Tämä on ikuisuuskysymys, johon en ole löytänyt vielä vastausta. Kyselen silti säännöllisin väliajoin.
Olen asunut aika ison osan aikuiselämääni etelähelsinkiläisissä koirankoppiyksiöissä. Omakotitalossa olen asunut lapsuusaikojen jälkeen noin kaksi vuotta. Näihin historiallisiin faktoihin tukeutuen on todettava, että minulla on aivan tolkuttoman paljon tavaraa.
Ja paino sanalla 'minulla'. Panulla on vähän tavaraa, mutta toisaalta Panun tavaroista jonkinmoinen osa majailee vielä hänen lapsuudenkodissaan, joten todellinen tilanne on hämärän peitossa. Suurin osa meillä vellovasta rojumäärästä on kuitenkin minun, vain minun.
Kaikki alkoi siitä, kun vanhempani päättivät majoittaa meille amerikkalaisen vaihto-oppilaan kotoa pois muuttoani seuraavana talvena. Kun siis lähdin opiskelemaan, minun piti ensin tyhjentää oma huoneeni amerikkalaista vaihto-opiskelijaa varten. Pakkasin lapsuuteni keltaisiin Enso-laatikoihin janyt, vuosien kuluttua, on todettava, että ne lapsuuslaatikot ovat suunnilleen ainoa omistamani tavararyhmä, joka on kunnolla sortteerattu ja hyvässä järjestyksessä.
Kaikenlaista sinne tänne muuttelua niin kaupunki- kuin maatasollakin tapahtui tuon jälkeen niin, että tämä nykyinen taitaa olla viidestoista oma kotini. Koko omaisuutta en raahannut sentään mukanani - ensin suuri osa siitä, erityisesti kirjat, olivat hätämajoituksessa ukin ja mummon rintamamiestalon vintissä. Sitten mummo ja ukki kuolivat, talo myytiin ja siirsin laatikkoni papalta perittyyn taloon, kunnes sekin myytiin. Tänne Mikkeliin muuttivat melkein kaikki tavarani, tai niin ainakin luulin. Kuukausi sitten veljeni perhe osti äidiltäni lapsuuskotimme, jonka nurkissa olikin vielä yllättävän paljon minulle kuuluvaa omaisuutta. Osan äidin tavaroista lupasin ottaa vuorostani hätämajoitukseen meidän vinttiin - 30 vuotta omakotitaloa kerryttää aika mukavan määrän maallista hyvää, ja sen kaiken ahtaminen rivitalokolmioon on mission impossible.
Tähän on tarpeen lisätä vielä se, että olen hamsteroinut tänne meille jo vintillisen kaikenlaisia ihania huonekaluja, jotka odottavat jotain elämänvaihetta jossa niitä voisi käyttää huoneessa x, y tai z. Toinen vintti on täynnä kaikenlaista tarpeellista tai muuten vaan säilytettävää, kuten niitä Ensolaatikoita.
En suhtaudu läheskään kaikkiin tavaroihin mitenkään fanaattisesti - pystyn esimerkiksi työntämään surutta pitämättä jääneet vaatteet kierrätyskeskukseen tai kirpparille. On kuitenkin tavaroita, joista tuntuu hankalalta luopua, vaikka niillä ei ole mitään arvoa sinänsä - melkein 30 vuotta sitten kuolleen isänäidin etupäässä erilaisia taimitarhoja sisältävä valokuvakokoelma on yksi näistä aarteista, joista en jotenkin saata luopua vaikka harvassa ovat ne kerrat, kun taimitarhakuvia tulee iltapuhteina selailtua. Ja koska minulla ei ole enää sellaista luksusta kuin "mummolan vintti", on kaikki nuo tuollaiset jutut ahdettava vain kiltisti omalle vintille.
Mutta tavaraa on silti aivan liikaa. Sitä velloo siellä ja täällä, kasautuu pöydille ja pianon päälle ja nurkkiin. Tavaroiden vallassa oleva huusholli on väistämättä sotkuisen ja kaoottisen oloinen, vaikka miten siivoaisi. Ja minä kun vielä ihailen viiskytlukulaista minimalismia...
Tyhjensimme kadun puolen vintin yläkerran isoon huoneeseen kun kattoremontti siirtyi kadun puoleiselle lappeelle - vanhan huopakaton poistaminen pudotti haristuneen aluslaudoituksen välistä vinttiin niin paljon huopakattomuhjua, että tavaroiden kolossaalinen roudaus oli helpompaa kuin niiden puhdistaminen jälkeenpäin. Olen siis nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että ennen tavaravuoren roudaamista takaisin vinttiin voin tehdä raakaa karsintaa ja olla tyynesti kantamatta vintille mitään sellaista, jolla ei ole tuota edellä mainittua tunnearvoa ja jota ei ole viimeiseen kahteen vuoteen tarvittu. Sitten vinttiin tulee tilaa kaikelle sille ylimääräiselle, joka nyt on täällä asuintiloissa. Täälläkin olen yrittänyt nyt kaappi kerrallaan karsia astioita ynnä muuta sälää joko kirpputorille vietäväksi tai suoraan kierrätykseen roudattavaksi.
Jos edellisessä postauksessa kaavailtu suunnitelma toteutuu, tulemme asumaan nykytilanteessa vielä kauan. Yksi helppo konsti tehdä tästä siedettävää on yksinkertaisesti se, että vähentää keskuudessamme oleskelevien rojujen määrää radikaalisti.
Se kun ei edes maksa mitään.
Olen asunut aika ison osan aikuiselämääni etelähelsinkiläisissä koirankoppiyksiöissä. Omakotitalossa olen asunut lapsuusaikojen jälkeen noin kaksi vuotta. Näihin historiallisiin faktoihin tukeutuen on todettava, että minulla on aivan tolkuttoman paljon tavaraa.
Ja paino sanalla 'minulla'. Panulla on vähän tavaraa, mutta toisaalta Panun tavaroista jonkinmoinen osa majailee vielä hänen lapsuudenkodissaan, joten todellinen tilanne on hämärän peitossa. Suurin osa meillä vellovasta rojumäärästä on kuitenkin minun, vain minun.
Kaikki alkoi siitä, kun vanhempani päättivät majoittaa meille amerikkalaisen vaihto-oppilaan kotoa pois muuttoani seuraavana talvena. Kun siis lähdin opiskelemaan, minun piti ensin tyhjentää oma huoneeni amerikkalaista vaihto-opiskelijaa varten. Pakkasin lapsuuteni keltaisiin Enso-laatikoihin janyt, vuosien kuluttua, on todettava, että ne lapsuuslaatikot ovat suunnilleen ainoa omistamani tavararyhmä, joka on kunnolla sortteerattu ja hyvässä järjestyksessä.
Kaikenlaista sinne tänne muuttelua niin kaupunki- kuin maatasollakin tapahtui tuon jälkeen niin, että tämä nykyinen taitaa olla viidestoista oma kotini. Koko omaisuutta en raahannut sentään mukanani - ensin suuri osa siitä, erityisesti kirjat, olivat hätämajoituksessa ukin ja mummon rintamamiestalon vintissä. Sitten mummo ja ukki kuolivat, talo myytiin ja siirsin laatikkoni papalta perittyyn taloon, kunnes sekin myytiin. Tänne Mikkeliin muuttivat melkein kaikki tavarani, tai niin ainakin luulin. Kuukausi sitten veljeni perhe osti äidiltäni lapsuuskotimme, jonka nurkissa olikin vielä yllättävän paljon minulle kuuluvaa omaisuutta. Osan äidin tavaroista lupasin ottaa vuorostani hätämajoitukseen meidän vinttiin - 30 vuotta omakotitaloa kerryttää aika mukavan määrän maallista hyvää, ja sen kaiken ahtaminen rivitalokolmioon on mission impossible.
Tähän on tarpeen lisätä vielä se, että olen hamsteroinut tänne meille jo vintillisen kaikenlaisia ihania huonekaluja, jotka odottavat jotain elämänvaihetta jossa niitä voisi käyttää huoneessa x, y tai z. Toinen vintti on täynnä kaikenlaista tarpeellista tai muuten vaan säilytettävää, kuten niitä Ensolaatikoita.
En suhtaudu läheskään kaikkiin tavaroihin mitenkään fanaattisesti - pystyn esimerkiksi työntämään surutta pitämättä jääneet vaatteet kierrätyskeskukseen tai kirpparille. On kuitenkin tavaroita, joista tuntuu hankalalta luopua, vaikka niillä ei ole mitään arvoa sinänsä - melkein 30 vuotta sitten kuolleen isänäidin etupäässä erilaisia taimitarhoja sisältävä valokuvakokoelma on yksi näistä aarteista, joista en jotenkin saata luopua vaikka harvassa ovat ne kerrat, kun taimitarhakuvia tulee iltapuhteina selailtua. Ja koska minulla ei ole enää sellaista luksusta kuin "mummolan vintti", on kaikki nuo tuollaiset jutut ahdettava vain kiltisti omalle vintille.
Mutta tavaraa on silti aivan liikaa. Sitä velloo siellä ja täällä, kasautuu pöydille ja pianon päälle ja nurkkiin. Tavaroiden vallassa oleva huusholli on väistämättä sotkuisen ja kaoottisen oloinen, vaikka miten siivoaisi. Ja minä kun vielä ihailen viiskytlukulaista minimalismia...
Tyhjensimme kadun puolen vintin yläkerran isoon huoneeseen kun kattoremontti siirtyi kadun puoleiselle lappeelle - vanhan huopakaton poistaminen pudotti haristuneen aluslaudoituksen välistä vinttiin niin paljon huopakattomuhjua, että tavaroiden kolossaalinen roudaus oli helpompaa kuin niiden puhdistaminen jälkeenpäin. Olen siis nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että ennen tavaravuoren roudaamista takaisin vinttiin voin tehdä raakaa karsintaa ja olla tyynesti kantamatta vintille mitään sellaista, jolla ei ole tuota edellä mainittua tunnearvoa ja jota ei ole viimeiseen kahteen vuoteen tarvittu. Sitten vinttiin tulee tilaa kaikelle sille ylimääräiselle, joka nyt on täällä asuintiloissa. Täälläkin olen yrittänyt nyt kaappi kerrallaan karsia astioita ynnä muuta sälää joko kirpputorille vietäväksi tai suoraan kierrätykseen roudattavaksi.
Jos edellisessä postauksessa kaavailtu suunnitelma toteutuu, tulemme asumaan nykytilanteessa vielä kauan. Yksi helppo konsti tehdä tästä siedettävää on yksinkertaisesti se, että vähentää keskuudessamme oleskelevien rojujen määrää radikaalisti.
Se kun ei edes maksa mitään.
Täällä on sama homma. Tai tiedä tuota, ehkä se on suurelta osin jo tehty. Tässä kannustava puheenvuoro siis.
VastaaPoistaOlen muuttanut n. 18 vuoden aikana 13 kertaa, mutta siinä välissä asunut melkein 10 vuotta yhdessä osoitteessa, 35 neliön kaksiossa, jossa en loppuajasta mahtunut edes kääntymään väitöskirjamateriaalien ja muiden kirjojen vuoksi, tai siltä se ainakin tuntui.
Tavarat ovat taas paketissa muuttua varten. Kirjoja tietysti on, koska se kuulu taudin ja ammatin kuvaan, niitä on eniten, 30 muuttolaatikkoa. Muuta tavaraa ei sitten olekaan kuin 33 laatikkoa, ml 3 taululaatikkoa, aivan kaikki lamppuja myöten on noissa laatikoissa. Se on pari laatikkoa vähemmän kuin tähän tullessa - ja olen sentään ottanut vuosi- pari sitten edesmenneen isäni tavaroista osan mukaani. Siinä on aivan kaikki, esimerkiksi lapsuuden kotoa ei tavaraa tule. Mitä tuo tavara sitten on: yhdessä laatikossa majailee iso lelukoira, toisessa lapsuuteni kangaspuut ja kolmannessa postikortit ja valokuvat, paperinuket...Oma laatikkonsa on myös viimeisimmällä hankinnalla, putkiradiolla. Etupäässä laatikot sisältävät muistoja lapsuudesta ja matkoilta, vähän käsityötavaraa, ml 3 ompelukonetta. Astiafriikki ilmeisesti olen, kun niitä on 7 laatikkoa, mutta kaikki on kyllä käytössä.
Vielä yritän vähentää, mutta hankalaksi se nyt enää on. Tarvinko kaikki CD:t ja DVD:t? Voisiko astioista vähentää sittenkin? Muuttolaatikoiden määrä tuskin enää vähenisi. Periaate on se, että vuodenaikavaatevaraston lisäksi mitään ei olisi varsinaisesti varasstoituina vinteille tai kellarikomeroihin, vaan kaikki mahtuisi jotenkin kaappeihin, asuipa miten hyvänsä.¨
Kalusteista mukana kulkevat vain perityt ruokasalinkalusto, 3 nojatuolia ja oma koululaispöytäni, entinen konttoristin pöytä tuoleineen. Niin rakkaita kaikki.
Elän etäsuhteesa, jossa varsinainen koti-irtaimisto on minulla, ja siippakin on muuttanuut useammin maasta toiseen.
Tämän laatikkopaljouden keskellä on hyvä muistaa, että asuin 2 vuotta ulkomailla ja minulla oli lähtiessä kaksi matkalaukkua, mutta tullessa vain yksi. Ja se, jos mikä, oli helppoa elämistä. OP
Juuh tavaraa piisaa ja sukulaiset tuovat lisää : )Tietävät mistä mä tykkään ja jos jotain sen tyylistä löytävät, nappavat sen mulle mukaan. Pari päivää sitten isäni soitti ja kertoi löytäneensä mulle pienen kaapin, oli ollut kuulemma "just mun näköinen". Ja olihan se, ja nyt se kaappi on meillä. En mä tiedä mitä mä sillä teen tai mihin sen laitan, mutta tykkään ja varastoin, kyllä se paikkansa löytää : )
VastaaPoistaEdelliseen kirjoitukseesi; aloittakaa hyvät ihmiset putkista! Meillä jumahti helmikuun 8. päivä vesiputki. Tulin töistä ja avasin hanan ja hitto, ei tule vettä! Ihan tuosta noin vaan, ilman ennakkovaroitusta. Pari päivää sulateltiin kunnes todettiin että tukossa on. Ja keskellä talvea. Onneksi saimme väliaikaisen virityksen avulla vettä ulkorakennuksesta ja sieltä juoksevan veden, jos vedenkantaja viitsi juosta. Yleensä ei viitsinyt, loiskui vähemmän kun käveli. Reilut neljä kuukautta kannettiin vettä sisään ja lämmitettiin sitä hellalla ja vedenkeittimellä. En voi suositella, putkiremonttia voin. Nyt on kaikki putket, sekä vesi- että viemärilinjat uusittu ja voidaan taas olla kuin ennenkin. Paitsi ilman sitä pelkoa per...ssä että milloin putket laukeaa. 62 vuotta ne kesti : )