Ruokapöytä etsii uutta kotia

Pöytä löysi uuden, taatusti hyvän kodin yllättävän läheltä ja pääsee jatkossa sulostuttamaan 50-luvun kerrostalon olohuonetta!

Kirjoitin aiemmin ruokapöydän tuolimurheistani eli kangaspäällysteisten tuolien sopimattomuudesta pikkulapsitalouteen. Kokonaan puiset keittiön tuolit saapuvat ensi viikolla loppusilauksen saaneina takaisin kotiin, mutta tämä tuolipulman ratkeaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, jonka lopputuloksena luovumme nyt tästä pöydästä:

Uudet vanhat tuolit ovat nimittäin niin leveät, että ne eivät mahdu kaksin kappalein pöydän jalkojen väliin. Surku ja sääli.

Pöytä on lakattua koivua, jatkettava kuten kuvasta näkyy ja ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa. Ei huoju, heilu eikä nitise, kaikki osat ehjiä ja toimivia. Pöytälevyssä on joitakin tummentumia ja jaloissa kolhuja, tahroja ja lakan kulumia. Ei siis uudenveroinen, mutta hyväkuntoinen ja kelpasi meille käyttöön ihan sellaisenaan. Jos pöytä jatkaisi elämäänsä meillä, näyttäisin luultavasti jossain vaiheessa jaloille sikliä ja lakkaisin ne uudelleen. Jatkopala on ilmeisesti ollut käytössä yhtä paljon kuin itse pöytäkin, koska ne ovat samanvärisiä. 

Pöydän pituus jatkopalan kanssa on 140 cm ja ilman jatkopalaa 100 cm, leveys 80 cm ja korkeus 75 cm. 

Pöytä on hankittu puolisentoista vuotta sitten Mikkelin kierrätyskeskuksesta ja sen aiempi historia on meille tuntematon. Minusta se sopisi hilpeästi vaikka neljän tai kuuden keskenään erilaisenkin 50-luvun pikkutuolin kanssa, koska on itsessään aika vähäeleinen. 

Hintaa pöydällä oli ja on edelleen 70 euroa, meillä se on ollut lähestulkoon koko ajan vahakankaan suojissa eli samassa kunnossa kuin meille tullessaankin. 

Tässä vielä pöytä ilman jatkopalaa. Minusta se on kaunis. Nyyh. 

'

Oma pöytäprojektimme etenee niin, että meille tulee keittiöön niiden uusien tuolien kaveriksi parikymmentä vuotta vanha Artekin pöytä 83. Se on suunnilleen saman kokoinen kuin tuo vanha pöytä jatkopalalla, ja siinä jalat ovat nurkissa eli leveäistuimiset tuolit mahtuvat pöydän alle.

Tyyliltään se ei sovi meidän kyökkiin yhtä hyvin kuin tuo vanha pöytä, mutta saa nyt luvan kelvata. Jatkosuunnitelma on joka tapauksessa sellainen, että jahka muutamme joskus ylös nukkumaan, tulee nurkkakamarista telkkarintöllötys- ja musisointihuone ja olohuoneeseen siirtyvät keittiöstä iso ruokapöytä ja selkänojalliset tuolit. Keittiöön taas palaa kunnostettuna se ruokapöytä, jonka saimme talon mukana, ja noiden Enso-kaappien kanssa yhteenkuuluvat jakkarat.

Pöydän myynti-ilmoitus löytyy tori.fi -palvelusta ja se voi kulkeutua meidän mukana joustavalla aikataululla Imatra-Lappeenranta- tai Joroinen-Varkaus -akseleille. Matkahuollosta en tiedä, ottaisivatko kyytiin noin isoa kapinetta. 

Katoavaa kansanperinnettä

Paperoin tuossa iltana muutamana tyttären kanssa ikkunoita. Tytär raahasi mukanaan jakkaraa ja hoki "Iija jaittaa ikkunat, Iija jaittaa ikkunat", eli Vilja laittaa ikkunat. Mietin, että hän lienee niitä harvoja kaksivuotiaita Suomenmaassa, joiden lapsuusmuistoihin moinen katoava kansanperinne kuuluu.

Minulle tulee ikkunaliimapaperirullista mieleen mummo. Mummon kesämökin piironginlaatikossa oli aina tuota omituista tavaraa, joka oli niin kuin teippiä mutta ei kuitenkaan, ja haisi omituiselle. Meidän ikkunaliimapaperi on ostettu Rakennusperinteen ystävien verkkopuodista ja se haisee samalla tavalla omituiselle kuin mummolan liimapaperi 80-luvun alkuhämärissä.

Minulla ei ole tietenkään kuvia itse operaatiosta, kukapa niitä olisi napsinut kun itse yritin olla sotkeutumatta märkiin paperiliuskoihin ja samalla estää esikoista kippaamasta nurin paperinliotusvesiastiaa. Tässä kuitenkin liimapaperointiin tarvittava työkaluarsenaali:

Minä teen niin, että leikkaan ensin sopivan mittaisen pätkän paperia ja vedän sen sitten vesiastiassa peukalon ja etusormen välistä koko mitaltaan. Jotenkin tuntuu, että sillä tavalla liima "aktivoituu" paremmin kuin pelkästään vedessä liottamalla, mutta operaatio on riittävän nopea ettei paperi vety liikaa. Sitten yritän liu'uttaa paperin paikoilleen, ja yleensä johonkin jää ruttu. Suurin osa papereista peittyy verhojen taakse eikä niitä muutenkaan kukaan älyä kytätä, joten rutuista viis. Painan paperin ensin kädellä paikoilleen ja pyyhin sitten pois ylimääräisen veden. Siihen(kin) hommaan ihan ylivertainen on vauvan puklurätti eli hienosti harso. Se on sopivan karkea mutta pehmeä ja imukykyinen. Taloudessamme noin joka toinen huushollihomma suoritetaan tätä nykyä puklurätin suosiollisella avustuksella, en tajua miten tulin toimeen silloin kun en vielä tiennyt puklurättien olemassaolosta. (Loput rättiasiat hoituvat Susannan Työhuoneen mainioilla bambutiskiräteillä. Meillä on koko ajan käytössä kaksi, yksi pöytiä ja tuoleja ja yksi lattiaa varten, terveisin sormiruokailijan äiti.)

Niin joo, ja kuvassa on myös ikkunoiden tiivistyskapineet. Ajattelin olla ihan kunnolla hippi ja tilasin Antiikkiverstas Wilman nettikaupasta wanhan hywän ajan ruotsalaista villanyöriä ikkunoiden tiivistykseen. No, ajatuksena oli lähinnä löytää tiiviste, joka mukautuisi moderneja tiivisteitä paremmin epäsäännöllisiin vanhojen ikkunoiden rakoihin, raoista kun jotkut ovat todella mittavia ja jotkut minimaallisen pieniä. Kokeilu oli jokseenkin epäonnistunut siksi, että ihan samalla tavalla ne ahtaat ikkunat jäivät kinnaamaan kuin moderneilla tiivisteilläkin eikä edes taloutemme teräsnäppi saanut salpoja väännetyksi kiinni.

Villanyörin kiinnitin karmeihin suruttomasti nitojan niiteillä, se on kyllä parempi konsti kuin tiivisteiden teipit joista jää liima aina kiinni karmeihin. Puukko on tuossa yllä kuvassa siksi, että sillä sai vinoon iskeytyneet niitit kaivettua irti karmeista...

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu tähän, mutta kirjaanpa muistiin kuitenkin: Tähänastisten ikkunoiden tiivistyskokemusten perusteella sanoisin, että sitten kun joskus tulevana vuonna tuohikuussa noita ikkunoiden karmeja kunnostellaan, eli suurimman osan osalta vain maalataan, lienee parasta jyrsiä karmeihin kolot silikonitiivisteille ja sillä selvä.  

No niin, paluu paperointiin. Minä en ole vielä keksinyt sitäkään, miten nuo salpojen kohdat saisi kätevästi paperoitua. Meidän ikkunoissa noita salpoja on vain kaksi per poka, ne ovat ikkunan alaosissa ja yläosissa on pienet tapit, jotka menevät karmien koloihin. Kun salvan kohdan jätti paperoimatta alakuvan mukaisesti, tuli kuitenkin valtaosa karmin raosta paperin peittoon. Tuo ei ole kovin esteettisen näköinen viritelmä, myönnettäköön se, mutta nopea toteuttaa. Kuvassa on lastenkamarin ikkuna, vasemmanpuoleinen salpa on kapean tuuletusikkunan ja oikeanpuoleinen siis ison ruudun toinen salpa.

Ne salvattomat ja muutenkin suoraviivaiset kohdat ikkunoista näyttävät sitten tältä.

Kun sain lastenkamarin ikkunan tiivistettyä ja paperoitua, vaihdoin sinne myös verhot. Entiset olivat pitsiverhonretaleet, jotka ehkä vielä jotenkin kesäaikaan menettelivät mutta talvella näyttivät siltä kuin ikkunassa roikkuisi idealside. En ole ihan varma näistä uusistakaan, mutta kelvatkoot. Verhot ovat Marimekon Puketti-kangasta vuodelta 1972 ja palvelleet niin pitkään kuin muistan pikkuveljeni huoneessa lapsuudenkodissani. Konfiskoin ne äidiltä, jolla on varastossaan vielä punaiset samanlaiset. Ennustan, että nämä ja ne punaiset tulevat vielä olemaan kysyttyä kamaa viiden serkuksen kalustaessa opiskelijaboksejaan.

Tässä vielä se pienin serkus, huoneenhaltija paperoiduista ikkunoistaan ilahtuneena. (Hän on kyllä pääosin ihan kaikesta koko ajan näin ilahtunut, mikä on toki ihana asia.)

Mietin tuota paperihommaa tehdessäni, että ikkunoiden uusijat välttyvät tältä savotalta kun eihän uusia ikkunoita tarvitse paperoida eikä kevään tullen liotella papereita irti. Mutta toisaalta ikkunoiden paperointi on minusta ihan mukavaa puuhaa, siinä tulee konkreettisesti sellainen talvipesänrakennusolo ja tuntee olevansa vähän enemmän osa vuoden kiertoa vaikka tasalämpöisessä +21 celsiusasteessa eleleekin.

Ja toisaalta esteetikko minussa on valmis näkemään vaikka isommankin vaivan siitä hyvästä että talossa säilyvät alkuperäiset, kauniit ja sopusuhtaiset ikkunat. 

Täti Vihreä täällä taas

Huhuilin taannoin apua yläkerran keittiön kaappien väripulmaani, ja sain ällistyttävän paljon mahtavia kommentteja ja toinen toistaan parempia ehdotuksia. En tietenkään ehtinyt kommentoida niitä juuri silloin, mutta luin ne kyllä kaikki ajatuksella ja kiitän niistä kovasti. Täytyy jatkossakin hyötykäyttää näkemyksiänne näissä minulle hankalissa värisysteemeissä, armaat lukijat!

En ole vieläkään ihan sataprosenttisen varma siitä, millaiset kaapit yläkerran keittiöön tulevat. Ehkä eniten siksi, että alakaappi on edelleen alkuperäisvärityksessään, kun en ole ehtinyt siitä maaleja rapsuttelemaan. Kaappien uudelleenmaalaus ei siksi ole ollut ajankohtainen. Aloin kuitenkin ajattelemaan värimaailmaa ja vastaväripareja vihreän ja punaisen sijasta vihreänä ja oranssina - kuten alla olevasta jälleen kerran ah niin tyylikkäästä valokuvasta käy ilmi, on tuo oven väri lähinnä tuollainen oranssinruskea.

Rintamamiestalofoorumilla sattui sitten silmään Enso-levyjen myynti-ilmoitus, ja kävin tänään hakemassa Matkahuollosta tämän kuvassa näkyvän oranssin aarteenpalasen:

En ole ikinä ennen nähnyt oranssia Enso-levyä. Kuvan laatu on taas tosiaan päätähuimaava, mutta salaman kanssa öiseen aikaan näpätyssä kuvassa näkyvät nuo värit oikeampina kuin ilman salamaa. Ja tuossa on nyt kaikki olennaiset pinnat huoneesta - lattia, ovi, seinä ja sitten tuo tänään saapunut levy.

Luulen, että tuosta paletista alkaa löytyä yläkerran keittiön värimaailma. Viimeistään tuo oranssi Enso-levy sinetöi huoneeseen huvikumputunnelman, mutta olkoon niin. Kyllä jokaisessa huushollissa pitää yksi huvikumpuhuone olla, vaikka muualla vallitsisikin hailakka jälleenrakenuskauden ilmapiiri!

Valoa kansalle

Talossamme minua ärsyttävien asioiden listalla kärkisijoilla on tällä hetkellä hämäryys.

Keskellä marraskuista pimeyttä hortoilen kuin puolisokea, hajataittoinen myyrä enkä erota oikeaa vasemmasta. Empaattinen puoliso on ruuvannut kaikki 40-wattiset hehkulamput irti ja korvannut ne 60-wattisilla. Turhaa, niin turhaa. Suurin osa tästä valonpuutteesta selittyy yksinkertaisesti sillä, että meillä ei ole keittiön tiskipöydän pallolamppua lukuunottamatta missään huoneessa muuta kuin kattovalo. Ja kattovalojen kajastus ei riitä valaisemaan jokaista nurkkaa ja sopukkaa.

No, makuuhuoneessa tulee harvemmin puuhattua mitään sellaista, mikä valoa varsinaisesti kaipaisi. Lastenhuone on niin pieni, että kolmiosainen kattolamppu valaisee siellä aivan riittävästi. Ongelmakohtia ovat siis oikeastaan eteinen, koska eteisen lampun sähköt todettiin taannoin vähemmän turvallisiksi ja lamppu otettiin pois käytöstä, sekä olohuone ja keittiö.

Keittiön valaistusolosuhde on otettu huomioon keittiöremonttisuunnitelmissa. Keittiöremontin antaessa odottaa itseään taidan toivoa itselleni joululahjaksi otsalamppua.

Olohuoneessa on tätä nykyä tämmöinen.

Tuo valaisin taitaa edustaa muutaman muun mummolasta perityn esineen kanssa taloutemme sukukalleudet-osastoa. Se on Taito Oy:n kattolamppu, joka on tosiaan peräisin isovanhempieni peräkammarista, ja joka tuli heidän omistukseensa silloin kun he ostivat oman rintamamiestalonsa eräältä Kannaksen evakolta. (Jos joku aggressiivinen lukija nyt kokee asiakseen syöksyä kimppuuni tuon lampun osalta niin todettakoon varmuuden vuoksi, että tuo lamppu on ihan oikeasti Taito Oy:n. Siinä on leima.) Lamppu palveli mummon ja ukin kuoleman jälkeen äidin olohuoneessa Pormestari-kaluston kaverina. Pormestarit odottavat vintissä olohuoneremonttia ja pääsyä meidän istuttavaksemme, lamppu on jo katossa koska entinen olohuoneen lamppu lähti jokunen aika sitten takaisin alkuperäiselle omistajalleen. 

Meillä oli siis muutosta asti olohuoneen katossa Lokki-valaisin, jonka vanhempani olivat ostaneet 70-luvun alussa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Perheessäni ovat tänä vuonna liikkuneet tiuhaan tahtiin muutkin kuin lamput: Veljeni perheineen osti äidiltäni lapsuudenkotini ja äiti muutti omakotitalosta rivitaloon. Tästä tällä viikolla näppäämästäni kuvasta käynee ilmi, että Lokki sopii äidin uuteen kotiin  erinomaisen paljon paremmin kuin meidän mökin kattoon. 

Äidin asunto on muutenkin kaunis ja ihana, ja veljeni on remontoinut 80-luvun mäntypaneelilla kuorrutetusta käkikellotalosta kauniin, tyylikkään ja ajattoman kodin. Aion laajentaa sekä tajuntaani että blogin aihepiiriä esittelemällä molemmat huushollit täällä jahka asujat saavat asetuttua aloilleen. Lisäksi luvassa on naapurin rintamamiestalon laajennuksen esittely, noin niin kuin esimerkinomaisena hankkeena.

Huomaan taas kerran, että minulla on erikoinen kyky saada aikaiseksi blogijuttu jostain aivan muusta kuin mistä piti ruveta kirjoittamaan. Kirjoitin siis hämäryydestä, ja olohuonehämäryyden takia selailin taas äsken nettiä toivoen löytäväni jostakin olohuoneeseen sopivan jalkalampun eli lattiavalaisimen. Bukowskis Marketissa on tällä hetkellä myynnissä yksi aika ihanainen yksilö:

Kuva: Bukowskis Market

Minä ihastuin tuon valaisimen 40-lukulaisuuteen ja jonkinmoiseen herttaisuuteen. Nykyinen olohuoneemme on mälsä ja ankea, Pormestari-kaluston, kirjahyllyn, uuden tapetin ja toisenlaisen maton myötä haluaisin siitä sellaisen viihtyisän ja kivan paikan, jossa voisi joko istuskella tai köllötellä oman perheen tai ystävien kesken. Nykyisin meillä ollaan aina vain keittiössä, ja se johtuu ainakin osaksi olohuoneen nuivasta ulkoasusta. Tuo söpö kukkaisvalaisin olisi onnen omiaan luomaan viihtyisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. Ja sitäpaitsi nuo kukkaset varjostimissa ovat ihanat.

Kuva: Bukowskis Market

Huutoaikaa on vielä kahdeksan päivää. Olisikohan realistista toivoa, että perheemme työllisyys- ja sitä kautta myös taloustilanne olisi hieman nykyistä selvempi ennen huutoajan umpeutumista. Mene tiedä. Jos asiat ratkeavat haluttuun suuntaan, aion huutaa tuon lampun. Jos eivät ratkea, tai suunta on väärä, odotan seuraavaa kohdalle osuvaa.

Kriittinen virhe

Kerroin taannoin nukkumisjärjestelyistämme ja ostamastani pinnakerrossängystä tässä postauksessa.

Olin saanut tänään postaukseen alla olevan kommentin nimimerkiltä Punainen tupa. Linkin takaa löytyi blogi.

Juu, tässä nyt sellainen henkilö joka ei satu tunnistamaan Niemen Tehtaiden sänkyiksi, kun Niemen Tehtaiden sänkyjen päädyt on levystä ja noissa Sinun sänkyissä on pinnapuut. Niemen Tehtaat ei ole koskaan valmistanut tuollaisia. Ja tämä on totuus ja luu kurkkuun jos jotain muuta yrität vänkätä.

Että näin. 

Minulla olisi vaikka miten paljon blogattavaa ja mieluusti täällä nykytahtia useammin kuulumisia naputtelisinkin. On vain niin, että nykyinen arki on sen verran nääntävää, etten jaksa tehdä mitään niin keskittymistä vaativaa kuin blogijutun kirjoittaminen. Puoliso on viikot töissä toisella paikkakunnalla, minä yksin kahden mukulan kanssa, sähköpääkeskus vetelee viimeisiään, kukaan ei ole jaksanut tiivistää loppuun ikkunoita, joka paikassa on sotkua ja kaaosta, olen nukkunut viimeksi kokonaisen yön yli kaksi vuotta sitten ja vessassa käyminen ovi kiinni on luksusta, josta voin pääsääntöisesti vain haaveilla. Perusjuttujen pyöritys vie mehut niin totaalisesti, etten ole saanut tehdyksi edes maksatushakemusta ELYn rakennusperinnön hoitoavustukseen, vaikka siinä on sentään tonnikaupalla rahaa kiinni. Eniten ärsyttää epätietoisuus siitä, kuinka kauan nykytilanne jatkuu. Luulen, että sen selvittyä on aikaa ja jaksamista taas blogillekin, ja remppahommatkin nytkähtävät taas käyntiin ainakin noiden penteleen hajoilevien ja huolta aiheuttavien sähköjen osalta. 

En tiedä, oliko tuon edellä mainitun kommentaattorin tarkoitus olla vitsikäs tai muuten vaan hauska tuolla kommenttinsa lopetuksella. Tässä väsymyksen ja ketutuksen tilassa en nyt voi muuta kuin nostaa tuon kommentin julki ja pahoitella syvästi kaikille lukijoille mahdollisesti aiheuttamiani harmeja ja vastoinkäymisiä joita olen erheellisesti Niemen tehtaiden sängyksi sänkyämme luullen aiheuttanut. 

Mitä tulee tuohon herttaiseen "luu kurkkuun jos muuta yrität vänkätä" -loppukaneettiin, voin vain todeta että en todellakaan yritä. Tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko sängyn valmistanut tehdas Niemi, Notko tai Saarelma vai eikö kukaan edellä mainituista. Se on sänky, esikoinen nukkuu siinä pääosin hyvin yönsä vaikka vauva pääosin ei nuku huoneen toisella laidalla. Joku valonkajastus tässäkin risukasassa. Jos sängyn levypääty versus pinnapääty on jonkun mielestä niin olennainen asia, että sen vuoksi kannattaa jättää moisia väkivaltaisia viestejä jonkun tuntemattoman ihmisen blogiin, niin en voi muuta kuin suositella annosta lapsiperheen arkea. 

Voipi asettua asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. 

PoskUT

Otsikko tarkoittaa uusinta aluevaltaustamme naapureiden kanssa - perustimme viime viikolla perunaosuuskunnan nimeltä Uskolliset&Tyhmät. Tämä saattaa nyt mennä sisäpiirivitsin puolelle, mutta julkaisen silti tässä otteen erään illan Facebook-viestinvaihdosta, jossa tämä osuuskunta tuli perustettua ja samalla käytyä läpi joitakin muitakin perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Kaikki kuvat olen nyysinyt Pro Peruna ry:n sivuilta. Siellä kannattaa vierailla, jos haluaa tietää mitä vain perunasta tai sen viljelystä.

J-alkuiset lauseet tässä alla tarkoittavat sitä, että naapurimme mielestä olisi hyvä ajatus maalata siihen Paulin autotallin seinään lauseita kuten Jeesus pelastaa. Naapurin rouva haluaisi maalata seinään palmurannan ja tehdä koko alapihasta ison uima-altaan. Pakanaperheemme ei ole innostunut toistaiseksi mistään edellä mainituista.

No niin. Kaikki alkoi siitä, kun kirjoitin eräänä iltana Facebookiin tämän statuspäivityksen:

Haluaako joku perustaa meidän kanssa perunaosuuskunnan? Tarjotaan pottumaa, siemenperunat, tilaa perunakellarissa ja puolikas työpanos. Kaivataan toista puolta työpanoksesta sekä sitoumusta syödä puolet sadosta, mikäli se on mittava. (Aion käyttää perunanviljelyä biologisena täsmäaseena operaatio Enduring Freedom II:ssa, jonka tarkoituksena on vapauttaa alapihamme rikkaruohojen ikeen alta.)

Naapurin rouva innostui, ja kommentoi: Ville syö perunaa. Vokottele sitä.

Minä innostuin, ja kommentoin: Ville, vokottelen sinua. Täytyy pyytää insinööri tekemään perunamenekkilaskelmat, mutta periaatteessa luulen, että voitaisiin vokotella vielä lisääkin potunpurijoita. Koska mitä enemmän työpanoksia ja syöjiä, sen isompi ala voitaisiin vapauttaa. Jos pari kesää pitäisi osuuskuntaa, voisi sen jälkeen olla edes teoreettinen mahdollisuus viljellä tuossa pihalla muutakin kuin nokkosta ja vuohenputkea. Kuten kukkapenkkejä. Toisaalta, kukkii se perunakin.

Vokottelu tuotti tulosta, koska pian kyseinen Ville kommentoi: MINÄ SITOUDUN! PERUNA ON HYVÄÄ. Sitä paitsi vanhin ja viisain serkkuni on opettanut jo kauan sitten, että jos syö paljon perunaa tulee uskolliseksi ja tyhmäksi. Luulun ettei näitä kahta taitoa ole elämässä koskaan tarpeeksi! Olen valmis kääntö/kyntötyöhön!

Tässä vaiheessa hänen vaimonsa palasi eetteriin kommentoimaan: Perunalla vokottelu tuottaa tulosta.

Seuraavaksi minä kirjoitin tyytyväisenä: No niin, tämähän kävi helposti. Perunaosuuskunta Uskolliset&Tyhmät on täten perustettu. Lyhenne PoskUT. Osaako meistä joku ajaa minikaivuria? Sellaisen vuokraaminen maankääntöön voisi olla realistinen sijoitus ensimmäistä perunanviljelykevättä ja itse kunkin hektistä elämänmenoa ajatellen. Ellei sitten nimeltämainitsemattomalle osuuskuntalaiselle heilahda maaninen vaihe päälle ja kääntää lapiolla koko alapihan vuorokaudessa...

Jatkoin vielä: Vaadin muuten lisättäväksi perustamispöytäkirjaan, että siihen Paulin autotallin seinään ei kirjoiteta mitään J-alkuisia perunanviljelyä edistäviä kannustuslauseita.

Naapurin rouva heti ehdottamaan: Mites kuvien maalaaminen? Otollinen olisi seinä...

Minä ideoin: Trooppinen palmuranta jonka laidalla perunapelto tuulessa huojuu ja heilimöi...

Naapurin rouva komppasi: Nimenomaan jotain sen tyylistä ryyditettynä jollainen viimeinen lounas- henkisellä vivahteella.

Minä palautin keskustelun takaisin maan pinnalle: Aion perustaa itsekseni villiviiniosuuskunnan, joka toivottavasti parissa vuodessa tekee mahdottomaksi kaikenlaiset viimeinen lounas -henkiset perunapellon somistusyritykset...

Tässä vaiheessa edellä mainittu Ville palasi keskusteluun: Höpö höpö. Lapiolla mennään! Luulen insinöörinkin olevan linjoillani.

Minä kommentoin: Insinööri saattaa kokea elämänsä yllätyksen, koska en ole ehkä muistanut mainita hänelle aikovani perustaa perunaosuuskunnan. Insinöörin linjat saattavat kyllä viimeaikaisen kehityksen perusteella kaivata kaivuuhommia...

Hetken harkinnan jälkeen totesin vielä seuraavaa: Luulen muuten, että kukaan ei enää tämän keskustelun jälkeen halua tulla jäseneksi älyvapaaseen perunaosuuskuntaamme. Kaudella 2013-2014 syödään perheissämme paljon perunaa.

Naapurin rouva kiteytti perunaosuuskunnan perustamisasiakirjan toteamalla: Uskollisesti ja tyhmästi.

Näin tuli perunaosuuskunta perustettua. Olen lukenut jostain, ja puutarhaguru Ellukin tämän vahvisti, että perunan viljely on hyvä keino päästä eroon rikkaruohoista. Ensimmäinen sato saattaa reikiintyä jonkun heinikossa elävän madon toimesta, mutta sitten pitäisi homman toimia.

Valitettavasti jonkun pitäisi ehtiä esivalmistella perunapeltoa jo nyt syksyllä. Mutta kaikilla muilla paitsi minulla on töitä ja minullakin näitä lapsi- ja kotitöitä. Naapurissa rakennetaan laajennusta. Meillä ollaan töissä sadan kilometrin päässä kotoa, opiskellaan ja ollaan kunnallisvaaliehdokkaana. Ehkä kevät on ihan hyvä aika aloittaa perunaosuuskunnan toiminta. 

Puutarhaunelmia

Irtisanouduimme talven ajaksi muovit lepattavat ikkunoissa -kerhosta: Ikkunaremontti on nyt puolivalmis, eli kaikki pokat on kunnostettu ja ne saatiin toissa viikonloppuna myös paikoilleen. Ensi kesänä tai sitten joskus ovat vuorossa karmit - yksi on laho, muut kaipaavat maalinpoistoa ja uudelleenmaalausta.

En tajua, miten kerrostaloeläjät kestävät puolen vuoden mittaisia julkisivuremonttejaan - minulle kaksi kuukautta muovipimennossa oli jo ihan liikaa. Ulkopokien takaisinasennuspäivä oli vielä pitkästä aikaa aurinkoinen, ja tuntui sanoinkuvaamattoman ihanalta kun syksyinen kuulas valo pääsi taas esteittä huoneisiin eikä maisemaa peittänyt enää muovinen harmaus.

Puoliso tosin kysyi sarkastiseen sävyyn, että oletko ihan varma että haluat katsella tuota maisemaa, kun karmea totuus nimeltä alapiha oli taas esteettä tsiigailtavissa keittiön ikkunan läpi:

Jep. Tuolta se näyttää, meidän piha. Ruohoa ei ole ajettu koko kesänä satunnaista trimmerin kanssa huiskamista lukuunottamatta, rakennustelineet kun peittivät hankalasti aika ison osan talon ympärystä toukokuulta syyskuulle. Ei ollut myöskään aikaa eikä energiaa tehdä millekään yhtään mitään, paitsi sen orapihlaja-aidan istutin aukkopaikkoihin ja leikkasin kahteen kertaan. Puutarhanhoidollisten aktiviteettien sijoituksesta prioriteettilistalla kertonee se, että ainakin toinen leikkaus suoritettiin kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla.

Onneksi kesäyö oli valoisa.

Meillä kävi männä viikolla kylässä äitini ja äitin ihanat ystävät Ellu ja Hilkka. Erityisesti Ellu on ihan mahtava puutarhaguru, itseoppinut sellainen. Minä pyysin Ellun vieraisille, koska tarvitsin apua varsinkin tuon alapihan rytelikön kanssa.

Seisoimme tunnin verran pihamaalla kaatosateessa. Viuhdoin käsilläni kuin tuulimylly. Että tuohon olen ajatellut sitä ja tuohon tätä ja mitähän tuohon ja entäs tämä ja pengerrys ja omenapuu ja marjapensas ja polku ja ryytimaa ja kasvihuone ja villiviini ja jasmike ja ja ja... Ellu kuunteli ja nyökytteli ja esitti hyviä kommentteja ja ideoita ja sanoi lopuksi, että visio on ihan hyvä. Tunsin suurta huojennusta.

Visio, kun tuota yllä olevaa kuvaa katselee, on siis se, että tuo Paulin autotallin seinä naamioidaan villiviinillä ja köynnöshortensialla piiloon. Pihan takalaidalle tulee aita joskus tulevana vuonna tuohikuussa, en jaksa enää uskoa että ihan lähiaikoina. Tuonne ihan pihan takalaidalle, keskelle, tulee kasvihuone, aika iso sellainen. Sen vasemmalle puolelle jää hedelmätarha: pari omppua, ehkä luumu, kriikuna, kirsikka, mitä näitä nyt on. Siellä on jo yksi omenapuu, jonka saimme lahjaksi tänä kesänä. Kasvihuoneen oikealle puolelle pihan takaosaan tulee lisää marjapensaita, nyt siellä on jo kaksi. Etuoikealle alapihalle tulee kasvimaa. Alapihan läpi kulkee polku kasvihuoneelle, ja sen molemmin puolin haluan jonkinlaiset kukkapenkit kaunistukseksi.

Tämä oli vain niin kutsuttu "alapihan suuret linjat" -suunnitelma. Suunnitelmia on vielä ziljoona muutakin, joka lämpäreelle omansa. Ne vaatisivat aikaa ja energiaa toteutuakseen. Toisaalta ajattelen stoalaisen tyynesti, että lapset ovat vielä monta vuotta pieniä ja elämä siksi varmaankin melko kotipainotteista. Mikäs sen mukavampaa kuin puuhastella omalla pihalla jälkikasvun kanssa.

Jälkikasvulle rakennettavat piha-asiat kuten hiekkalaatikko, keinu, liukumäki ja leikkimökki ovat ensi kevään prioriteettilistalla ykkösinä. Luulen, että ilman niitä mikään pihapuuhastelu ei ole mahdollista.

Luulen, että joudun vielä sanomaan kyllä myös trampoliinille. Ja sitä ennen viljelemään vähän helkkarin paljon perunaa.

Siitä ensi kerralla.