Kummitusjuttu

Tässä postauksessa ei ole kuvia, koska kummituksia ei voi tallentaa pikseleiksi.

Tapahtui marraskuun lopussa tänä vuonna: Oli synkkä ja myrskyinen yö. Minä olin yksin lasten kanssa kotona, puoliso oli työperäisessä majoituksessa anoppilassa 85 kilometrin päässä. Lapset tuhisivat nurkkakamarissa viatonta untaan, olin jutellut siipan kanssa puhelimessa, tämä oli sanonut puhelua lopetellessamme menevänsä nukkumaan.

Minä en mennyt nukkumaan, vaan menin pikkukamariin ja rupesin korjaamaan leluja ja kirjoja hyllyyn ja laatikoihin. Olin polvillani lattialla, kun kuulin jostain yläpuoleltani jonkinlaista koputusta tai nakutusta, pientä narinaakin. "Shellin pihaan varmaan ajoi joku ajoneuvo", mietin hajamielisesti, koska Shellin pihaan ajavien kovaäänisempien ajoneuvojen mökä, puhumattakaan niiden kuurojen kuljettajien harrastama musiikkiterrorismi, kuuluu toisinaan meille sisään. Jatkoin loputonta järjestelypuuhaani.

Sitten nakutus tai narina kuului uudestaan. Ihan selvästi, ja yläpuolelta, ei suinkaan pihalta. Oikeastaan se kuulosti vähän siltä kuin joskus kun joku kävelee vintissä kun itse on alakerrassa. Kuuntelin hetken. Hiljaisuus. Nostin legopalikkaämpärin hyllyyn. Ja taas! Ihan selvästi askeleita, ihan selvästi vintistä yläpuoleltani.

Ensimmäinen rationaalinen ajatukseni oli se, että no niin, minä solvasin ihan vastikään Annin tekemää keittiön muovimattovalintaa, nyt se on tullut kostamaan minulle ja kummittelee vintissä. Aaaapuaa. Seuraava rationaalinen ajatukseni oli se, että jos menen lasten väliin sänkyyn ja vedän peiton pään yli ja pysyn siellä aamun valkenemiseen asti, saatan jotenkin vielä selvitä tästä. Selkäpiitä karmi. Koko talo, oma rakas koti, alkoi yks kaks tuntumaan kolkolta, isolta, vihamieliseltä ja pelottavalta.

Könötin edelleen pikkukamarin lattialla ja mietin kuumeisesti, mikä mahtaisi olla 20 minuuttia aiemmin nukkumaan menneen ja siten sikiuneen ehtineen puolison reaktio, jos soittaisin nyt ja sanoisin että täällä kummittelee, olehyväjatulehetikotiin. Päädyin siihen, että reaktio ei olisi luultavasti kovinkaan lämmin tahi rakastava. Päätin olla urhea, ja jatkaa puuhiani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kokosin lattialta palikkatornin ja nostin sitä hyllyyn - ja askelet vintistä kuuluivat taas.

Oli hyvin, hyvin lähellä etten syöksynyt kirkuen naapuriin hakemaan apua. Nousin ylös - ja niin teki myös kummitus vintissä. Jäin paikalleni seisomaan - ei ääntä. Vaihdoin painoa jalalta toiselle - kummitus askelsi yläpuolellani. Seisoin hiljaa - ei mitään. Vaihdoin taas painoa - ja taas kuului ääni.

Kävin takaisin kyykkyyn ja paikansin lattiasta kohdan, jota painamalla yläpuoleltani kuului tuo askeleiksi luulemani nakuttava ja nariseva ääni. Pikkuhuoneen lattiassa on linomatto, jonka alla on lautalattia. Ainoa rationaalinen selitys äänelle oli se, että kyseisessä kohdassa lattialauta oli jotenkin yhteydessä seinän ja katon laudoitukseen, ja lattian lautaa painamalla sai seinän yläosassa tai katossa olevan laudan liikkumaan ja aiheuttamaan tuon narinan.

Lienee tarpeetonta sanoa, että olin melko huojentunut mennessäni nukkumaan.

Esittelin löydöstäni kotiin palanneelle puolisolle, joka oli ensin sitä mieltä että olen aikuisseuran puuttessa ja kahden kiljuvan kakaran kurimuksessa menettänyt joko suuntavaistoni, kuuloni tai järkeni. Laboratorio-olosuhteissa suoritetun tarkistuspainelun jälkeen hänkin kuitenkin joutui myöntämään, että napsuva ääni kuuluu kiistatta jostain muualta kuin lattiasta siitä painelukohdasta. Ehkä seinän yläosasta.

Kaikesta kokemastani viisastuneena päätin olla enempiä solvaamatta Annin sisustusmateriaalivalintoja täällä blogissa. Mistä sitä koskaan tietää, mihin talomme edellinen valtiatar, kiistatta varsin poikkeuksellinen henkilö, vielä tuonilmaisistakin käsin kykenee...