Perästä kuuluu, sanoi Perinnemestari

Moni tämän blogin aihepiiriin suuntautunut tietää varmasti vanhoja taloja ja niiden kunnostusta käsittelevän Perinnemestari-televisiosarjan vuodelta 2009 sekä sarjan teemoihin uppoutuvan, WSOY:ltä vuonna 2010 ilmestyneen Perinnemestarin remonttikirjan. Molemmista sekä aihepiiristä yleensäkin löytyy lisätietoa osoitteesta www.perinnemestari.fi. Olen kursorisesti vilkuillut tv-sarjan uusintoja, kun en telkkaria juuri katso, ja puhkilukenut kirjan. Se on mukavalla tavalla kirjoitettu makasiinityyppinen lukemisto vanhojen talojen sielunelämään sekä asujien että itse rakennusten näkövinkkelistä. Suosittelen lainaamaan kirjastosta tai ostamaan omaksi, jos teema on lähellä sydäntä.

Ja kansalaiset, nyt seuraa tiedonanto jota olen pantannut jo pidemmän aikaa: Perinnemestari-sarjan ja kirjan tekijältä Hannu Rinteeltä on ilmestymässä ensi keväänä, tarkemmin sanottuna 20.3.2013 uusi kirja. Sen nimi on Perinnemestarin rintamamiestalo ja se näyttää sitten ilmestyttyään näin kutsuvalta:

Minusta on ihan yyyyyyyyyberhienoa ja mahtavaa ja upeaa, että tämä rakas asumismuotomme saa kokonaisen oman, tuoreen teoksen. Vielä hienompaa on se, että kirja käsittelee rintamamiestaloja nimenomaan perinnerakentamisen ja -remontoinnin näkökulmasta, ei kaikki uusiks -tyyppisestä rautakauppavetoisen saneeraus- ja peruskorjausvinkkelistä.

Olisin kirjasta innostunut jo ihan pelkästään kirjan itsensä vuoksi, mutta toki oman lisänsä tähän jännittävään odotukseen tuo se, että me olemme taloinemme mukana tässä kunniakkaassa hankkeessa. Hannu kävi valokuvaajansa kanssa meillä visiitillä viime kesänä keskellä katto- ja oviremonttia ja päivän aikana tuli esiteltyä omien ajatusten ja asumuksen lisäksi myös muun muassa naapurin Pauli. Meistä tulee kirjaan samantyyppinen taloesittelyjuttu kuin Perinnemestarin remonttikirjankin taloesittelyt, ja lisäksi Hannu on työstänyt meidän kellarirempasta tarinaa kirjan maanalaiseen osioon.

Täällä siis odotellaan maaliskuuta innolla muutenkin kuin Vuokon 1-vuotissyntymäpäivien vuoksi. Toivottavasti kirja löytää paljon lukijoita ja on omalta osaltaan edistämässä rintamamiestalojen niiden arvolle sopivaa kunnostusta ja ylläpitoa. 

Kaupallisia tiedotteita

Kun olin vielä helsinkiläinen vanhapiika, luin aika paljon muotiblogeja. En oikeastaan ole ollut muodista ikinä kiinnostunut, mutta nousevan muotiblogiskenen seurantaan jäin koukkuun, osin taitavien ja mielenkiintoisten kirjoittajien ansiosta. Sittemmin aika monet heistä ovat siirtyneet maksullisiksi naisiksi, tienaamaan elantoaan tai ainakin lisäsärvintä leivän päälle bloggaamalla jonkun kaupallisen toimijan tarjoamalla alustalla.

Tämä siirtymävaihe oli jännää seurattavaa, koska se herätti ihmisissä niin voimakkaita tunteita. Lukijoiden mielestä bloggaaja oli myynyt sielunsa suurin piirtein saatanalle, kirjoittaja taas oli ymmärrettävästi mielissään siitä, että aikaavievästä harrastuksesta alkoi saada sekä meriittiä että palkkaa. Sittemmin olen lopettanut muotiblogien lukemisen ajan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi, mutta aika kaupallista kai tuo toiminta sillä skenellä tällä hetkellä on. Blogimaailmassa on minusta aina tolkullista muistaa, että blogi on jokaisen bloggaajan oma pieni diktatuuri, eikä kenenkään ole pakko klikata ärsyttävää, tyhmää, rasittavaa ja pöljää blogia auki jos ei siltä tunnu. Toisaalta taas ihan yhtä terveellinen muistutus on sekin, että bloggaaja altistaa itse itsensä, talonsa, kotinsa ja elämänsä muiden ihmisten arvostelulle, joten suin päin ei liene syytä rynnätä jokaisen poikkipuolisen sanan lausujan kimppuun.

Kuten olen aikaisemmin jo todennut, bloggaaminen on kuulunut harrastuksiini vuodesta 2006. Päiväkirjablogien kaupallinen arvo on olematon, eikä tämä hippityylinen kierrätys- ja vanhan säästämisremontointikaan ole liiemmin markkinataloustoimijoita kiinnostanut. Yhteen nyttemmin jo julkaistuun nettiprojektiin minua on sen kehittelyvaiheessa pyydetty mukaan, mutta siitä kieltäydyin. Taloblogini esittely tuolla sivustolla kuitenkin luvallani on, enkä ole jaksanut vaivautua oikaisemaan yhtä merkittävästi pielessä olevaa seikkaa tuossa esittelyssä - mie en siis tottaviisiin oo mikkään savolainen vaan karjalainen, enkä siten yhtään kiero. Vaikka valokuvaankin kuin tärisevä apina.

Olen nyt kuitenkin astunut ihan omasta aloitteestani tuntemattomille reiteille ja aloittanut niin kutsutun näkyvyysyhteistyön. Yhteistyökumppanina on Forbo, jonka valmistamalla linoleumilla aiomme päällystää olohuoneen ja keittiön lattian, kuten jo tässä postauksessa kerroin. Yhteistyö menee niin, että minä täällä kerron Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esittelen lopputuloksen. Forbo taas antaa minulle bloginäkyvyyttä vastaan alennuksen olohuoneen ja keittiön linomatoista niiden tilauksen yhteydessä. Ehdotin tätä kuviota tosiaan itse, ja vaikka Forbo olisi yhteistyöstä kieltäytynytkin, olisin yhtä kaikki kertonut täällä Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esitellyt lopputuloksen, koska olimme jo päättäneet linoleumin toimittajan ennen tätä yhteistyökuvion solmimista.

Minä teen tämän varsin mielelläni, koska kuten tuossa Oodissa linoleumille kerron, olen ilman mitään taloudellisia hyötymisiäkin sitä mieltä että linoleumi on hyvää kamaa jota sietäisi käyttää lattioiden peittona ennemmin kuin kaiken maailman kierrätyskelvottomia muovilärpyttimiä. Toisaalta huomenna on äitiyslomani viimeinen päivä ja ylihuomenna hoitovapaan ensimmäinen, mikä tarkoittaa melkomoista perheemme tulotason romahtamista. Siksi jokainen euro lisää remppakassaan vaikka pienen linoleum-alennuksen myötä on täysin tervetullut.

Kannatan kaikenlaista läpinäkyvyyttä, ja siksi olen lisännyt Forbon tuohon vasempaan palkkiin Yhteistyökumppanit-otsikon alle. Jos jotain vastaavaa on joskus tarjolla jollain toisella, meidän taloon, remonttiin ja maailmankatsomukseen sopivalla taholla, voi otsikon alle ilmestyä lisää nimiä. Mikään rautakaupan mainoskanava tämä blogi ei ole, eikä tästä sellaista ole tulossakaan. Viisainta, järkevintä, halvinta ja ekologisinta on aina säästää vanhaa niin rakenneosissa kuin sisustuksessakin, ja jos jotain puulaakia täällä jatkossa mainostan niin eivätköhän ne ole edelleen kirppareita, huutokauppoja ja kierrätyskeskuksia.

Lienee sanomattakin selvää, että jokaiseen tästä eteenpäin julkaistavaan linoleum-aiheiseen postaukseen tulen myös liittämään tiedon siitä, että olen saanut Forbolta taloudellista hyötyä. Tai siis tulen saamaan, koska eihän me sitä linoleumin väriä ja kuosia ole vielä valittu.

Siitä lisää toivottavasti jo ensi kerralla.

Kone älä hyydy

Nyt seuraa urputusta asiasta nimeltä sähköpääkeskuksen kytkin. Kas tässä hän on, omassa persoonassaan. Ihan sympaattisen näköinen kapine, mutta aiheuttaa runsaahkosti päänvaivaa tämänhetkiseen elämääni:

Kytkin on alkuperäinen alkuperäisen sähköpääkeskuksen elimellinen osa. Sähköpääkeskus on ollut tarkoitus vaihtaa uuteen, koska keskuksen läpi kulkee tätä nykyä melko paljon enemmän kilowattiliikennettä kuin silloin ennen viiskytluvulla. Kellarissa on maalämpöpumppu, pesukone ja kuivausrumpu sekä satunnaisia sirkkeleitä ynnä muita työkaluja, ja keskikerroksen sähköt on joka tapauksessa aikomus laittaa uusiksi pintaremontin yhteydessä ainakin keittiön ja olohuoneen osalta.

Maalämpöpumppua ja kellarin pyykkitupaa askarrellessa sähkömies toki tarkisti keskuksen ja totesi, että kyllä sillä vielä pötkitään hetken matkaa.

Ilmeisesti taannoinen kunnallisvaali-illan jännitys oli liikaa kytkimelle. Kun olin vaalivalvojaisten jälkeen käymässä nukkumaan, tunsin eteisessä kirjaimellisesti palaneen käryä. Aikani nuuskuteltuani jonkinmoinen intuitio sai kopeloimaan sähköpääkeskusta, joka oli kytkimen kohdalta tulikuuma. Sen sisältä kuului ritinää ja rätinää, siis sellaista kipinöinnin ääntä. Ei kun nyhtämään puolisoa ylös ja miettimään, mitä tehdä.

Varmuuden vuoksi nykäisimme maalämpöpumpun irti seinästä ja sammutimme kellarissa käynnissä olleet pyykkikoneen ja kuivurin. Pakkasin esikoisen reissukassin ja tämä lähti isänsä kanssa kimppakyydillä aamulla mummolaan evakkoon. Minä jäin tuhdisti puetun vauvan kanssa lämmittämään keittiön puuhellaa ja odottelemaan sähkömiestä.

Sähkömies kävi, tutki tilannetta ja totesi, että välitöntä vaaraa ei ole. Kytkimessä on jonkinlaiset "kärjet", joissa on jonkinlaista iän mukanaan tuomaa välystä, joka aiheuttaa lämpenemisen ja pienoisen valokaari-ilmiön josta siis kipinöinnin ääni. Neuvoksi annettiin olla käyttämättä samaan aikaan pesukonetta ja kuivausrumpua sekä vaihtamaan sähköpääkeskus helmikuussa, kun joka tapauksessa tehdään putkiremonttia. Kiitos ja näkemiin.

Tämän jälkeen on tapahtunut seuraavaa: Kytkin kuumenee ja rätisee toisinaan satunnaisesti edelleen. Arkielämä on vaikeutunut merkittävästi. Kahta älytöntä kakaraa ei voi jättää keskenään kellarireissujen ajaksi vaan heidät on hinattava mukaan pyykinpesuoperaatiohin. Lapsilla varustettujen kellarikeikkojen määrä on tuplaantunut, koska entisenlaista pyykit koneesta - pyykit kuivuriin - toiset pyykit koneeseen -tehorumbaa ei toistaiseksi uskalla harrastaa. Arkielämän haasteellisuutta lisää sekin, että maalämpö on meillä mitoitettu siten, että kovimmilla pakkasilla pumppu tekee kuumempaa vettä sähkövastuksella, mutta vastusoptio on tällä hetkellä kytketty pois päältä sähköjen kuormituksen minimoimiseksi. Tämän vuoksi on pitänyt suorittaa erinäisiä kikkailuja riittävän lämpimän kiertoveden turvaamiseksi asuintiloisssa. Kellarin pyykkituvan lattialämmitystä on muun muassa pienennetty niin, että kellarissa on inhottavan kylmä - mikä hankaloittaa edellä mainittuja pyykkiretkiä edelleen, koska kahden älyttömän kakaran hinaaminen kellariin edellyttää molempien pukemista lämpimämpiin tamineisiin. Suihkussakin on ikävä käydä. Greit.

Oman pikkuruisen haasteensa tämä lämmityssäännöstely tuo myös siksi, että pakkasilla käytössämme on hyväksi havaittu varajärjestelmä eli keittiön hellan lämmittäminen. Puilla. Tämä taas edellyttää sitä, että käyn kahden älyttömän kakaran seurassa kaivelemassa polttopuita ensin kuivahtamaan ja lämpiämään pihalta pressun alta (eli lumikinoksesta), kannan puita kellarista, sytytän tulia pyrkien samalla estämään kahden älyttömän kakaran liian innokkaan osallistumisen toimenpiteeseen ja lopun aikaa vahdin pariairokaksikkoa kuin haukka, etteivät ne polta itseään tulikuumaan hellankylkeen. Greit.

Jokusen viikkoa tätä jaksettuani totesin puolisolle, että Nyt En Kestä Enää. Puoliso totesi arjen hankaloituneen kiistatta kohtuuttomalle tasolle ja soitti sähkömiehelle. Tämä totesi, että ensiapuna voitaisiin vaihtaa kytkin. Tällä viikolla. Tästä viikosta on nyt aikaa semmoinen kuukausi. Avauduin viikonloppuna taas aiheesta puolisolle, joka soitti sähkömiehelle, joka sanoi tulevansa vaihtamaan kytkimen - tällä viikolla.

Sitä odotellessa lämmitän hellaa puilla, käytän varoen pyykinpesu- ja -kuivausfasiliteetteja ja löydän itseni joka päivä pohdiskelemasta "entä jos talo vaikka syttyykin palamaan" -ajatuksia. Jos tilanteesta jotain positiivista haetaan niin suihkussa en kerkeä normaalisti käymään kuitenkaan, niiltä osin kellarin pyykkituvan viileys ei siis haittaa ollenkaan.

Sitä putki- ja nyt myös sähköremonttia odotellessa totean, että lapsiperheet pysykööt kerros- tai rivitaloissa. Tai ainakin yhteen kerrokseen rakennetuissa asumuksissa. 

Rakennuksessa on virhe

Minulla on taas mahdoton valokuvapulma - kameran muistikortti on hukassa, ja sillä muistikortilla on mittava kokoelma linoleum-vaihtoehtoja sun muita akuutteja asioita. En voi kirjoittaa niistä, koska ei ole kuvia. Palan halusta kirjoittaa jostakin, ja selasin äsken puolihuolimattomasti kuvia kesältä. Siis siltä ajalta, kun olimme vielä rintamamiestaloa remontoiva perhe. Nythän emme remontoi, vaan olemme edelleen hyytymyksen tilassa.

Sieltä arkistojen kätköistä löytyi myös otos paikasta, jota blogissa ei ole liiemmin esitelty. Nimittäin yläpohjasta. Minulle tulee aina yläpohjaa ajatellessani mieleen se, että rintamamiestalot noudattavat ihan omaa sumeaa logiikkaansa. Meidän yläpohja kun näyttää tältä:

Asiantunteva lukija havaitsee, että puutavara on hyvässä kuosissa, nuo lievät harmaudet aluslaudoituksessa johtuvat siitä, että lautatavara on uudelleenkäytettyä valumuottia. Tarkkasilmäinen katsoja voi myös nähdä, että tuolla päätykolmiossa ei ole minkäänmoista tuuletusräppänää tai muutakaan reikää tai koloa.

Se on kuulkaa rakennusvirhe semmoinen. Ei tuuletu yläpohja niin kuin pitäisi. Jostain syystä kuitenkin tuulettuu, koska ei ole ottanut ihteensä kohta 60 vuoden ajan.

Yläpohja on minulle alleviivaava esimerkki siitä, että joskus on parempi uskoa niihin 60 vuoteen kuin mihinkään rakennusmääräyskokoelmiin tai remonttiaiheisten aikakauslehtien manauksiin. Ja että on parempi olla sörkkimättä, jos ei ole mitään vikaa. Sen kun nuo Meidän Talot ja muut saisivat taottua vanhojen talojen remontoijien kalloihin niin veikkaan, että olisi paljon vähemmän murheita tulevaisuudessa.

Mehän nyt sitten mentiin sörkkimään, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta näkyy. Siksi olemme miettineet, että pitäisikö tuota tuuletusta nyt parantaa ja tehdä päätyihin ne reijät. Toistaiseksi olemme tarkkailleet tilannetta eli lähettäneet kaukopartiomiehen kurkistamaan luukusta yläpohjaan silloin tällöin. Ja yläpohjassa on kaikki hyvin, länsirintamalta ei mitään uutta.

Sörkimme, jos aihetta ilmenee. 

Asiaa vuorovaikutuksesta

Olen luvattoman huono bloggari kommentoinnin suhteen.

Aikaisemmat blogini ovat olleet vain tutuille tarkoitettuja päiväkirja- ja kirjoitusharjoitelmia eikä niissä kommentteja juuri vilissyt. Tämä taloprojekti on sen sijaan saanut enemmän ja enemmän lukijoita ja enemmän ja enemmän kommentteja. Onneksi remonttiblogeissa ei juuri vieraile se ihana kansanosa, joka oksentaa netissä pahaa oloaan toisten niskaan anonymiteetin suojissa. Siksi voin rehellisesti todeta:

Olen sekä teistä, rakkaat lukijat, että varsinkin kommenteistanne hyvin iloinen ja kiitollinen. 

Se ilo ja kiitollisuus välittyy vain perin heikosti, kun niin kovin harvoin ennätän kommentteja kommentoimaan. Ja kuitenkin se sellainen vuorovaikutus lukijoiden kanssa on asia, josta ainakin minä suuresti tässä hommassa tykkään. Kehnoja selityksiä kommentoimattomuudelleni ovat ainainen aikapula ja se, että lueskelen kommentit monesti kännykällä sähköpostista, enkä sitä kautta pääse kätevästi niihin vastaamaan kun gmail, joka minulle kommenteista ilmoittaa, ei tarjoa viestissään valmista linkkiä blogin kommenttilootaan.

Nyt olen joka tapauksessa päättänyt parantaa tapani. Pyrin huomioimaan paremmin kaikki jättämänne  kommentit, ihan itsekkäästi jo siksikin, että niissä on monesti hyviä ideoita ja näkökulmia tähän ikuisuussuohon nimeltä remontti. Toivon, että pyrkimys realisoituu myös käytännössä.

Lisäksi olen havainnut, että minut pitäisi saada satunnaisen lukijan kiinni välillä muutakin kautta kuin pelkän kommenttiboksin välityksellä. Tämän vuoksi olen lisännyt tuohon vasemmalle infopalkkiin sähköpostiosoitteen, jota yhteydenpidossa voi käyttää: kaisalaura(ät)gmail.com. Sinne voi jättää viestiä, jos asia on sen sorttinen ettei halua sitä kaiken kansan nähtäväksi tai muuten vaan on jotain suoraa palautetta annettavana.

Ajattelin, että laitan tähän jonkun kuvan itsestäni loppuun. Että minä täällä, heipparallaa. Totesin, että minusta ei ole otettu viimeiseen pariin vuoteen yhtään sellaista kuvaa, jossa ei olisi vauvaa naaman edessä. Laitanpa nyt tämän tärähtäneen otoksen siis kuvitukseksi tähän juttuun, että tiedätte että "tältä se sitten näyttää kun se niitä kommentteja lukee". Paitsi vauva on jo aika paljon isompi.

Ps. Kuvassa myös edellisestä tarinasta tuttu Visslande Vattenpanna. Tuolla sähköhellan päällä. 

Turhuuksien rovio

Lähestulkoon jokaisessa vastaan tänä syksynä tulleessa aikakauslehdessä, oli kyse sitten sisustus-, asumis-, rakentamis- tai ihan vaan yleisnaistenlehdestä, on esitelty ihana turhake. Olen nähnyt turhakkeen niin monta kertaa, että markkinamiehen viesti on lävistänyt älä osta mitään paitsi huuto.netistä -mentaliteettini. Haluaisin turhakkeen itselleni.

Tai haluaisin ja haluaisin. Saattaisin haluta, noin tunneperäisesti. Järkiperäisesti en luultavasti päädy haluamaan.

Turhake kuuluu vedenkeittimien sukuun ja huoneeseen ja on nimeltään DeLonghi Icona Vintage. Kuvassa oikealla.

Kuva: delonghi-presse.de

Olisipa muuten kaunis tuollainen keittiönkaappeihin täydellisesti sopiva vaaleansininen, siltä munia ampuvalta Nänni Töötsiltä (esikoisen käsitys Angry Birdsistä) näyttävä sympaattinen vedenkeitin meidän tulevassa remontoidussa kyökissämme. Ah sentään. Miksipä ei myös tuo keskimmäinen leivänpaahdin. Tuollaisella kahvinkeittohärpättimellä emme sen sijaan tee mitään - luulen, että meillä tulee aina ja ikuisesti olemaan MoccaMasterin peruskahvinkeitin, jolla puoliso voi kiehauttaa itselleen sumpit tummapaahtoisista luomuporoistaan. Minä en juo kahvia, teetä sentään. 

Tuon vettä keittävän ihanuuden ojevähittäishinta on ainakin uusimman Kodin Kuvalehden mukaan 119e. Aika tyyris, sanoisin. 

Ja no. Minulla on yhtä aikaa Mats Golvlampan kanssa Joensuun Anttilasta vuonna 1994 hankittu vedenkeittoväline. Hän on myös länsinaapurista ja nimeltään Visslande Vattenpanna. En jaksa etsiä kameraa ja ottaa hänestä kuvaa, mutta hän on sellainen hyvin klassinen, teräksinen malli eleettömin mustin muoviosin. Pannun nokassa olevan viheltämissysteemin muovi on sulanut Moskovan kodin kaasuhellan kuumuudessa. Keitto-ominaisuudet ovat hyvät ja käyttöliittymä simppeli, ääni kova ja kantava. Kaasu-uuniarpea lukuunottamatta kuin uusi. Mitä minä hyvästä vesipannusta luopumaan, edes kauniin turhakkeen takia.

Sitä paitsi meillä on jo keittiössä ihan riittävän monta pistorasianvaraajaa. Se kahvinkeitin, radio, näin adventtiaikaan joulukynttelikkö. Itkuhälytin tai itkuhälyttimen patterien laturi (molemmat toivottavasti poistuvat jollakin aikataululla pistorasioita kuormittamasta). Jääkaappi, satunnaiset puhelimien laturit. Imuri, joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Lisäksi haluaisin yleiskoneen yläkomerosta näkösälle, niin sitä tulisi käytettyä. Leipääkin olisi kiva paahtaa. Ja joskus pitää sähkövatkata tai sauvasekoittaa. 

Huomenna on isomummon syntymäpäiväjuhla. Kaivoin sitä varten kaapista Hetskulta useita vuosia sitten saamani luottokorkkarit, jotka olivat saamishetkellä hyvin vähän käytetyt ja nykyään hyvin paljon käytetyt. Lankkasin ne ja yritin asetella toisen kengän purkautunutta pikkurusettia edustavampaan asentoon. Mietin hajamielisesti, että pitäisikö ostaa uudet kengät. Totesin, että ei pidä kun ovat ihan hyvät nämäkin. 

Veikkaan, että myös remontoidussa keittiössä keittelee edelleen vettä vanha kunnon Visslande Vattenpanna. Kauniin turhakkeen kuvaa voin käydä salaa ihailemassa täällä. 

Kaikkea kivaa ei tarvitse aina omistaa. Varsinkaan jos se kiva pitäisi ostaa uutena kaupasta. 

Oodi linoleumille eli olohuoneen ja keittiön lattioiden uusi tuleminen

Olen harrastanut koko syksyn mielikuvaremontointia keittiössä ja olohuoneessa. Remontointini on perustunut lähinnä sille ajatukselle, että jos tarpeeksi paljon etukäteen pähkäilen ja pohdiskelen, on lopulta ensi keväänä helppoa (!) ja nopeaa (!!) surauttaa kyökki ja olkkari uuteen uskoon.

Tiedän, että olen väärässä.

Mielikuvaremontoin silti.

Haastavaksi tämän homman tekee todellakin se, että olen hyvin surkea tekemään päätöksiä minkään sisustus- tai väriasian suhteen. Keittiön seinä oli helppo - värikartasta piti jaksaa sitkeästi etsiskellä niin löytyi sama sävy kuin nykyisessäkin seinässä. Katot ovat helpot - keittiön Halltex-laatat täytyy vain maalata valkoisiksi. Olohuoneessa yritämme pelastaa alkuperäiset Halltexit nykyisen styrox-laatoituksen alta. Tässä kuva nykytilanteesta:

Mutta loppu olikin vaikeaa. Olohuoneen tapetti aiheuttaa edelleen keskivaikeaa hengenahdistusta, vaikka olen päättänyt, että sen on vaihtoehtojen karsimiseksi löydyttävä Tapettitalon valikoimista. Ja sitten ovat vielä lattiat.

Olohuoneessa meillä on siis samanlainen beessinharmaa linoleummatto kuin eteisessä ja kamareissakin. Olohuoneen matto poikkeaa muista huoneista niin, että se on paljon huonommassa kunnossa, läpitahraantunut ja saumoista repsottava. Lisäksi olohuoneen nurkan suihkupömpelin alta on revitty koko matto pois. Olohuoneen linoleumin säästäminen ei siis ole vaihtoehto. Vaikka se tässä kuvassa näyttääkin ihan siistiltä ja sievältä.

(Niin, vihreä-oranssin karvatapetin lisäksi olohuoneen seinästä lähtee tuo. Tuo, tuo, tuo... He/she-who-shall-not-be-named. Viilukuvioitu mikälie levy. Sanokaa minun sanoneen, että lattialaminaatit näyttävät yhtä säpäköiltä 30 vuoden kuluttua.)

Keittiön muovimaton säästäminen ei myöskään ole vaihtoehto. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat aiheesta ikinä kirjoittamaani sanaa. Uhhuhhuhhuhhuh, Anni, minkä menit tekemään. Valitsimme minkä tahansa lattian keittiöön, tulee olemaan mahdotonta löytää yhtä hallitsevaa elementtiä:

No niin, kauhistelut sikseen ja asiaan.

Meillä oli tarkoitus ottaa keittiöstä ja olohuoneesta esille alkuperäiset lautalattiat, jotka sekä perimätiedon että noiden mattojen alta kuultavien ääriviivojen perusteella piilossa majailevat. Lattiat oli tarkoitus maalata vanhahtavan vaaleanruskeiksi Uulan värisävyllä Kaakao. Näin siitä huolimatta, että alkuperäiset puulattiat on käsittääkseni lakattu. Minä pidän enemmän maalatuista puulattioista, ihan vain siksi.

Sitten tuli uusi ajatus, jonka esitti muuan Pekka. Ajatus kumpusi siitä, kun nau'uin lattiaremontin ikävyyttä - sekä olkkarin linomatto että keittiön muovimatto on liimattu kokonaan kiinni lattiaan ties millä tökötillä, joten ensin pitäisi irrottaa tökötti ja sitten hioa lattiat, jotta ne voisi maalata. Työn määrä on kauhea ja pölyn määrä sitä luokkaa infernaalinen, että sitä löytyisi vielä ensi vuosisadalla jostain kolosesta jos hiomahommaan jouduttaisiin.

Ja siihen se Pekka muina Pekkoina ehdotti, että mitä jos laitatte vaan uuden linoleumin.

Ja me että miten ei tuota itse keksitty!

(Nyt tulee se lupaamani oodi.)

Linoleumi on ekologista - se valmistetaan luonnonaineista, pääosin se koostuu juuttikankaan päälle kerrostetusta pellavaöljystä ja hartsista. Linoleumi on mukavaa - jos linolattialla istuu, istumakohta lämpiää kankun alla. Tai jalankin, miksei, jos ei harrasta lattioilla istuskelua. Linoleumi on meidän talon aikakauden tyyliin sopivaa - miksei se puulattiakin, mutta meidän talossa on jo linomattoa osoituksena aikojen paranemisesta ja köyhän lautalattian peittoon saamisesta. Ja linoleumi on aivan uskomattoman paljon aikaa, hermoja ja pöllyytystä säästävä - vanhojen mattojen kuorimisen jälkeen alustalle voi levittää uuden linomaton paljon vähemmällä vaivalla kuin puulattioiden esiin kuoriminen vaatisi.

Olenkohan väärässä, mutta tuntuu, että koko linoleumi on vähän niin kuin unohdettu lattiapäällyste tätä nykyä rintamamiestaloremonteissa? Voi tietysti olla, että hinta selittää jotain - on sen neliökustannus aika eri luokkaa kuin halvan laminaatin. Mutta on se kyllä materiaalinakin aivan eri luokkaa kuin  paraskaan laminaatti.

Olen tässä nyt googlaillut linomattoja edestakaisin ja käynyt jopa rautakauppakierroksella asti, eli tässä ollaan liikkeellä ikään kuin tositarkoituksella. Forbo vaikuttaisi tarjoavan laajimman kuosi- ja värikirjon ja valikoima tulee sikäli tarpeeseen, että haluaisin löytää olohuoneeseen mahdollisimman lähellä alkuperäistä sävyä ja kuosia olevan uuden linomaton.

Keittiö on sitten se vaikein. Siellä pitää lähteä puhtaalta pöydältä. Olen ehkä vähän sitä mieltä, että 30*30 -ruudullinen lattia kahdella värillä olisi aika hieno. Ei mustavalkoista tai muuta vastaavaa kauhean voimakasta tai hallitsevaa - hallitsevien keittiönlattioiden aika on talossamme ohi. Mutta kahdella vaaleahkolla, toisistaan kuitenkin poikkeavalla sävyllä ruudutettu lattia... en usko, että se olisi ollenkaan hullumman näköinen.

Vai olisiko? Tulisiko ruutua liikaa, jos katon lisäksi lattiakin olisi ruudullinen? Alkaisiko kyökki muistuttaa amerikkalaista 50-luvun dineria mikkeliläisen 50-luvun rintamamiestalon sijasta? Yritän tässä tehdä näitä tapetti- ja lattiapäällystevalintoja vähän silläkin meiningillä, mitä talon edellinen valtiatar olisi valinnut. Minua pelottaa eniten se, että pihan puoli talosta - siis ne keittiö ja olkkari - eroaisivat remontin jälkeen ratkaisevasti kadun puolesta, eli nykyasuun jätettävistä kammareista.

Tässäpä pohdintaa. Palaan asiaan niin pian kuin voin selventävän kuvamateriaalin kanssa.