Vanhaa vaalien

Tilasin tuossa joutessani Meidän Talo -lehden. Ihan pelkästään siksi, että A-lehtien oma myyjä, joka minulle soitti, oli niin asiallinen ja mukava. Tämähän ei ole mikään yleinen ominaisuus lehtimyyjissä. Meidän Talo on minulle edustanut lähinnä Suomela-tyyppistä rautakauppojen piilomainosjulkaisua, mutta toki lehden aihepiirit aika yksiin käyvät tämän oman remontti- ja talonhoidollisen elämänsisällön kanssa.

Olin oikeastaan aika iloisesti yllättynyt, kun lehteen pääsin käsiksi. Siinä olikin yllättävän paljon kiinnostavan oloista korjausrakentamis- ja puutarhajuttua ja yllättävän vähän Älvärikamaa. Pihajutut olivat kivoja ja lehti muutenkin ennakko-odotuksiani monipuolisempi.

Mutta sitten se mutta.

Lehti mainostaa kannessa tuota Vanhat unelmatalot -teemaa ja toki vanhassa päivästä riippuen unelma- tai painajaistalossa asuvana nuo jutut kiinnostivat eniten. Lehdessä esiteltiin viisi aika erityyppistä hirsitaloa ja niiden asukkaita. Minä kiinnitin tietysti huomioni erityisesti niihin juttuihin, joissa otsikoissa luvattiin vanhan kumartamista ja vinoja seiniä.

Ja taas kerran se tuli, sama iankaikkinen pettymys ja ärtymys joka valtaa mielen joka kerta kun luen jostain suomalaisesta lehdestä noita "talo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuja. Vanhaa oli kumarrettu niin, että talo oli purettu hirsikehikolle ja rakennettu sen viereen kaksi kertaa alkuperäisen talon kokoinen laajennusosa. Tai lämmintä mummolahenkeä luotu repimällä seinistä kymmeniä tapettikerroksia ja sen jälkeen tapetoimalla seinät uudelleen uusilla mutta "ihanilla vanhanaikaisilla" paperitapeteilla.

Haluan nyt tässä kohtaa alleviivata sitä, että tarkoituksenani ei ole arvostella muiden ihmisten koteja tai remonttiratkaisuja. Hirsikehikkoon asti purkaminen tai tapettikerrosten seinistä repiminen ovat varmasti olleet tietoisia päätöksiä ja niillä on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Kritiikki kohdistuu ennen muuta juttujen kirjoittajiin - minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi noita "vanhaa kunnioittaen" -fraaseja pitää työntää jokaiseen iäkkään talon remonttijuttuun vaikka jutun ensi riveiltä kävisi ilmi, että uusiksi on mennyt omat ja varastetut ja vanha on kannettu roskalavalle ja korkeintaan tuotu tilalle jotain sopivampaa vanhaa jostain muualta. Eihän se mikään häpeä ole, jos vanhasta talosta haluaa modernin, siistin, omaa silmää viehättävän ja mukavan. Häpeä on se, jos syöttää julkaistavissa teksteissä pajunköyttä jonka mukaan kaiken uusiksi laittaminen ja jonkun mummolan piirongin olkkarin nurkkaan työntäminen on "vanhan kunnioittamista".  Samalla tulee luoneeksi sellaista illuusiota, että se vanhan kunnioittaminen ja perinneremontointi ovat jotain saneerauksen ja peruskorjauksen kaltaista toimintaa, vaikka kyseessä on sekä perusideologialtaan että menetelmiltään täysin erilainen lähestymistapa niin itse rakennukseen kuin sen remontoimiseenkin.

Minusta sitä vanhaa kunnioitetaan ja varsinkin vaalitaan niin, että se jätetään paikoilleen. Sen annetaan olla, sen kanssa opitaan elämään, sen pinnalle ehkä korkeintaan tuodaan yksi uusi kerrostuma, jonka alle ne edelliset kerrostumat jätetään tulevien remontoijien löydettäväksi. Ei revitä, ei pureta, ei tuhota. Ja jos päädytään purkamaan ja repimään, muuttamaan ja uusimaan, tehdään sitten rehellisesti niin eikä yritetä uskotella itselle tai toisille että tässä nyt jotain vanhaa mukamas kunnioitan ja kauheasti vaalin vaikka oikeasti se vanha, nuhjuinen ja kulahtanut lensi juuri tuohon pihalla olevalle siirtolavalle ja toivottavasti poistuu tontilta alta aikayksikön.

Käytän omaa esimerkkiä: Meidän vessan seinät on tehty niin kuin vessan eli toisarvoisen pikku kopperon seinät nyt viiskytluvulla ilmeisesti tehtiin. Ne on päällystetty Enso-pahvilla, mutta mitä ilmeisemmin joistain arvokkaimmista tiloista yli jääneellä Enso-pahvilla, koska seinien pinnoite on selvästi koostettu useasta eri palasta ja paloissa on vielä useaa eri kuviointia.

Olen käynyt itseni kanssa jaakobinpainia noista seinistä - ajattelin ensin, että voisihan ne pahvittaa siistimmiksi. Sitten lievensin kantaani ja ajattelin pahvitusta niin, että jättäisi vanhat pahvit paikoilleen uuden pahvin alle. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että pahviseinät vain maalataan - se, että ne koostuvat noista epämääräisistä jämäpaloista, on yksi konkreettinen tapa kertoa vaikkapa nyt meidän lapsille että joskus oli aika, jolloin Enso-pahvia ei ollut hukkaan heitettäväksi ja siksi tämä meidän hyyskäkin on palasista koottu. Ihmetelkööt sitten kavereittensa kotien moderneissa kaakelitoileteissa että jopa on kehittynyt maassamme hyvinvointi ja huussien seinämät.

Minusta tämä on vanhan kunnioittamista. Talo voittaa, minä ja alkuperäinen ajatukseni yhteneväisistä vessan seinäpinnoista häviämme. Tai ei kai sitä häviämiseksi voi kutsua, sitä vain oppii elämään tuonkin vinon Enso-pahvisauman kanssa. Lopulta jopa oikeastaan tykkäämäänkin siitä.

(Niin vähän aikaa, niin paljon blogattavaa. Ylimmässä vessakuvassa näkyy kajastus kotiäidin iltapuhteesta - rakensin meille vessaan naulakon sinä aikana kun Panu rakensi taloomme katon. Kattoremontti on nyt virallisesti päättynyt - rakennustelineet talon ympäriltä on purettu. Palaan finaalikuvamateriaalin kanssa asiaan jahka rännien syöksytorvet on asennettu viimein paikoilleen.)