Kellarin lattiaa sanoin ja kuvin: lähtökohtia ja lattiankaivuuta

Projektit ovat blogin hiljaisuudesta huolimatta edenneet. Hiljaisuus ei sinänsä tarkoita sitä, että bloggaukselta säästyneellä ajalla olisi edistetty remonttia - minusta ei ole ollut minkäänlaiseksi avuksi saati tekijäksi koko syksynä, aika on mennyt tasan tarkkaan töissä ja iltaisin lapsen kanssa touhutessa. Lisäksi selkä otti ja meni rikki, eikä ole vieläkään oikein tullut kuntoon, mikä nyt ei ole omiaan edistämään yhtään mitään.

Onneksi on rakas puoliso, joka toimii sekä koti-isänä että opiskelijana että remonttimiehenä tarpeen mukaan.

Mutta itse asiaan, siirtykäämme maan alle. Kun talon tulevaisuutta suunnittelimme, päätimme aloittaa kunnostustyöt kellarista. Osin siksi, että sauna kaipasi kiivaimmin remontointia, osin siksi, että arvelimme ettei kellarin jälkeen mikään muu tuntuisi enää missään. Ainakin tässä vaiheessa on sellainen kutina, että olimme oikeassa.



Kuten edellä olevasta pohjakuvasta käy ilmi, kellaritila on alun perin jaettu suurin piirtein kolmeen osaan. Yhden kolmanneksen vie autotalli, toisen kolmanneksen kombinaatio rappuset-pottukellari ja varasto-sauna. Väliin jää tila, jonka toisessa päässä on entinen pannuhuone ja jonne oli 90-luvulla siirretty öljysäiliöt. Tilassa ei ollut lattiaa, vain Anni-vainaan omakehittelemä sanomalehtisilppueristys hiekkamaan päällä. Säilytimme siellä vaatimatonta halkovarastoa. Pari hiirtä ja yksi myyrä pitivät sitä kotinaan.



Tästä lievästi lohduttomasta murheen alhosta visioi arkkitehtimme alun perin jos jonkinlaista kodinhoitohuonetta, ja lopulta päädyimme pyrkimään kohti yhdistettyä varasto-pyykkihuolto-vessa-suihkukaappitilaa. Lopputulos on suunnitelmista huolimatta vielä hämärän peitossa, mutta yritän tässä kuvata matkaa lähtötilanteesta tähän päivään.

Ensin piti saada maalämpö, jotta öljysäiliöt kävisivät tarpeettomiksi ja niistä päästäisiin eroon. Ne lähtivät lopulta jonnekin Hämeenlinnan seutuville jatkamaan elämäänsä jossain toistaiseksi öljyllä lämmitettävässä rintamamiestalossa. Paikkanne on tyhjä, kaipaus sen sijaan kaikkea muuta kuin suuri ja sanaton.



Tuosta kuvasta käy muuten ilmi se, mistä minä tykkään tuossa tilassa eniten: sinne osuu kesällä iltapäivisin ja keväällä ja syksyllä iltaisin kauniisti auringon valo.

Talon ulkopuolella öljysäiliöiden poistuminen jätti myös jonkinlaiset arvet, jotka tullaan paikkaamaan sitten joskus ehkä ei ensi- vaan sitä seuraavana kesänä kun ulkoverhous maalataan.



Maapohjakellarissa majailivat muuten myös ruokataloutemme olennaiset kapineet, kaksi pakastinta. Ne roudattiin jollain täysin käsittämättömällä korkeimpien voimien suosiollisella avustuksella kahdestaan puolison kanssa maalämpöpömpelin kanssa entiseen pannuhuoneeseen. Eli Panu roudasi, minä pitelin symbolisesti jostain nurkasta kiinni. Pakastimet saavat olla pannuhuoneessa ainakin toistaiseksi, pyykkituvan puolelta niille ei ole budjetoitu tilaa.

Kun lattiapinta-ala saatiin vapaaksi, oli aika käydä Annin eristysmateriaalien kimppuun.



Tässä vaiheessa olin vielä onnellinen äitiyslomalainen, joten osallistumiseni kellarihommiin oli sentään jonkinlaista. Sanomalehtisilppua - kuivaa sellaista - irtosi lattiasta noin peräkärryllinen, ehkä viisi säkkiä. Emme enää muista moisia yksityiskohtia. Olennaisempaa on se, että kun puoliso kävi kuskaamassa säkkejä kaatopaikalle, sai hän sieltä mukaansa juuri jätelavalle lentämässä olleen aarteen: vanhan, pienen, suloisen yhden istuttavan pulpetin, josta ei nyt satu tähän hätään olemaan kuvaa. Jossain tulevaisuuden sisustuspostauksessa se luultavasti näkyy. Tässä kuvassa näkyy sen sijaan vain nainen työnsä ääressä:



Lopulta jäljellä oli pelkkä hiekka, ja kaivuu-urakka. Ensin autotallin ja kellarin välinen palo-ovi irrotettiin saranoita myöten ja noin 30 cm korkea kynnys moukaroitiin maan tasalle kottikärryliikenteen sujuvoittamiseksi. Sitten piti vain kärryttää.



Kellari olisi luultavasti vieläkin tuossa tilassa, ellei tontille olisi saapunut pietarilais-sveitsiläinen urho, joka sparrasi puolison kottikärryineen suorastaan huimaan suoritukseen. Lattiankaivuu tuli suoritetuksi muutamassa tunnissa yhden erittäin hikisen illansuun aikana. Minä juoksin hätäpäissäni välillä kauppaan ostamaan sipsejä ja suolapähkinöitä - molemmat ihmiskaivurit hikoilivat niin, että pelkäsin tosissani käsiin jäävän kaksi nestehukkapotilasta.

Sinänsä kaivuuhomma oli inhimillinen tuon kottikärry ja lapio -metodin avulla suoritettavaksi kun tässä vaiheessa oli jo päätetty, että kellarin lattia tullaan eristämään salaojittavalla lämmöneristeellä, meidän tapauksessamme fuktisolilla. Kuten jo saunarempasta kävi ilmi, meillä on tässä talohommassa filosofiana se, että korjataan mahdollisimman paljon vanhaa vanhalla tavalla ja jos on jossain kohtaa pakko tehdä uutta, tehdään kokonaan uutta. Niinpä tuo kellarin uusi lattia tehtiin asiaan perehtymisen jälkeen järkevimmäksi katsomallamme, nykytietämyksen mukaisella rakenteella - eikä tuon salaojittavan eristeen käytössä varsinaisesti haitannut tosiaan se, että sen avulla kaivuu-urakan pystyi minimoimaan kun paksua kapillaarikerrosta ei tarvittu. Hiekkaa kärrättiin pihalle noin puolen metrin kerros, joka tilavuusmitalla ilmoitettuna tarkoitti noin 7-8 kuutiota.

Kellari nyt on ollut kuiva vuosikymmenet, sen kertoivat nuo kuivat sanomalehdet lattialla, mutta sen varaan ei toki kokonaan uskaltanut laskea. Tästä lattiarakenteesta seuraa myöhemmin lisää tarinaa, nyt kuvakavalkadi siitä, miltä kellari näytti kun sveitsiläinen tornado oli poistunut paikalta leipätyöhönsä, ohjaamaan dokumenttielokuvia. Jotkut ihmiset ovat niin selvästi väärällä alalla. Kuvissa näkyvä betonilaatta on piipun antura eli piippu lähtee nousemaan tuosta maapohjakellarin nurkasta.







Tuolla hiekkamaan alla risteilevät putket oli jo vaihdettu jossain välissä muovisiin autotallin lattiakaivosta tulevaa viemäriä lukuunottamatta. Putkimies-Marko vaihtoi varmuuden vuoksi nuo muoviset viemäriputketkin uusiin - nyt meillä on päivämäärän tarkkuudella tieto siitä, mitä ja milloin lattiavalun alle on asennettu. Lattiasta pätkäistiin pois myös yksi käytöstä poistettu rautaputki, joka tulkintamme mukaan on joskus tuonut käyttöveden taloon. Se on tässä kuvassa vasemmalla.



Sinänsä tuon putken pätkäisy sisälsi lievän jännitysmomentin, koska putken käytöstä poistamisesta ei ollut varsinaisesti dokumenttia. Sen alapuolelta, hieman syvemmältä, löytyi kuitenkin muoviputki, jonka pinnalla helmeili kesähelteellä vettä ja joka tuntui selvästi viileältä. Rautaputkeen ei kondensoitunut mitään eikä putki ollut viileä. "Vedä poikki vaan", sanoi remonttimies rälläkän varressa olleelle hanslankarilleen, ja tämä teki työtä käskettyä. Päättelyketju osoittautui aukottomaksi.

Autotallin viemäri kaivettiin siis ylös, ja tältä se näytti.



Jäljelle jäi roilo, johon vaihdettiin myös uusi putki ja lattiakaivo ja yhdistettiin se maapohjakellarin puolella pääviemäriin.



Samalla konevuokrausvuorokaudella puoliso silpaisi myös autotallin ja maapohjakellarin välisen oviaukon miehen mentäväksi. "Silpaisu" on sikäli hieman virheellinen termi, että sokkelin ja kellarin väliseinien materiaali, 50-lukulainen säästöbetoni, on meidän talomme kohdalla melko tujua tavaraa. Olen kuullut kauhutarinoita sokkeleista, jotka murenevat kun niihin kohdistaa lehmän henkäyksen. Meidän sokkelimme ei horju eikä murene, eikä timanttileikkuri meinannut purra kivenmurikoiden takia edes autotallin ja maapohjakellarin väliseinään, vaikka autotallin valettuun betonilattiaan terä upposi kuin kuuma veitsi voihin. Verta ei onneksi vuodatettu, ei juuri kyyneleitäkään, hikeä sitäkin enemmän.



Vehje oli miehekkään kokoinen, mutta ei sen terä silti ulottunut väliseinän läpi. Oviaukon korotusoperaatio piti suorittaa niin, että ensin surauteltiin autotallin puolelta ja sitten maapohjakellarin. Huomatkaa edelleen, että diplomi-insinööri työskentelee ainoastaan valkoisessa kauluspaidassa.



Puoliso seisoo kuvassa penkillä, hänenkään päänsä ei normaalioloissa sentään yllä kellarin 220 sentin korkeudessa olevaan kattoon. Tuo oviaukon kasvatus sen sijaan juontaa juurensa juuri isännän liki kaksimetriseen varteen - tämä kun on kojauttanut lippalakki päässään kellarissa liikuskellessaan päänsä tuon entisen palo-oven matalaan karmiin pari kertaa niin, että taju on meinannut vilahtaa kankaalle. Nyt ei ole sitä ongelmaa.

Näin oli kaikki perustavanlaatuiset työvaiheet suoritettu ja voitiin aloittaa itse lattian rakentaminen. Siitä kuulette ensi kerralla, toivottavasti mahdollisimman pian koska se lattiavalu kuivuu jo tuolla muovin alla.