä yhtään soveliasta valokuvaa. Se ei ole koskaan rikki (jätän nyt mainitsematta sen kerran kun puoliso unohti valot päälle työpaikan pihalla ja alkuperäinen akku ösähti) eikä sillä ole ajettu ikäänsä nähden juuri mitään. Ei sitä kannata myydä, koska ei siitä mitään saakaan, sitä paitsi se on Ukin Perintö ja Muutenkin Hyvä Auto.
Ja sitten on tämä toinen rakas peltilehmä, Panun Volvo:
Lienee siis tarpeetonta mainita että se on tuo jälkimmäinen. Ajalta, jolloin Volvotkin olivat vielä Volvoja ja valmistettu Göteborgissa. Jos minä suhtaudun autooni tunnepitoisesti niin samaa voi kyllä sanoa Volvo-miehestäkin. Volvo on ihana, täydellinen, upea, mahtava, kaunis ja paras. Siinä on ylivertainen takaveto ja isolle miehelle iso penkki.
Minusta Volvossa on hyvää se, että siinä on peräkoukku, kun Corollassa ei ole. Muuten suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella. Enkä vähiten sen takavedon takia.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Raportoimme kaappiretken tuloksista ensi tilassa.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Velallisen musertava huoli
Seuraavaksi hieman omistavan luokan pohdintaa siitä miten saadaan sijoitus poikimaan.
Meillä on alakerrassa 71 neliötä. Yläkerrassa on kaiketi noin 42: iiiiso huone, keittiö, vessa ja eteinen. Keittiössä on alakerran kyökin kanssa identtinen puuhella, eikä sitten paljon muuta, paitsi enemmän kaappeja kuin alakerran keittiössä. Ne eivät tosin näy kuvassa.
Kauppias-Anna oli tarkan markan tyttöjä. Hän piti autotallissa 50 kanan kanalaa, ja kun ymmärtämättömät kaupungin terveysviranomaiset kielsivät moisen kotitarvekasvatuksen, vuokrasi Anna autotallin paikalliselle kuorma-autoyrittäjälle. Kuorma-autot olivat mitä ilmeisemmin tuolla vuosikymmenellä pienempiä kuin nyt, mutta vain rimaa hipoen auto silti talliin kuulemma sopi.
Yläkerta rakennettiin alun perinkin ajan tavan mukaan niin, että sinne tuli erillinen asunto. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tämä taisi olla jossain vaiheessa jopa aravalainan saamisen ehto. Toisin kuin monissa näkemissäni rintamamiestaloissa, meidän talossamme kulku sekä yläkertaan että kellariin käy täysin keskimmäisestä kerroksesta erillisessä portaikossa. Anna oli jo rakennusvaiheessa todennut, että hän ei halua vuokralaisia omiin huoneisiinsa saapastelemaan, ja viisasta se toki olikin. Vuokralaisilla oli siis oma sisäänkäynti ja samasta rapusta pääsee edelleen myös kellariin ja pesutiloihin.
Olin tikahtua nauruun kun kuulin Annan vuokralaisvalintaperusteet: pelkkiä poikamiehiä. "Niitä voi panna useamman samaan huoneeseen eivätkä ne ole koko ajan peseksimässä jotakin ja tuhlaamassa vettä". Kaukonäköistä vuokranantaja-ajattelua!
Meille 72 neliötä ynnä kellari on toistaiseksi yllin kyllin. Keittiössä, olohuoneessa, makuuhuoneessa ja pikkukammarissa on ruhtinaallisesti tilaa kahdelle ahtaaseen asumiseen tottuneelle - ja jopa kolmelle, jos kaksi on isoa ja kolmas pienehkö. Koska kummallakaan isolla ei ole erityistä hinkua viettää tarpeettoman pitkää aikaa ns. pankin torpparina, pyrimme kohtuullisen ripeään lainan takaisinmaksusuoritukseen. Pikku tilliäisen vuoksi, jos kaikki siis menee suunnitelmien ja toiveiden mukaan, tulemme vuorotellen olemaan pois työelämästä ensi syksystä ainakin ensi vuoden loppuun. Tämä tekee kohtalaisen viiveen remonttikassan karttumiseen.
Talon historia, pohjaratkaisu ja yllä mainitut rationaaliset syyt ovat saaneet vakavasti harkitsemaan sitä, että ottaisimme ensi talveksi jonkun vanhasta talosta innostuvan opiskelijahipin vuokralle yläkertaan. Saisipa ainakin lainan korot makseltua vuokrasummalla, ja verovähennystä vissiin yläkerran remonttikuluistakin. Tämä edellyttäisi kuitenkin a) sopivan opiskelevan hipin löytymistä, b) yläkerran keittiön remontoimista ja c) syyskuun ja saunaremontin yli pyristelemistä. Ja ne remontithan sitä paitsi aina venyy.
Mietiskelemme asiaa. Ja kuuntelemme Zen Cafén Vuokralainen-biisiä.
Meillä on alakerrassa 71 neliötä. Yläkerrassa on kaiketi noin 42: iiiiso huone, keittiö, vessa ja eteinen. Keittiössä on alakerran kyökin kanssa identtinen puuhella, eikä sitten paljon muuta, paitsi enemmän kaappeja kuin alakerran keittiössä. Ne eivät tosin näy kuvassa.
Kauppias-Anna oli tarkan markan tyttöjä. Hän piti autotallissa 50 kanan kanalaa, ja kun ymmärtämättömät kaupungin terveysviranomaiset kielsivät moisen kotitarvekasvatuksen, vuokrasi Anna autotallin paikalliselle kuorma-autoyrittäjälle. Kuorma-autot olivat mitä ilmeisemmin tuolla vuosikymmenellä pienempiä kuin nyt, mutta vain rimaa hipoen auto silti talliin kuulemma sopi.
Yläkerta rakennettiin alun perinkin ajan tavan mukaan niin, että sinne tuli erillinen asunto. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tämä taisi olla jossain vaiheessa jopa aravalainan saamisen ehto. Toisin kuin monissa näkemissäni rintamamiestaloissa, meidän talossamme kulku sekä yläkertaan että kellariin käy täysin keskimmäisestä kerroksesta erillisessä portaikossa. Anna oli jo rakennusvaiheessa todennut, että hän ei halua vuokralaisia omiin huoneisiinsa saapastelemaan, ja viisasta se toki olikin. Vuokralaisilla oli siis oma sisäänkäynti ja samasta rapusta pääsee edelleen myös kellariin ja pesutiloihin.
Olin tikahtua nauruun kun kuulin Annan vuokralaisvalintaperusteet: pelkkiä poikamiehiä. "Niitä voi panna useamman samaan huoneeseen eivätkä ne ole koko ajan peseksimässä jotakin ja tuhlaamassa vettä". Kaukonäköistä vuokranantaja-ajattelua!
Meille 72 neliötä ynnä kellari on toistaiseksi yllin kyllin. Keittiössä, olohuoneessa, makuuhuoneessa ja pikkukammarissa on ruhtinaallisesti tilaa kahdelle ahtaaseen asumiseen tottuneelle - ja jopa kolmelle, jos kaksi on isoa ja kolmas pienehkö. Koska kummallakaan isolla ei ole erityistä hinkua viettää tarpeettoman pitkää aikaa ns. pankin torpparina, pyrimme kohtuullisen ripeään lainan takaisinmaksusuoritukseen. Pikku tilliäisen vuoksi, jos kaikki siis menee suunnitelmien ja toiveiden mukaan, tulemme vuorotellen olemaan pois työelämästä ensi syksystä ainakin ensi vuoden loppuun. Tämä tekee kohtalaisen viiveen remonttikassan karttumiseen.
Talon historia, pohjaratkaisu ja yllä mainitut rationaaliset syyt ovat saaneet vakavasti harkitsemaan sitä, että ottaisimme ensi talveksi jonkun vanhasta talosta innostuvan opiskelijahipin vuokralle yläkertaan. Saisipa ainakin lainan korot makseltua vuokrasummalla, ja verovähennystä vissiin yläkerran remonttikuluistakin. Tämä edellyttäisi kuitenkin a) sopivan opiskelevan hipin löytymistä, b) yläkerran keittiön remontoimista ja c) syyskuun ja saunaremontin yli pyristelemistä. Ja ne remontithan sitä paitsi aina venyy.
Mietiskelemme asiaa. Ja kuuntelemme Zen Cafén Vuokralainen-biisiä.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Söpöö, ihquu, nättii, kivaa
Minua vähän tuppaa häiritsemään se, että olosuhteiden pakosta taloblogistani on tullut sisustussuunnittelublogi. Olosuhteet johtuvat siitä, että mitään sisustusfiilistelyä konkreettisempaa ei voi tehdä jos itse tekemisen kohde on vielä alkuperäisen omistajan (tai itse asiassa tämän perikunnan) hallussa. Ensi keskiviikkona tilanne muuttuu olennaisesti. Ja luultavasti tännekin alkaa pursuilemaan verta, hikeä ja kyyneliä, ainakin hetkellisesti.
Jotta söpöys ja nätteys ei kävisi ylivoimaiseksi, tässä vähän raffimpaa otosta. Kellarin rapun nurkka, josta on joskus holahtanut kunnolla vettä sisään:
Iik! Hometalo! Purkutuomio! Hengenvaara!
Tai sitten rationaalinen toteamus, että vettä on tullut joskus sisälle. Valistunut arvaukseni vahingon syyksi on se, että tuossa kohtaa talon ulkopuolella on maassa iso painauma joka viettää vielä talon sokkelia päin ja johon lumet tippuvat katolta talvella viimeistellen tilanteen. Nyt vettä ei tule, koska seinä on ihan kuiva ja oli sitä myös keväällä lumien sulamisen aikaan. Koko muu kellari on kuiva. Maapohjaisen liiteriosan lattialla olevat, vuosikausia vanhat sanomalehdet ovat täysin kuivia.
Salaojia ei mitä luultavimmin ole, vaikka ne työsuunnitelmaan on kirjattukin. Jos ne on tehty, eivät ne enää missään tapauksessa toimi eikä uusia ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa ruveta kaivamaankaan - kellari on pysynyt kuivana ilmankin. Pihaa on tarkoitus sen sijaan kuoria pois talon ympäriltä niin, että sokkelia paljastuu vähän enemmän kellarin ikkunoiden alapokien alapuolelta ja samalla muotoilla yläpihan kallistukset siten, että pintavedet ohjautuvat poispäin talosta. Sääli vanhaa, sammaloitunuttaa nurmea, mutta sellainen kasvaa kyllä nopeasti takaisin. (Erityisen nopeasti sellainen kuulemma kasvaa, jos yrittää saada aikaan tasaisen nurmikentän ilman sammalta.)
Pihan korjaaminen edistää talon hyvinvointia, terveyttä ja pitkää ikää. Kellarin rappu on tutkittava tarkemmin ja selvitettävä, onko syy vedentuloon vain väärään suuntaan vinksottava piha. Tällä samalla pyrkimyksellä stoalaiseen tyyneyteen aion lähestyä taloamme myös muiden kuin tämän kellarin rapun nurkan osalta - päällisin puolin asiat näyttävät olevan kunnossa tai ainakin helposti korjattavissa. Nurkkiin ja ongelmakohtiin on kuitenkin tartuttava ja ongelmien syyt tutkittava - ja sitten ne on korjattava.
Kaikissa asioissa on aina guruja, ja tuon edellisen ajattelutavan olen oppinut suomalaisen perinnerakentamisen äänitorvelta ja kaiketi aika kiistattomalta gurulta, arkkitehti Panu Kailalta. Tässä maistiaiseksi hänen ajatuksiaan aiheesta.
Jotta söpöys ja nätteys ei kävisi ylivoimaiseksi, tässä vähän raffimpaa otosta. Kellarin rapun nurkka, josta on joskus holahtanut kunnolla vettä sisään:
Iik! Hometalo! Purkutuomio! Hengenvaara!
Tai sitten rationaalinen toteamus, että vettä on tullut joskus sisälle. Valistunut arvaukseni vahingon syyksi on se, että tuossa kohtaa talon ulkopuolella on maassa iso painauma joka viettää vielä talon sokkelia päin ja johon lumet tippuvat katolta talvella viimeistellen tilanteen. Nyt vettä ei tule, koska seinä on ihan kuiva ja oli sitä myös keväällä lumien sulamisen aikaan. Koko muu kellari on kuiva. Maapohjaisen liiteriosan lattialla olevat, vuosikausia vanhat sanomalehdet ovat täysin kuivia.
Salaojia ei mitä luultavimmin ole, vaikka ne työsuunnitelmaan on kirjattukin. Jos ne on tehty, eivät ne enää missään tapauksessa toimi eikä uusia ole tarkoitus ainakaan tässä vaiheessa ruveta kaivamaankaan - kellari on pysynyt kuivana ilmankin. Pihaa on tarkoitus sen sijaan kuoria pois talon ympäriltä niin, että sokkelia paljastuu vähän enemmän kellarin ikkunoiden alapokien alapuolelta ja samalla muotoilla yläpihan kallistukset siten, että pintavedet ohjautuvat poispäin talosta. Sääli vanhaa, sammaloitunuttaa nurmea, mutta sellainen kasvaa kyllä nopeasti takaisin. (Erityisen nopeasti sellainen kuulemma kasvaa, jos yrittää saada aikaan tasaisen nurmikentän ilman sammalta.)
Pihan korjaaminen edistää talon hyvinvointia, terveyttä ja pitkää ikää. Kellarin rappu on tutkittava tarkemmin ja selvitettävä, onko syy vedentuloon vain väärään suuntaan vinksottava piha. Tällä samalla pyrkimyksellä stoalaiseen tyyneyteen aion lähestyä taloamme myös muiden kuin tämän kellarin rapun nurkan osalta - päällisin puolin asiat näyttävät olevan kunnossa tai ainakin helposti korjattavissa. Nurkkiin ja ongelmakohtiin on kuitenkin tartuttava ja ongelmien syyt tutkittava - ja sitten ne on korjattava.
Kaikissa asioissa on aina guruja, ja tuon edellisen ajattelutavan olen oppinut suomalaisen perinnerakentamisen äänitorvelta ja kaiketi aika kiistattomalta gurulta, arkkitehti Panu Kailalta. Tässä maistiaiseksi hänen ajatuksiaan aiheesta.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Sulo Vilénin naapurissa
Paljastettakoon, että muuten oikeinkin sympaattisella aviosiipallani on eräs paha vika, nimittäin pitkälle kehittynyt Sulo Vilén -syndrooma. Tunnetaan myös "ostin kun halvalla sain" -oireyhtymänä. Vastapainona tälle onneksi varsin harvoin iskevälle taudille hän ei normaalioloissa suostu ostamaan yhtään mitään.
Koska Vilénin Sulo on arjessamme kuitenkin läsnä ja minulle tästä legendaarisesta hahmosta tulee aina mieleen se ohitustien takia paitsioon jäänyt huoltoasema, on siis loogista yhdistää tuleva naapurimme Shell myös Tankki täyteen -sarjaan. Valitettavasti en löytänyt yhtään huoltoasemakohtausta tähän hätään mutta tässä kuitenkin Reinikaisen aikakirjoihin jäänyt remonttitarina:
Asuminen huoltoaseman naapurissa hirvittää hieman. Miten paljon autojen äänet häiritsevät, miten kauhean rumalta se näyttää, leijaileeko sieltä karsinogeenisia pienhiukkasia, saako sitä mitenkään piiloon, kuinka kauan kuusiaita kasvaa.
Toisaalta, kun taas positiivisesti ajatellaan, pihalla vietetään aikaa erityisesti kesällä, ja kiitos Annan istuttaman pihasyreenin, huoltoasema näyttäytyy kesäisin meidän puolelle alla olevassa asussa. Etsi siis kuvasta Shellin logo:
Ehkä tuon jotenkin kestää.
Koska Vilénin Sulo on arjessamme kuitenkin läsnä ja minulle tästä legendaarisesta hahmosta tulee aina mieleen se ohitustien takia paitsioon jäänyt huoltoasema, on siis loogista yhdistää tuleva naapurimme Shell myös Tankki täyteen -sarjaan. Valitettavasti en löytänyt yhtään huoltoasemakohtausta tähän hätään mutta tässä kuitenkin Reinikaisen aikakirjoihin jäänyt remonttitarina:
Asuminen huoltoaseman naapurissa hirvittää hieman. Miten paljon autojen äänet häiritsevät, miten kauhean rumalta se näyttää, leijaileeko sieltä karsinogeenisia pienhiukkasia, saako sitä mitenkään piiloon, kuinka kauan kuusiaita kasvaa.
Toisaalta, kun taas positiivisesti ajatellaan, pihalla vietetään aikaa erityisesti kesällä, ja kiitos Annan istuttaman pihasyreenin, huoltoasema näyttäytyy kesäisin meidän puolelle alla olevassa asussa. Etsi siis kuvasta Shellin logo:
Ehkä tuon jotenkin kestää.
Hei me säilytetään
Autenttiseen 50-luvun ympäristöön hyppääminen keskeltä 2000-lukua tuo mukanaan väistämättä ongelman, jota sivusin jo edellisessä keittiöremontin suunnittelua käsittelevässä postauksessa.
50-luvulla ihmisillä oli yhdet pyhävaatteet ja muutamat arkivaatteet. Sama totuus päti myös kenkiin. Talomme on mitoitettu 50-lukulaisittain - alakerrassa on kaksi kapeaa komeroa, toinen pikkukamarin nurkassa ja toinen olohuoneen nurkassa. Tämä on keittiön parivaljakko, tuollaisia siis yksi kappale kummassakin huoneessa:
Lisäksi olohuoneesta jälkikäteen lohkaistun suihkutilan päähän on rakennettu kaksi leveää vaatekaappia, joista on iloa toistaiseksi, mutta vain toistaiseksi. Suihkupömpeli lähtee nimittäin purkuun sitten kun olohuone palautetaan alkuperäiseen asuunsa. Pömpeli näkyy tässä alla pianon takana, samoin olkkarin puistattava tapetti ja suihkupömpelin seinään vedetty en-edes-tiedä-miksi-tuota-hirvitystä-pitäisi-kutsua -pinnoite.
Sain tässä päivänä muutamana kompromissi-idean: Pömpeli on jo rakennettu, ja se sulautuu paikalleen ihan näpsäkästi kiitos olohuoneen kolmen oven. Keittiöstä on siis yksi ovi, käytävästä ja nurkkakamarista omansa, ja näistä käytävän ovi on nyt suihkupömpelin ovi ja talon ympäri pääsee vain nurkkakamarin kautta kulkemalla. Olohuone on aika suuri nykyiselläänkin ja säilytystilaongelma huutava. Miksei siis purettaisi suihkupömpelistä vain suihkua pois ja rakennettaisi tilalle kätevä ja käytännöllinen vaatehuone, johon olen nykyisessä vuokrakasarmissa palavasti rakastunut?
Sitten tutkailimme tilannetta paikan päällä kera viisaan puolison. Ja totesimme, että idea on sinänsä ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan niin hyvä että se kannattaisi toteuttaa. Ongelma numero yksi on se, että talo ansaitsisi tulla palautetuksi alkuperäiseen asuunsa - se on idea, josta emme ole valmiit tinkimään kuin äärimmäisen pakon edessä. Ja rintsikoihin kuuluu molempien mielestä oleellisena se ympäri mennään, yhteen tullaan -pohja. Nurkkakamarin rauhoittamista läpikulkuliikenteeltä tukee sekin tulevaisuusvisio, että pikku tilliäinen tarvinnee rauhallisen päikkäritilan. Tai vähän isompana paikan, jonne hänet voi sulkea arestiin...
Ongelma numero kaksi on se, että haluaisimme jossain vaiheessa olohuoneeseen tulisijan (ehkä pönttöuunin, joihin olen lähes yhtä palavasti rakastunut kuin vaatehuoneisiin) ja vaatimattomasti 12-horminen muuri mahdollistaisikin tämän. Pömpelin paikalleen jättäminen siirtää olohuoneen seinän kuitenkin auttamattomasti eroon muurin kyljestä.
Ongelma numero kolme on se, että nykyinen leveä ja sisäänpäin aukeava suihkupömpelin ovi (eli oikeasti olohuoneen ovi) vie mahdottoman ison tilan pömpelistä, joten vaatehuoneratkaisun kannalta oven karmit olisi pakko kääntää toisinpäin. Siitä taas seuraisi purku- ja kokoamisoperaatio sekä mieltäylentävä kolmen päällekkäin käytävään aukeavan oven suma.
Ei, ei ja ei. Vaatehuoneratkaisu oli kestämättömällä pohjalla.
Sitten vietin illan maristen, että en halua sellaista modernia lastulevykaappirivistöä kotiini kun se pilaa kaiken enkä ainakaan mitään liukuovia kyllä huoli ja mikä perskele siinä on että tätä tavaraa muka pitää ylipäänsä haalia niin paljon ettei se mahdu edes yli sataneliöiseen omakotitalon enkä halua säilyttää kaikkia vaatteita hankalan matkan päässä yläkerrassa eikä kaikkia tavaroita yksinkertaisesti voi sulloa kylmille ullakoille kun ne menevät siellä pilalle eikä mistään tule mitään ja nyt kyllä pukeudun hetioitis säkkiin ja ripottelen tuhkaa ylleni. Argh ja pam.
Tällöin paikalle kirmasi toiminimi Viisas Ja Rauhallinen Mies, joka totesi, että ei ole ollenkaan mikään pakko laittaa lastulevykaappeja tai liukuovia. Hän muistutti, että vielä ihan vähän aikaa sitten asuimme yksiössä, jossa oli vähemmän kaappitilaa kuin tulevassa talossa pömpelivaatekaapit mukaan lukien, eikä elämämme suinkaan ollut jatkuvaa murheen alhossa rypemistä edes silloin. Ja sitten hän ehdotti, että mitä jos hankittaisiin jostain muutamia sellaisia vanhan hyvän ajan vaatekaappeja, jotka ovat kauniita katsella ja joihin loppujen lopuksi mahtuu melkein yhtä paljon kuin lastulevykomeroihin?
Idea oli mielestäni mainio. Löysimme lisäksi talon vintiltä vielä yhden tuliterässä kunnossa olevan, alkuperäisen komeron oven ja pohjapiirustuksesta (jotka muuten pitäisi skannata ja lisätä tänne blogiin ensi tilassa) nurkkakamarin nurkkaan piirretyn paikan kahdellekin komerolle. Komero pystyyn siis.
Nyt olen harjoittanut menestyksekästä vanhojen vaatekaappien metsästystä ja hankkinut huuto.netistä pianorahoilla (tuo ylempänä kuvassa näkyvä Zimmermann oli Annan perikunnalle tarpeeton ja sain sen kaupanpäällisiksi joten oma, kerrostalo-olosuhteisiin mainiosti sopinut digitaalipiano etsi itselleen uuden kodin) jo kaksi silmiä hivelevää säilytysratkaisua joissa ei ainakaan ole yhtään lastulevyä tai liukuoven tapaistakaan:
Tämä ensimmäinen on liinavaatekaapiksi aiottu ja siitä tulee miellyttäviä mummolamielleyhtymiä, meidän mummolla oli tuollainen samanmallinen ja -värinen matala piironki joka on nyt äidillä astiakaappina:
Ja tämä taas on sulaa rakkautta ja sopii värinsä ja tyylinsä puolesta kauniisti makuuhuoneen muuhun kalustukseen, joka ei ole ihan tyylipuhtaan 50-lukulainen vaan kirjava kokoelma kaikenlaisia tummaksi petsattuja mikä mistäkin vastaan tulleita kapineita. Se tulee luultavasti kätkemään sisäänsä miehen niukahkon vaatevaraston. Toisella puolella on hyllyt, toisella vaatetanko joka jatkuu peilin taakse.
Eiköhän näillä päästä alkuun. Jos kaapit alkavat pursuilla, hyväksi todettuja ratkaisuja siihen ongelmaan ovat ennenkin olleet kirpputori, UFF:n laatikko tai erilaiset Raamatulla päähän -tyyppiset järjestöt.
Kuvat: Huuto.net
50-luvulla ihmisillä oli yhdet pyhävaatteet ja muutamat arkivaatteet. Sama totuus päti myös kenkiin. Talomme on mitoitettu 50-lukulaisittain - alakerrassa on kaksi kapeaa komeroa, toinen pikkukamarin nurkassa ja toinen olohuoneen nurkassa. Tämä on keittiön parivaljakko, tuollaisia siis yksi kappale kummassakin huoneessa:
Lisäksi olohuoneesta jälkikäteen lohkaistun suihkutilan päähän on rakennettu kaksi leveää vaatekaappia, joista on iloa toistaiseksi, mutta vain toistaiseksi. Suihkupömpeli lähtee nimittäin purkuun sitten kun olohuone palautetaan alkuperäiseen asuunsa. Pömpeli näkyy tässä alla pianon takana, samoin olkkarin puistattava tapetti ja suihkupömpelin seinään vedetty en-edes-tiedä-miksi-tuota-hirvitystä-pitäisi-kutsua -pinnoite.
Sain tässä päivänä muutamana kompromissi-idean: Pömpeli on jo rakennettu, ja se sulautuu paikalleen ihan näpsäkästi kiitos olohuoneen kolmen oven. Keittiöstä on siis yksi ovi, käytävästä ja nurkkakamarista omansa, ja näistä käytävän ovi on nyt suihkupömpelin ovi ja talon ympäri pääsee vain nurkkakamarin kautta kulkemalla. Olohuone on aika suuri nykyiselläänkin ja säilytystilaongelma huutava. Miksei siis purettaisi suihkupömpelistä vain suihkua pois ja rakennettaisi tilalle kätevä ja käytännöllinen vaatehuone, johon olen nykyisessä vuokrakasarmissa palavasti rakastunut?
Sitten tutkailimme tilannetta paikan päällä kera viisaan puolison. Ja totesimme, että idea on sinänsä ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan niin hyvä että se kannattaisi toteuttaa. Ongelma numero yksi on se, että talo ansaitsisi tulla palautetuksi alkuperäiseen asuunsa - se on idea, josta emme ole valmiit tinkimään kuin äärimmäisen pakon edessä. Ja rintsikoihin kuuluu molempien mielestä oleellisena se ympäri mennään, yhteen tullaan -pohja. Nurkkakamarin rauhoittamista läpikulkuliikenteeltä tukee sekin tulevaisuusvisio, että pikku tilliäinen tarvinnee rauhallisen päikkäritilan. Tai vähän isompana paikan, jonne hänet voi sulkea arestiin...
Ongelma numero kaksi on se, että haluaisimme jossain vaiheessa olohuoneeseen tulisijan (ehkä pönttöuunin, joihin olen lähes yhtä palavasti rakastunut kuin vaatehuoneisiin) ja vaatimattomasti 12-horminen muuri mahdollistaisikin tämän. Pömpelin paikalleen jättäminen siirtää olohuoneen seinän kuitenkin auttamattomasti eroon muurin kyljestä.
Ongelma numero kolme on se, että nykyinen leveä ja sisäänpäin aukeava suihkupömpelin ovi (eli oikeasti olohuoneen ovi) vie mahdottoman ison tilan pömpelistä, joten vaatehuoneratkaisun kannalta oven karmit olisi pakko kääntää toisinpäin. Siitä taas seuraisi purku- ja kokoamisoperaatio sekä mieltäylentävä kolmen päällekkäin käytävään aukeavan oven suma.
Ei, ei ja ei. Vaatehuoneratkaisu oli kestämättömällä pohjalla.
Sitten vietin illan maristen, että en halua sellaista modernia lastulevykaappirivistöä kotiini kun se pilaa kaiken enkä ainakaan mitään liukuovia kyllä huoli ja mikä perskele siinä on että tätä tavaraa muka pitää ylipäänsä haalia niin paljon ettei se mahdu edes yli sataneliöiseen omakotitalon enkä halua säilyttää kaikkia vaatteita hankalan matkan päässä yläkerrassa eikä kaikkia tavaroita yksinkertaisesti voi sulloa kylmille ullakoille kun ne menevät siellä pilalle eikä mistään tule mitään ja nyt kyllä pukeudun hetioitis säkkiin ja ripottelen tuhkaa ylleni. Argh ja pam.
Tällöin paikalle kirmasi toiminimi Viisas Ja Rauhallinen Mies, joka totesi, että ei ole ollenkaan mikään pakko laittaa lastulevykaappeja tai liukuovia. Hän muistutti, että vielä ihan vähän aikaa sitten asuimme yksiössä, jossa oli vähemmän kaappitilaa kuin tulevassa talossa pömpelivaatekaapit mukaan lukien, eikä elämämme suinkaan ollut jatkuvaa murheen alhossa rypemistä edes silloin. Ja sitten hän ehdotti, että mitä jos hankittaisiin jostain muutamia sellaisia vanhan hyvän ajan vaatekaappeja, jotka ovat kauniita katsella ja joihin loppujen lopuksi mahtuu melkein yhtä paljon kuin lastulevykomeroihin?
Idea oli mielestäni mainio. Löysimme lisäksi talon vintiltä vielä yhden tuliterässä kunnossa olevan, alkuperäisen komeron oven ja pohjapiirustuksesta (jotka muuten pitäisi skannata ja lisätä tänne blogiin ensi tilassa) nurkkakamarin nurkkaan piirretyn paikan kahdellekin komerolle. Komero pystyyn siis.
Nyt olen harjoittanut menestyksekästä vanhojen vaatekaappien metsästystä ja hankkinut huuto.netistä pianorahoilla (tuo ylempänä kuvassa näkyvä Zimmermann oli Annan perikunnalle tarpeeton ja sain sen kaupanpäällisiksi joten oma, kerrostalo-olosuhteisiin mainiosti sopinut digitaalipiano etsi itselleen uuden kodin) jo kaksi silmiä hivelevää säilytysratkaisua joissa ei ainakaan ole yhtään lastulevyä tai liukuoven tapaistakaan:
Tämä ensimmäinen on liinavaatekaapiksi aiottu ja siitä tulee miellyttäviä mummolamielleyhtymiä, meidän mummolla oli tuollainen samanmallinen ja -värinen matala piironki joka on nyt äidillä astiakaappina:
Ja tämä taas on sulaa rakkautta ja sopii värinsä ja tyylinsä puolesta kauniisti makuuhuoneen muuhun kalustukseen, joka ei ole ihan tyylipuhtaan 50-lukulainen vaan kirjava kokoelma kaikenlaisia tummaksi petsattuja mikä mistäkin vastaan tulleita kapineita. Se tulee luultavasti kätkemään sisäänsä miehen niukahkon vaatevaraston. Toisella puolella on hyllyt, toisella vaatetanko joka jatkuu peilin taakse.
Eiköhän näillä päästä alkuun. Jos kaapit alkavat pursuilla, hyväksi todettuja ratkaisuja siihen ongelmaan ovat ennenkin olleet kirpputori, UFF:n laatikko tai erilaiset Raamatulla päähän -tyyppiset järjestöt.
Kuvat: Huuto.net
Keittiöremppa vol. 1
Tiedän, että nopea, siisti ja järkevä tapa tehdä keittiöremontti on sellainen, missä tilataan keittiön kaapit parhaalta/halvimmalta/kuka miltäkin toimittajalta ja ne saapuvat sovittuna päivänä kotiovelle. Muut tarvikkeet hankitaan rautakaupasta.
Sitten on tämä meidän tapa. Keittiö on yhtä sympaattinen kuin koko talo, mutta koska allaolevan kaaoksen takaa pilkottava turkoosi astiankuivauskaappi on ainoa (kyllä, ainoa, jos ei kahta nurkkakomeroa lasketa) keittiössä oleva kaappitila, ja koska minulla on niin kutsutusti mittavat kapiot, on astioiden säilytykselle löydettävä tilaa.
Ihan noin pelkistetyllä meiningillä ei siis jatkossa porskuteta ja putki- ja sähkörempat vaativat joka tapauksessa puuttumista myös kyökkiin. Siis keittiöremontti suunnitteluasteelle, mars.
Aloitin sen eilen soittamalla Tornator Oy:lle, joka omien sanojensa mukaan on pääasiassa puun tuottamiseen ja myyntiin keskittyvä yritys. Vaan ihan mukavasti ne suhtautuivat keittiöremontoijan tarpeisiinkin. On nimittäin niin, että eräässä nimeltä mainitsemattomassa paikassa Kainuun korvessa sijaitsee hylätty ja pystyyn lahoava metsäkämppä. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niitä on kyseisessä maakunnassa lukemattomia. Mutta tässä tarinan kohteena olevassa tapauksessa on ainakin todistettavasti ollut ja luultavasti on edelleen pitkä rivi ensiluokkaisia Enso-Gutzeitin keittiön kaappeja - juu, ne on niitä samoja kuin teidänkin mummolassa oli - mutta ongelmana oli se, että ko. metsäkämpän nykyinen omistaja oli keittiönkaappibongarille täysi mysteeri. Ja jokin kertoi minulle, että innokkaimmankaan perinnerakentajan ei ole täysin sopivaa marssia sisään jonkun toisen omistamaan kiinteistöön ja repiä mukaansa kaappeja oikeutuksella "mitäs jätitte ne tänne".
Kämpän omistaja selvisi monipolvisella puhelinrallilla, jonka puoliso aloitti ja minä viimeistelin. Lopulta oli linjan päässä metsätyönjohtaja, joka olisi mielellään myynyt minulle vaikka koko kämpän kaapeista puhumattakaan. Nyt toivomme, että vandaalit eivät ole iskeneet kaappien kimppuun vaan ne saataisiin sieltä irrotettua ja kuskattua lähitulevaisuudessa meille keittiöön. Tai no, ensin ehkä rehellisyyden nimissä kuitenkin autotalliin kunnostettaviksi. Vähän pitkä hakumatka, mutta jotkut asiat ovat sen arvoisia.
Okei, jos IHAN totta puhutaan, olen miettinyt vakavasti myös sitä, että unohdettaisiin Enso-Gutzeit ja teetettäisiin uusi keittiö puusepällä. Saisi 50-luvun tyylisten ovien taakse naamioituneita 2000-luvun käteviä ratkaisuja, äänettömästi sulkeutuvia laatikoita ja kaappeja sekä ennen kaikkea 175- ja 193-senttisten ruuanlaittajien työskentelykorkeudelle sovitettuja tasoja.
Sitten katselin YLEn EilisVisiota, jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille asumisen historiasta kiinnostuneille aloitusmateriaaliksi. Kun sieltä valitsee vuodet 1940-1959 ja menee kurkistamaan Keittiö-osion toiselle sivulle, näkyy se Laurakaisan Unelmakeittiö josta en ole sitten kuitenkaan valmis tinkimään. Alkuperäinen on alkuperäinen ja jos ei Siperia ole muuta opettanut niin ainakin sen, että hyvä elämä ja hyvä ruoka eivät välttämättä vaadi täydellistä postmodernin ajan huippukeittiötä, täydellisiä hantaakeja kaapinoviin tai kiiltäviä rosteripintoja.
Iki-levyä saa uutena kaupasta traditionaalisella kuvioinnilla ja Enson kaappeihin voi rakentaa korkeammat sokkelit. Upo myy hienoa retrojääkaappia ja 45-senttinen astianpesukone on luksusta jos ei ole astianpesukoneisiin tottunut. Kompromisseja voi tehdä jossain mutta ei keittiöasioissa, koska keittiössä meillä luultavasti eniten eletään.
Sitten on tämä meidän tapa. Keittiö on yhtä sympaattinen kuin koko talo, mutta koska allaolevan kaaoksen takaa pilkottava turkoosi astiankuivauskaappi on ainoa (kyllä, ainoa, jos ei kahta nurkkakomeroa lasketa) keittiössä oleva kaappitila, ja koska minulla on niin kutsutusti mittavat kapiot, on astioiden säilytykselle löydettävä tilaa.
Ihan noin pelkistetyllä meiningillä ei siis jatkossa porskuteta ja putki- ja sähkörempat vaativat joka tapauksessa puuttumista myös kyökkiin. Siis keittiöremontti suunnitteluasteelle, mars.
Aloitin sen eilen soittamalla Tornator Oy:lle, joka omien sanojensa mukaan on pääasiassa puun tuottamiseen ja myyntiin keskittyvä yritys. Vaan ihan mukavasti ne suhtautuivat keittiöremontoijan tarpeisiinkin. On nimittäin niin, että eräässä nimeltä mainitsemattomassa paikassa Kainuun korvessa sijaitsee hylätty ja pystyyn lahoava metsäkämppä. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niitä on kyseisessä maakunnassa lukemattomia. Mutta tässä tarinan kohteena olevassa tapauksessa on ainakin todistettavasti ollut ja luultavasti on edelleen pitkä rivi ensiluokkaisia Enso-Gutzeitin keittiön kaappeja - juu, ne on niitä samoja kuin teidänkin mummolassa oli - mutta ongelmana oli se, että ko. metsäkämpän nykyinen omistaja oli keittiönkaappibongarille täysi mysteeri. Ja jokin kertoi minulle, että innokkaimmankaan perinnerakentajan ei ole täysin sopivaa marssia sisään jonkun toisen omistamaan kiinteistöön ja repiä mukaansa kaappeja oikeutuksella "mitäs jätitte ne tänne".
Kämpän omistaja selvisi monipolvisella puhelinrallilla, jonka puoliso aloitti ja minä viimeistelin. Lopulta oli linjan päässä metsätyönjohtaja, joka olisi mielellään myynyt minulle vaikka koko kämpän kaapeista puhumattakaan. Nyt toivomme, että vandaalit eivät ole iskeneet kaappien kimppuun vaan ne saataisiin sieltä irrotettua ja kuskattua lähitulevaisuudessa meille keittiöön. Tai no, ensin ehkä rehellisyyden nimissä kuitenkin autotalliin kunnostettaviksi. Vähän pitkä hakumatka, mutta jotkut asiat ovat sen arvoisia.
Okei, jos IHAN totta puhutaan, olen miettinyt vakavasti myös sitä, että unohdettaisiin Enso-Gutzeit ja teetettäisiin uusi keittiö puusepällä. Saisi 50-luvun tyylisten ovien taakse naamioituneita 2000-luvun käteviä ratkaisuja, äänettömästi sulkeutuvia laatikoita ja kaappeja sekä ennen kaikkea 175- ja 193-senttisten ruuanlaittajien työskentelykorkeudelle sovitettuja tasoja.
Sitten katselin YLEn EilisVisiota, jota muuten suosittelen lämpimästi kaikille asumisen historiasta kiinnostuneille aloitusmateriaaliksi. Kun sieltä valitsee vuodet 1940-1959 ja menee kurkistamaan Keittiö-osion toiselle sivulle, näkyy se Laurakaisan Unelmakeittiö josta en ole sitten kuitenkaan valmis tinkimään. Alkuperäinen on alkuperäinen ja jos ei Siperia ole muuta opettanut niin ainakin sen, että hyvä elämä ja hyvä ruoka eivät välttämättä vaadi täydellistä postmodernin ajan huippukeittiötä, täydellisiä hantaakeja kaapinoviin tai kiiltäviä rosteripintoja.
Iki-levyä saa uutena kaupasta traditionaalisella kuvioinnilla ja Enson kaappeihin voi rakentaa korkeammat sokkelit. Upo myy hienoa retrojääkaappia ja 45-senttinen astianpesukone on luksusta jos ei ole astianpesukoneisiin tottunut. Kompromisseja voi tehdä jossain mutta ei keittiöasioissa, koska keittiössä meillä luultavasti eniten eletään.
Tunnisteet:
Interiöörejä,
Keittiö,
Remonttiromantiikkaa
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Pientä kivaa
Ikuisuuksiin jatkuvan flunssan uuvuttama sielu ei jaksa edelleenkään ajatella suuria linjoja. Pienet linjat on pop.
Sohvalla maatessa ja köhiessä olen ajatellut, ja katsellutkin, kaikkia hauskoja pieniä asioita joille suon mielelläni asianmukaisen kodin. Tässä niistä muutamia:
Kissa-avainnaulakkoa olen katsellut lapsena päivittäin, sillä se roikkui mummolan keittiössä sillä puolella pöytää missä minun paikkani oli. Tämä ei ehkä ole design-klassikko mutta rakas ja tärkeä kapine kylläkin.
Tämäkin on mummolasta pelastettu aarre, nimittäin mummon papiljottikori. Nätti kun mikä, minusta. Tällä hetkellä siellä säilytetään puolison etelähelsinkiläisen eliittitalon roskiksesta dyykkaamia leikkikaluja satunnaisten lapsivieraiden varalta. On ehkä liian optimistista ajatella, että pikku tilliäinen pärjäisi näin pienellä lelulaatikolla...
Tämä on toisesta mummolasta, purkki jollaisen näin kerran kirpparilla myynnissä 20 eurolla. Hämmentävää. Sisällä on vanhoja nappeja ja neppareita. Kuvausalustana toiminut Singer on myös pelastettu ensin mainitun mummolan komerosta ja täysin käyttökuntoinen. Harmi etten osaa ommella. Ehkä pitäisi opetella. Taustalla oleva vanha, kaunis peili on helsinkiläinen kirpparilöytö, jonka ostin Lontooseen muuttaneen ystävän ylijäämävarastosta.
Nämä kaksi kaunista naista ovat muuttaneet meille siitä jälkimmäisestä mummolasta. Haluaisin näille jonkun kolmannen ladyn kaveriksi mutta toistaiseksi sopivaa ei ole vastaan tullut. Jatkamme etsintöjä.
Tämä on huuto.netistä halvalla löytynyt makuuhuoneen lamppu. Minusta se on kaunis ja puolisosta melkein vielä kauniimpi. Meillä on toinenkin tätä samaa mallia oleva lamppu, joka on isotädin jäämistöstä, mutta tämä on jotenkin sievempi. Nuo kielon malliset kuvut erityisesti.
Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Tämän pienen (no, itse asiassa aika ison) kivan jutun siirrän myös mielelläni uuteen kotiin. Eläköön kokkaava mies, kesä ja tuoreet tomaatit ja avomaankurkut! Sekä Maija Louekarin Marimekolle suunnittelemat Oiva-astiat. Sain Siirtolapuutarha-lautasen ja räsymattokahvikupit läksiäislahjaksi Helsingin työpaikastani, koska yksikkömme nimi oli Oiva ja koska rakkaan kollegan mielestä ne sopivat meille kuin nyrkki viilipurkkiin. Oikeassa oli, oivallinen nainen.
Edit: Puoliso haluaa irtisanoutua kuvan taustalla näkyvästä kinkusta. Hän laittaa leivän päälle ainoastaan itse metsästetystä hirvestä valmistettua turpasylttyä. Minä ja pikku tilliäinen koemme tarvitsevamme myös keittokinkkua.
Sohvalla maatessa ja köhiessä olen ajatellut, ja katsellutkin, kaikkia hauskoja pieniä asioita joille suon mielelläni asianmukaisen kodin. Tässä niistä muutamia:
Kissa-avainnaulakkoa olen katsellut lapsena päivittäin, sillä se roikkui mummolan keittiössä sillä puolella pöytää missä minun paikkani oli. Tämä ei ehkä ole design-klassikko mutta rakas ja tärkeä kapine kylläkin.
Tämäkin on mummolasta pelastettu aarre, nimittäin mummon papiljottikori. Nätti kun mikä, minusta. Tällä hetkellä siellä säilytetään puolison etelähelsinkiläisen eliittitalon roskiksesta dyykkaamia leikkikaluja satunnaisten lapsivieraiden varalta. On ehkä liian optimistista ajatella, että pikku tilliäinen pärjäisi näin pienellä lelulaatikolla...
Tämä on toisesta mummolasta, purkki jollaisen näin kerran kirpparilla myynnissä 20 eurolla. Hämmentävää. Sisällä on vanhoja nappeja ja neppareita. Kuvausalustana toiminut Singer on myös pelastettu ensin mainitun mummolan komerosta ja täysin käyttökuntoinen. Harmi etten osaa ommella. Ehkä pitäisi opetella. Taustalla oleva vanha, kaunis peili on helsinkiläinen kirpparilöytö, jonka ostin Lontooseen muuttaneen ystävän ylijäämävarastosta.
Nämä kaksi kaunista naista ovat muuttaneet meille siitä jälkimmäisestä mummolasta. Haluaisin näille jonkun kolmannen ladyn kaveriksi mutta toistaiseksi sopivaa ei ole vastaan tullut. Jatkamme etsintöjä.
Tämä on huuto.netistä halvalla löytynyt makuuhuoneen lamppu. Minusta se on kaunis ja puolisosta melkein vielä kauniimpi. Meillä on toinenkin tätä samaa mallia oleva lamppu, joka on isotädin jäämistöstä, mutta tämä on jotenkin sievempi. Nuo kielon malliset kuvut erityisesti.
Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Tämän pienen (no, itse asiassa aika ison) kivan jutun siirrän myös mielelläni uuteen kotiin. Eläköön kokkaava mies, kesä ja tuoreet tomaatit ja avomaankurkut! Sekä Maija Louekarin Marimekolle suunnittelemat Oiva-astiat. Sain Siirtolapuutarha-lautasen ja räsymattokahvikupit läksiäislahjaksi Helsingin työpaikastani, koska yksikkömme nimi oli Oiva ja koska rakkaan kollegan mielestä ne sopivat meille kuin nyrkki viilipurkkiin. Oikeassa oli, oivallinen nainen.
Edit: Puoliso haluaa irtisanoutua kuvan taustalla näkyvästä kinkusta. Hän laittaa leivän päälle ainoastaan itse metsästetystä hirvestä valmistettua turpasylttyä. Minä ja pikku tilliäinen koemme tarvitsevamme myös keittokinkkua.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää
Mutta on se kuitenkin. Yksi syy, miksi olen halunnut omakotitaloasujaksi, liittyy juuri ajatukseen omasta pihasta, kukkapenkistä, kasvimaasta, pyykin kuivattamisesta ulkona ynnä muista sellaisista arjen pikku toiminnoista, joiden toteuttaminen kerrostaloasunnossa varsinkin ilman parveketta on aika haastavaa.
Olen toistaiseksi päättänyt olla lotkauttamatta korvaanikaan heille, jotka naukuvat sitä miten oma piha on kauhea rasite ja pakkotyöleiri. Pihoja kun on kaikenlaisia, eikä helppohoitoisuus tarkoita välttämättä sitä että talon ympärys jyrätään asfaltille. Nurmikkoa se ei ainakaan tarkoita. Muistan, että omakotitaloasumisvuosieni ainoat pihaan liittyvät nalkutuksen aiheet olivat nurmikonleikkuu ja lumityöt. Lapsuudenkotini piha oli melko funktionaalinen: kadun ainoita, joilla sai pelata, leikkiä ja temmeltää vapaasti. Kerran isä päätti somistaa pihaansa istuttamalla juhannusruusun kannonnokkaan. Istutuspaikan valinnasa ei konsultoitu kaikkia asianosaisia ja pian isälle selvisi, että juhannusruusu yritti kasvaa kakkospesällä. Pesäpallo kiellettiin silti vasta sitten, kun lyöjien ranteessa alkoi olla liikaa ruista ja pallojen kaaret kantoivat naapurin ikkunoihin asti. Joskus jopa sisälle saakka.
Meidän uusi piha on vuonna 1982 näyttänyt tältä:
Ja nyt se näyttää tältä:
Tosin kuvasta on armeliaasti rajattu pois joku tyystin henkensä heittänyt, iso koristepensas. Huokaus. Mitään muuta tuosta entisestä ei ole jäljellä kuin talon edustalla pengerrysten laidoilla kukkivat ruusupenkit, ja niistäkin törröttää enemmän kuolleita, ruskeita, piikikkäitä oksia kuin vihreitä ja elinvoimaisia. Paksut hanskat ja oksasakset ostoslistalle.
Tätä rytöpesää pitäisi ryhtyä talon kunnostuksen ohella nostamaan alennustilasta entiseen loistoonsa. Helpommin sanottu kuin tehty: pihalla on vielä kuluvan kesän aikana tehtävä järeitä kaivinkoneoperaatioita tyyliin vanha öljysäiliö pois maasta (talo sijaitsee pohjavesialueella), nurmettuneet ja sammaloituneet kulkuväylät sisäänkäynneille ja autotalliin taas auki, pintavesien hallinta kuntoon yläpihan kallistuksia muuttamalla. Tuo alapiha puskee niin vahvaa rikkaruohoa että en ihan ymmärrä, mikä mahti maailmassa siihen voisi tehota kun "mää ne myrkytin" -tyyppinen lähestymistapa ei oikein tule kyseeseen.
Mutta ei hätää. Olen ottanut niin kutsutut kovat keinot käyttöön. Katsotaan, millaisiin ihmeisiin vielä kykenemme. Ja anoppi lohdutti tähän(kin) asiaan erittäin hyvin sopivalla kansanviisaudella: Vähän joka päivä on paljon kuukaudessa.
Sitä paitsi, positiivisiakin puutarhauutisia on jaossa heti kättelyssä: Eräs sentään kukoistaa!
Olen toistaiseksi päättänyt olla lotkauttamatta korvaanikaan heille, jotka naukuvat sitä miten oma piha on kauhea rasite ja pakkotyöleiri. Pihoja kun on kaikenlaisia, eikä helppohoitoisuus tarkoita välttämättä sitä että talon ympärys jyrätään asfaltille. Nurmikkoa se ei ainakaan tarkoita. Muistan, että omakotitaloasumisvuosieni ainoat pihaan liittyvät nalkutuksen aiheet olivat nurmikonleikkuu ja lumityöt. Lapsuudenkotini piha oli melko funktionaalinen: kadun ainoita, joilla sai pelata, leikkiä ja temmeltää vapaasti. Kerran isä päätti somistaa pihaansa istuttamalla juhannusruusun kannonnokkaan. Istutuspaikan valinnasa ei konsultoitu kaikkia asianosaisia ja pian isälle selvisi, että juhannusruusu yritti kasvaa kakkospesällä. Pesäpallo kiellettiin silti vasta sitten, kun lyöjien ranteessa alkoi olla liikaa ruista ja pallojen kaaret kantoivat naapurin ikkunoihin asti. Joskus jopa sisälle saakka.
Meidän uusi piha on vuonna 1982 näyttänyt tältä:
Ja nyt se näyttää tältä:
Tosin kuvasta on armeliaasti rajattu pois joku tyystin henkensä heittänyt, iso koristepensas. Huokaus. Mitään muuta tuosta entisestä ei ole jäljellä kuin talon edustalla pengerrysten laidoilla kukkivat ruusupenkit, ja niistäkin törröttää enemmän kuolleita, ruskeita, piikikkäitä oksia kuin vihreitä ja elinvoimaisia. Paksut hanskat ja oksasakset ostoslistalle.
Tätä rytöpesää pitäisi ryhtyä talon kunnostuksen ohella nostamaan alennustilasta entiseen loistoonsa. Helpommin sanottu kuin tehty: pihalla on vielä kuluvan kesän aikana tehtävä järeitä kaivinkoneoperaatioita tyyliin vanha öljysäiliö pois maasta (talo sijaitsee pohjavesialueella), nurmettuneet ja sammaloituneet kulkuväylät sisäänkäynneille ja autotalliin taas auki, pintavesien hallinta kuntoon yläpihan kallistuksia muuttamalla. Tuo alapiha puskee niin vahvaa rikkaruohoa että en ihan ymmärrä, mikä mahti maailmassa siihen voisi tehota kun "mää ne myrkytin" -tyyppinen lähestymistapa ei oikein tule kyseeseen.
Mutta ei hätää. Olen ottanut niin kutsutut kovat keinot käyttöön. Katsotaan, millaisiin ihmeisiin vielä kykenemme. Ja anoppi lohdutti tähän(kin) asiaan erittäin hyvin sopivalla kansanviisaudella: Vähän joka päivä on paljon kuukaudessa.
Sitä paitsi, positiivisiakin puutarhauutisia on jaossa heti kättelyssä: Eräs sentään kukoistaa!
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Valoa kansalle, eli kuinka jalkalampusta tehdään ongelma
Olen väsynyt miettimään isoja ja raskaita asioita, joita ovat esimerkiksi saunaremontti, lattialämmitys tai sen puute, maahan jätetyt öljysäiliöt, käyttövesiputket ja nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, tämä lista on loputon.
Siksi on parempi kääntää fokus välillä pienempiin, ehkä näennäisesti vähemmän tärkeisiin mutta rajalliselle käsityskyvylle helpommin sulateltaviin ongelmiin.
Meillä on nykyisessä vuokrakasarmissa olohuone, jossa näyttää tältä:
Sohvan puoliso löysi papan mökin aitasta ja entisöi omin pikku tassuin. Tuolit ovat meidän papan jäämistöstä. Pöytä on Imatran mainiosta Työn Vuoksi -shopista, kukkapöytä (jossa on mahtava mani-levypinnoitus) paikallisesta osto-ja myyntiliikkeestä (ja sen ostamisesta voisi kirjoittaa erillisen tarinan), matto on peräisin Moskovan kodin olohuoneesta ja alun perin Ikeasta, harmaa tyyny on mummon tädin tekemä joskus 1900-luvun alkuhämärissä ja anoppi kustomoi tummansiniset tyynynpäälliset liikelahjaksi saamastani typerästä barista-essusta. Verhojen pellavakangas on toisen mummon kutoma ja rottinkinen lehtiteline tämän nykyisen kotikaupungin erittäin hyvin hoidetusta, siististä ja mukavasta kierrätyskeskuksesta nimeltä Ekotori. Taulu on kerettiläisesti 70-luvulta mutta se saa anteeksi, koska saimme sen häälahjaksi ja se on roikkunut rakkaan puolison lapsuudenkodin seinällä iät ajat.
Tulipa yksityiskohtainen selostus. Tämä ehkä kuitenkin selventää satunnaiselle lukijalle sitä, millä periaatteilla meillä sisustetaan. Ja eletään. Ja ajatellaan.
Sisustus on tarkoitus siirtää sellaisenaan uuteen kotiin, mutta valaistuksesta on muodostunut nyt ongelma. Olohuoneen kattolamppu on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa hankkima design-klassikko, Yki Nummen Lokki (Kuka vielä väittää ettei laatuun kannata sijoittaa? 70-luvun alussa valmistettu akryyliufo on tahrattoman valkoinen edelleen, mitään kellastumisen merkkejäkään ei ole näkyvissä.) ja sille pitäisi saada kaveriksi joku, mutta mikä. En pidä varsi ja ämpäri -mallisista jalkalampuista, eivätkä ne oikein tuohon tyyliinkään istu. Paras olisi Valinten peltitötterö, jollainen meillä on pöytälamppuversiona, mutta niistä ei kai ole koskaan tehty jalan kanssa. Lukulamppu on kiva ja tunnelmallinen, ja jostain sellainen on saatava.
Luultavasti se vielä kävelee vastaan, jos ei tyydy puolikkaisiin. Tai sitten saan jostain yllättävät 700 euroa ylimääräistä rahaa ja ostan tämän.
Siksi on parempi kääntää fokus välillä pienempiin, ehkä näennäisesti vähemmän tärkeisiin mutta rajalliselle käsityskyvylle helpommin sulateltaviin ongelmiin.
Meillä on nykyisessä vuokrakasarmissa olohuone, jossa näyttää tältä:
Sohvan puoliso löysi papan mökin aitasta ja entisöi omin pikku tassuin. Tuolit ovat meidän papan jäämistöstä. Pöytä on Imatran mainiosta Työn Vuoksi -shopista, kukkapöytä (jossa on mahtava mani-levypinnoitus) paikallisesta osto-ja myyntiliikkeestä (ja sen ostamisesta voisi kirjoittaa erillisen tarinan), matto on peräisin Moskovan kodin olohuoneesta ja alun perin Ikeasta, harmaa tyyny on mummon tädin tekemä joskus 1900-luvun alkuhämärissä ja anoppi kustomoi tummansiniset tyynynpäälliset liikelahjaksi saamastani typerästä barista-essusta. Verhojen pellavakangas on toisen mummon kutoma ja rottinkinen lehtiteline tämän nykyisen kotikaupungin erittäin hyvin hoidetusta, siististä ja mukavasta kierrätyskeskuksesta nimeltä Ekotori. Taulu on kerettiläisesti 70-luvulta mutta se saa anteeksi, koska saimme sen häälahjaksi ja se on roikkunut rakkaan puolison lapsuudenkodin seinällä iät ajat.
Tulipa yksityiskohtainen selostus. Tämä ehkä kuitenkin selventää satunnaiselle lukijalle sitä, millä periaatteilla meillä sisustetaan. Ja eletään. Ja ajatellaan.
Sisustus on tarkoitus siirtää sellaisenaan uuteen kotiin, mutta valaistuksesta on muodostunut nyt ongelma. Olohuoneen kattolamppu on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa hankkima design-klassikko, Yki Nummen Lokki (Kuka vielä väittää ettei laatuun kannata sijoittaa? 70-luvun alussa valmistettu akryyliufo on tahrattoman valkoinen edelleen, mitään kellastumisen merkkejäkään ei ole näkyvissä.) ja sille pitäisi saada kaveriksi joku, mutta mikä. En pidä varsi ja ämpäri -mallisista jalkalampuista, eivätkä ne oikein tuohon tyyliinkään istu. Paras olisi Valinten peltitötterö, jollainen meillä on pöytälamppuversiona, mutta niistä ei kai ole koskaan tehty jalan kanssa. Lukulamppu on kiva ja tunnelmallinen, ja jostain sellainen on saatava.
Luultavasti se vielä kävelee vastaan, jos ei tyydy puolikkaisiin. Tai sitten saan jostain yllättävät 700 euroa ylimääräistä rahaa ja ostan tämän.
Talo jota kodiksi kutsutaan
Nyt se on siis totta, vaikka vielä kovin vähän aikaa sitten ajattelin, että tulisin asumaan aina vuokralla pikkuyksiöissä Helsingin keskustassa.
Nyt meillä on iso talo Mikkelissä. Tai siis ei se ole oikeasti meidän, emmekä ole sitä vielä edes ostaneet, maksaneet vain symbolisen käsirahan. Kun kauppakirjat ensi viikolla allekirjoitetaan, se on silti vielä monta vuotta enemmän pankin, noin juridisesti ajatellen.
Ja silti, ei se ole pankinkaan. Meidän se on. Uusi, vanha oma koti. Nyt on se hetki, jolloin ei enää tarvitse tuijottaa vain vikoja ja puutteita koska niiden alleviivaaminen myyjälle alentaa talon ostohintaa. En osaa oikein vielä katsoa valokuvaa talosta ajattelematta, että yläkerran ison huoneen ikkunan alta puuttuvat palotikkaat ja huopakaton päälle ilman oikeaoppista tuuletusta vedetty peltikate on riskirakenne ja yläkerran sisäänkäynnin päältä puuttuu katos joka pitäisi rakentaa ja että etupihan kallistukset ohjaavat sadevedet väärään suuntaan.
Mutta kyllä minä näen muutakin. Komean, napakan ja jämerän talon, joka on näyttänyt samalta jo 60 vuotta ja tulee näyttämään siltä vielä toisen mokoman, jos ja kun se nyt meistä kiinni on. Luonnostaan järkevän sijainnin isot ikkunat etelään ja pienet pohjoiseen, ison, oman pihan jonka menneeseen loistoon palauttaminen tulee olemaan kunnia-asiani. Rauhallisen tunnelman, ajan pysähtymisen aistimuksen, tunteen siitä, että on tullut kotiin.
En oikein ymmärrä omistamista, vieläkään. Ymmärrän nyt sen, että minulle on annettu euromääräistä korvausta vastaan jotakin sellaista, jolla on arvoa sinänsä, ja jota minun tehtäväni on tästä eteenpäin vaalia. Taloni saattaa olla epäkäytännöllinen ja oikukas, mutta se on myös todistanut luotettavuutensa pysymällä ehjänä paikallaan jo 57 vuoden ajan. Ei uusista taloista koskaan tiedä, vanhoista voi jo jotain tietääkin.
Kas tässä siis uusi kotimme. Rakennettu vuonna 1953 Mikkelin Urpolan kaupunginosaan rakennusmestari Eino Hahdon suunnitelmien perusteella. Pääurakoitsijana rakennusmestari Uuno Hypen apunaan timpuri/maalari Valjakka, timpuri Pulkkinen ja putkimies Hukka.
Nyt meillä on iso talo Mikkelissä. Tai siis ei se ole oikeasti meidän, emmekä ole sitä vielä edes ostaneet, maksaneet vain symbolisen käsirahan. Kun kauppakirjat ensi viikolla allekirjoitetaan, se on silti vielä monta vuotta enemmän pankin, noin juridisesti ajatellen.
Ja silti, ei se ole pankinkaan. Meidän se on. Uusi, vanha oma koti. Nyt on se hetki, jolloin ei enää tarvitse tuijottaa vain vikoja ja puutteita koska niiden alleviivaaminen myyjälle alentaa talon ostohintaa. En osaa oikein vielä katsoa valokuvaa talosta ajattelematta, että yläkerran ison huoneen ikkunan alta puuttuvat palotikkaat ja huopakaton päälle ilman oikeaoppista tuuletusta vedetty peltikate on riskirakenne ja yläkerran sisäänkäynnin päältä puuttuu katos joka pitäisi rakentaa ja että etupihan kallistukset ohjaavat sadevedet väärään suuntaan.
Mutta kyllä minä näen muutakin. Komean, napakan ja jämerän talon, joka on näyttänyt samalta jo 60 vuotta ja tulee näyttämään siltä vielä toisen mokoman, jos ja kun se nyt meistä kiinni on. Luonnostaan järkevän sijainnin isot ikkunat etelään ja pienet pohjoiseen, ison, oman pihan jonka menneeseen loistoon palauttaminen tulee olemaan kunnia-asiani. Rauhallisen tunnelman, ajan pysähtymisen aistimuksen, tunteen siitä, että on tullut kotiin.
En oikein ymmärrä omistamista, vieläkään. Ymmärrän nyt sen, että minulle on annettu euromääräistä korvausta vastaan jotakin sellaista, jolla on arvoa sinänsä, ja jota minun tehtäväni on tästä eteenpäin vaalia. Taloni saattaa olla epäkäytännöllinen ja oikukas, mutta se on myös todistanut luotettavuutensa pysymällä ehjänä paikallaan jo 57 vuoden ajan. Ei uusista taloista koskaan tiedä, vanhoista voi jo jotain tietääkin.
Kas tässä siis uusi kotimme. Rakennettu vuonna 1953 Mikkelin Urpolan kaupunginosaan rakennusmestari Eino Hahdon suunnitelmien perusteella. Pääurakoitsijana rakennusmestari Uuno Hypen apunaan timpuri/maalari Valjakka, timpuri Pulkkinen ja putkimies Hukka.
Retrospektiivinen päivitys: näin ostimme talon
Ihmiset, jotka asuvat, työskentelevät tai asioivat Ristiinantien Shellin naapurissa, tunsivat meidät ulkonäöltä jo huhtikuussa.
Kävimme vaihtelevissa kokoonpanoissa vaihtelevilla kulkuneuvoilla vaihteleviin vuorokaudenaikoihin seisoskelemassa Shellin pihalla, kurkkimassa aidan yli, käveleskelemässä katua pitkin keltaisen talon ohi. Kuuntelemassa tien meteliä, arvioimassa huoltoaseman esteettistä epäviihtyisyyttä. Shellin myyjä sanoi arvelleensa, että meiltä on karannut koira.
Vapunpäivänä seisoimme taas Shellin pihassa, viiden hengen seurueena. Sitten huomasimme, että talon pihalla oli polkupyörä ja portailla perikunnan edustaja. Kysyimme, saisimmeko tulla sisään, katsomaan taloa toistamiseen. Saimme, ja jos ei sillä ensimmäisellä niin ainakin tällä toisella kerralla oli jo eteisessä sellainen olo että tässä se on. Shellistä huolimatta.
Sitten pidettiin kuntotarkastus, ja minä vietin talossa neljä tuntia vanhojen talojen päälle ymmärtävän rakennusarkkitehdin kanssa. Se oli avartavaa. Hän vietti pitkän aikaa yläpohjassa, sinne en uskaltanut kiivetä. Tarkastuksen perusteella talo oli yläpohjaa myöten kunnossa, hyvin rakennettu ja hyvin pidetty.
Sitten käytiin vähän neuvotteluja. Perusteltiin, mietittiin hintaa. Mietittiin tarjousta vastatarjoukseen, molemmin puolin. Lopulta päästiin sopimukseen. Sitten tuli öljykriisi, tai urakoitsijanketkun puolitiehen jättämän vanhan ölysäiliön käytöstäpoistamisprosessin dilemma. Neuvoteltiin lisää, saatiin alennusta.
Jo aiemmin kysyttiin pankista lainaa. Todettiin, että olemme ilmeisesti ns. haluttuja asiakkaita - pankit kilpailuttivat itse itseään sen kummemmin painostamatta. Kun kaupoista oli sovittu, osoittautui, että pankin kanssa asioiminen vaatii pitkää pinnaa. Kävimme talossa ensimmäisen kerran huhtikuun viimeisellä viikolla. Pankki sai asiansa järjestykseen kesäkuun puoliväliin mennessä. Sitä ennen oli ehditty jo irtisanoa vuokrasopimus, ja nyt tulee muuton kanssa kiire. Viikot muutettavien tavaroiden kanssa samassa tilassa sijaitseva perheenjäsen on kaatunut sänkyyn tappajaflunssan takia joten muutto ei etene. Toisaalta, vastahan sitä muutettiin. Eiköhän se mene rutiinilla.
Turvallisen tietämättömänä tulevista koitoksista alkaa talollisen arki. Otetaan koitos kerrallaan.
Kävimme vaihtelevissa kokoonpanoissa vaihtelevilla kulkuneuvoilla vaihteleviin vuorokaudenaikoihin seisoskelemassa Shellin pihalla, kurkkimassa aidan yli, käveleskelemässä katua pitkin keltaisen talon ohi. Kuuntelemassa tien meteliä, arvioimassa huoltoaseman esteettistä epäviihtyisyyttä. Shellin myyjä sanoi arvelleensa, että meiltä on karannut koira.
Vapunpäivänä seisoimme taas Shellin pihassa, viiden hengen seurueena. Sitten huomasimme, että talon pihalla oli polkupyörä ja portailla perikunnan edustaja. Kysyimme, saisimmeko tulla sisään, katsomaan taloa toistamiseen. Saimme, ja jos ei sillä ensimmäisellä niin ainakin tällä toisella kerralla oli jo eteisessä sellainen olo että tässä se on. Shellistä huolimatta.
Sitten pidettiin kuntotarkastus, ja minä vietin talossa neljä tuntia vanhojen talojen päälle ymmärtävän rakennusarkkitehdin kanssa. Se oli avartavaa. Hän vietti pitkän aikaa yläpohjassa, sinne en uskaltanut kiivetä. Tarkastuksen perusteella talo oli yläpohjaa myöten kunnossa, hyvin rakennettu ja hyvin pidetty.
Sitten käytiin vähän neuvotteluja. Perusteltiin, mietittiin hintaa. Mietittiin tarjousta vastatarjoukseen, molemmin puolin. Lopulta päästiin sopimukseen. Sitten tuli öljykriisi, tai urakoitsijanketkun puolitiehen jättämän vanhan ölysäiliön käytöstäpoistamisprosessin dilemma. Neuvoteltiin lisää, saatiin alennusta.
Jo aiemmin kysyttiin pankista lainaa. Todettiin, että olemme ilmeisesti ns. haluttuja asiakkaita - pankit kilpailuttivat itse itseään sen kummemmin painostamatta. Kun kaupoista oli sovittu, osoittautui, että pankin kanssa asioiminen vaatii pitkää pinnaa. Kävimme talossa ensimmäisen kerran huhtikuun viimeisellä viikolla. Pankki sai asiansa järjestykseen kesäkuun puoliväliin mennessä. Sitä ennen oli ehditty jo irtisanoa vuokrasopimus, ja nyt tulee muuton kanssa kiire. Viikot muutettavien tavaroiden kanssa samassa tilassa sijaitseva perheenjäsen on kaatunut sänkyyn tappajaflunssan takia joten muutto ei etene. Toisaalta, vastahan sitä muutettiin. Eiköhän se mene rutiinilla.
Turvallisen tietämättömänä tulevista koitoksista alkaa talollisen arki. Otetaan koitos kerrallaan.
Katsaus asuntomarkkinoille
Olemme etsineet taloa puolihuolimattomasti syksystä 2009 asti, vaikka silloin asuimme vielä tukevasti pääkaupungissa 28 neliön yksiössä. Suunnittelimme kuitenkin vakavissamme muuttoa Savoon ja puolivakavissamme omakotitalon hankintaa. Etuovi.com tuli talven aikana tutuksi, samoin satunnaiset asuntonäyttöpysähdykset sunnuntaisin viitostietä etelään ajellessa.
Kriteerit olivat aluksi löysät - rintamamiestalo kaupunkialueelta - ja tiukkenivat kokemuksen ja näkemyksen myötä muotoon vanha, ehdottomasti alkuperäiskunnossa oleva rintamamiestalo kaupunkialueelta. Oli muitakin kriteerejä, kuten tulisija ja autotalli, mutta niillä ei vielä rajattu tutustumiskohteita pois sunnuntain asuntonäyttölistalta. Poistuimme poikkeuksetta näytöistä "ihan kiva mutku" -lauseita mutisten, ja ne mutku-asiat johtuivat aina jälkikäteen tehdyistä remonteista enemmän kuin taloista itsestään.
Oli unelmien keltainen talo, jota asuntoagentti kävi katsomassa jo viime syyskesällä. Kun me pyrimme sinne sisään, talo oli vähällä pudottaa lumet katolta niskaamme. Lapioituamme tiemme taloon totesimme, että puoliso ei mahdu seisomaan pystyasennossa yläkerrassa ja olohuoneen nurkka oli niin painunut että huoneen vinous aiheutti ikäviä Titanic-mielleyhtymiä. Ihan kiva, mutku.
Oli montakin taloa, joita kävimme katsomassa vain ulkoapäin joko yhdessä asuntoagentin kanssa tai kahdestaan kevätiltoina tehtyjen pitkien pyörälenkkien ohessa. Mikkeli tutuksi tehokkaasti -projekti. Retkiltä jäi ainakin se opetus, että omakotitalon hankinnassa sijainti on huomattavan olennainen asia ja että viitostie vonkuu taajuudella, jota en saata sietää.
Niin, nyt sitten muutamme Lappeenrannantien ja huoltoaseman naapuriin. Mutta noin periaatteessa, sijainti ON olennainen asia. Ei ehkä kuitenkaan ratkaiseva. Ja Lappeenrannantie ei vielä siinä kohdassa vongu, vonkuna alkaa vasta kun nopeusrajoitus kasvaa 80 kilometriin tunnissa.
Oli Lehmuskylän talo, jonka jälkeen viimeistään kriteerilistalle liitettiin alkuperäiskunto - kaikki se, mikä talossa viehätti, oli vanhaa ja kaikki se, mikä siellä ärsytti, vastaavasti uutta ja korjattua. Ja oli se surullinen 20-luvun hirsitalo, josta välittäjä hihkui että "eihän tähän voi olla rakastumatta" eikä lainkaan ymmärtänyt, miksi me peräännyimme takavasemmalle mumisten jotain sen tyylistä että "joo kiitos mutta ei tää ihan kyllä vastannut nyt meidän ajatuksia". Se talo ei ollut edes ihan kiva, se oli pelkästään mutku.
Ja sitten oli se vähän tunkkaisen ja huonosti pidetyn oloinen vihreä alkuperäiskuntoinen talo, ensimmäinen sen kriteerin täyttävä, jossa olisin voinut kuvitella hyvin asuvani, mutta jossa ei ollut tulisijaa. Ja jonka kellarissa kuulin, että samankaltainen mutta vähän isompi ja keltainen olisi tulossa pian myyntiin.
Sitä keltaista mentiin sitten katsomaan. Eikä sen sormipaneloituun, räsymatolla peitettyyn eteiseen sisään astuessa tuntunut vielä yhtään siltä, että nyt olen tullut kotiin.
Se olo tuli vasta nurkkakamarissa, eteisessä huokaisin vain "tääonihana".
Kriteerit olivat aluksi löysät - rintamamiestalo kaupunkialueelta - ja tiukkenivat kokemuksen ja näkemyksen myötä muotoon vanha, ehdottomasti alkuperäiskunnossa oleva rintamamiestalo kaupunkialueelta. Oli muitakin kriteerejä, kuten tulisija ja autotalli, mutta niillä ei vielä rajattu tutustumiskohteita pois sunnuntain asuntonäyttölistalta. Poistuimme poikkeuksetta näytöistä "ihan kiva mutku" -lauseita mutisten, ja ne mutku-asiat johtuivat aina jälkikäteen tehdyistä remonteista enemmän kuin taloista itsestään.
Oli unelmien keltainen talo, jota asuntoagentti kävi katsomassa jo viime syyskesällä. Kun me pyrimme sinne sisään, talo oli vähällä pudottaa lumet katolta niskaamme. Lapioituamme tiemme taloon totesimme, että puoliso ei mahdu seisomaan pystyasennossa yläkerrassa ja olohuoneen nurkka oli niin painunut että huoneen vinous aiheutti ikäviä Titanic-mielleyhtymiä. Ihan kiva, mutku.
Oli montakin taloa, joita kävimme katsomassa vain ulkoapäin joko yhdessä asuntoagentin kanssa tai kahdestaan kevätiltoina tehtyjen pitkien pyörälenkkien ohessa. Mikkeli tutuksi tehokkaasti -projekti. Retkiltä jäi ainakin se opetus, että omakotitalon hankinnassa sijainti on huomattavan olennainen asia ja että viitostie vonkuu taajuudella, jota en saata sietää.
Niin, nyt sitten muutamme Lappeenrannantien ja huoltoaseman naapuriin. Mutta noin periaatteessa, sijainti ON olennainen asia. Ei ehkä kuitenkaan ratkaiseva. Ja Lappeenrannantie ei vielä siinä kohdassa vongu, vonkuna alkaa vasta kun nopeusrajoitus kasvaa 80 kilometriin tunnissa.
Oli Lehmuskylän talo, jonka jälkeen viimeistään kriteerilistalle liitettiin alkuperäiskunto - kaikki se, mikä talossa viehätti, oli vanhaa ja kaikki se, mikä siellä ärsytti, vastaavasti uutta ja korjattua. Ja oli se surullinen 20-luvun hirsitalo, josta välittäjä hihkui että "eihän tähän voi olla rakastumatta" eikä lainkaan ymmärtänyt, miksi me peräännyimme takavasemmalle mumisten jotain sen tyylistä että "joo kiitos mutta ei tää ihan kyllä vastannut nyt meidän ajatuksia". Se talo ei ollut edes ihan kiva, se oli pelkästään mutku.
Ja sitten oli se vähän tunkkaisen ja huonosti pidetyn oloinen vihreä alkuperäiskuntoinen talo, ensimmäinen sen kriteerin täyttävä, jossa olisin voinut kuvitella hyvin asuvani, mutta jossa ei ollut tulisijaa. Ja jonka kellarissa kuulin, että samankaltainen mutta vähän isompi ja keltainen olisi tulossa pian myyntiin.
Sitä keltaista mentiin sitten katsomaan. Eikä sen sormipaneloituun, räsymatolla peitettyyn eteiseen sisään astuessa tuntunut vielä yhtään siltä, että nyt olen tullut kotiin.
Se olo tuli vasta nurkkakamarissa, eteisessä huokaisin vain "tääonihana".
Tunnisteet:
Asumisen filosofiaa,
Merkittäviä hankintoja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)