Istuimme tässä yhtenä iltana puolison kanssa olohuoneessa. Minä sohvalla pyykkiä viikaten, Panu vakiopaikallaan kiikkutuolissa. Mietimme remonttijärjestyksiä ja sitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä otsikon "keskikerroksen remontti" alla. Luettelo oli pitkä. Kauhean pitkä. Oli puoliyö, uuvutti jo muutenkin, listaamisen jälkeen uuvutti vielä enemmän.
Ja puoliso sen sitten ääneen sanoi. Että mitä jos ei remontoitaisikaan. Mitä jos pidettäisiin sellainen määrittelemätön tauko, sanotaan viitisen vuotta, ja jatkettaisiin tästä sitten kun lapset ovat vähän isompia. Meillä on nyt perusfasiliteetit kunnossa - on katto pään päällä, kohta kunnostetut ikkunat, on tiskikone, on pesutupa, on suihku ja on sauna. On myös liian vähän kaappitilaa ja rumia ja kulahtaneita pintoja ja ärsyttävän ahdas olohuone eikä oikein mitään järjellistä paikka lasten leluille ja muille tavaroille. Mutta ei mitään sellaista syytä, miksi olisi ihan pakko hillua kahden hirmu pienen lapsen kanssa kauhea remonttisavotta läpi vaikkapa ensi syksynä. Tai edes sitä seuraavana.
Ja jos en mitään muuta ole tähän asti oppinut, niin ainakin sen, että elämänvaiheet kestävät hyvin lyhyen aikaa kun kyse on pienistä lapsista. Elämä ylipäänsä koostuu niistä vaiheista, ainakin tämä elämä, ja vuodet eivät totisesti ole veljeksiä keskenään.
Yllä olevassa kuvassa esiintyvä pahvi siloittaa tällä hetkellä meidän sivuvintin lattiaa. Joka kerta vinttiin pahvin päälle astuessani tulee mieleen, että joskus ei-niin-kovin-kauan sitten oli aika, jolloin asunnossani oli Entry hall ja elämään kuului muuttofirmojen mobilisoimia tavaroiden siirtelyjä maasta toiseen. Se oli yksi vaihe, hyvä sellainen, ja nyt on ihan toisenlainen vaihe. Hyvä tämäkin - parempi siinä mielessä, että voi pysytellä paikallaan eikä ole ainakaan ihan kauhean kiire mihinkään.
Kyllähän se ulkoverhous pitäisi ensi kesänä silti skrabata ja maalata. Ja putkiremontti olisi sikäli tarpeellinen, että 60 vuotta vanhojen putkien elonpäivät saattavat olla luetut pikaisestikin ja niiden suhteen olisi parempi toimia ennen kuin jälkeen vahingon. Olohuoneen karvatapetti tai keittiön muovimatto eivät edelleenkään ole suosikkilistallani ja haluaisin eroon tuosta suihkupömpelistä. Hommaa olisi vaikka millä mitalla ja iso osa niistä jopa sellaisia, että niiden valmistuttua elämä olisi jollain tavalla helpompaa, tavaroille paikka ja huoneet kauniimpia katsella.
Ja puoliso sen sitten ääneen sanoi. Että mitä jos ei remontoitaisikaan. Mitä jos pidettäisiin sellainen määrittelemätön tauko, sanotaan viitisen vuotta, ja jatkettaisiin tästä sitten kun lapset ovat vähän isompia. Meillä on nyt perusfasiliteetit kunnossa - on katto pään päällä, kohta kunnostetut ikkunat, on tiskikone, on pesutupa, on suihku ja on sauna. On myös liian vähän kaappitilaa ja rumia ja kulahtaneita pintoja ja ärsyttävän ahdas olohuone eikä oikein mitään järjellistä paikka lasten leluille ja muille tavaroille. Mutta ei mitään sellaista syytä, miksi olisi ihan pakko hillua kahden hirmu pienen lapsen kanssa kauhea remonttisavotta läpi vaikkapa ensi syksynä. Tai edes sitä seuraavana.
Ja jos en mitään muuta ole tähän asti oppinut, niin ainakin sen, että elämänvaiheet kestävät hyvin lyhyen aikaa kun kyse on pienistä lapsista. Elämä ylipäänsä koostuu niistä vaiheista, ainakin tämä elämä, ja vuodet eivät totisesti ole veljeksiä keskenään.
Yllä olevassa kuvassa esiintyvä pahvi siloittaa tällä hetkellä meidän sivuvintin lattiaa. Joka kerta vinttiin pahvin päälle astuessani tulee mieleen, että joskus ei-niin-kovin-kauan sitten oli aika, jolloin asunnossani oli Entry hall ja elämään kuului muuttofirmojen mobilisoimia tavaroiden siirtelyjä maasta toiseen. Se oli yksi vaihe, hyvä sellainen, ja nyt on ihan toisenlainen vaihe. Hyvä tämäkin - parempi siinä mielessä, että voi pysytellä paikallaan eikä ole ainakaan ihan kauhean kiire mihinkään.
Kyllähän se ulkoverhous pitäisi ensi kesänä silti skrabata ja maalata. Ja putkiremontti olisi sikäli tarpeellinen, että 60 vuotta vanhojen putkien elonpäivät saattavat olla luetut pikaisestikin ja niiden suhteen olisi parempi toimia ennen kuin jälkeen vahingon. Olohuoneen karvatapetti tai keittiön muovimatto eivät edelleenkään ole suosikkilistallani ja haluaisin eroon tuosta suihkupömpelistä. Hommaa olisi vaikka millä mitalla ja iso osa niistä jopa sellaisia, että niiden valmistuttua elämä olisi jollain tavalla helpompaa, tavaroille paikka ja huoneet kauniimpia katsella.
Mutta silti näitä hetkiä
voisi olla enemmän kuin näitä.
Pitäisi olla.
Pitää olla.
Say no more. <3
VastaaPoistaNiin totta! Siksipä meilläkin rempat on vauhtia kestää ikuisuuden. Kun ei mitään akuuttia tarvetta ole, voi ihan hyvin elää sinapinkeltaisilla tapeteilla tai myrkyn vihreällä muovimatolla. Sitä paisti, ideat jalostuu vaan vuosien varrella ja myöhemmistä rempoista tulee vanhoja parempia :D
VastaaPoistaOnhan se semmosta... meillä on molemmat asuinkerrokset suurinpiirtein edellisen asukkaan jäljiltä tapetteineen kaikkineen. Ei ne ihan kauheita ole mutta ei omankaan näköisiä. On niihin tottunut :)
VastaaPoistaOnko ulkoseinien krapaus ja maalaus ihan pakko tehdä? Ei kai se seinä siitä happane vaikkei tekis vähään aikaan mitään. Jos siis asettaisi ensisijalle asuinviihtyvyyden niin eikö jonkun pesupömpelin hävittäminen olis tarpeellisempaa. Toki on niin, että sekin remppa laajenee käsittämään paljon muutakin ja yhtäkkiä ollaan todella aikaa vievässä hommassa..
ei välttämättä mikään huono päätös.
VastaaPoistaTuo on ihan viisasta pohdintaa! Varsinkin kun rintamamiestalo ja sen pihapiiri eivät koskaan ole niin valmiita, etä voisi istua alas ja todeta, että nyt on valmista eikä kymmeneen vuoteen tarvitse tehdä mitään remonttihommia.
VastaaPoistaMeillä tehdään pikkuhomma kerrallaan, suurempia paineita ottamatta, kahden aikuisen voimin kahden pienen lapsukaisen suomien aikataulujen ehdoilla.
Voimia!
t. A13