Laurakaisa korjaa kosteusvaurion

Monet tämän bloginkin lukijoista ovat varmasti törmänneet taannoiseen Iltalehden juttuun, jossa melko suurieleisesti todettiin rintamamiestalon remontoinnin kustantavan noin 70 000 euroa. Ei varmasti riitäkään tuo summa, jos katsoo jutun kuvitusta.

Minä olen, tottakai, ihan eri linjoilla näissä asioissa. Siksi aion nyt kertoa teille siitä, kuinka korjasin talomme toistaiseksi ainoan vastaan tulleen kosteusvaurion. Ilmaiseksi. (Tai ainakin melkein. Pieni dramatiikka sallittakoon.)

Sellainen lisähuomautus vielä, että tämä juttu on pitkä kuin nälkävuosi ja yksityiskohtainen kuin en tiedä mikä. Tämä siksi, että jos joskus joudumme myymään tämän talon, löytyy meiltä julkaistua evidenssiä siitä, mitä on tehty ja miksi.

Lähtötilanne oli tämä:

Tai siis se ihan alkuperäinen lähtötilanne näkyy tässä:

Yläkerran keittiön seinässä oli Ensopahvi, jonka päällä oli Enso-tai manilevy. Joka oli maalattu aika tömäkän sairaalanvihreäksi. Lisäksi keittiössä oli tuollainen autotallityyppinen rosteriallas ja kylmävesihana.

Ja sitten kun seinästä purki pois altaan ja Enso-tai manilevyn, pystyi jäljistä melko suoraviivaisesti päättelemään että seinässä oli aiemmin ollut sellainen puolipyöreäpohjainen kaatoallas:

Jonka hana oli sitten jossain vaiheessa falskannut. Ja lahottanut seinän.

Tässä vaiheessa olisi ollut modernia ja nykyaikaista alkaa huutaa kovaan ääneen kaikkea home-alkuista, vaatia talon myyjää käräjille, hakea talolle purkulupaa ja antautua hysterian valtaan. Ei, minä en halua yhtään vähätellä kosteusvaurioista aiheutuvia ongelmia enkä niiden ihmisten ahdinkoa, jotka oikeiden sellaisten kanssa joutuvat painiman joko kotonaan tai niiden julkisten rakennusten osalta, jossa joutuvat päiviään viettämään. Mutta en myöskään voi olla olematta sitä mieltä, että ihan jokainen kosteusvaurio ei välttämättä johda mittavaan homeongelmaan. Ja että on olemassa tapauksia, joissa pragmaattinen järki käteen -ote on se oikea lähestymistapa.

Kuten tässä tapauksessa. Seinä oli kastunut. Kastumisesta oli jäljistä päätellen aikaa vuosikymmeniä, kuivumisesta saman verran. Puukolla ja ruuvimeisselillä kaivelemalla pystyi helposti todentamaan sen, minkä silmilläkin näki: vaurio oli hyvin paikallinen ja rajoittui tuohon tummana näkyvään alueeseen. Varmuuden vuoksi leikkasin tuota Ensopahvia sen verran isolta alueelta, että kastuneen alueen päättymisen pystyi selvästi todentamaan:

Minä olin viime viikonlopun yksin kotona, ja lauantai-iltana kun oli jo liian pimeää pihahommiin mutta liian aikaista mennä saunaan, päätin ryhtyä korjaamaan seinää.

Siihen tarvittiin vain kaksi kättä ja Fein Multimaster. (Koska puruja en ruvennut vaihtamaan.)

Koska vaurio rajoittui kahden koolauksen väliin, oli loogisinta edetä niin, että sahasin Feinillä laitimmaisen koolauksen kohdalta lahot laudat poikki ja taivuttelin ne sitten irti pienellä purkuraudalla.

Naularivi ei siinä koolingin kohdalla ollut ihan suora, joten homma oli välillä hienoista taitelua kun en halunnut surauttaa Feinillä naulaan. Yleensä sahasin ensin raakasti laudan poikki ja sen jälkeen vielä ohuen palasen irti niin, että jäljelle jäävää lautaa jäi naulan väärälle eli tässä tapauksessa vasemmalle puolelle mahdollisimman vähän. Tämä toki siksi, että korvaavat laudat piti kiinnittää siihen samaan pystypuuhun joten niillä piti olla tilaa.

Ongelmia aiheutti myös seinässä edelleen töröttävä vesihana ja seinän sisällä oleva vanha kylmävesiputki, joka oli kyllä vessan puolelta jo katkaistu poikki. (Kuten noista yllä olevista kuvistakin näkyy, yläkertaan on siis putkiremontin myötä vedetty jo uudet viemärit ja vedet sekä vessan että tämän keittiön puolelle.)

Tuo putki nimittäin valui tietysti alaspäin ja repi mukanaan tervapaperia kun sitä kannattelevat laudat katosivat seinästä. Note to self, jos nyt purkaisin seinää niin purkaisin yhden laudan kerrallaan ja naulaisin sen uuden laudan samantien paikalleen. Se estäisi myös ehkä purujen valumista alaspäin vähän tehokkaammin. Mutta kun tässä korjasin seinää ensimmäistä kertaa elämässäni niin purin ensin ja rakensin koko jutun vasta sitten uudestaan.

Hanan kanssa taisteluun piti hakea kellarista avuksi perheen järeämmät putkipihdit, mutta kyllä se niillä sitten irtosikin...

...ja putken sai sitten nykäistyä pois seinän sisältä.

Tämän verran sitten lopulta jouduin seinää purkamaan. Jos joku tuleva paniikkinen talomme asukas nyt katselee näitä kuvia niin tuo harmaa laudoissa näkyvä on betonia. Talomme rakentamisessa on aikakaudelle tyypilliseen tapaan hyödynnetty kellarin ja sokkelin betonivalujen muottilaudat sisäseinissä.

Nauloista jäi väistämättä reijät tervapaperiin joten paikkasin ne esteettisesti maalarinteipillä. Tuo ylin joukkosidontapaikkatyyppinen ensiaputoimenpide johtui siitä hanan alaspäin valumisesta, jouduin tukkimaan reikää hätäpäissäni teipillä. Lopputuloksessa paikkaus on kyllä siistimpi.

Tässä seuraavassa kuvassa kaksi ja puoli uutta lautaa ovat jo paikallaan. Ne ovat lautoja, jotka sahasin entisistä kattoremonttitelineistä. Sen enempää puutavaraa meillä ei ollut, joten homma piti tässä kohtaa keskeyttää yöksi ja siirtyä saunaosastolle. Remonttia varten ei tässä vaiheessa ollut pitänyt ostaa yhtään mitään, puutavara oli tosiaan ylijäämää ja naulat peräisin mökin kesäkeittiötyömaalta.

Seuraavana aamuna soitin naapuriin ja sain luvan vierailla heidän ehtymättömässä puutavaravarastossaan. Sieltä löytyi asiallisesti muutama naapuritalon kuistilta purettu, täysin identtinen sisäseinälauta, jotka olivat myös mukavasti betonin harmaannuttamat. Otin ne. Eivät maksaneet mitään.

Ja sitten sain seinän valmiiksi.

Eihän tuo nyt mikään hienopuusepän taidonnäyte ole. Tuollainen vähän epämääräinen kötöstys, nopeasti sahalla ja vasaralla ilman mittanauhaa silmämääräisesti kokoon kasattu. Pari lautaa jäi ikävästi pullolleen kun purut olivat valahtaneet siinä kohtaa koolauksen päälle enkä älynnyt, että niitä pitelevän tervapaperin olisi voinut naulata kiinni koolaukseen niin ongelma olisi jos ei poistunut niin ainakin lieventynyt.

Mutta kyllä minä silti olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Osittain se näyttää jopa ihan professionaalilta:

Ja osittain vähän vähemmän professionaalilta.

Mutta melkein uskaltaisin väittää, että kädenjälkeni oli sen verran samantyyppistä kuin alkuperäisenkin seinän rakentajalla, että vaikea tuosta enää jonkun ajan kuluttua olisi maallikon havaita, mikä osa seinää on vanhaa ja mikä uutta, kun puutavarakin oli pääosin alkuperäisen seinän rakennusvuodelta.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa on paras vetää se johtopäätös, että toistaiseksi puoliso saa olla meillä se, joka tekee niin kutsutut näkyviin jäävät liitokset.

Tämä minun seinäni ei ollut niin turhantarkka siksi, että heti kun se oli valmis, piilotin sen Ensopahvin taakse. Tai siis heti kun olin saanut raapustettua lautoihin terveiseni jälkipolville.

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun saimme ilmaiseksi (!) täyden rullan iskemätöntä Ensopahvia, vain rahti piti maksaa pohjoisesta tänne. Siitä leikkasin palasen, ja naulasin kattoremontista ylijääneillä, isokantaisilla huopakattonauloilla seinään kiinni.

Ja totesin, että yläkerran vessan seinän pahvitusta varten pitää hieman harjoitella, koska pahvi meni pussilleen vaikka miten muuta yritin. Sitten tosin totesin, että myös meidän alakerran vessan pahvi näemmä pussittaa, enkä ole kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota vaikka sen olen tämän vuoden puolella useaan kertaan muun muassa maalannut. Että ehkä sekään ei ole niin turhan tarkkaa.

Mutta tässä se nyt on, ilman rahaa korjattu yläkerran keittiön seinän kosteusvaurio.

Loppuun vielä hifistelyt päälle. Kylmä- ja kuumavesiputket piti kiinnittää uudelleen seinään:

Ja lattiassa oleva kolo, josta kaivelin joskus viime vuoden puolella mystiset superlonieristyspalaset pois, piti täyttää rintamamiestalofoorumituttavalta saaduilla (ilmaisilla, myös kotiinkuljetus) puruilla.

Ja lopuksi asetella vielä kolon päälle laudat, tosin Feinillä hieman uusien läpivientien mukaiseksi pätkittyinä. Yksi laudanpala puuttuu, koska se seilaa jossain päin taloa oltuaan mukana maalikaupassa värisävymallina.

Tämä operaatio nimittäin etenee seuraavaksi niin, että tästä rohjakkeesta - joka on siis meidän alakerran keittiön vanha kaappi - tulee keittiöön sievä ja kaunis allaskaappi. Se asetetaan tuohon paikalleen uuden seinänpätkän eteen, ympäröidään ilmaiseksi guru-Pekalta saaduilla Enso- eli manilevyillä ja sen päälle asetetaan alakerran keittiön vanha astiankuivauskaappi. Siinä kohtaa yläkerran keittiön remontti on maksanut maalien verran, korkeintaan muutaman satasen.

Että tästä näkövinkkelistä on kyllä hyvin vaikea nähdä, miten rintamamiestalon remonttiin voi mitenkään saada kulumaan 70 000 euroa. Mutta valintojahan nämä ovat, henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia sellaisia. Siksi noiden totuuksina ilmoitettavien euromäärien kanssakin pitäisi ehkä olla vähän varovaisempi.

Jos nyt itselleni annan pienen miinuksen jostain niin siitä, että tähän koko operaatioon meni aikaa muutama tunti. Se on taas yksi osoitus siitä, että kannattaisi vaan ryhtyä toimeen eikä jahkailla ja pähkäillä ja voivotella niin paljon. Minä olen nimittäin voivotellut tätä keskeneräistä keittiötyömaata ainakin tämän vuoden maaliskuusta asti, ja ne muutamat remontin vaatimat tunnit olisi ollut varmasti mahdollista irrottaa jostain muusta, joutavammasta puuhastelusta. Ikuisuusongelma.

Loppuun vielä oodi alkuperäiskuntoiselle rintamamiestalolle: Minä rakastan tätä taloa siksi, että minä ymmärrän sitä. Jos se menee rikki, olen osoittanut sekä itselleni että maailmalle että osaan korjata sen, omin päin, sahalla ja vasaralla, kutsumatta paikalle liutaa ammattimiehiä.

Uutta taloa kaikkine teknisine vempeleineen en osaisi rakentaa enkä korjata. Pidän siitä, että talomme rakenneosat ovat niin yksinkertaisia, että humanistikin niitä ymmärtää. Se tuntuu turvalliselle ja jotenkin hyvin, hyvin kestävälle ajatukselle tässä kertakäyttökulttuurin ja teknologian ylivallan maailmassa, joka tuolla jossain tämän kotipesän ulkopuolella on. 

Seinä kellariin

Olen tässä kevään ja kesän valokuvakansioita plärätessäni havainnut, että meillä on tapahtunut talorintamalla kuitenkin kaikenmoista, vaikka olevinaan ei mitään. Ihan viimeistä maalisipaisua vaille valmis vessa on edelleen esittelemättä, polttopuut ovat pihalla uudessa katoksessa, saunassa on vihdoin vähän mittavampaa maalisipaisua vaille valmiit listat ja kellarin pyykkituvassa erittäin jakomielisin entisöintimenetelmin kunnostettu ikkunan karmi ja uusi vessan seinä. Ja sitten meillä on pari uutta, hienoa huonekalua ja muuta kapinetta, jotka myös voisin mieluusti näyttää koko maailmalle.

Yrittäkäämme pala kerrallaan. Aloitetaan siitä kellarin seinästä.

Meillehän tuli kellarin pyykkitupaan vessa. Minusta tämä on niin ikoninen kuva, että julkaisen sen uudelleen:

(Näitä remontin keskellä -kuvia on muuten aina yhtä kummeksuvaa katsella. Että oliko meillä joskus tuommoinen kellariremonttikin. Mitenkäs se oikein tapahtui. Milläs ilveellä se valmistui. Oho.)

(Toki voidaan mennä vielä vähän ajassa taaksepäin ja muistella vaikka tätäkin.)

Mutta kun valmista siis sitten tuli, tuli entiseen puuvarastokellariin myös vessa. Ajatuksena oli ensin rakentaa vessan ympärille seinät, mutta kun ajatusta oli vain ajateltu eikä mittanauhalla mitattu, eivät seinät todellisuudessa olisi mahtuneet vessan ympärille. Niinpä vessa oli reilun vuoden ajan vapautuneen hippimeiningin mukaisesti yhtä avointa tilaa muun pyykkituvan kanssa.

Tämä on joku ikivanha kuva, nyt tuossa valurautaviemärin paikalla on uusi muoviviemäri. Kuva on kyllä aika osuva otos meidän remonttitarvikehankinnasta: Vessanpytty on guru-Pekalta, pesukomuutti Panun itse tekemä, lavuaari Sotkamosta vanhalta savottakämpältä, hana Ekotorilta eli kierrätyskeskuksesta ja tuo verho on anopin kustomoima vanhasta, kirpparilta löytyneestä pöytäliinasta. Hei me kierrätetään.

Mutta se uusi seinä sitten tuli ihan uudesta puutavarasta ja näkymä vessaan on nyt suunnilleen tämä, sanoisin että tästä kuvasta puuttuu vielä kolmas maalikerros:

Ihan kokonaista seinää ei rakennettu, ettei huussin puolesta tule ihan pimeä kopperoinen. Minusta lopputulos oli ihan onnistunut, koska silmä tottui tuohon seinäkkeeseen noin päivässä.

Tältä se näyttää toisesta suunnasta, tässä kohtaa maalaustyöt ovat jofinaalissa:

Seinä on siis maalattu samalla Uulan ovi- ja ikkunamaalin Oras-sävyllä kuin tuo takana oleva vaatekomero. Ihan istuu nätisti kokonaisuuteen. Tuo auki leuhottava kaappi taustalla on peräisin meidän mummon ja ukin rintamamiestalon kellarin rapusta, minun piti ensin maalata se ja kaappi on siksi majaillut autotallissa odottelemassa parempia aikoja. Kesällä totesin että hittojako tätä maalaamaan, hyvää kaappia, ja nyt se on siis oikealla paikallaan. Ja näyttää tältä:

Kaapin päällä esiintyvät joskus taannoin huutokaupasta ostamani tykötarpeet, jotka oli silloin ihan pakko saada. En oikein ymmärrä enää miksi, kun eivät nuo meille mihinkään sovi. Tuo kaapinpäällyskin on nykyään vanhan, puisen mankelin esittelypisteenä kun mankeli sopii paljon paremmin tuonne kellariin koristeeksi kun moiset belgialaiset porsliinit. Ihan ex tempore tuli nyt mieleen, että jos joku haluaa tuollaiset niin meiltä kyllä joutavat, 80 euroa maksoin koko komeudesta joten 80 eurolla ne saa mukaansa. Pesuvadissa on särö, kannu ja saippuakuppi taisivat olla ihan ehjiä, saa periä maksua vastaan vain paikan päältä.

Olen ottanut tuota seinää malatessani pari havainnollistavaa kuvaa Laurakaisan maalauskäsialasta joten laitetaan nekin vielä tähän jutun jatkoksi.

Ensinnäkin, minä maalaan nykyisin aina vain tuollaiset ohuet kertakäyttöhanskat käsissä. Älyttömän kätevää kun ei tarvitse hinkata maalitahroja käsistä pois ja lapsiperheolosuhteessa käytännöllistä myös siksi, että hanskat voi heittää sekunnissa hemmettiin jos jossain maalaushuoneiston läheisyydessä tapahtuu jotain äkillistä väliintuloa vaativaa katastrofintynkää.

Toiseksi, minä maalaan nykyään vain rengassiveltimellä. Olen tullut krantuksi.

Olen aiemminkin kertonut siitä, että minun on tosi vaikeaa maalata mitään vesiohenteisilla maaleilla, koska niitä pitää lotrata ihan suruttomasti ennen kuin pinnasta tulee mitenkään tolkullinen. Minä kun maalaan luontevimmin tällä tavalla:

Vasemmalla on eka kerros, tuollainen hento kuultomaalatun näköinen pinta. Oikealla on toka kerros, tuollainen edelleen peittävyyden kannalta toivomisen varaa jättävä. Maalaan aina kolme kerrosta, että jälki olisi kunnolla peittävää. Ja itse asiassa tämä nopeuttaa maalaustoimitusta sikäli, että tuollainen ihan hento kalvo kuivuu kohtalaisen nopeasti - perinnemaalien kuivumista saa paksumpaa kerrosta sutiessa odotella vuorokausitolkulla ja lopputulos saattaa olla karsea, jos ei malta odottaa riittävästi ja alemmat maalikerrokset alkavat kuivuessaan kupruilla.

Tässä nyt vielä kansiosta löytynyt kuva siitä, miltä seinä näytti kun aloin sitä toiseen kertaan maalata. Kuultomaalaus indeed.

Mutta että semmoinen seinä. Ajatuksena on vielä laittaa kattoon tanko ja siihen roikkumaan verho, jonka häveliäs vessassakävijä voi tarpeen tullen vetäistä näkösuojaksi. Verhoon tulee kyllä tamppi, jolla sen saa kiinni tuohon seinäkkeeseen pois tieltä kuleksimasta.

Piti tarkistaa Wikipediasta, että tamppi todellakin tarkoittaa "päistään kiinnitettävää kokoavaa nauhamaista osaa". Ehkä parasta mennä nukkumaan. 

Vettä kellarissa: Ongelma (ainakin melkein) ratkaistu

Lupasin joskus muinoin palata vettä kellarissa -ongelmaan. Se tuntuu jo nyt kaukaiselta, eikä siitä tietenkään ole mitään tolkullista kuvamateriaalia. Raportoitakoon nyt siis vain lyhyesti pelkän raportoimisen vuoksi ja muistin tueksi.

Tuo edellisessäkin jutussa ollut kuva esitti kellarin seinässä olevaa reikää, josta maalämpöputket tulevat sisään, ja josta vähänkin kovemmalla sateella sisään ryöppysi myös solkenaan vettä.

Vesi ryöppysi entiseen pannuhuoneeseen, nykyiseen maalämmön tekniseen tilaan, jossa maalämpöpömpelin lisäksi sijaitsee kaksi pakastinta. Se toinen, uudempi ja kalliimpi, näkyy tuossa kuvassa valkoisena.

Pannuhuoneissa pitää olla lattiakaivo, joten sinnehän tulvavesi sitten onneksi päätyi ja kun mitään varsinaisesti vettä pelkäävää tuossa putouksen äärellä ei ollut (jos ei sitä uudempaa ja kalliimpaa pakastinta lasketa), emme aika pitkään aikaan vähän niin kuin tulleet tehneeksi asialle oikeastaan mitään. Paitsi joku pienikätisempi henkilö on yrittänyt ilmeisesti asentaa paisuntasäiliötä parempaan kulmaan.

Kunnes kerran tuolla yllä olevalla vesisateella ärryin siitä, että moinen luonnonilmiö valtaa kotini kerta toisensa jälkeen, ja komensin pelastuspartion paikalle.

Pelastuspartio totesi, että syystä tai toisesta vesi on noussut tuossa maalämpökaivon tarkastuskaivossa (joka koostuu kahdesta betonisesta kaivonrenkaasta) strategisen rajan eli sisälle menevien putkien tason yli, ja valunut sitten niitä pitkin iloisesti kellariin. Tästä ei nyt ole parempaa kuvaa kuin kivasti tuohon siniseen nauhaan tarkentunut räpsy.

Kuvista ei näy, että maalämpöputkien reijät on eristetty sekä yläpäästä (eli tuolta kaivosta) että alapäästä (eli kellarin puolelta) urtsilla tai jollain vastaavalla, en nyt tähän hätään enää muista. Miksi vesi sitten siitä huolimatta nousi kellariin? Koska putkien ympärillä oli Armaflexit eli solukumieristeet, ja tuo varsinainen vesieristysyritys oli tehty Armaflexin ulkopuolelle. Vesihän sitten tietysti lorotteli iloisesti putken ja Armaflexin välistä.

Puoliso ratkaisi tämän akuutin ongelman siten, että ruuttasi sitä urtsia huolella nyt myös solukumin ja maalämpöputken väliin. Ja katso, syyssateet ovat pysyneet siitälähin mökkimme oikealla puolella. Heureka.

Se krooninen ongelma on sen sijaan edelleen ratkaisua vaille - miksi vesi nousee tuonne betonirengaskaivoon? Villi veikkaus: katolta alas tulevat sadevedet on johdettu syöksytorvelta sadevesiviemärin kautta maan alla kivikaivoon, joka sijaitsee ehkä näin jälkikäteen ajateltuna vähän turhan lähellä tuota maalämpökaivoa. Jos vettä sataa paljon, ehkä koko maaperä kivikaivon ympärillä kastuu niin että vesi valuu kaivonrenkaiden välistä tuonne tarkistuskaivoon? Jotenkin tuntuisi, että pelkkä taivaalta satava vesi ei yksin pystyisi nostamaan veden pintaa yli puolen metrin korkeuteen kaivossa.

Tämä asia pitänee selvittää ensi vuonna, jos vaikka sattuu sopivasti sateinen kesä kohdalle. Tilannetta hankaloittaa hieman se, että tuota melko tömäkkää, valurautaista kaivonrengasta pystyy vain hädin tuskin liikuttelemaan puolison voimin, minä en mahda sille mitään. Ihan tuosta vaan suit sait joka välissä ei kaivoon siis tule kurkittua.

Mutta välitilanne hyvin, kaikki hyvin. Se riittäköön toistaiseksi.

Maailman äärissä

Ehei, emme suinkaan ole täysin kadonneet maailmankaikkeudesta vaikka blogissa on vaitonaista ollutkin. Olemme hyvin eloisia ja hyvinvoivia, varsinkin pientä jet lagia lukuunottamatta siksi että olimme juuri kaksi viikkoa harrastamassa perhelomailua Hetskun luona. Ja MikkoMikon ja Amaliankin luona.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa tästä kuvasta havaita, että minä olen lasteni ja pitsalaatikoitteni kanssa menossa juuri piknikille erään Barryn takapihalle. Vai onko se etupiha, mistä näitä tietää.

Jep, olimme siis kaksi viikkoa Washington DC:ssä. Siellä oli ihanaa, erityisesti siksi että oli hauskaa viettää aikaa maailmalla jo vuosia seikkailleen ja siten perin harvoin kohdalle osuvan Super-Hetan kanssa, josta on aiemmin kerrottu ainakin kattoremontin yhteydessä.

Mutta muutenkin. Vaikka kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa matkustaminen ei varsinaisesti ole mikään relaksoiva lepolomakokemus, oli silti mukavaa olla kahden viikon ajan huoleton turisti.

(Tämä on remonttiblogi. Siksi tässä on kuva vuoden 2011 maanjäristyksen takia remontissa olevasta Washington Monumentista.)

Näimme paljon washingtonilaisia leikkipuistoja, söimme hyvin, kävimme eläintarhassa, haahuilimme eri kaupunginosissa (siinäpä kaupunki, jossa eri kaupunginosat ovat kuin eri maailmoista) ja yhden viikonlopun ajelimme Virginian puolella Blue Ridge Parkwayllä. Mahtavia maisemia syksyisissä ruskaväreissä.

Jalkauduimme myös Sherando-järvelle, jossa mitäänpelkäämätön perheeni kävi uimassa noin 15-asteisessa vedessä. Kuvatodisteet uimareissusta ovat valitettavasti MikkoMikon kamerassa mutta tässä yksi kuvatodiste siitä jalkautumisesta.

Paljon mukavia ja merkittäviä kokemuksia. Haluaisimme uudelleen.

Blogissa jaettavaksi, tämä kun ei ole matkustusblogi, kuitenkin merkittävin kokemus on seuraava: Löysin itsestäni kellari-ihmisen.

Rintamamiestalofoorumin toveri Hower on joskus teoreettisella tasolla saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että kellari on mielentila, ystävä ja hieno paikka, jossa on vähän rosoinen ja siloittelematon, varsinaisista asuinhuoneista eroava ja siten arvostettava atmosfääri. Minä kun ensi alkuun pelkäsin kellaria, sitten olin sitä mieltä että se on vaikea ja hankala ja kylmä ja inha ja päänvaivaa aiheuttava kaikkine kapillaarisine kosteuksineen ja muine hallitsemattomine ilmiöineen. Kellariin paremmin tutustuttuani olen ollut noin periaatteessa sitä mieltä että ihan jees ja meidän kellari varsinkin. Hyödyllinen ja tarpeellinen ja toimiva, ei sen kummemmin suuria tunteita herättävä.

Kun menin Washingtoniin, löysin Nebraska Avenuen varrella olevan 1930-luvulla rakennetun tiilitalon kellarista sisäisen kellarisieluni.

Minulla ei ole oikein yleiskuvia siitä kellarista, kun siellä oli koko vierailun ajan meidän asuinkaaos. Hetskun blogissa on niitä yleisesittelykuvia. Kellarissa oli siis toisella puolella amerikkalaiseen tapaan Family room ja toisella puolella varasto, pyykkitupa ja vessa. Ja erityisesti se luultavasti lähellä alkuperäisasua oleva varasto-pyykkitupa sen kellarisielun nosti pintaan.

Nebraska Avenuen talossa oli perin kotoisesti narisevat lautalattiat. Puoliso sanoi puolihuolimattomasti ääneen sen, mitä itse en ollut havainnut lattiarakenteita altapäin ihastellessani: Eihän nuo tuollaiset Suomessa ikinä näy, kun niissä on aina joku eristekerros silmäilyn esteenä. DC:n leveysasteilla kellarin ja ensimmäisen asuinkerroksen välipohjaa ei näemmä ole tarpeen eristää ollenkaan. (Tuo metallinen asia on lämmityskanava.)

Kellarissa oli yleisen kellarifiiliksen lisäksi kaikkea sellaista, jota suuresti ihastelin. Tässä muutama sellainen ihastelun kohde, ensimmäisenä kellarin ulko-oven yksityiskohdat:

Tässä selittämätöntä ihastusta herättänyt kellarin vesialtaan hana:

Ja hauska kellarin vessan valokatkaisija.

Siitä vessasta tuli muun kellarin ohella perin kotoisa olo, kun jotenkin sain sen vaikutelman että vessa on samalla tavalla jälkikäteen tehty kuin meidän pyykkituvan vessakin. Jossa on muuten tätä nykyä seinäntapainen, joka on blogissa esittelemättä. Pitää yrittää esitellä.

No niin. Ameriikkaan asti piti matkustaa, että huomasi salaa ystävystyneensä oman kellarinsa kanssa. Kyllä kannatti. Seuraavaksi menemme Moskovaan fiilistelemään 70-luvun kerrostaloestetiikkaa, mutta sitä ennen toivottavasti vähän tiheämmällä päivitystahdilla kuulumisia ihan vaan täältä mikkeliläisestä rintamamiestalosta, ennen kun taas pääsemme ihastelemaan suurta maailmaa.

Työtä ja työelämää

Blogi on vaientunut entisestään, ja siihen on pätevä syy: Minä palasin elokuussa takaisin töihin, ja lapset ovat aloittaneet kahden mummo- ja sukulaistyttöavusteisen kotihoitoviikon jälkeen uransa kunnallisen päivähoidon parissa.

Äkkiä se kai hujahti, puolentoista vuoden äitiysloma- ja hoitovapaajakso. Niitä kaikkein mökkihöperöimpiä päiviä muistellessa tuntuu, että se kesti ikuisuuden. Viime vuoden keväästä ja kesästä ei ole juurikaan muistikuvia - meillä oli vilkas puolitoistavuotias, hyvinä päivinä kokonaisia 20 minuutin päiväunia nukkuva muutaman kuukauden ikäinen vauva ja kattoremontti. Noin joka päivä satoi vettä noin viisi kertaa, sen sentään muistan. En suosittele kokemusta kenellekään.

Minä tykkään hirmu paljon työstäni, enkä ole sielultani mikään pullantuoksuinen äitihahmo. Kovin pieniähän nuo rakkaat pirpanat vielä ovat, ja pelkästään lasten kannalta olisi varmasti ollut ihanteellisempi vaihtoehto olla vielä jonkun aikaa kotosalla. Olen kuitenkin häpeämättömästi iloinen, tyytyväinen ja innostunut töihin paluustani ja jollain tasolla myös sitä mieltä, että iloinen, tyytyväinen ja innostunut joskin tällä hetkellä aika väsynyt äiti on parempi lastenkin kannalta kuin leipääntynyt, mökkihöperö ja koko ajan tosi väsynyt äiti.

Ja onneksi on lieventäviä asianhaaroja, kuten työnantajan kanssa sopimani osittainen hoitovapaa neljän viikottaisen työpäivän muodossa ainakin siihen asti kunnes kuopus täyttää kolme. Työ, jossa voi aika paljon itsekin määritellä sitä, minkälaisia päiviä tekee - vaikka joskus onkin pakko matkustaa ulkomaille ja melko usein Helsinkiin. Unelmahoitopaikka, ihana perhepäivähoitaja ihan lähellä kotia ja ruokakaupan naapurissa. Se, ettei remonttia odotellessa -tilassa olevaa kotia ole enää ihan pakko katsella ympäri vuorokauden vaan välillä voi käydä töissä laajentamassa horisontteja ja todeta, että koti on kuitenkin tosi kiva paikka.

Paitsi silloin, kun sinne tulvii sisään vettä. Siitä kuulette ensi kerralla.