Ajatuksia rakennusperinnön vaalimisesta

Virtuaalisessa ompeluseurassani osoitteessa rintamamiestalo.fi on keskusteltu jälleen rakennusperinnöstä ja sen vaalimisesta. Vallalla on oman suuntaukseni lisäksi se toinen suuntaus, jonka mukaan ainoa oikea tapa remontoida rintamamiestaloja tai muitakin vanhoja rakennuksia on päivittää ne surutta ja sumeilematta nykyvaatimusten mukaiseksi. Eihän nämä tönöt mitään museoita ole, vai miten se meni.

Toisaalta ymmärrän tuon näkökulman. Tämä maailmankolkka, jossa elämme, on ennen nykyistä varsin lyhyttä kukoistuskauttaan ollut perin pitkään takapajuinen, erinomaisen kurja ja köyhä ja muutenkin vähän niin kuin perämettää eli skutsia. Näissä olosuhteissa on kaiketi luonnollista, että ihminen pyrkii aina kohti uutta ja parempaa ja menneisyys kaikkinensa on parempi unohtaa. Ei ole, ei tule, ei muisteta. Jos taas vilkuillaan aidan yli sellaisiin kulttuureihin, joissa vaurautta ja varallisuutta ynnä henkistä onnea on ollut vähän avokätisemmin jaossa jo pidempään, nähdään, että suhtautuminen omaan historiaan ja kaikkeen vanhaan on toisenlaista. Arvostavampaa, helläkätisempää.

Ehkä se on myös tämä luterilainen perintömme, joka puhuu siinä että suomalaisessa remontointimentaliteetissa tuntuu olevan vallalla teknisten seikkojen ylikorostaminen ja esteettisten seikkojen aliarvostaminen. En millään muotoa väitä, että kaunis ja vuotava katto olisi parempi kuin ruma ja tiivis, mutta jos sitä vuotavaa kattoa ryhtyy korjaamaan ehjäksi niin minusta siinä samassa olisi ihan mahdollista, jopa suotavaa, miettiä myös esteettisiä seikkoja. Kauneus toki on katsojan silmissä, mutta toisaalta on myös ajateltava sitäkin, että se silmä voi kehittyä. Tiedän, että seuraava lausunto voi kuulostaa elitistiseltä snobbailulta, mutta jos lukee muutakin kuin Seiskaa ja kuuntelee muutakin kuin Radio Novaa niin väkisin alkaa maku jalostua. Siis sillä tavalla, että jos on joskus lukenut oikein hyviä kirjoja ja kuunnellut oikein hyvää musiikkia, niin vähän huonompi alkaa särkeä silmää ja korvaa. Sama pätee näihin rakennusperintöasioihinkin. En minä ennen osannut kiinnittää huomiota siihen, onko rintamamiestalon räystäslinja alkuperäisen ohut vai jälkikäteen tehdyn paksu, nyt osaan. Enkä ennen osannut erottaa kuin ne kaikkein räikeimmät kasari-ikkunat tuuletusritilöillä, nyt osaan.

Tästä estetiikka vastaan tekninen edistys -dilemmasta on minusta oiva esimerkki meidän keittiön tiskinurkkaus, jota en ole tainnut muistaa tässä kaiken keskellä valmiina esitelläkään. Tai siis ei se(kään) vielä ihan valmis ole, odottaa putkiremonttia ja keittiön putkien vaihtoa niin että tuo hana nostetaan ylös ja samaten liian alhaalla roikkuva Enso-levy. Mutta noin muuten tuo on ihan valmis kokonaisuus, joka näyttää aika paljon aika autenttiselta, ainakin minusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hieno supermoderni tiskikone ja roskis, joka osaa tulla itsekseen ulos kaapista kun oven avaa.

Niin että ei ne minusta aina ole ristiriidassa keskenään. Ne viiskytlukulainen estettiikka ja moderni tekniikka. Eivät ainakaan silloin, jos on hyvällä maulla varustettu, käsistään taitava puoliso.