Katoavaa kansanperinnettä

Paperoin tuossa iltana muutamana tyttären kanssa ikkunoita. Tytär raahasi mukanaan jakkaraa ja hoki "Iija jaittaa ikkunat, Iija jaittaa ikkunat", eli Vilja laittaa ikkunat. Mietin, että hän lienee niitä harvoja kaksivuotiaita Suomenmaassa, joiden lapsuusmuistoihin moinen katoava kansanperinne kuuluu.

Minulle tulee ikkunaliimapaperirullista mieleen mummo. Mummon kesämökin piironginlaatikossa oli aina tuota omituista tavaraa, joka oli niin kuin teippiä mutta ei kuitenkaan, ja haisi omituiselle. Meidän ikkunaliimapaperi on ostettu Rakennusperinteen ystävien verkkopuodista ja se haisee samalla tavalla omituiselle kuin mummolan liimapaperi 80-luvun alkuhämärissä.

Minulla ei ole tietenkään kuvia itse operaatiosta, kukapa niitä olisi napsinut kun itse yritin olla sotkeutumatta märkiin paperiliuskoihin ja samalla estää esikoista kippaamasta nurin paperinliotusvesiastiaa. Tässä kuitenkin liimapaperointiin tarvittava työkaluarsenaali:

Minä teen niin, että leikkaan ensin sopivan mittaisen pätkän paperia ja vedän sen sitten vesiastiassa peukalon ja etusormen välistä koko mitaltaan. Jotenkin tuntuu, että sillä tavalla liima "aktivoituu" paremmin kuin pelkästään vedessä liottamalla, mutta operaatio on riittävän nopea ettei paperi vety liikaa. Sitten yritän liu'uttaa paperin paikoilleen, ja yleensä johonkin jää ruttu. Suurin osa papereista peittyy verhojen taakse eikä niitä muutenkaan kukaan älyä kytätä, joten rutuista viis. Painan paperin ensin kädellä paikoilleen ja pyyhin sitten pois ylimääräisen veden. Siihen(kin) hommaan ihan ylivertainen on vauvan puklurätti eli hienosti harso. Se on sopivan karkea mutta pehmeä ja imukykyinen. Taloudessamme noin joka toinen huushollihomma suoritetaan tätä nykyä puklurätin suosiollisella avustuksella, en tajua miten tulin toimeen silloin kun en vielä tiennyt puklurättien olemassaolosta. (Loput rättiasiat hoituvat Susannan Työhuoneen mainioilla bambutiskiräteillä. Meillä on koko ajan käytössä kaksi, yksi pöytiä ja tuoleja ja yksi lattiaa varten, terveisin sormiruokailijan äiti.)

Niin joo, ja kuvassa on myös ikkunoiden tiivistyskapineet. Ajattelin olla ihan kunnolla hippi ja tilasin Antiikkiverstas Wilman nettikaupasta wanhan hywän ajan ruotsalaista villanyöriä ikkunoiden tiivistykseen. No, ajatuksena oli lähinnä löytää tiiviste, joka mukautuisi moderneja tiivisteitä paremmin epäsäännöllisiin vanhojen ikkunoiden rakoihin, raoista kun jotkut ovat todella mittavia ja jotkut minimaallisen pieniä. Kokeilu oli jokseenkin epäonnistunut siksi, että ihan samalla tavalla ne ahtaat ikkunat jäivät kinnaamaan kuin moderneilla tiivisteilläkin eikä edes taloutemme teräsnäppi saanut salpoja väännetyksi kiinni.

Villanyörin kiinnitin karmeihin suruttomasti nitojan niiteillä, se on kyllä parempi konsti kuin tiivisteiden teipit joista jää liima aina kiinni karmeihin. Puukko on tuossa yllä kuvassa siksi, että sillä sai vinoon iskeytyneet niitit kaivettua irti karmeista...

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu tähän, mutta kirjaanpa muistiin kuitenkin: Tähänastisten ikkunoiden tiivistyskokemusten perusteella sanoisin, että sitten kun joskus tulevana vuonna tuohikuussa noita ikkunoiden karmeja kunnostellaan, eli suurimman osan osalta vain maalataan, lienee parasta jyrsiä karmeihin kolot silikonitiivisteille ja sillä selvä.  

No niin, paluu paperointiin. Minä en ole vielä keksinyt sitäkään, miten nuo salpojen kohdat saisi kätevästi paperoitua. Meidän ikkunoissa noita salpoja on vain kaksi per poka, ne ovat ikkunan alaosissa ja yläosissa on pienet tapit, jotka menevät karmien koloihin. Kun salvan kohdan jätti paperoimatta alakuvan mukaisesti, tuli kuitenkin valtaosa karmin raosta paperin peittoon. Tuo ei ole kovin esteettisen näköinen viritelmä, myönnettäköön se, mutta nopea toteuttaa. Kuvassa on lastenkamarin ikkuna, vasemmanpuoleinen salpa on kapean tuuletusikkunan ja oikeanpuoleinen siis ison ruudun toinen salpa.

Ne salvattomat ja muutenkin suoraviivaiset kohdat ikkunoista näyttävät sitten tältä.

Kun sain lastenkamarin ikkunan tiivistettyä ja paperoitua, vaihdoin sinne myös verhot. Entiset olivat pitsiverhonretaleet, jotka ehkä vielä jotenkin kesäaikaan menettelivät mutta talvella näyttivät siltä kuin ikkunassa roikkuisi idealside. En ole ihan varma näistä uusistakaan, mutta kelvatkoot. Verhot ovat Marimekon Puketti-kangasta vuodelta 1972 ja palvelleet niin pitkään kuin muistan pikkuveljeni huoneessa lapsuudenkodissani. Konfiskoin ne äidiltä, jolla on varastossaan vielä punaiset samanlaiset. Ennustan, että nämä ja ne punaiset tulevat vielä olemaan kysyttyä kamaa viiden serkuksen kalustaessa opiskelijaboksejaan.

Tässä vielä se pienin serkus, huoneenhaltija paperoiduista ikkunoistaan ilahtuneena. (Hän on kyllä pääosin ihan kaikesta koko ajan näin ilahtunut, mikä on toki ihana asia.)

Mietin tuota paperihommaa tehdessäni, että ikkunoiden uusijat välttyvät tältä savotalta kun eihän uusia ikkunoita tarvitse paperoida eikä kevään tullen liotella papereita irti. Mutta toisaalta ikkunoiden paperointi on minusta ihan mukavaa puuhaa, siinä tulee konkreettisesti sellainen talvipesänrakennusolo ja tuntee olevansa vähän enemmän osa vuoden kiertoa vaikka tasalämpöisessä +21 celsiusasteessa eleleekin.

Ja toisaalta esteetikko minussa on valmis näkemään vaikka isommankin vaivan siitä hyvästä että talossa säilyvät alkuperäiset, kauniit ja sopusuhtaiset ikkunat.