Tunnen aika ajoin syyllisyyttä siitä, että ajattelen niin kutsuttuina huonompina päivinä noin kymmenen minuutin välein "sitkunuolapsetonvähänisompia" -alkuisia ajatuksia. Tästähän pitäisi nauttia, ihanasta vauva- ja taaperoajasta kun pikku palleroiset ovat vielä tiiviisti äidin helmoissa (tai farkunlahkeessa, tässä tapauksessa) ja kavala maailma on jossain hyvin, hyvin kaukana...
Syyllisyys tosin lieveni huomattavasti kun naapurissamme asuva esikoisemme ikätoverin äiti piipahti tässä päivänä muutamana kahvilla ja onnistui ensimmäisen vierailuvartin aikana aloittamaan joka toisen lauseen sanoilla "sitku nuo lapset on vähän isompia". Että tapahtuu sitä muissakin huusholleissa näköjään. Ja niillä on sentään melkein kokonaan remontoitu talo...
Elämme tällä hetkellä vaihetta, jonka ansiosta elämä tulee muutaman kuukauden päästä olemaan taas helpompaa. Tällä hetkellä se ei ole sitä.
Nuorimmainen on ylittänyt maagisen puolen vuoden rajapyykin ja ryhtynyt ruokailemaan muun perheen mukana. Minä kannatan monien muiden hippi- ja hörhövanhemmuusasioiden lisäksi sormiruokailua - pienen ihmisen into ja kokonaisvaltainen kiinnostus tarjottuja eväitä kohtaan on fasinoivaa.
Mutta kauhea sotku siitä tulee. Tiedän kokemuksesta, että tilanne helpottuu muutaman kuukauden päästä kun ruoka alkaa päätyä enimmäkseen lapsen suuhun, mutta siihen asti...hohhoijaa.
Meillä on keittiössä 50-luvun pinnatuolit, joiden istuinosat on päällystetty kankaalla. Ne ovat jo edelliseltä kierrokselta niin rötvääntyneen näköiset, että asialle täytyy tehdä jotain. Meillä on vintissä neljä keittiöön tulevaa tuolia, jotka anoppi on avuliaasti jo hionut. Ne pitäisi enää lakata. Minä en ehdi enkä kykene mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi keskeyttää sekunnissa ja palata ehkä seuraavana päivänä, tai sitä seuraavana, taas tekemisen pariin. Ja lakkaaminen ei ole sen sortin askare.
Olen pyrkinyt kiivaasti ulkoistamaan tuolien lakkausprojektia, pitäkää peukkuja että onnistun. Nuo rötväytyneiden kangaspäällystetuolien tilalle tulossa olevat istuimet ovat nekin hankittu puoli-ilmaiseksi Imatran Kierrätyskumppaneilta. Kuva on todella surkea, mutta ne ovat tuollaista nuorisoseurantalo tai seurakuntakeskus -mallia, pienellä Alvar Aalto -meiningillä. Tuskin maltan odottaa niiden pääsyä keittiöön.
Syyllisyys tosin lieveni huomattavasti kun naapurissamme asuva esikoisemme ikätoverin äiti piipahti tässä päivänä muutamana kahvilla ja onnistui ensimmäisen vierailuvartin aikana aloittamaan joka toisen lauseen sanoilla "sitku nuo lapset on vähän isompia". Että tapahtuu sitä muissakin huusholleissa näköjään. Ja niillä on sentään melkein kokonaan remontoitu talo...
Elämme tällä hetkellä vaihetta, jonka ansiosta elämä tulee muutaman kuukauden päästä olemaan taas helpompaa. Tällä hetkellä se ei ole sitä.
Nuorimmainen on ylittänyt maagisen puolen vuoden rajapyykin ja ryhtynyt ruokailemaan muun perheen mukana. Minä kannatan monien muiden hippi- ja hörhövanhemmuusasioiden lisäksi sormiruokailua - pienen ihmisen into ja kokonaisvaltainen kiinnostus tarjottuja eväitä kohtaan on fasinoivaa.
Mutta kauhea sotku siitä tulee. Tiedän kokemuksesta, että tilanne helpottuu muutaman kuukauden päästä kun ruoka alkaa päätyä enimmäkseen lapsen suuhun, mutta siihen asti...hohhoijaa.
Meillä on keittiössä 50-luvun pinnatuolit, joiden istuinosat on päällystetty kankaalla. Ne ovat jo edelliseltä kierrokselta niin rötvääntyneen näköiset, että asialle täytyy tehdä jotain. Meillä on vintissä neljä keittiöön tulevaa tuolia, jotka anoppi on avuliaasti jo hionut. Ne pitäisi enää lakata. Minä en ehdi enkä kykene mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi keskeyttää sekunnissa ja palata ehkä seuraavana päivänä, tai sitä seuraavana, taas tekemisen pariin. Ja lakkaaminen ei ole sen sortin askare.
Olen pyrkinyt kiivaasti ulkoistamaan tuolien lakkausprojektia, pitäkää peukkuja että onnistun. Nuo rötväytyneiden kangaspäällystetuolien tilalle tulossa olevat istuimet ovat nekin hankittu puoli-ilmaiseksi Imatran Kierrätyskumppaneilta. Kuva on todella surkea, mutta ne ovat tuollaista nuorisoseurantalo tai seurakuntakeskus -mallia, pienellä Alvar Aalto -meiningillä. Tuskin maltan odottaa niiden pääsyä keittiöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti