Täällä lihaa leikataan

Tämän päivän epistola ei kerro perinnerakentamisesta vaan perinne-elämästä. Koska blogin lukijoiden joukossa voi olla herkkämielisiä kasvissyöjiä, linkitän ensin taustamusiikiksi sopivan YUP:n Päivä kerrallaan -biisin. Jäljempänä tuleva kuvamateriaali voi olla liian brutaalia heidän silmilleen.

Niille sekasyöjille, jotka tapaavat hakea lihaiset eväänsä suojakaasuun pakattuna lähimarketin laarista, emme anna armoa. Ei kun loppuun asti vaan, ilman hyihyttelyjä.



Puolisollani on sellainen minusta varsin kunnioitettava ja rehellinen periaate, että jos kerran lihaa haluaa syödä, on pääsääntöisesti syötävä sellaista lihaa, jonka on omin käsin ottanut hengiltä ja prosessoinut syöntikuntoon. Tai käytettävä luomu- ja lähituotantoa, jota ainakin meidän kulmillamme on jo ihan hyvin saatavillakin. Teollinen lihantuotanto on paitsi epäekologista, myös epäeettistä - vaikka sen hygieenisen 400 gramman nauta-sikajauhelihan nappaaminen kaupan kylmätiskistä on saatu aika hyvin naamioitua näennnäisen viattomaksi toimenpiteeksi. Oikeastihan se rasia ei ihan itsestään sinne kaupan laariin laskeudu. Ja se rasian sisältö on joskus ollut joku. Ehkä nimetön, ehkä nimeltään Päiviö tai Gunnar. Silti joku.



Siispä vietimme tämän viikonlopun niin, että teurastimme ja paloittelimme pakastuskuntoon neljä pässipoikaa, jotka olivat viettäneet onnellisen kesän Panun siskon tiluksilla. Ei se ollut kivaa, eikä fyysisesti eikä henkisesti kauhean helppoa, vaan pikemminkin aika raadollista ja jonkinlaista yleisinhimillistä syyllisyyttä aiheuttavaa. Voihan sitä vakuutella itselleen, että ei se mitään ymmärrä eikä kärsi kun se on vain eläin - mutta loppujen lopuksi, mistä me sen voimme tietää?



Minä en itse olisi kyennyt lampaita hengiltä ottamaan, nostan hattua hänelle, joka sen teki. Enkä osaisi käsitellä niska- ja kylkipaloja, mutta sen voisin opetella.



Sen sijaan toimin jauhelihatiiminä. Ja keittiöhenkilökuntana, ja tiskaajana. Koska lampaanlahtauskokemus ei ollut ensimmäinen, olen myös kehittynyt päteväksi sisäelinten käsittelijäksi. Nimittäin: jos eläimeltä kerran otetaan henki pois, sen ruho käytetään kokonaan hyödyksi, ei napsita vain parhaita filepaloja ja paisteja päältä.



Siinä on legendaariset pässin kivekset. Tarkkaan ottaen kahden pässin. Niitä ympäröivästä pussukasta olisi saanut vauvalle karvaisen, saumattoman talvihatun, mutta parkitseminen ei valitettavasti kuulunut teurastajan keinovalikoimaan. Ainakaan vielä.

Sen sijaan kuorin kivekset kalvoistaan, halkaisin ne ja laitoin uiskentelemaan toviksi etikkaliemeen. Kas näin.



Ja sitten ne siivutettiin vähän ohuemmiksi, leivitettiin korppujauhoissa ja paistettiin pannulla. Suutuntuma on pehmyt, jopa suussa sulava. Maku hyvin mieto, kateenkorvamainen. Ajatukset on ehkä kuitenkin parempi nollata asentoon, jossa ei ajattele koko ajan mutustelevansa pässin kiveksiä.



Ettei menisi saarnaamiseksi: Minä ostan välillä kaupasta kananuggetteja, varsinkin jos ne ovat 50% alennuksessa eräpäivän vuoksi. Tykkään lauantaimakkarasta. Ja jos olisin oikeasti eläintenystävä, en tietenkään edes harkitsisi syöväni Gunnaria, Pekkaa, Päiviötä tai Pyryä. Kuten puoliso eilen saunassa totesi, olisi ehkä ylipäänsä syytä välttää elämässä sellaisia asioita, joiden tekemisestä tulee arveluttava olo. Jos joku tuntuu väärältä niin yleensä se silloin myös on väärin. Aika hyvä nyrkkisääntö.

Joka tapauksessa on minusta rehellisempää lihansyöjänä joutua pesemään oksennusta juuri teurastetun pässin kielestä kuin ostaa kaupasta niitä nimettömiä ja lukemattomia, jotka joku muu on jossain hyvin kaukana ottanut hengiltä ja pakannut suojakaasuun.

On tämän paasauksen jälkeen silti hyvä muistaa, että tämänkaltainen toimintahan on itse asiassa yletöntä luksusta. Neljän kesälemmikkipässin pitäminen ja niiden hengiltä ottaminen on ollut pienimuotoinen harraste, ja samalla ikään kuin tutkielman tekoa omasta itsestä ja suhteesta ravintoon ja sen hankintaan. Maailman ruokahuolto-ongelmien ratkaisemisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.