Selvä!

Kaikki muistanevat vielä Kummelin ja kaksi onnetonta remonttireiskaa ja rakennusaputyöläistä, joilla ei juuri mikään mennyt putkeen. Siis nämä heput:



Minä olen tilannut meille viime vuoden lokakuussa aidan. Aitatilaus - naapurin Paulin vihreän lauta-aidan kaltainen hypoteettisen ajokoiran tontillapitämisrajoite pihan takalaidalle - tehtiin sosiaalisin perustein samalta työllisyysprojektilta, joka kävi viime syksynä kaatamassa menestyksekkäästi meidän risuuntuneen orapihlaja-aidan. Tämä aidan pystytys on ollut vähän monimutkaisempi projekti - se alkuperäinen työllisyyshanke ehti jo päättyä, uusi hanke alkaa, hankkeen vetäjä vaihtua ynnä muuta ynnä muuta. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa aitaelementit ovat valmistumassa ja aidan pystytys voi alkaa.

Minulla ei ole tästä onnettomuudesta kuvamateriaalia, koska en ehtinyt tänään kameroineni paikalle aidanrakennusta kuvaamaan. Suusanallisesti selitettynä meillä on nyt  pihan takalaidalla aitatolppien perustukset, jotka on linjattu kulkemaan sen naapurin Paulin aidan suuntaisesti. Muuten ihan hyvä, mutta kun meidän tontti ja Paulin tontti ovat eri muotoisia... Aita kulkee siis ihan vinossa, toisella laidalla noin puolitoista metriä meidän tontin puolella, ei suinkaan tonttien rajalla. Aidan ja takapihan naapurin tontin väliin jää siis omituinen, kiilamainen ei-kenenkään-maa. Ei hyvä.

Taivastelimme aitaporukan poistuttua tätä onnettomuutta ensin ovipuuseppänä tänään ahertaneen ukin ja sitten töistä tulleen puolison ja mummon kanssa. Itse aita ei ole sentään vielä pystyssä, mutta aitatolppien kiinnikkeet oli valettu tänään. Ainoa keksimämme vaihtoehto kuuden aikaan illalla oli se, että ukki ja Panu irrottivat kiinnikkeet vielä märistä betonikakuista ja vetivät linjalangan siihen, missä aidan pitäisi oikeasti kulkea. Huomenna on soitettava aitahankkeen vetäjälle ja sanottava, että tolpat on valettava uudelleen uusiin, linjalangan osoittamiin paikkoihin.

Susannan työhuoneella on tullut vastaan ikävä tilanne, jonka Susanna minusta handlaa aivan mahtavasti - rehellisyys ja avoimuus sekä vilpitön pahoillaanolo kantavat aika kaunista hedelmää. Vähän samoja fiiliksiä aiheutti myös tuo aita - sosiaalisin perustein valittuja työmiehiä ei millään viitsisi kauheasti moittia, kun parhaansa ovat varmasti yrittäneet. Alkuperäinen ajatus oli se, että kotona pääsääntöisesti päivisin oleva puoliso opastaisi tarpeen vaatiessa aitatyömiehiä, mutta kun puoliso ei olekaan enää pääsääntöisesti päivisin kotona vaan töissä sadan kilometrin päässä. Minulla on selvä visio siitä, missä aidan kuuluu kulkea - mutta tänään vierailulle saapui pitkästä aikaa esikoisen kummitäti, enkä edes muistanut koko aitaprojektia ennen kuin ukki tuli kysymään, että noinko tuo aita tosiaan piti kulkea. Meiltähän ei, toim. huom, näe tällä hetkellä kovinkaan tarkasti ulos, koska ikkunoiden ulkopokat ovat puusepällä kunnostettavina, ikkunoissa pelkät sisäpokat ja karmeja suojaamassa rakennusmuovit. Ukki-parka soimasi itseään siitä, ettei ollut puuttunut aitamiesten tekemisiin, mutta mistäpä hän olisi osannut aavistaa että prikaati olisi tarvinnut komentajaa, eikä ukin kanssa oltu enemmälti edes keskusteltu koko aidasta koska ukin agendalla on ollut viimeiset kaksi päivää vuokralaisen oven hellävarainen kunnostus niin, että pakkanen pysyisi ensi talvena paremmin oven ulkopuolella. Ja oltaisiinhan me toki voitu se linjalanka vetää sinne vaikka eilen illalla, mutta kun ei tullut pieneen mieleenkään.

Summa summarum, klassinen tapaus jossa viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä oli syystä tai toisesta niin pahaa kohinaa, että aita tuli rakennettua puolitoista metriä väärään paikkaan. Mitä tästä opimme - no ainakin sen, että joihinkin asioihin kannattaa suhtautua huumorilla. Saimme nimittäin viikon toistaiseksi parhaat ja vielä ihan hyväntahtoiset naurut, kun puoliso mykkänä aitatolppia tovin tuijoteltuamme lausui jotenkin niin, että "Pojat, tää aita on muuten kaksi metriä väärässä paikassa." - "Selvä!".